Avainsana: loki

6.7. Pihlajasaari – Stora svartö, 15 mpk, josta 6 koneella
Tuuli: 0-4 m/s länsiluoteesta, yleensä aina vastaan

Tuulta oli vähän, ja sekin vähä vastaista. Kunnollisilla purjeilla voisi mennä kelvollisesti , mutta erinäisten vaiheiden jälkeen kunnolliset purjeet saadaan vasta matkalla mukaan Tammisaaresta tai Hangosta. Nyt mennään pikkufokalla ja muodottomalla isolla.

Kansiluukun sentään sain korjattua suht vettä pitäväksi jo ennen lähtöä (lue: purettu paloiksi, revittyä kaikki tiivisteen jämät irti ja kasattu uudelleen uuden sikafleksin kanssa), mutta purjeiden lisäksi myös kakkosakun vaihto jäi toiseen kertaan, samaten kuin kajuutan puuosien öljyäminen ja säilytyslokeroiden pesu. Ainakin.

Kevyessä vastaisessa ei ulkomerellä kannata yrittää suurinta nousukulmaa, koska aallot vaan tappavat vauhdin. Purjeiden tuoma voima on niin heikko. Parempi nousta vähän vähemmän ja virittää purjeet antamaan enemmän tehoja. Mutta siitä seuraa, että luovit eivät sitten ole mitään 90 astetta, vaan selvästi loivempia. Varsinkin ikälopuilla purjeilla. Kytön taakse asti tuulta riitti hiljaisen lillutteluun, sitten se loppui kokonaan. Siitä sitten koneella Porkkalan kärkeen.

Lapsi nukkui matkalla pitkät päiväunet, ja vastaavasti jaksoi sitten riekkua taas satamaan saapumiseen asti, eli lähemmäs puolta yötä. Ja itsekin nukuin; yksi perhepurjehduksen luksuksia. Anna ajoi koneella ja apina katseli maisemia.

Laitoin aamulla piilarit, koska menin testaamaan räpylöitä ja uimalaseja (ostin sellaiset, että voi hakea juuttuneet ankkurit pohjasta). Niitä koko päivän pidettyäni on vaikea ymmärtää, miksi olen elänyt viitisen vuotta ilman. Vähänkö on kätevää kun ei tarvitse laseja, ja toisaalta voi laittaa aurinkolasit koska haluaa! Lapsellakin on nyt räpylät, mutta parasta käyttöä niille tuntui olevan veden kauhominen ympäriinsä ja hassu kävely rannalla.

Huomenna pitäisi olla itätuulta, eli silloin nokka länteen!

4.7. Pohjoisranta – Pihlajasaari, 5mpk, josta 0 moottorilla
Tuuli: 7 m/s lännestä

Purjehdus alkaa taas. Luvassa on kolme viikkoa merillä. Saattaa olla, että tämänkesäisessä päiväkirjassa on viime kesää vähemmän elämänfilosofiaa, ja enemmän triviaaleja havaintoja. En näet ole tällä kertaa veneessä yksin mökkihöperöitymässä, vaan mukana on Anna, sekä 5-vuotias apinanpoikanen.

Lapsi tosin ilmoitti olevansa kissa nimeltä Mini, saa nähdä jääkö pysyväksi ratkaisuksi. Itse olin aikoinaan monta vuotta Misse sen jälkeen kun pikkuveli uhkasi tulollaan asemaa.

Olen kirjoitellut tekstejä varastoon, mutta julkaiseminen on jäänyt. Laitan niitä nyt ulos 2-3 päivässä, kunnes saan itseni kiinni…

Tähän asti kesän jokainen lähtö on venynyt seitsemään illalla. No ei tällä kertaa. Annan työt olivat valmiit perjantaina noin yhdeltä yöllä. Kun Aamusta asti aloimme tekemään lähtöä veneelle (pakkamista, kaupassakäynti, taimien istuttamista, …) pääsimme lopulta irtautumaan laiturista illalla puoli yksitoista. Tuulta oli ja sääkin lämmin, joten suuntasimme Suokin ympäri Pihlajasaareen. Siinä vaiheessa alkoi jo tulla pimeää, ja apinakin riekkui hereillä eikä nukahtanut veneeseen (kuten yleensä), joten Pihlis oli oikein sopiva kohde. Ja on eri asia lähteä kuin olla lähtemättä. Sitten kun on lähtenyt, on lähtenyt. Ja Pihliksessä on hyvä uimaranta viimeiselle lämpimälle aamulle hetkeen.

Kumman hyvin veneeseen mahtui kolmen hengen tavarat ja kuusi kassillista ruokaa, kun purin vesivessan keväällä pois tilaa viemästä. Tämä on 70-luvulla myyty perheveneenä, ja on siinä jotain perää. Ainakin jos H-veneeseen vertaa 🙂

Kansiluukku vuosi juhannusretkellä aika pahasti, joten irrotimn sen, purin kaikki tiivisteet, putsasin ksyleenillä ja kasasin uudestaan Sika-951:n kanssa. Aika iso homma itse asiassa, ja luukku takaisin veneessä perjantaina ennen lähtöä. Uusi vara-akku jäi hommaamatta ja uudet purjeet eivät vielä ehtineet veneeseen. Että matkallekin riittää säätöä vielä.

Stora Brändö – Helsinki, 16 mpk, josta 4 koneella.
Tuuli: 7-10 m/s idästä kaakkoon.
Kirja: Robert M. Pirsig: Lila
Tunne: odotus
Jokainen retki loppuu joskus.

Tai no, loppu on vain leima jonka annamme tietylle hetkelle; retki ei ehkä lopu, mutta tarina loppuu johonkin hetkeen. Ja tämä lokikirja loppuu tänään, 21. päivän purjehdukseen.

Sitten alkaa arki, ja se alkaa Flowlla, jossa aion kerätä ainakin 1281 nimeä Hämeentie-kampanjalle. Tervetuloa mukaan auttamaan, keräyspiste fillariparkissa. Vedetään se kymppitonni sunnuntaiksi täyteen! Pistä viestiä tai vaan ilmaannu paikalle, jos haluat kerätä nimiä, parkissa tai festarialueella.

Viimeisen päivän aamu oli taas hidas. Heräsin taas ennen seitsemää, ehkä kolmannen tai neljännenn kerran. Pitkin yötä nousin katsomaan, etä pysyyhän vene kiinni. Kyllä se sen nokka tuuleen siirron jälkeen pysyi. Mutta eipä liikaa tullut levättyä.

Joten aikaisesta herätyksestä huolimatta meni kahteentoista, että olin liikkeellä. Ensialkuun tuuli oli vähäistä. ja tietenkin lähes suoraan vastaan. No, minähän olen vastatuulten erikoismies. Aika vähän muuhun kuin sivuvastaiseen on tällä retkellä purjehdittu. Mutta kovin hiljainen oli, niin menin hetken koneella. Mutta sitten tuuli nousi, ja tuuli se on vastatuulikin, etä eikun purjeet takaisin vetoon. Ihan jokainen muu vastaiseen näytti kulkevan koneella.

Toinenkin syy käyttää konetta on. Helsinkiin näet liittyy myös aikataulu. Purjehdus on vapaata ja kelloon sitomatonta, mutta kaupunki ei sitä ole. Olin sanonut tulevani viiden maissa laituriin. Ja jos lähtee myöhään, täytyy sitä sitten kompensoida. Siksi pistin koneen päälle Rysäkaria lähestyessä ja vetäisin viimeisen suoran vastaisen moottorilla ja purjeet ylhäällä. Kone alkoi taas huutaa kuumenemista: se ei kerta kaikkiaan tykkää vasta-aallokosta, ja varmaan purjeetkin lähinnä haittasivat. Koitin vähän jäähdytellä sitä keskikierroksilla ja sitten sammutin kokonaan, kun jäljellä olikin enää sivuvastaista.

Päivän kirjana toimi Robert M. Pirsigin Lila. Luin sitä autopilotin ohjatessa minut ohi Kytön ja kohdan jossa kerran, joskus kauan sitten, putosin veneestä.

Retkeäni on jo verrattu Zen ja moottoripyörän kunnostukseen. Että miehinen ja asianmukainen tapa käsitellä ongelmiaan on irrottautua kaikesta ja keskittyä korjaamaan ja ymmärtämään vanhaa konetta. Motorcycle maintenance ei kuitenkaan ollut nyt mukanani, vaan sen paljon vähemmän tunnettu ja ehkä vaikeammin avautuva jatko-osa Lila. Jossa Pirsigin alter-ego seilaa veneellä alas Hudson-jokea. Sain kirjan joskus suosituksella lukea sen. En silloin ollut ehkä siihen valmis, mutta katsotaan nyt.

Mietin myös, mitä tästä retkestä jää, mitä olen oppinut tai mikä on muuttunut. Lähtökohtanahan oli kriisi itseni, elämän, loppuvan parisuhteen, työn ja oikeastaan aivan kaiken kanssa. Se pakotti miettimään, mitä oikeastaan haluan olla, mitä tehdä ja kuinka maailman kokea. Kirjoitin ensimmäisessä postauksessani:

”Parin viikon lomamatka ei ole mikään löytöretki, eikä Hangon läntisellä selällä asu merikäärmeitä. Myöskään itseään ei löydä eikä opi ymmärrä tuijottamalla pari viikkoa omaa takaraivoaan. Mutta eiköhän tässä silti pääse oppimaan jotain merestä, itsestään ja maailmasta.”

Siitä retki lähti, ja näihin teemoihin on hyvä palata.

Olen oppinut avoimuutta. Pienenä inhosin valokuvissa esiintymistä. En kerta kaikkiaan halunnut kenenkään näkevän minua missään kuvassa, josta en pääse piiloon. Siitä olen jo opetellut eroon, mutta itseni näyttämisen jonkinlainen pelko on pysynyt.

Kuukausi sitten päätin, että vastoin kaikkea kokemusta, aion kertoa ihmisille missä tilanteessa olen, ja miltä minusta tuntuu. Tai ainakin jonkin verran. Tämä loki toimii todisteena siitä, että olen jotain myös oppinut. Sanoisin, että itseäni näkyy teksteissä aika paljon aiempaa enemmän.

Toinen käteen jäänyt on blogi. Olen jo jonkin aikaa ollut vähän tyytymätön siihen, miten blogoistani on tullut yksiulotteisempi. Tekstien tyyli on alkanuyt muistuttaa liikaa toisiaan, kaikki ovat samanlaisia poliittisia manifesteja. No, nyt on ainakin välillä eri tyyliä. Ja on toivottavasti jatkossakin. Purjehduksen aikana blogissa on käyty 200-300 kertaa päivässä, määrän pikkuhiljaa noustessa koko ajan. Eli on näitä joku lukenutkin, vaikka osin itselleni kirjoitankin (siinäkin on ollut opettelemista).

Olen oppinut kevyempää kirjoitustapaa. Mikä ehkä näkyy kirjoitusvirheiden ja toiston määrässäkin. Mutta merellä rajatun akun varassa ei kerta kaikkiaan ole aikaa asialliselle stilisointikierrokselle.

Tiedän vähän paremmin, mitä lähitulevaisuudelta haluan, ja miten siihen pyrin. Ehkä ymmärrän itseäni vähän paremmin, ja ehkä hyväksyn vähän paremmin sen, mitä itsestäni ymmärrän.

Olen myös oppinut aika paljon purjehduksesta. Ja vielä paljon enemmän veneen huollosta ja korjaamisesta. Tärkeimmät opit ovat asenteessa: kaikesta selviää, ja ei pidä yrittää selvitä kaikesta yksin. Mutta ihan teknistäkin oppia on tullut paljon. Kirjoitan yksinpurjehduksen niksejä vielä erikseen omaan tekstiinsä, jotta ne löytyvät alan harrastajille helpommin.

Ja parta. Se on aika törkeä. Mutta rusketusrajat sen ajamisesta olisivat vähintään yhtä törkeitä 🙂 Lähiajat varmaan siis mennään jonkinlaisella kokoparralla. Muina fyysisinä muutoksina olen ruskeampi kuin koskaan ennen, ja luultavasti myös paremmassa kunnossa kuin ikinä, tai ainakaan aikoihin.

Merikäärmeitä en nähnyt, mutta kalasääsken pesän ja norpan kyllä. Ja parven joutsenia. En tiennyt niiden parveilevan.

Kuten aluksi sanoin, jokainen tarina loppuu johonkin, ja tämä tarina loppuu näin:

Rysäkaria ohittaessa takana nousi ukkonen. Aurinko vielä paistoi, mutta pilvet olivat synkempiä kuin kuva voi paljastaa ja peittivät koko luoteisen taivaanrannan. Kytö lähes katosi sateen taakse. Vaikka noin muutoin sää on vain säätä ja sade vain sadetta, olen pitänyt periaatetta, että yli 13m/s tuulia ja ukkospuuskia vältän, jos vaan voin. EI ukkonen yleensä veneeseen iske, ja minulla on ukkosenjohdatin, mutta myös tuulet ovat ukkosella arvaamattomia niin suunnaltaan kuin voimaltaankin. Ei ole kiva sää se.

Sää näytti siis siltä, että olisi syytä pistää kone takaisin vetoon ja kiireenvilkkaa kohti kotisatamaa. Ja se ei startannut. Ei sähköstä vilaustakaan. Taas.

Autopilotti ajoi, purjeet hyvään vetoon, ja minä syöksyin koneen sisuksiin etsimään ongelmaa. Aloitin sulakkeesta, joka viimeksi oli vikana, mutta se ei nyt tuntunut olevan syypää. Kuumaa konetta on tosin vähän vaikea tutkia, mutta sulakkeessa oli jännite ja sen sain hyvin kiinni. Lopulta etsin jo käsistarttikampea, mutta en löytänyt sen paikkaa, vaikka manuaalin mukaan sellainen pitäisi olla.

Melkin kohdalla luovutin koneen suhteen. Purjehtijoitahan tässä ollaan. Harkitsin hetken, josko pitäisi soittaa meripelastukseen tai johonkin, että tulkaa hinaamaan mut täältä satamaan. Tai ainakin henkistä turvaa. Ja siinä vaiheessa puhelin otti loparit. Kosketusten kanssa oli ollut vähän häikkää jo pari päivää; nyt koko näyttö meni pimeäksi, välillä toimi yläpuoli, ja kosketus toimi jos toimi. Pystyin välillä vastaamaan puheluun, mutta soittamista ei kannattanut yrittääkään.

Merellä yksin. Ukkonen tulossa. Moottori rikki. Puhelin rikki. Aamulla vitsillä luonnostelin dramaattista kotiinpaluuta kolmannen salaman iskiessä, mutta tässä on jo useampi pykälä visioani enemmän sitä seikkailukertomusta.

Montaakaan muuta venettä ei merellä enää näkynyt. Vähän koitin heilutella lähimmälle, mutta eivät huomanneet. Sitten hyväksyin taas roolini. Tämän retken arvoinen lopetus on laskea purjeilla laituriin salamoiden iskiessä. Ei siinä mitään, joskushan se yksin purjeilla rantautuminenkin pitää treenata.

Jonnekin Lauttasaareen iski salama, Harmajan suuntaan toinen. Pihlajasaaren kohdalla rankkasade. Laitoin pollarit ja köydet paikoilleen. Tuuli kääntyi etelään, sitten länteen, mutta ei voimistunut. Pahimmat sateetkin tuntuivat menevän sivuilta ohi.

Eiran edustalta laskettelin Merisataman altaaseen rauhallisessa myötäisessä, taivaan jo valjetessa ylläni. Laskin purjeet ja käänsin laituriin. Laiturilla märkä Outi oli minua vastassa.

Yksi tarina päättyy, mutta elämä aina jatkuu. Ja aivan kaikesta lopulta selviää.

Kiitokseni kaikille lukijoille ja kommentoijille eri medioissa. Olette minulle tärkeitä, ja tuestanne ja kysymyksistänne on ollut paljon iloa.

Stora Fagerö – Stora Brändö, 28 mpk, josta 1 koneella.
Tuuli: 7-10 m/s idästä kaakkoon.
Kirja: Timothy Ferris: 4 tunnin työviikko

Purjehdus oli hyvä. Tuuli oli vastaan, mutta se ei haittaa. Ensin kokeilin mennä sisäväylälle, mutta vastaan se oli sielläkin, että ei kun Porkkalan selälle vaan. Aloitin isopurje yhdellä reivillä, mutta avasin sen pian kokonaan. Vene on kuitenkin sen verran pieni, että keulaan osuvat aallot syövät nopeuden. Erityisesti paapuurin halseilla (tuuli vasemmalta), koska aallot kääntyvät aina vähän myötäpäivään, ja itätuulella Porkkalan niemi vielä korostaa tuota. Siksi paapuurin halssilla kohti ulkomerta tarvitsi ohjata käsin, jotta voi joustaa aallot, mutta styyrpuurin halssilla kohti maata pinnanaru piti veneen hyvin suunnassa. Tosin söi kyllä narun taas lähes puhki. Ja aamulla huomasin vanttien kiristimien lukittimien unohtuneen mastoa nostaessa. Enkä muista mihin ne laitoin, mutta hiuspinnejä onneksi oli. Hiuspinnejä kannattaa olla mukana.

Porkkalan kärjen kohdalla laitoin reivin takaisin ja sitten luovin sivuvastaiseen läöpi koko Porkkalan niemen väylän Stora Brändöhön, jossa viimeksi yövyin vajaat kolme viikkoa sitten. korjattu masto toi purjehtimiseen paljon nautintoa takaisin, isopurjeen tikkaukset tuntuvat kestävän hyvin (vaikka teippi kyllä ei) ja päivä muistutti hyvin siitä, että pärjään veneen kanssa kohtalaisissakin tuulissa ja se on kivaa.

Illalla tuli sitten enemmän säätöä. Ensin koitin itäpuolen laituria, mutta se oli liian tuulinen. Länsipuolelle ankkurilla kiinni kallioon siis. Ja kymmeneltä tuuli kääntyi niin, että länsipuolen suoja muuttuikin sivutuuleksi. Ja naapuriveneen ankkuri jo pettikin. Itsellänkin kun puuttuu ankkurista ketju, niin takaisin itään ja poijuun. Ja keskellä yötä vielä vaihdoin kylkikiinnitykseen laituriin, koska sivutuulessa vene repi köysiään aika pahasti. En tiedä, kuinka vahvaa nykimistä keulaknaapi lopulta kestää, mutta en myöskään ajatellut ottaa selvää. Nokka tuuleen vaan, vaikka mitä vaatisi.

Viimeinen ilta merellä meni siis meren seurassa, valvoen ja heräillen katsomaan, että vene on vielä kunnossa.

Päivän lukemisena oli Timothy Ferrisin 4 tunnin työviikko. Lähtemättä nyt analysoimaan kirjoittajan ilmeistä tarvetta todistella olevansa erityinen (kuten meidän kaikkien), niin peruskysymys on hyvä: mitä elämässään oikeastaan haluaa, ja edesauttavatko asiat joita tekee näitä tavoitteita? Ferrisin maailmassa ne ”oikeat asiat” ovat matkustelua, kielten oppimista, sambamestaruuksia ja sen sellaista. Hän elää maailmassa, jossa työt vat vain välttämätön paha rahoittaa jännät jutut, ja oikeasti tärkeää on vaikka lähteä kolmeksi viikoksi yksin purjehtimaan ex tempore. No, mikäs siinä, mutta ei maailma toimi oikeasti ihan niin. Ihmisten tavoitteet usein liittyvät myös perheeseen, menestykseen, arvostukseen lähipiirinsä tai vertaistensa joukossa jne. Ne sitoutuvat maailmaan ja muihin ihmisiin tavoilla, jota ei voi vaan optimoida tehokkaaksi.

Ferrisin kirja on kokonaisvaltainen self-help opas elämään, jossa pienellä (palkka)työmäärällä pyöritetään twitter-statuksissa kadehdittavalta kuulostavaa elämäntapaa. Mutta hänellä on myös konkreettisia niksejä, joista muutaman ajattelin ottaa käyttöönkin:

1. Kysy itseltäsi useita kertoja päivän mittaan, miksi teet sitä mitä teet. Onko se tärkeää? Miksi? Jos ei, tarvitseeko sitä tehdä? Vai vältteletkö ehkä jonkin tekemistä? Älä välttele.
2. Tee joka päivälle etukäteen lista tärkeistä tehtävistä. Siinä saa olla kaksi kohta. Tee ne ensin, anna kaiken muun odottaa. Ja tee ne ehkä ennen kun tsekkaat sähköpostit.

Ferrisin niksien sijasta ajattelin jakaa teille äitini uraniksin, joka toimii hyvin, ja jota olen muilllekin suositellut. Se menee näin:

1. Mieti millaisia asioita haluaisit (töissäsi tai ammatillisesti) tehdä. Niiden ei tarvitse olla realistisia tai olemassaolevia rooleja.
2. Ala kertomaan niistä ihmisille. Aika valikoimatta, vähän kaikenlaisille ihmisille.
3. …
4. Eteesi ilmaantuu yllättäen ja pyytämättä toivomasi kaltaisia mahdollisuuksia. Kas kun ihmiset muistavat, että se on homma, josta olisit kiinnostunut ja jossa siis olisit luultavasti hyvä, he ottavat yhteyttä, jos tilaisuus aukeaa.

Aika yksinkertaista, ja toimii kuulema aika hyvin. Toisin kuin Ferrisin solipsistisessa maailmassa, niksin toiminta perustuu ymmärrykseen siitä, miten ihmiset toimivat sosiaalisena yhteisönä, pyrkien yleensä tekemään toisilleen hyvää jos se onnistuu helposti ja ohimennen.

Ja työlistallani tälle reissulle on ollut miettiä vastaava lista itsekin. Eli mitä minä haluan tehdä?

1. Olisi kiva suunnitella jonkin ison organisaation avoimen koodin strategia. Esimerkiksi suomalaisen kaupungin. Siis OS:n strategista hyödyntämistä osana ohjelmistohankintaa ja kehitystä. Myös ketterän kehityksen käyttöönotto tai avoimen tiedon strategia olisi mielenkiintoista tehdä. Tai miksei vaikka kaiken ohjelmistokehityksen/hankinnan strategia saman tien. Vähän kuin Helsingin tuleva tietotekniikkaohjelma, paitsi että sitä en voi kirjoittaa itse, koska olen sen hyväksyvän elimen PJ. 🙂 Pidän oikeasti asioiden katsomisesta myös konsulttivinkkelistä. Myös puhujakeikat samantapaisissa aihepiireissä ovat minulle mieluisia.
2. Haluan kolumnipaikan johonkin IT:tä sivuavaan lehteen. Käsitellen tietoyhteiskunta, julkisia ohjelmistohankintoja ja sen sellaista. En ole vielä koskaan ollut kolumnisti, ja tekstilajina kiinnosta kokeilla sitä. Selvää on, että sanottavaa minulla riittää ja luulen että tyylilajikin löytyy. Lehtenä ajattelin Tietoviikkoa esimerkiksi, miksei vaikka Tekniikka&Talouttakin. Tai vaikka Mikrobittiä.
3. Haluan kansanedustajaksi. Minuthan on toki jo asetettu ehdolle, mutta täsä reissun mittaan mietin vielä asian läpi, ja politiikan saralla se on yksi niistä sioista joita haluan tehdä. Ja minulla on joitakin ideoita, miten kansanedustajan roolia voisi hyödyntää vähän uusilla tavoilla ja ehkä tavanomaisesta poikkeavasta vinkkelistä…Aion siis käydä vaalit ihan tosissani, ja tarvitsen siihen tukijoita moneen rooliin. Mitenkään itsestäänselvää läpimeno ei nimittäin ole. Suunnittelu alkaa tässä elokuun mittaan, nyt jo tukiryhmään saa mielellään liittyä.

Nämä ovat nyt seuraavan 12 kuukauden asioita, joita haluan tehdä. Ferrisiltä omaksuin myös ajatuksen, että tavoiteita ei kannata asettaa kauheasti sen kauemmas. Ja jos joku noista ei toteutuisikaan nyt, niin se saattaa tulla vastaan joskus toiste. Maailma ei toimi systemaattisen suunnitelman mukaan; tavoitteet vaan auttavat sattumaa työssään.

5.8. Inkoo – Stora Fagerö 4mpk, josta 2 koneella
Tuuli: 8m/s kaakko
Kirja: Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys

Tänään aloitin matkan kohti todellisuutta. Tai siis Helsinkiä, kaikkea sitä mitä jätin lähtiessä taakse. Osallistuin puhelimella firman hallituksen kokoukseen, soittelin HKL:lle, kirjoitin mielipidekirjoituksen Hesariin. Istuin tunnin verran venesataman kahvilassa tekemässä töitä ja juomassa lattea. Paikallinen latte tehdään automaatin espressosta ja säilykemaidosta. Mutta jos tekee kahvilassa töitä, kuuluu tilata lattea.

Maston korjaus sujui odottamattoman nopeasti. Klo 10:30 kaverit tulivat nosturin kanssa ottamaan maston alas, sitten arvioitiin vikaa ja päätettiin korjauksesta. Kuusi uutta popniittiä korvaamaan kahta revennyttä ja vielä yksi mutteri + prikka. Pitäisi nyt pysyä paikallaan. Eikä tuo ole hajonnut purjehdukseeni, vaan luultavasti mastoa nostaessa tai laskiessa se on kolahtanut pahasti. Klo 13 oli masto taas pystyssä, vaikka välissä oli tunnin lounastauko. Todella hyvää palvelua. Ja lounasseuraksi osui oli Vesa Peipinen, joka sattui Inkooseen kaupalle.

Vene ilman mastoa on kuin mies ilman erektiota. Onhan se olla hyvä ihan todella moneen asiaan (kelluva mökki, kulkuneuvo, ) mutta siitä puuttuu se määrittävä tekijä, joka tekee siitä purjeveneen, sen purjeveneys. Siksi ei kuvia mastottomasta veneestä, se olisi rivoa.

Ehdin jo ajatella, että jos vene jääkin tähän, ei sekään olisi katastrofi. Olisin käynyt yhden yön moottorilla nukkumassa Stora Fagerössä ja sitten bussilla kotiin. Ei se olisi ollut mikään katastrofi. Mutta paljon, todella paljon parempi näin. Selvisin matkan varrella mastovauriostakin, vene entistä ehompana.

Pyörällä en toisaalta päässyt käymään uimarantaa kauempana, kun luppotunteja olikin vähemmän. Mutta sekin on ehkä vaan hyvä: vain kovimpien vaihteiden selvittyä Brompton on aika raskas ylämäkiin.

Pohdin myös, että asioita kannattaa käsitellä, vaikka vähän sattuisi. Sormenpääni ovat koko ajan hellinä, ja vain kaksi on selvinnyt ilman yhtäkään laastarointia. Mutta ei pidä antaa sen häiritä tarttumista asioihin. Ja luulen, että vaikka sormet tuntuisivat kovettuvilta, ei se mitenkään uhkaa niiden herkkyyttä. Herkkyys kun ei ole mitenkään kovuuden vastakohta. Ensisijainen testi kuitenkin vielä tekemättä.

Jännitin hiukan lähtöä, ja hiukan enemmän purjeiden nostoa. Lähtöä, koska kolo oli aika ahdas ja sivutuuli ikävä. Tein erilaisia varasuunnitelmia miten kiemurrella siitä ulos, mutta lopulta olin vain veneen kanssa kapeassa joessa poikittain ajamassa eteen ja taakse että saisin nokan käännettyä johonkin suuntaan. Maailma kapeni taas siihen hetkeen ympärillä ja kaikki varasuunnitelmat unohtuivat ja keskityin vain hetkeen ja ajamaan. Onnistuihan se totta kai, mutta vähän stressillä.

Purjeita taas jännitin, koska viimeksi masto hajosi, ja siihen syntynyt epäluottamus oli laajentunut yleisesti myös purjehdustaitojeni kyseenalaistamiseksi; selviänkö edes 11m/s tuulista. Mietin vielä alkumatkaa koneella mennessä (kapea salmi vastaiseen) että nostanko purjeita näin lyhyellä matkalla ollenkaan.

Ja ihan turhaan jännitin. Tuuli oli oikeasti aika helppo, aallot pienehköjä ja vene kulki hyvin. Oli todella oikea ratkaisu lähteä liikkeelle Inkoosta. Toinen yö laiturinnurkassa venehuoltohallien vieressä ei olisi tehnyt hyvää.

Ja luin myös Kunderan loppuun. Oikeastaan koko romaani kertoo yhdestä hetkestä (ja näin sanoo Kundera itse). Siinä Thomas istuu ikkunalla ja katselee öistä Prahaa, hämmästyneenä omista tunteistaan ja miettien mitä oikein on tekemässä.

Koska elämme elämämme vain kerran, emme koskaan saa tietää, mitä olisi tapahtunut tekemällä jotain toisin, voimme korkeintaan kuvitella, millä eri tavoin tulevaisuus olisi voinut mennä. Juuri sitä on elämämme sietämätön keveys, sen ainutkertaisuus, että siltä puuttuu ikuisen paluun ja toiston tuoma paino.

Ja juuri siitä kertoo Elämisen sietämätön keveys. Yhden kuvitellun tulevaisuuden tuosta hetkestä alkaen. Siitä kun Thomas kääntää katseensa nukkuvaan Terezaan, päästään amerikkalaisen valokuvaajan koomiseen kuolemaan. Toisinkin olisi voitu kuvitella, mutta sitä tulevaisuutta emme tunne, vaikka se onkin tuossa hetkessä samalla painolla läsnä. Tuohon hetkeen johtivat kuusi sattumaa, joista jokainen vaadittiin, jotta Tereza päätyi juuri oikealla tavalla nukkumaan sairaana Thomaksen sängyssä. Toisinkin olisi voinut käydä, ja vielä tuossa hetkessäkin kissan naukaisu olisi voinut muuttaa tarinaa. Mutta tässä kuvitelmassa ei muuttanut.

Osaan kuvitella muitakin tällaisia hetkiä. Yhdessä niistä nainen istuu yksin mökillä, järven rannassa ja katsoo illaksi tyyntyvälle selälle miettien elämäänsä – nämähän ovat omia kuvitelmiani, saan valita säätilan kuten haluan, ja nyt on lähes tyyni. Toisinkin olisi voinut käydä, mutta elämme elämämme vain kerran. Muut tulevaisuudet ovat läsnä joka hetkessä ihan yhtä tosina. Mutta ne voidaan vain kuvitella.

Kvanttimekaniikan monen maailman selitys tietenkin tekee joka mikrosekunnista kaikkialla tällaisen hetken. Mutta se missaa olennaisen pointin. Joka hetki ei ole yhtä merkittävä, joillakin hetkillä on enemmän kerrottavanaan. Ja tarinoiden maailmassa tarinoilla on väliä.

Ja kuitenkin ikuisen paluun myytti on osa elämää eikä vain metafysiikkaa. Luomme elämämme sellaisiksi joina ne elämme yhä udestaan, toistaen omia ratkaisujamme. Jokainen hetki on ainutlaatuinen, mutta kohtalomme – jonka valitsemme itse – on tehdä niistä enemmän samanlaisia. Ja hyvä niin.

Tähän päättyvät kirjoitukseni Milan Kunderasta. Kiitos tänne asti seuranneille.

Stora Fagerö lienee paratiisi maan päällä. Pitkä heikkadyyni, jonka harjalla kasvaa mäntyjä, leveämmässä osassa kuusiryteikköä. Kävelin hiekkarantaa pitkin pohjoiskärkeen katsomaan, miten yhdellä puolella vesi aaltoilee tuulessa, toisella seisoo lähes tyynenä. Vedenjakaja.

Venelaiturissa on neljä poijua, neljä purjevenettä ja kaksi moottorivenettä. Ja koska laituri on matala, täällä ei ole isoja veneitä, vaan kaikki purkkarit ovat 20+-jalkaisia. Viereisen veneen ukko kertoili kokemuksiaan yksinpurjehduksiltaan ja neuvoi mistä ostaa uusia purjeita. On liikkeellä vävypojan veneellä, ei omallaan. Vähän saattoi kyllä paheksua kun autoin valmistautumatonta moottoriveneilijää rantautumaan.

Ilta on jo viileä, ensimmäistä kertaa sain käyttää vilttiä. Istun ulkona lukemassa Kunderaa ja kirjoittamassa, etelänsuunnassa valtavat reimaritolpat vilkuttelevat hiililaivoille, joita ei enää tule. Inkoo tuottaa nyt enemmän tuulisähkö kuin hiili-.

Vene allani kulkee ja käsieni voima on palannut. Olen täällä taas omassa elementissäni. Huomenna olen vapaa suuntaamaan keulan mihin ikinä haluan. Lähden kohti Helsinkiä.

3.8. Byxholmen – Barosund Orslandet 18mpk, josta 9 moottorilla
Tuuli: ”enimmillään 11m/s idästä”
Kirja: Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
Tunne: voimattomuus

Olen lukenut lisää Kunderaa, enkä edelleenkään oikeastaan tajua sitä keveyden ja painon vastakkainasettelua. Siis jos sillä haetaan jotain syvempää kuin vain Thomasin aika banaalia vaihelua sen kanssa, haluaako rakastavan avioliiton vai itsenäisen elämän ja kevyitä naissuhteita.

Mutta jotain siitä jatkaakseni, tämä purjehdukseni lienee selkeästi keveyttä. Vapaus tulla ja mennä, riippumattomuus, itsenäisyys, ei suunnitelmia. Toisaalta tänään purjehdus on ollut nimenomaan painoa, raskasta. Ei vain fyysisesti, vaan myös vastuuta, tulevien korjaustöiden ajattelun raskautta, tunne siitä kuinka särjen kaiken mihin kosken…

Useampikin lääkäri diagnosoi minulle mahdollisen ylirasituksen ja käski ottaa rennosti. Väsymys, kaikki lihakset kipeinä ja luultavasti kuumetta olivat aika hyvät tuntomerkit kai.

Yritin sitten ottaa rennosti, mutta se nyt ei vaan ole vahvimpia puoliani. Ja sääkään ei sitä tukenut. Ensin luovimme nelisen tuntia kapeita väyliä Byxholmenilta Buson kohdalle. Ensimmäistä kertaa tällä reissulla pidin lounastauon ankkurissa, ja lepoaikaakin siinä. Mutta sitten tuuli kävi niin kovaksi, että isopurjeen kahden reivin lisäksi etupurjettakin piti vähän rullata sisään…

Ja sitten maston huipun teippaukseni petti. Uusi mastokeikka siis luvassa, ja pitää selvittää miten tuo korjataan kunnolla, vai meneekö koko masto vaihtoon. Maston kärjen ei siis ole tarkoitus taittua, enkä muista kuulleeni että niin olisi kellekään käynyt. Toisin kuin purjeet ja moottorin kaasuvaijeri, se ei ole osa joka ennemmin tai myöhemmin vaihdetaan kuitenkin. Sen kuuluisi kestää.

Loppumatka meni sitten taas moottoriveneilyksi. Mutta sekin oli yllättävän rankkaa, kun aallokko pärski kuskin koko ajan läpimäräksi, ja konekin alkoi huutaa ylikuumenemista, jos ajoi niin että aallokossa pääsi eteenpäin. Emmekä edes olleet missään ulkomerellä, vaan väylällä kohti Barosundettia. Jos tämä oli ”enimmillään 11m/s”, niin aiemmat tuuliarvioni ovat saattaneet olla metrin tai kaksi sekunnissa yläkanttiin.

Loppuvaiheessa Anton ajoi Barosundettia (aiemmin ei oikein ollut hyviä satamapaikkoja, Tallholmen oli liian avoin tällä tuulella) ja mä istuin selkä menosuuntaan sprayhoodin suojassa auringossa joku rätti naamalla ja toivoin vaan pääseväni nukkumaan. Fyysinen ylirasitus ja Kunderan mieleen palauttama kuukauden takainen romahdus aikaansai melko toivottoman olotilan.

Mutta kun satamasta soitin Outille, elämä valaistui kummasti. Ihmisiä ei vaan ole tehty selviämään yksinään kaikesta. Eikä tarvitsekaan. Ja Antonin mainio pasta auttoi lisää. Nyt luulen selviäväni tästä kyllä. Ja huomenna otan oikeasti rauhallisesti. Heitän Antonin Inkooseen ja menen sitten Stora Fageröhön yöksi. Ja ehkä seuraavaksikin yöksi, jos siltä tuntuu. Porkkalan selän ylitän vasta kun koen olevani siihen valmis, tai sää on helpottanut.

Aina pitää muistaa, että meri on meistä kutakin ja meitä kaikkia vahvempi. Seilaamme sen pinnalla vain sen armosta. On viisautta ymmärtää, että joskus rajat tulevat vastaan.

Ja vielä huomio elämänhallinnasta. Ilmeisesti psykospiikissä ”elämänhallinta” tarkoittaa sitä, että kokee tapahtumat itsestään johtuviksi, siis esimerkiksi ”minä hajotin taas veneen”. Vastaavasti osoittaa heikkoa elämänhallintaa, jos ajattelee ”vene olikin aika heikkoa tekoa” tai ”meri on minua vahvempi” tai ”kävipä huono tuuri”, koska silloin ei ota vastuuta tapahtumista.

Aika hassua minusta, että itsesyyttely olisi se oikea ja kypsä toimintatapa. Erikoista jopa.

1.8. Hanko – Byxholmen 10 mpk, josta 10 koneella
Tuuli: 0 m/s
Keskustelussa: syksyn politiikan näkymät, moottorien sähkösyötön kehitys, venesatamat

Hangon lähtö venyi taas. Ensinnäkin nukuin ensimmäistä kertaa pitkään. Yhdeksään. Sitten piti heräillä rauhassa ja syödä aamiaista tsekkien kanssa, laitella sitä sun tätä, saunoa, mennä Antonia vastaan junalle. Sitten törmäsin Maariaan ja Mattiin joiden venettä piti mennä katsomaan. Ja sitten korjata purje. Ja taas korjausta kuvattiin, kun tein sitä laiturilla suoraan terassin edessä.

Lopulta olimme irti laiturista 18:30. Siis kuitenkin aiemmin kuin viime kerralla! Ja siinä vaiheessa tuuli loppui kokonaan. Ja kun Laivaväylän kupeessa totesimme purjeiden ylhäälläpidon hyödyttömäksi, kone taas ei startannutkaan. Ei värähdystäkään, valo ei syttynyt, ei mitään.

Onneksi sattui mukaan moottoreista jotain tajuava gasti. Tutkimme ensin virtalukon, mutta sen ohittaminen ei auttanut asiaa; siinä oli kyllä jännite. Lopulta syypääksi paljastui koneen kylteen pultattu sulake. Se ei ollut palanut, mutta siihen kytketty kiinnike oli vähitellen tärissyt irti. Kuulema autoissa ei koskaan laitettaisi sulakkeita tuolla tavoin kiinni koneeseen.

Alkumatkasta oli ongelmia koneen ja sähköjen kanssa, sitten Hangosta länteen purjeiden kanssa, ja nyt palattiin taas moottoriongelmiin heti Hangosta itään. No, jos loppumatkan purjeet kestävät, en valita vaikka sähköjä saisi räplätä taas.

Tuuli ei ollut ihan täysin nolla, koska koneen kanssa säätöön menneen tunnin aikana ohjaus pysyi, ja olimme liikkuneet noin 30 metriä. Sen jälkeen sitten koneella Byxholmeniin, joka oli lähin satama ja jota Maaria suositteli.

Hyvä saari, sauna ja kaikkea. Ja suosittu. Saunan viereisissä poijupaikoissa on neljä venettä per poiju, me kiinnityimme ankkurilla vähän sivummalle.

Pari viimeisintä päivää olen ollut aika usein kylmissäni ja ehkä vähän väsähtänyt. Saatan olla hiukan kipeä. Tai sitten se johtuu siitä etten ole syönyt tarpeeksi. Ajattelin selvittää asiaa Houselaisen diagnostiikan keinoin, eli syödä paljon ja katsoa auttaako.

Mutta sen verran väsynyt päivä, ettei filosofiaa tänään. Enkä ehtinyt juuri lukemaankaan.

1.8. Dalskär – Hanko 36 mpk, josta 0 koneella
Tuuli: 10 m/s etelälounas
Kirja: Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
Tunnetila: hyväksyntä, fyysinen väsymys

Hangossa taas. Ja tällä kertaa satama lunastaa maineensa kesäkauden hiihtokeskuksena. Täällä on jotkut muskelivenekisat, isoin laituri varattu vain niille ja poppi soi terasseilta sekä veneistä. Ja koska tulimme vasta kymmeneltä satamaan, vapaa paikka löytyi suoraan terassin edestä. Onneksi on korvatulpat mukana.

Aamulla ehdin joogaamaan, lukemaan Keltinkankaan loppuun, pyydystämään mereen tippuneen pyyhkeen pohjasta ja kirjoittamaan kunnes akku loppui. Sitten alkoi olla jo liian nälkä, ja herätin tsekit. Aamiaisen jälkeen ohjelmassa oli kiipeäminen mastoon katsomaan, mikä huipussa oli vikana. Puosuntuolia ei ollut, joten kiipesin valjaiden kanssa. Ja en ilennyt nojata niihin noustessa, kun näytti että paino nostimen pylpyrässäkin saattaa rikkoa jotain. Eli kiipeämällä; paljaat jalat pitävät alumiinissa jonkin verran. Mutta huipulla pysyttely kävi raskaaksi, kun jaloilla pystyi seisomaan vain etustaagin päällä, joka painoi jalkapohjaa, käsillä ei jaksa kauaa roikkua, ja valjaassa roikkuessa hengittäminen oli vaikeaa. Ensi kerralla rakennan lantiovaljaat köydestä.

Maston huippupala oli irronnut etureunastaan ja taittunut 90 astetta taaksepäin. En ihan ymmärrä miten. Etureunassa oli loksahtava kiinnitys, takareunassa kiinteä pulttaus, joka oli vähän kärsinyt. Väänsin sen puukon kanssa takaisin kohdalleen ja teippasin jeesusteipillä kiinni. Ainakin tämän päivän se on kestänyt, mutta en uskalla kauheasti kiristää takastaagia, joka vääntää sitä pahiten. Pitää katsoa mastoa laskiessa josko tuohon voisi tehdä jonkin tukevamman virityksen. Ja vindeksi oli hukannut pyrstönsä, eli on nyt melko hyödytön. Tuleepahan opeteltua purjeiden lukemista paremmin.

Fokan snörpin kiristimen taas viritin tekemällä reiän, rautalangalla ja isolla solmulla. Nyt se pysyy, mutta säätömahdollisuutta ei ole. Myöhemmin ehkä korvaan rautalangan pultilla, niin säätökin onnistunee taas.

Ja sitten sukeltamaan vedenalaiseen veistospuistoon. Turun suomalaisen yhtenäiskoulun lukion merilinjan oppilaat olivat sen rakentaneet, ja täytyy sanoa että hieno oli. Vedenalaisia kuvia ei nyt ole tarjolla (Davidilla oli kyllä kamera siihen, mutta kuulema näkyvyys ei oikein riittänyt kuvaamiseen), eli menkää itse katsomaan. Snorkkeleita ja laseja on lainaksi Dalskärillä postilaatikossa. Heti masto-apinoinnin jälkeen kovassa aallokossa sukeltelu oli aika raskasta. Ja putken kautta hengittäminen hankalaa. Tuli mieleen se kerta kun uin aallokossa Kytössä vähemmän vapaaehtoisesti, ja kierroksen viimeisenä oleva Boltonin Flayed man (sillä oli joku muu nimi, mutta inspiraation lähde selvä) jäi näkemättä. Jos treenaan ensi vuodeksi sukeltamista, saatan mennä uudestaan.

Tuuli oli aika reipas, joten otimme saaristomeren avomeriosuuden pelkällä fokalla. Mikä riitti sivutuuleen hyvin; lyhyt luovijakso oli vähän hankalampi. Kemiön sisäväylällä sitten nostimme ison yhdellä reivillä. Ja ekassa luovissa seuraava sauma petti. Tällä kertaa ei mihinkään liikaan kiristämiseen vaan ihan vaan tuuleen. Purje taitaa todellakin olla nyt elämänsä ehtoossa. Jotta siitä tulisi kalua, pitäisi kaikki saumat tehdä uudestaan, enkä ole varma onko se sen arvoista.

Olin ajatellut (pieneen vittuiluun vastatakseni), että jos tänään olisi päivä jona en riko mitään. Mutta ei sellaista elämänhallintaa olekaan, jolla pikkuvauvaa vanhempi ihminen voisi kaiken ympäristönsä määrätä. Tämän reissun luonne nyt vaan kerta kaikkiaan on, että asioita hajoilee ja sitten korjaan ja viritän niitä. Kunderaa mukaillen se ei ole kohtalo, vaan ikuinen paluu ja oikeastaan oma valinta. Se on parempi hyväksyä, ja kokea ylpeyttä siitä miten hyvin tästä selviän.

No, kahdella reivillä sitten loppumatka ensin sivuvastaiseen, sitten sivumyötäiseen. Liftareiden ottamisesta seurasi pitkät päivät, koska muakuduin heti heidän toiveeseensa ehtiä launatai-aamuksi Hankoon. Mutta toisaalta saatoin mennä välillä kajuuttaan nukkuman päiväunia, koska kaverit oppivat ihan tarpeeksi laitamyötäisessä purjehtijoiksi. Luoviminen ilman vindeksiä ei sen sijaan oikein sujunut.

Tuulta riitti, joten hyvin eteni niinkin. Välillä rullattiin fokkaakin pari kierrosta sisään. Hankoon saavuttiin iltakymeneltä komeasti virsikirjalla, tosin siis pikkufokalla ja kahdella reivillä.

Nyt on aika myöntää, että reissu on kääntynyt kotimatkan suuntaan. Ja että oikeastaan se tuntuu hyvältä. Nämä viimeiset kaksi päivää ovat olleet aika raskaita jo, kun tuulta on paljon, matkat olleet pitkiä ja veneestä hajoillut vähän liikaa asioita.

Myös ajattelun kannalta tuntuu, että nyt on saavutettu eräänlainen lakipiste. Siksi avasin aamulla Milan Kunderan Olemisen sietämättömän keveyden, josta on tullut tälle itsetutkiskelulle symboli. Ansaitsematta ja osin sattumalta ehkä, mutta muistan juhannuksen keskusteluja, jolloin Kunderan painon ja keveyden sekava myytti ei millään tahtonut aueta minulle. Nyt ajattelin, josko sen voisin ymmärtää. Ja sy,boliksi muotoutuneena kirja nostaa väistämättä mieleen paljon kaikkea hyvää ja pahaa, mutta alan olla siihen valmis.

Aamulla joogatessa mietin, kuinka meitä ei ihmisenä määritä se, missä jalkamme ovat. Ne ovat vain raajoja, eivät olemisen perusta. Tämän saa lukea haluamanaan metaforana, mutta ajattelin sen ihan konkreettisesti: tanssia ja usein kamppalulajejakin ajatellaan paljon sen kautta, miten jalat asettuvat. On askelkuvioita ja kenkäparipiirroksia ja sitten kaikki muu ikäänkuin kulkee jalkojen päällä. Olen aina vähän vierastanut ajatusta, mutta nyt se kirkastui, kun joogatessa siirsin vaan alla olevan jalan pois tieltä päästäkseni punnerrusasentoon. Asento ei muuttunut juurikaan, jalka vaan siirtyi pois alta. Sama oivallus syntyi pari viikkoa sitten, kun keksin miten käsilläseisontaan voi siirtyä ihan vaan pyörähtämällä ympäri paikallaan. Ei mitään kuvioita raajojen asennoista, vaan kroppa kääntyy paikallaan ja tukiraajat vaihtuvat.

Vaikka joogaankin kai kuuluu jotain ajatuksia juurtumisesta ja juurten kasvattamisesta alleen – minähän en tästä mitään tiedä, tarvitsen vaan aamujumpan pysyäkseni liikkumiskykyisenä täällä – niin minua sen liikekieli puhuttelee niin, että tärkeintä on vartalon liike, ja raajat ovat vain raajoja. Niille on aina paikkansa, ja niistä jonkun on aina välillä kosketettava maata ettei putoa. Mutta jalat ovat silti vain raajoja.

Pohdin pitkin matkaa juurtumisen ajatusta muutenkin. Sitä kuinka en usien ole oikein kotiutunut mihinkään tilanteeseen. Ainakaan kunnolla. Ja nyt kun olen koittanut joihinkin asioihin juurtua, sanotaan nyt vaikka vakaaseen parisuhteeseen, homma menee aivan päin seiniä. Mutta ehkä koko juurtumisen metafora on vaan typerä. Voi olla että elän paremmin muistaen, että en ole puu joka kasvaa siitä missä maata kosketan, vaan eläin joka asettaa jalkansa minne haluaa. Ne ovat vain raajoja, ne eivät määritä minua.

31.7. Turku – Dalskär 27 mpk, josta 8 moottorilla.
Tuuli: Lounas 6-11 m/s
Kirja: Liisa Keltinkangas-Järvinen: Tempperamentti, stressi ja elämänhallinta.

Turussa tapasin Turun polkupyöräilijöitä (jo eilen, mutta en tullut siitä kirjoittaneeksi). Ja tutustuin heidän aikaansannoksiinsa, eli ennen kaikkea tekeillä olevaan pyöräkaistaan Kirjastosillalta torille. Turkuunhan avattiin joen yli uusi pyöräsilta, joka saavuttikin suuren suosion. Reitti siitä eteenpäin vaan puuttui, koska katu oli yksisuuntainen. Viime joulukuussa Turpolaiset organisoivat 200 pyöräilijän mielenosoituksen aiheesta, ja nyt pyöräkaista on rakenteilla. Onnea vaan Turkuun, edistys edistyy.

Tosin Turku ei ehkä olekaan mikään muodin edelläkävijä, kuten olin jotenkin luullut. Kaikilla oli samanlaiset lasit kuin minulla vielä talvella…

Muuan tietohallintojohtaja sattui myös laiturille pyörällään kun hengailin siinä veneellä, ja kutsui mökilleen ensi kerran kun olen maisemissa. Että aika kiva kaupunki tuo Turku.

Liftarini saapuivat kymmeneltä. Kaupassa käynnin jälkeen kun aloimme olla valmiita, iski päälle ukkosmyrsky. Vene piti sateen ulkona aika hyvin. Ja pahimman ukkosen jälkeen lähdimme merelle, vaikka sadekuuroja vielä olikin. Saivatpahan kokemusta oikeasta purjehduksesta.

Tuuli oli aika reipas. Varoitus sanoi 11m/s maksimi, ja sitä se kovimmillaan taisi ollakin. Nostin purjeet isopurje reivattuna ja fokalla. Välillä purin jo reivin, mutta sitten vene kallisti 25 astetta ja se piti palauluttaa. Ja loppuvaiheessa rullata fokkaakin sisään kaksi kierrosta.
Fokan snörppinarun kiinnike muovi on haljennut, ja seurauksena snörppiä ei saa kiinni ja purjeen takaliesma lepattaa luoviessa todella pahasti. Ei lupaa purjeelle pitkää ikää. Pitää siis korjata jollain. Ehkä pultti ja mutteri toimisi? Teippi ei ainakaan riitä.

Jossain vaiheessa Airistoa maston huipussa taittui jotain ja vindeksi on nyt 90 kääntyneenä ja dirkki jumittaa. Pitää kiivetä aamulla katsomaan mikä vikana ja mitä sille voi tehdä.

Ja kikkataljan kiinnitys alapäästä petti. Ei tainnut olla edes juur vedossa, mutta ilmeisesti U-mallisen lukkopalan tappi oli irrallaan ja se oli pikkuhiljaa vääntynyt muodottomaksi (tiedän, koska löysin sen partaasta roikkumasta).

Lopulta tulimme Nauvon eteläpuolisen (lyhyen) matkan moottorilla. Päätin, että kun vähän kaikki hajoaa käsiin, ei ole syytä kerjätä verta nenästään ja lähteä taas kovaan tuuleen ja aallokkoon jatkamaan väsyneenä (8h purjehdusta takana kryssien melko kovassa säässä). Matkustajiakin vielä kyydissä. Aistin jonkinlaista orastavaa vastuuntuntoa. Liekö tällainen omistavaan luokkaan siirtyminen sen tuonut pintaan…

Mistä jatkaen, huomasin taas kuinka luontevasti otan yksin vastuulleni kaiken hoitumisen. Muut saavat osallistua tai olla osallistumatta, mutta minä katson että kaikki onnistuu ja toimii. Se käy lähes automaattisesti ja melkein kaikissa asioissa. Mutta se ei tarkoita, että pitäisin siitä.

Huomaan kaipaavani ikäänkuin vertaista seuraa, jotakuta jonka kanssa pohtia mikä tuolla mastonhuipussa nyt on vikana. Tai miksi elämä nyt on niin vaikeaa. Ihmisten seura yleisesti ei tätä tarvetta mitenkään tyydytä, vaan pitää olla juuri oikeanlaista seuraa. Tsekkien seura ehkä nyt korostaa tätä kokemusta, kun he puhuvat keskenään tsekkiä ja on muutenkin slevä etä heillä on omat juttunsa.

Tunnen toki paljon ihmisiä, joiden kanssa tällainen yhteyden kokemus syntyy joidenkin asioiden äärellä. Ja sitten on hyvä keskittyä niihin asioihin. Ihmiset, joiden kanssa yhteyden tunne kestäisi erilaisiakin tilanteita ovat sen sijaan harvassa. Tai ehkä en vaan anna itseni kokea niin. Yleensä olen seurassakin yksin, ja yleensä olen siihen ihan tyytyväinen.

Tai en tiedä olenko. Tällä reissulla on olut todella upeaa, ja paljon mahtavia kokemuksia. Purjehdusta lilluen kevyessä myötäisessä tai luovien kovassa vastatuulessa ja aallokossa. Tyynet merenselät ja kalliorannoissa räjähtävät aallot. Joogaa aamukuudelta matalalla luodolla keskellä merta, purjehdus pimenevässä illassa. Kavereiden ja tuttujen tapaamista erilaisissa yllättävissäkin paikoissa, varta vasten ja sattumalta. Uusia tuttavuuksia ja aikaa miettiä itseäänkin.

Mutta tekisin tämän kaiken mieluummin yhdessä jonkun kanssa. Tai vaikka perhepurjehtisin. Pitää ehkä seuraavaksi miettiä, miksi en sitten ole siihen koskaan päätynyt. Ja tämähän ei ole piirre, joka tekisi minusta erikoisen. Keltinkangas-Järvisen ajattelua mukaillen, lähes jokainen ihminen purjehtisi mieluummin rakkaiden kanssa kuin yksin. Suurin osa vaan ei purjehtisi yksin lainkaan.
Dalskär on upea paikka. Komeiden rantakallioiden yläpuolella metsä on viety jostain satukirjasta. Sammal peittää mättäitä ja laskevan auringon valo siivilöityy mäntyjen välistä. Maisemat erityisesti etelään ovat ulkosaaristoa upeimmillaan.

Saaren eteläreunalla on vedenalainen patsaspuisto, ja snorkkeleita lainattavissa siihen tutustumista varten. Toinen tsekeistä harrastaa sukellusta, joten aamun ohjelma on nyt selvillä.

Seilissä yksi kaveri kertoi sukeltaneensa ankkureita sataman pohjasta punaviinipalkalla jopa 20 metrin syvyydestä. Ilman kummempia laitteita, ihan vaan lasit, snorkkeli ja räpylät (ja vissiin märkäpuku?). Luulen, että ensi kesään mennessä opettelen vapaasukeltamaan, jotta saan seuraavan juuttuneen ankkurin talteen. Ja huomenna on hyvä päivä aloittaa.

Ja vielä päivitys levätilanteeseen viime päiviltä. Levä tuntuisi vähenevän kaikkialla. Missään Nauvosta pohjoiseen ei ole näkynyt levää, eikä täällä Dalskärilläkään ole sitä lainkaan. Kuulema Jurmossa vielä oli levää, mutta Kökarilla ei.

30.7. Seili – Turku 13mpk, josta 3 moottorilla
Tuuli: kaakko 8m/s
Kirja: Liisa Keltinkangas-Järvinen: Tempperamentti, stressi ja elämänhallinta.

Tarkoitus oli lähteä nopeasti, jotta saisin varmasti Turusta laituripaikan (Gangut-regatta alkamassa, ja on siis täyttä). No, nopeasti ei tietenkään ollut taaskaan nopeasti. Vedin revenneen genuan alas ja aloin nostaa fokkaa. Joka oli aika jäykkä, mutta rasvaamalla nousi rullan profiiliin hyvin.

Mutta ei toiminut. Fokka ei noussut nostimeen asti, vaan jäi metrin vajaaksi, ja siksi nostin lähti pyörimään rullan mukana, mikä käytännössä jumitti rullan. Soitto edelliselle omistajalle selvittiu, että hän ei ollut koskaan käyttänyt fokkaa, vaan aina genuaa, välillä osin rullattuna fokan kokoiseksi.

No, siinä naapuriveneen kaverin kanssa asiaa ihmettelimme ja kokeilimme kaikenlaista. Noin viiden fokan noston jälkeen kasassa oli viritys, jossa nostimessa on kiinni myös yläkaija, joka estää sitä pyörimästä. Ei siis spinnuajoa tämän etupurjeen kanssa.

Viritystä tehtäessä myös yksi kaveri tunnisti että ”ai sä olit se kaveri joka ompeli purjetta Nauvossa”. Alan siis kerätä mainetta.

Purjehdus Airiston yli Turkuun sujui mukavasti sivumyötäisellä. Automaatti ajoi, minä loikoilin ja luin. Tuuli oli oikein riittävä fokallekin, vene kulki runkonopeutta. Hassua olla täällä täysin saariston sisällä. Onhan tuo Airisto toki selkä, mutta samanlaisia nyt on Päijänteelläkin. Vähän kun järvellä purjehtisi, tosin ehkä parempi tuuli.

Turussa sain Aurajoelta toiseksiviimeisen paikan. Ja laiturilla oli vastassa tsekkiläinen liftari, joka kyseli kyytiä Tukholmaan tai Ahvenanmaalle. Sanoin ettei onnistu, mutta voisin ehkä viedä heidät Hankoon. Koska jos joku liftaa veneeseen, niin hitto minähän otan kyytiin. Tokkopa moni muu ottaa.

Jäin miettimään, että tämä kuvaa jotenkin toimintaani muutenkin. Haluan kokea, että purjehdukseni on jotenkin erilaista kuin ihmisten purjehdus yleensä, jotenkin enemmän. Ei välttämättä taidoiltaan parempaa tai edes pidempiä retkiä, mutta kvalitatiivisesti erilaista. Jotenkin aivan eri asia. Kuten purjehtia yksin (jota lisäkseni tekevät ilmeisesti lähinnä oudot vanhat sedät), purjehtia kaikissa säissä ilman moottoria pienellä veneellä, neuloa purjeita satamassa, ottaa liftareita kyytiin… Ja sitähän tämä lokin pitäminenkin on, erityisyyden vaikutelman antamista.

Kokemus on tietenkin harhaa. Ei purjehdukseni mitään niin erikoista ole. Mutta kuten pari päivää sitten totesin, oman erityisyyden kokemuksen ylläpitäminen on inhimillisiä perustarpeita. Joten miksi en sitten tekisi niin.

Sankaripurjehtija kiittää ja kuittaa. Nyt aika pistää vene valmiiksi ja lähteä tsekkien kanssa ulos merelle rankkasateeseen.