Net neutrality: syntyykö seuraava Piilaakso Eurooppaan?

Yksi internetin kulmakivistä on periaate, että kaikkea piuhoissa liikkuvaa dataa kohdellaan samalla tavalla. Yhtiö, jolta ostat nettiyhteyden ei päätä, mitä saat internetistä katsoa, millä tavoin kommunikoida. Se ei päätä myöskään kenen kanssa kommunikoit tai kenen mainoksia näet ruudullasi. Periaate tunnetaan nimellä net neutrality, internetin neutraalius.

Euroopan parlamentti päätti kolmas huhtikuuta että jatkossakin kaikkia netin palveluita on kohdeltava tasa-arvoisesti. Päätös kirjattiin lopulta selväsanaisesti ja vahvalla enemmistöllä, mutta johtuen EU:n bysanttilaisesta päätöslabyrintista, se saattaa tulla vielä seuraavalle Europarlamentille. Ihan hyvältä kuitenkin näyttää.

USAssa sen sijaan Net Neutrality saattaa jäädä kohta historiaan. Kommunikaatioyrityksiä säätelevä virasto Federal Communications Comission (FCC) ehdottaa neutraliteetista luopumista. FCC:n suunnitelmissa on sallia operaattoorin rakentaa ”ohituskaistoja” maksukykyisille nettipalveluyrityksille. ”premium-yhteydestä” maksavan yrityksen palvelu toimisi nettisurffaajalle aina nopeasti, heidän kilpailijansa palvelu taas ”normaalisti” eli hitaammin. Kuluttaja maksaisi nettiyhteydestään saman, riippumatta mitä palveluita käyttää.

Ajatusta voisi verrata siihen, että moottoritien rakentava yhtiö voisi asettaa eri automerkeille eri nopeusrajoituksen: Audit saisivat ajaa satasta, muut kuutta kymppiä. Ja kaikki maksavat tietullin.

Ero maanosien välillä on tässä merkillepantava. Net neutrality ei pelkästään tarjoa kuluttajille mahdollisuutta parempiin palveluihin, vaan se myös tarjoaa kasvuyrityksille mahdollisuuden tarjota kuluttajille parempia palveluja.

net-neutrality
Tiedon valtatiellä viittaa osoittaa kohti Eurooppaa

Maailmassa, jossa operaattori saa jakaa nettipalvelut vuohiin ja lampaisiin, ei uusille pienille kilpailijoille ole sijaa. Jos vaikkapa Netflix maksaa operaattorille siitä että heidän (ja ehkä vain heidän) leffapalvelunsa toimii hyvin, ei kukaan voi perustaa uutta parempaa nettivideopalvelua ja kaapata heidän asiakkaitaan. Ei voi, koska palvelu jonka kuva pätkii ei ole parempi vaan huonompi. Se on sabotoitu.

Netin uudet palvelut, kuten vaikka Skype tai Spotify tai Netflix ovat disruptiivisia teknologioita. Ne tekevät jotain radikaalisti uudella tavalla ja yleensä tarjoavat vanhoja kilpailijoitaan parempaa palvelua murto-osalla työmäärästä ja siis hinnasta. Ne luovat uutta, mutta myös tuhoavat vanhaa bisnestä. Ja vanhalla bisneksellä on yleensä vanhaa rahaa ja vaikutusvaltaa. Kuten vaikkapa teleoperaattoreilla, tv-kanavilla tai levyteollisuudella. FCC:n kaavailemat ja Europarlamentin torppaamat ”premium-yhteydet” on tarkoitettu näille vanhoille pelureille työkaluksi estää uusien kilpailijoiden ilmaantuminen, työkaluiksi estää innovaatiot.

Siis hei hei, startupit ja kasvuyritykset. Hei hei tulevaisuuden Skype, Spotify ja Netflix. Tervetuloa maailma, jossa kaikki on valmista ja valitse nyt vaan kiltisti siitä listalta.

No, onneksi emme elä siellä. Mutta amerikkalaiset saattavat kohta elää.

Nämä päätökset saattavat olla ensimmäisiä merkkejä laajemmasta linjamuutoksesta, jossa Amerikka kääntyy kohti suuryritysten korporativismia ja Eurooppa taas kohti aidosti vapaata yrittäjyyttä. Se olisi yllättävä käänne perinteisiin mielikuviin verrattuna. Mutta ei mahdoton.

Voisiko Euroopan tulevaisuuden  valtti olla avoin netti ja innovatiiviset yritykset? Se ei ole ennustus, vaan aktiivinen valinta. Net Neutrality palannee vielä seuraavaan parlamenttiin, ja niin tulee moni muukin päätös internetin toiminnasta. Viime kierroksella avointa internettiä puolustivat Vihreät, Sosialidemokraatit, Vasemmisto ja viime hetkellä myös Liberaalit (RKP ja Kesk). Konservatiivit (Kok ja KD) sekä oikeistopopulistit (PS) halusivat suitsia innovaatiota ja sementoida netin operaattorien hallintaan.

Kun kyse on internetistä, europarlamentin vaaleilla on oikeasti väliä.

Kansallinen palveluväylä tienhaarassa

Tietoviikko-lehti pyysi minua tekemään heille tiivistetyn version kansallista palveluväylää koskevasta blogauksestani, jotta voisivat painaa sen paperille.

Se ilmestyi tämän päivän lehdessä, ja löytyy alta nyt myös sähköisessä muodossa.

Tietoviikko 11.4.2014
Tietoviikko 11.4.2014

Kansallinen palveluväylä on ehkä merkittävin IT-projekti tällä hetkellä Suomessa. Se on luonteeltaan ristiriitainen: toisaalta siinä pyritään uudistamaan koko se tapa, jolla julkisia tietojärjestelmiä Suomessa tehdään. Toisaalta siinä saatetaan vain kaataa 120 miljoonaa sille jolla on syvimmät taskut. Ratkaisut hankkeen ja ehkä koko IT-palvelualan suunnasta tehdään tämän kevään aikana.

Teknisesti palveluväylä on vain alusta, jolla kutsutaan palveluita. Suurin osa siihen kohdistetuista odotuksista onkin ylimitoitettuja, jos ajatellaan pelkkää väylää. Mutta kyse on enemmästä kuin vain tietojärjestelmästä. Palveluväylähankkeen tavoitteena on mullistaa tapa, jolla suomalaisia tietojärjestelmiä tehdään.

Hallituksen rakennepoliittisessa ohjelmassa marraskuussa kirjattiin: “Toteutetaan viipymättä kansallinen sähköinen palveluväylä ja sähköinen tunnistautuminen kustannustehokkaasti sekä Viron yhteistyömahdollisuudet täysimääräisesti hyödyntäen.” Kremlologian parhaiden perinteiden mukaisesti “viipymättä” ja “kustannustehokkaasti” tarkoittavat, että hanke tehdään ketterästi eikä perinteisenä julkishallinnon mammuttiprojektina. “Viron yhteistyömahdollisuudet täysimääräisesti hyödyntäen” taas tarkoittaa avointa lähdekoodia. Voisihan sen sanoa selvemminkin, mutta ei ole ollut tapana. Perustelumuistiossa puhutaan lisää avoimista rajapinnoista, avoimesta koodista ja paremmin toimivista julkisista hankinnoista, joihin PK-yrityksetkin pääsevät mukaan.

Tarkoitus on siis toteuttaa suuri julkinen softahanke kevyesti ja nopeasti ja siirtyä integraatioissa käytäntöön, jossa ne tehdään helposti ja toimivat avoimesti. Samalla avataan kaikki mahdollinen data ja rajapinnat ja siirrytään malliin, jossa julkiset tietojärjestelmät ovat avointa koodia, jotta niitä voidaan hyödyntää tehokkaammin. Rakennepaketissa ennakoidaan tästä saatavan kansantalouden tasolla puolen miljardin vuotuiset hyödyt.

Toisaalta tämä ei ole ainoa totuus hankkeesta, sillä on myös synkempi puoli.

Taloussanomat kertoi tammikuussa, kuinka palveluarkkitehtuurihanke on “120 miljoonan euron ontto kuori” ja rahojen käytölle ei ole olemassa suunnitelmaa. Professori Tomi Voutilainen taas epäilee, että siitä on tulossa teknologiavetoinen uudistus, jossa unohdetaan loppukäyttäjien tarpeet. Luvattujen hyötyjen toteutumisestakaan ei ole mitään näyttöä. Vastaavia tietojärjestelmien yhteentoimivuushankkeitahan on tehty Suomessa ennenkin, mm. VIA ja PERA, mutta integraatio on edelleen ihan yhtä jähmeää.

Epäilyksille on siis perusteita. Isoissa julkisissa IT-hankkeissa yleensä päädytään tekemään raskas mammutti, myöhässä ja yli budjetin, tuottaen samalla toimittajaloukku, joka hidastaa kehitystä ja maksaa jatkossakin. Miksi tällä kertaa kävisi eri tavalla?

Koodin avoimuus hankkeessa on myös hiukan epäselvää. Sitran Mirjami Laitisen mukaan palveluväylä ei ole avointa koodia, eikä jaettavissa muille. Internet-huhun mukaan taas koodi olisi avointa vain osittain, eikä kaikkea lähdekoodia saataisi. Huhujen uskottavuutta lisää se, että Suomen ja Viron välisessä sopimuksessa ei mainita avoimuudesta tai ylipäänsä lähdekoodista mitään.

Kaiken lisäksi hankkeessa on käytetty ensimmäinen vuosi saamatta aikaan paljoakaan. On toki kirjoitettu kokonaisarkkitehtuuri ja pidetty seminaareja. Kumpikaan ei varsinainen ketterän hankkeen avauspaukku. Kehitysympäristökin on pystytetty, mutta kenellekään ei anneta pääsyä siihen.

Palveluväylä näyttääkin tällä hetkellä avoimen koodin hankkeelta, jonka koodiin ei pääse käsiksi ja ketterältä hankkeelta, jossa kehitysympäristöihin ei pääse kukaan käsiksi. Ja 120 miljoonaa olisi tarkoitus käyttää toistaiseksi tuntemattomaan kohteeseen.

Kumpi kuvaus tilanteesta sitten on oikea? Molemmat, ja vain aika näyttää, kumpi perii voiton. Palveluväylästä voi tulla käännekohta, jossa julkisten IT-hankkeiden kurssi kääntyy parempaan. Tai siitä voi tulla karmea esimerkki miten IT:n varjolla kerätään rahat yksityiseen taskuun saamatta mitään toimivaa aikaiseksi.

Otso Kivekäs
Ohjelmistokonsultti ja Helsingin kaupungin tietotekniikkajaoston puheenjohtaja

Oma data

Olin tänään My Data -seminaarissa. Tai no, ’olla’ on vähän vahva verbi. Kuuntelin seminaarin alkupään nettistriimistä, sitten juoksin kaupunginhallitukseen ja lopulta järkkääjien kanssa oluelle seminaarin jo jälkeen. Mutta osallistuin kumminkin, tälläistä tämä ADHD-internet-ajan osallistuminen on.

My Data, oma tieto, on avoimen datan seuraava askel. Ajatus siitä, että meistä kukin pääsee käsiksi itseään koskeviin tietoihin, että ne tavallaan ”omistaa”. Perusideana aika selkeä ja helppo hahmottaa. Oma datasi on sekä tietoa sinusta, että samalla sinun tietoasi.

Sen sijaan, että sairaalalla on tietoa sinusta potilastietojärjetslemässä, sinulla on tietoja, joita sairaala saa käyttää hoitosi suunnitteluun. Mutta niin saa toinenkin sairaala, jolle ne annat. Ja sama koskien kouluja, pankkeja, ja lopulta ketä vain, joka tietojamme käsittelee.

Ja aivan kuten avoimen datan kanssa, myös oman datan päälle voidaan rakentaa paljon erilaisia palveluita, jotka auttavat sekä kansalaisia, että instituutioita, jotka dataa perinteisesti käyttävät. Esimerkiksi brittiläinen Patiens Know Best rakentaa järjestelmää, jossa potilastiedot jaetaan potilaskeskeisesti niitä tarvitseville instituutioille. Järjestelmää käyttää jo yli 100 eri appia.

omadata
Patiens Know Best havainnollistaa, miten oman datan alusta selkiyttää tiedonhallintaa.

Mutta oma data on muutakin. Se on vahva vaatimus siitä, että tietoyhteiskunnan perustana pitää olla yksilöt, joilla on oikeuksia. Että minä omistan itseäni koskevan tiedon vähintään yhtä paljon kuin sen minusta kerännyt instituutio. Että en ole vain tiedon kohde, vaan sen aktiivinen haltija. En vain objekti, vaan subjekti. Että minullakin on oikeuksia.

Omistuksen käsite ei tietenkään oikein toimi muun kuin tavaroiden suhteen. Edes maan omistaminen ei ole niin selkeää, saatikka aasin, huoneen, palvelijan tai vaimon. Ja informaation omistaminen on oikeastaan ideanakin lähes mahdoton. Metafora hajoaa käsiin. Siksi tarvitaan tarkempaa analyysiä Kun en ole kunnon esitykseen vielä missään törmännyt, luonnostelen tähän tänään baarikeksustelun pohjalta.

Oma data voidaan jakaa avoimen datan tavoin eri tasoille. Korkeampi taso on aina ”enemmän oma”. Erotuksena avoimeen dataan, korkein taso ei ole aina mahdollinen tai välttämättä edes tavoiteltava.

  1. Oikeus tietää: tiedät, että sinua koskien on dataa. Suomessa ja EU:ssa lainsäädäntö periaatteessa edellyttää tätä.
  2. Oikeus nähdä: pääset näkemään itseäsi koskevan datan
  3. Oikeus jakaa: sinulla on oikeus jakaa itseäsi koskeva data toiseen palveluun, ja tähän on tekniset edellytykset.
  4. Oikeus valvoa: näet kuka ja miksi dataasi käsittelee. Tätä ei Suomessa juuri tunneta, mutta Virossa vaatimus on kai laissa asti.
  5. Oikeus poistaa: oikeus poistaa datasi sieltä missä ne ovat. Sillä se joka voi jotain tuhota, vasta todella hallitsee sitä. Tiettävästi henkilötietodirektiivin tulkinta tekee tämän lähes mahdottomaksi: tietoa ei saa täysin poistaa, jotta mahdolliset väärinkäytökset voidaan saada kiinni.

Kolme ensimmäistä tasoa luovat perustan, jonka päälle on mahdollista rakentaa liiketoimintaa. Neljäs ja osin viides taso tekevät omasta datasta vaatimuksen, joka jäsentää koko tietoyhteiskunnan teknisen perustan: onko se vapaiden ihmisten yhteisö, vai instituutioita ja niiden alamaisia.

Tämä perusta koodataan tietomalleihin ja tulevien insinööripolvien ajattelun ytimeen. Tästä omassa datassa on kyse.

Ammattiyhdistyksen vastuu – mitä TEKin pitäisi tehdä

Tekniikan akateemisilla (TEK) on käynnissä vaalit, ja tänään viimeinen äänestyspäivä. Tässä muutamia mietteitä ammattiyhdistyksen roolista muistutukseksi kaikille jotka eivät vielä ole äänestäneet.

Olen aina ollut perusmyönteinen AY-toimintaa kohtaan ja myös jäsen jo kymmenisen vuotta. Akateemisena liittona TEKin suurin arvo ei kuitenkaan ole palkkakysymyksissä ja työehtosopimuksissa, koska työehtosopimukset menevät useimmilla ERTOn (toinen tekniikan alan liitto) mukaan ja palkat ovat yksilöllisiä. Edunvalvonnassa suurin rooli on neuvonnalla ja tarvittaessa juristipalveluilla. Suomessa työntekijöillä on hyvät oikeudet, mutta niistä kiinni pitäminen vaatii tietoja ja osaamista, jota ei normaaleille ihmisille työn ohessa kerry. Siksi tarvitaan ammattilaisia auttamaan työehtosopimusten ja työsuojeluohjeiden viidakossa.

Ammattiyhdistys on aina edunvalvontajärjestö, mutta ei koskaan pelkkä edunvalvontajärjestö. Kautta historian ammatilliseen järjestäytymiseen on aina liittynyt myös ajatus siitä, kuinka työntekijät yhdessä hakevat tapoja tehdä alastaan ja maailmasta ympärillään paremman. Ja kantavat vastuuta muustakin kuin pelkästään omasta palkkapussista.

Sata vuotta sitten se tarkoitti vaatimusta 8 tunnin työpäivästä, yleislakkoja, punakaarteja ja kaikenlaista, mistä seurasi muutakin kuin hyvää. Maailma on sittemmin muuttunut, eivätkä yhteiskunnan konfliktit enää ole ihan yhtä jyrkkiä. Mutta edelleen AY-toimintaan kuuluu ajatus, lähes velvollisuus katsoa omaa nenäänsä pidemmälle. Esimerkiksi Tekniikan akateemiset voisi ja sen pitäisi ottaa jyrkästi kantaa suunniteltua verkkotiedustelulakia vastaan, kuten myös Elinkeinoelämän keskusliitto on jo tehnyt.

Lakiehdotuksen ajatuksena on, että nettipalveluita tarjoavien yritysten pitää tarjota valtiolle takaovi päästä urkkimaan ihmisten tietoja. Siis samalla tavalla, jolla Snowden paljasti USAn toimivan. Ajatus on hyvin ongelmallinen niin yksityisyyden kuin yritysten ja sijoitusten houkuttelun kannalta. Siksi se pitää torpata heti alkuunsa mahdollisimman laajalla rintamalla. Ja siksi myös ammattiyhdistysten, TEK etunenässä pitää asettua sitä vastaan.

vihreä_tek_äänestä

Kirjoittaja on ehdolla Tekniikan akateemisten valtuustovaaleissa. Tänään on viimeinen päivä äänestää, joten jos olet jäsen, tee se heti tästä.

Tietojärjestelmä on politiikkaa, osa 1: case opetuksen pilviväylä

Opetusministeriö suunnittelee ”pilviväylää” sähköisten oppimateriaalien välitykseen kouluihin. Hanke on sunnuntaihin asti kommentoitavana otakantaa-palvelussa.

Nyt olisi helppo ajatella, että jostain softakikkarettahan tässä vaan tehdään, nörtit miettikööt sen. Mutta se olisi virhe. Oikeasti tässä päätetään:

  • Millaisia oppimateriaaleja tulevaisuuden koulussa voidaan käyttää ja millaisin laittein
  • Kuka valitsee oppimateriaalit: oppilas, opettaja, kunta vai valtio
  • Onko jatkossa olemassa suomalaista oppimateriaalibisnestä (a.k.a. koulukirjakustantamot) ja miten se järjestäytyy, kenelle tuotteitaan kauppaa
  • Onko isoilla kansainvälisillä toimijoilla tarkat tiedot kaikista Suomen koululaisista

Nämä ovat kaikki tyypillisiä tietojärjestelmän suunnitteluun liittyviä teknisiä päätöksiä. Päätöksiä arkkitehtuurista, pääsynvalvonnasta, tietomallista. Ne ovat päätöksiä, minkä laatikoiden väliin piirretään minkäkinlaisia viivoja kaavioon.

Samaan aikaan ne samat viivat kaviossa ovat  merkittäviä linjanvetoja siitä, mitä koko organisaatio on tekemässä. Tässä tapauksessa siis opetuksen ja oppimateriaalituotannon tulevaisuudesta.

Valistuneessa organisaatiossa tämä softa-arkkitehtuurin ja toiminnan yhteys ymmärretään. Ymmärretään, että samassa pöydässä missä piirretään laatikoita ja viivoja, täytyy myös valita, mitä organisaatio haluaa tulevaisuudessa tehdä. Koodin ja bisneksen on pakko keskustella.

Opetusministeriö taitaa onneksi olla tässä suhteessa olla valistunut organisaatio.

Tutustuin pilviväylään syksyllä, kun tein työn puolesta yhtä sen esiselvityksistä. Siinä vaiheessa piirtelemäni arkkitehtuuriluonnokset olivat vielä tukevasti irrallaan tavoitteista: alihankintakonsultti vaan umpiossa keksii ideoita tietämättä mihin tässä oikeastaan pyritään.

Myöhemmin tekniset ideat ja poliittiset tavoitteet kuitenkin lähenivät toisiaan: Helmikuussa opetusministerin erityisavustaja Esa Suominen kokosi porukan aiheesta kiinnostuneita kansalaisia sekä projektin vetäjät keskustelemaan vähän valmiimmista suunnitelmista. Itse päädyin mukaan lähinnä blogausteni ansiosta, kommentoimaan miten tietojärjestelmiä kannattaa tehdä. Ja innostuin sen verran, että kirjoitin projektisuunnitelman luonnostakin. Hankkeen nyt esitelty kuvaus perustuukin pääosin tekstiini.

No ,jos pikkuhiljaa koitan päästä asiaan, mistä tässä pilviväylässä on siis kyse?

Projektisuunnitelman sanoin:

Pilviväylä-hankkeen tarkoitus on tuottaa järjestelmä, jolla parhaat ja uusimmat opetusmateriaalit saadaan helposti koulujen ja opettajien käyttöön. Lisäksi kehitetään tapoja tukea opettajien omaa opetusmateriaalien tuotantoa ja levitystä muidenkin käyttöön ja helpottaa yritysten mahdollisuuksia päästä oppimateriaalimarkkinoille. Oppi- ja opetusmateriaali ymmärretään tässä laajasti sisältäen oppimiseen liittyvät teksti- ja videomateriaalit, pelit, käyttösovellukset, ryhmätyökalut ja palvelut.

 

Pilviväylästä kehitetään kokonaisvaltainen edutech-ekosysteemin kohtaamis- ja vuorovaikutuspaikka verkossa. Se on paikka jossa oppilaiden, opettajien ja palveluntuottajien muodostama vertaisverkko toimii ja vaikuttaa tulevien pedagogisten käytänteiden luomiseen ja levittämiseen.

Käytännössä kyseessä on siis ”kauppapaikka”, josta opettajat valitsevat opetusmateriaaleja, joka on integroitu oppilasrekisteriin ja tarjoaa automaattisesti oppilaille auktorisoinnin ja autentikoinnin materiaaleihin: kun opettaja klikkaa vaikka nettipelin käyttöön, oppilaat pääsevät siihen käsiksi, vaikka se pyörii pelin tarjoajan palvelimilla. Ja sama auktorisointi toimii myös laskutusperusteena, joten mitään erillistä DRM:ää ei tarvita tiedostomuotoisillekaan materiaaleille.

foo

Palataanpa alussa esittämiini kysymyksiin

Millaisia oppimateriaaleja tulevaisuuden koulussa voidaan käyttää ja millaisin laittein? Mitä tahansa tiedostoina liikkuvaa tai serverillä toimivaa. Myös erilaisiin laitteisiin asennettavat ohjelmat ovat mahdollisia, joskin eksoottisempien laitteiden kanssa saattaa asentaminen mennä käsityöksi. Järjestelmä ei oleta täysin yhtenäistä laitekantaa

Kuka valitsee oppimateriaalit: oppilas, opettaja, kunta vai valtio? Opettaja, koulu tai kunta, riippuen miten kyseisessä kunnassa valinnat halutaan tehdä. Ilmaismateriaalien osalta yleensä opettaja, mutta maksullisiin on yleensä kunnalla jokin kontrolli. Joissain tapauksissa oppilaatkin.

Onko jatkossa olemassa suomalaista oppimateriaalibisnestä (koulukirjakustantamot) ja miten se järjestäytyy, kenelle tuotteitaan kauppaa? On. Alan liiketoimintamalleja pyritään olemaan rajaamatta. Laskutus voidaan hoitaa luokittain käyttöönoton mukaan tai todellisen käytön mukaan tai kuinka vaan. Erityistä huomiota suunnataan myös avoimien oppimateriaalien tuotannon tukemiseen.

Onko isoilla kansainvälisillä toimijoilla tarkat tiedot kaikista Suomen koululaisista? Ei ole, mutta… Oppimateriaalintarjoaja tietää oppilaista vain ne tiedot, jotka materiaalin tai palvelun käyttöön tarvitaan. Käytännössä tosin tämä voi sisältä nimen ja luokan.

 

Nämä vastaukset eivät ole ainoita mahdollisia. Suunnittelun aikana on pyöritelty erilaisia ratkaisuja, joista seuraa eri vastaukset. Luultavasti useampia kuin voisin kuvitellakaan. Esimerkiksi oppimateriaalien valinta olisi voitu koodata vain koulutuksen järjestäjän (kunnan) vastuulle. Tai materiaalituotanto olisi voitu rajata vain virallisesti hyväksytyille tahoille sen sijaan että sitä voi tehdä ”kuka vain”. Tai järjestelmään olisi voitu rakentaa jokin virallinen DRM, joka olisi halvaannuttanut sen. Jne, jne.

On suhteellisen helppoa tunnistaa olemassa oleva toimintapa, ja varmistaa että se on jatkossakin mahdollinen (ellei sitä juuri haluta estää). Esimerkiksi se, että opettajat voivat valita käyttämänsä opetusvälineet. Selvästi vaikeampaa on nähdä mahdolliset tulevat toimintatavat, jotka järjestelmä sopivalla tavalla tehtynä mahdollistaa. Esimerkiksi avoimien oppimateriaalien kehityksen tuen rakentaminen järjestelmään vaatii sekä teknistä että yhteiskunnallista näkemystä.

Code is law, sanoi Lawrense Lessig vuoskymmen sitten. Se tarkoittaa, että tietojärjestelmät jotka rakennamme, sanelevat mikä on mahdollista ja mikä ei, mikä on helppoa ja mikä vaikeaa. Siksi tietojärjestelmien rakentamista ei saa jättää pelkästään nörttien asiaksi. Siinä suunnitellaan, millaisessa maailmassa tulevaisuudessa elämme.

Kuinka kansallinen palveluväylä tulisi tehdä

Kansallinen palveluväylä on ehkä merkittävin IT-projekti tällä hetkellä Suomessa, Apottiakin tärkeämpi. Se on luonteeltaan ristiriitainen: toisaalta siinä pyritään uudistamaan koko se tapa, jolla julkisia tietojärjestelmiä Suomessa tehdään. Toisaalta siinä saatetaan vain kaataa 120 miljoonaa sille jolla on syvimmät taskut. Ratkaisut hankkeen ja ehkä koko suomalaisen IT-palvelualan suunnasta tehdään lähikuukausina.

Kun olen seuraillut projektia vuoden verran melko läheltä, koen että minun täytyy kertoa mistä siinä nähdäkseni on kyse, ja mitä sille pitäisi tehdä.

Optimistin tarina

Tekniikkana palveluväylä on itse asiassa suhteellisen yksinkertaista: sovittu toimintatapa ja sovitut rajapinnat siihen, miten toisiin järjestelmiin otetaan yhteyttä. Yhteinen tapa tunnistaa käyttäjät ja tapa selvittää järjestelmien osoitteet. Useimmilla isoilla yrityksillä on jonkinlainen palveluväylä, mutta se on vain osalla pakollista perusinfraa, vähän kuin serverihallit tai nettikaapelointi. Se ei sinänsä ole mitään kauhean ihmeellistä, vaikka toki tarpeellista.

Kansallinen palveluväylä ei ratkaise järjestelmien yhteentoimintaa eikä sinänsä tuo kovin dramaattisia säästöjä. Suurin osa palveluväylään kohdistetuista odotuksista onkin täysin ylimitoitettuja, jos ajatellaan pelkkää väylää.

Mutta kyse on enemmästä kuin vain tietojärjestelmästä. Palveluväylähankkeen – tai kansallinen palveluarkkitehtuurin, kuten sitä nyttemmin kutsutaan – tavoitteena on mullistaa tapa, jolla suomalaisia tietojärjestelmiä tehdään. Hallituksen rakennepoliittisessa ohjelmassa marraskuussa kirjattiin:

“Toteutetaan viipymättä kansallinen sähköinen palveluväylä ja sähköinen tunnistautuminen kustannustehokkaasti sekä Viron yhteistyömahdollisuudet täysimääräisesti hyödyntäen.”

Kremlologian parhaiden perinteiden mukaisesti “viipymättä” ja “kustannustehokkaasti” tarkoittavat tässä, että hanke tehdään ketterästi eikä perinteisenä julkishallinnon mammuttiprojektina. “Viron yhteistyömahdollisuudet täysimääräisesti hyödyntäen” taas tarkoittaa avointa lähdekoodia. Voisihan sen sanoa paljon selvemminkin, mutta ei ole ollut tapana.

Rakennepaketin perustelumuistiossa (s. 71) asiaa selitetään lisää.

“Palveluväylä mahdollistaa tiedon välityksen organisaatioiden välillä yhdenmukaisesti sovituilla tavoilla (yhtenäiset tiedon kuvaukset, rajapintakuvaukset ja standardit) perustuen avoimiin rajapintoihin ja keskeisten osien osalta avoimeen lähdekoodiin. […]

Yhteentoimivuuden lisäksi Palveluarkkitehtuuri luo aiempaa paremmat liiketoimintaedellytykset yrityksille ja erityisesti PK-sektorille, sillä uusi toimintamalli ja avoimet rajapinnat parantavat niiden edellytyksiä osallistua julkisiin ICT-hankintoihin sekä mahdollisuuksia luoda uusia innovatiivisia palveluja julkista tietoa hyödyntäen.”

Tarkoitus on siis toteuttaa suuri julkinen softahanke kevyesti ja nopeasti ja siirtyä integraatioissa käytäntöön, jossa ne tehdään helposti ja toimivat sen sijaan, että niitä jarrutellaan ja rahastetaan niiden avulla toimittajaloukkua. Samalla avataan kaikki mahdollinen data ja rajapinnat ja siirrytään malliin, jossa strategiset julkiset tietojärjestelmät ovat avointa koodia, jotta niitä voidaan hyödyntää tehokkaammin.

Ja tämä toimivien tietojärjestelmien kulttuuri on tietenkin tarkoitus laajentaa koskemaan julkista sektoria yleisestikin – kuten on tehty Virossa. Rakennepaketissa ennakoidaan tästä saatavan kansantalouden tasolla puolen miljardin vuotuiset hyödyt. Siis 500 000 000 euroa joka vuosi.

Tässä vaiheessa varmaan ymmärrätte, miksi olen innoissani hankkeesta. Tässä yritetään tehdä monia niistä asioista, joista olen puhunut viime vuosina. Toisaalta tämä ei ole ainoa totuus hankkeesta, sillä on myös synkempi puoli.

Viron palveluväylän (X-Road) yleisarkkitehtuuri. Keskellä on väylä, joka yhdistää tietojärjestelmiä. Tämän tarkkuuden kaaviosta ei tietenkään näe, mitä oikeasti tehdään.

Viron palveluarkkitehtuurin yleisarkkitehtuuri. Keskellä on väylä (X-Road), joka yhdistää tietojärjestelmiä. Tämän tarkkuuden kaaviosta ei tietenkään näe, mitä oikeasti tehdään.

Pessimistin tarina

Taloussanomat kertoi tammikuussa, kuinka palveluarkkitehtuurihanke on “120 miljoonan euron ontto kuori” ja rahojen käytölle ei ole olemassa suunnitelmaa. IT-hankkeiden tunnettu kriitikko, Professori Tomi Voutilainen taas epäilee, että siitä on tulossa teknologiavetoinen uudistus, jossa unohdetaan loppukäyttäjien tarpeet. Valitun teknologiankin järkevyyttä kyseenalaistetaan, eikä luvattujen puolen miljardin hyötyjen toteutumisesta ole vielä mitään näyttöä.

Vastaavia tietojärjestelmien yhteentoimivuuteen tähtääviä hankkeitahan on tehty Suomessa ennenkin, ks esim. Julkishallinnon perustietovarantojen rajapinnat (PERA)  tai Valtion yhteinen integraatiopalvelu (VIA). Molemmissa on varmasti tehty paljon sinänsä tarpeellista työtä, mutta kumpikaan ei ole ratkaissut yhteentoimivuuden ongelmia, vaan integraatio on edelleen ihan yhtä jähmeää.

Epäilyksille on siis perusteita. Isoissa julkisissa IT-hankkeissa yleensä päädytään tekemään raskas mammutti, myöhässä ja yli budjetin, tuottaen samalla toimittajaloukku, joka hidastaa kehitystä ja maksaa jatkossakin. Pitäisi olla vahvat perustelut, miksi tällä kertaa kävisi eri tavalla.

Koodin avoimuus hankkeessa on myös hiukan epäselvää. Sitran Mirjami Laitinen sanoi Sitran Real Time Economy-seminaarissa että palveluväylä ei ole avointa koodia, eikä jaettavissa muille. Että se on väärinkäsitys. Sittemmin tosin olen kuullut, että Laitisen esittämä käsitys olisi väärinkäsitys.

Internet-huhun mukaan koodi olisi avointa vain osittain, eikä kaikkea lähdekoodia saataisi. Vahvistusta ei ole, mutta näiden huhujen uskottavuutta lisää se, että Suomen ja Viron välisessä sopimuksessa ei mainita avoimuudesta tai ylipäänsä lähdekoodista mitään.

Kaiken tämän kruunaa, että hankkeessa on nyt onnistuttu käyttämään ensimmäinen vuosi saamatta aikaan paljoakaan. On toki kirjoitettu kokonaisarkkitehtuuri ja pidetty seminaareja. Kumpikaan ei varsinainen ketterän hankkeen avauspaukku. Kehitysympäristökin on tiettävästi pystytetty, mutta kenellekään ei anneta pääsyä siihen.

Palveluväylä näyttääkin tällä hetkellä avoimen koodin hankkeelta, jonka koodiin ei pääse käsiksi; ketterältä hankkeelta, jossa tehdään kaikkea paitsi koodataan ja kehittäjäyhteisönrakentamishankkeelta, jossa kehitysympäristöihin ei pääse kukaan käsiksi. Ja 120 miljoonaa olisi tarkoitus käyttää toistaiseksi tuntemattomaan kohteeseen.

mahdollisuudet-ja-uhat

Kumpi kuvaus tilanteesta sitten on totta? Molemmat, ja vain aika näyttää, kumpi perii voiton.

Todellisuudella on vielä tällä hetkellä edellytykset kummankin toteutumiselle. Palveluväylästä voi tulla se käännekohta, jossa jälkikäteen huomataan julkiset IT-hankkeiden kurssin kääntyneen kohti toimivaa ja järjellistä. Tai siitä voi tulla yksi pahimpia esimerkkejä siitä, miten IT:n varjolla vedetään rahat yksityiseen taskuun saamatta mitään toimivaa aikaiseksi. Lähikuukaudet ratkaisevat, kummasta tarinasta tulee totuus.

Tässä siis hahmotelma, mitä nähdäkseni pitää tehdä, jotta optimistin tarina voittaa.

Suuntaviivoja hankkeelle

Hankkeelle tarvitaan täsmälliset tavoitteet. Abstrakteista visioista pitää päästä yksi askel alaspäin konkreettisesti mitattavalle tasolle. Tällaisia täsmällisiä suuria tavoitteita näen hankkeella kolme:

  1. Jokainen tieto on yhdessä ja vain yhdessä paikassa (master data). Muut tiedon tarvitsijat hakevat sen tästä tunnetusta paikasta, mahdollisesti käyttäen välikopioita, mutta säilyttämättä koskaan omaa rekisteriä.
  2. Kansalaisille tarjotaan mahdollisuus nähdä omat tietonsa ja tarkistaa kuka niitä on katsellut. Tämä toteutetaan kaikelle väylään kytkettävälle tiedolle.
  3. Projektissa ei luoda uusia toimittajaloukkuja. Olemassa olevat toimittajaloukut tunnistetaan ja joko rajataan vaikutuksiltaan tai puretaan.

Ensimmäinen tavoite on se mitä julkishallinto saa: selkeämmän ja toimivamman arkkitehtuurin kaikelle tiedolle ja siten toiminnalleen. Ministerienkin visioiman reaaliaikaisen verotuksen tai kuntien tuottavuusharppauksen.

Toinen tavoite on se mitä kansalaiset saavat: vahvemman hallinnan omaan dataansa, ensimmäisen askeleen kohti digitaalista kansalaisuutta eikä vain kuluttajuutta.

Kolmas tavoite taas on se mitä alan yritykset saavat: uudenlaisen lähtökohdan siihen, miten tietojärjestelmiä ostetaan, askeleita kohti toimivaa ja tehokasta markkinataloutta.

Nämä tavoitteet on oikeastaan kirjattu muodossa tai toisessa hankkeen asiakirjoihin, tiivistin ne vaan konkreettisemmiksi. Nämä tavoitteet on syytä pitää kirkkaana mielessä kaikessa toiminnassa, sillä kaiken toiminnan tulee niitä edistää. Eikä ole poissuljettua, että tavoitteita voisi olla muutama lisääkin, nämä olivat vain ne mitä minä näen.

Konkreettisesti projekti on syytä rakentaa mahdollisimman ketteräksi ja avoimeksi.

Ketteryys tarkoittaa tässä etenkin nopeita konkreettisia käyttöönottoja ja pieniä osaprojekteja. Ei vuoden mittaista suunnitteluhanketta, vaan pieniä kokeiluhankkeita, ja niiden pohjalta seuraavia pienehköjä hankkeita.

Avoimuus taas tarkoittaa mukaan ottamista. Palveluväylään on tarkoitus integroida aluksi kymmeniä, sitten satoja tietojärjestelmiä ja myös sitä käyttäviä järjestelmiä on potentiaalisesti vähintään satoja. Kaiken tämän tekeminen keskusjohdetusti ja erilaisilla kahdenvälisillä sopimuksilla veisi vuoskymmenen. Siksi pitää tehdä kaikki mahdollinen, jotta kukin virasto, kunta tai yritys voi toteuttaa omia integraatioitaan mahdollisimman itsenäisesti ja helposti.

Sitä varten tarvitaan avoimet testi- ja kehitysjärjestelmät, joilla integraatioita voi kokeilla, vapaasti käytettäviä esimerkkikoodeja, ohjeita, jne. Vielä enemmän tarvitaan väylä käyttävien ja kehittävien ihmisten yhteydenpitoa.

Palveluväylän kehittämiselle ja käytön tueksi pitää rakentaa avoimia keskustelun ja yhteistyön alustoja. Siis esimerkiksi ottaa käyttöön Github, pitää säännöllisiä avoimia seminaareja, tehdä metadatan standardointi avoimesti ja julkisesti, kutsuen kaikki kiinnostuneet mukaan jne. Petri Aukia luonnostelee joitakin hyviä käytäntöjä blogauksessaan.

Kaikki palveluväylän koodi ja mahdollisimman suuri osa integrointikoodista on syytä julkaista netissä avoimella lähdekoodilla. Ei niinkään mistään periaatteellisesta syystä, vaan koska se helpottaa uusien tahojen mukaantuloa ja nopeuttaa uusia integrointeja, kun jo tehdystä työstä voi oppia. Ei ole ollut kerta eikä kaksi, kun avoimen koodin bugi on korjattu sitä käsittelevän palaverin aikana, tai sen myöhästyessä. Avoimuus myös estää palveluväylä-integraatiota muodostumasta taas uudeksi toimittajaloukuksi.

Ja koska rahaa on jonkin verran käytettävissä, projekti voi kannustaa sillä virastoja mukaan toimintaan – ja toimintatapoihin.

Yhteistyösopimus, joka Suomessa salattiin ja Virossa laitettiin nettiin. Tässä toimintatapojen maahantuonnissa on vielä vähän työtä tehtävänä...

Yhteistyösopimus, joka Suomessa salattiin ja Virossa laitettiin nettiin.
Tässä toimintatapojen maahantuonnissa on vielä vähän työtä tehtävänä.

Yllä kuvaamani tavoitteet ja toimintatavat tarkoittavat vallankumousta siinä, miten tietojärjestelmähankkeita Suomessa tehdään. Ne ovat totta kai paras tapa saada palveluväylä nopeasti toimintaan ja käyttöön. Mutta softa on tässä viime kädessä sivuroolissa, tärkeintä onnistumisen kannalta on muuttaa toimintatapoja ja ajattelutapoja.

Ja siksi tärkein yksittäinen ratkaisu on, millaisia ihmisiä hanketta vetämään palkataan. Sellaisen tuloksen saa, millaiset tekijät palkkaa.

Ensinnäkin, pitää palkata osaavia.

Pätevyyttä on monenlaista, ja montaa erilaista osaamista tässä tarvitaankin: poliitista, teknistä, byrokratiaa, muutosjohtamista… Ei tule olemaan helppo homma. Mutta on helppoa keksiä yksi minimiehto, jonka onnistuminen edellyttää: hankkeeseen tarvitaan ihmisiä, jotka ymmärtävät miten ohjelmistoja tehdään.

Vielä konkreettisemmin: jotta hanke voisi onnistua pitää palkata ihmisiä, jotka ovat joskus tehneet työkseen ohjelmointia, mieluiten vielä muualla kuin julkisen sektorin hovihankkijoilla. Kaikkien ei tarvitse vanhoja koodereita, mutta puolet porukasta olisi syytä olla.

Hankkeessa on tarkoitus levittää toimintatapoja, joilla softaprojektit voivat onnistua (sen sijaan että muuttuvat tahmeiksi mammuteiksi). Ja näiden tapojen levittämisessä auttaa paljon, jos oikeasti ymmärtää miten ja miksi ne toimivat.

Toisekseen, pitää palkata muutosta haluavia.

Tehtäessä muutoshanketta avain on totuttujen toimintatapojen muuttamisessa. Tarkoitus on tehdä asiat eri tavalla kuin ennen, ja siksi olisi hyvä palkata ihmisiä, jotka haluavat tehdä asiat paremmin kuin ennen. Haluavat sitä niin paljon, että ovat valmiita näkemään vähän vaivaakin, jotta hanke onnistuisi. Jos näin ei tehdä, hanke tuskin voi onnistua.

Kolmannekseen, pitää palkata ihmisiä, jotka uskaltavat rikkoa totuttuja toimintatapoja.

Kun tarkoitus on muuttaa toimintatavat, halun lisäksi tarvitaan valmiutta rikkoa vakiintuneet käytännöt. Vallankumousta ei tehdä pelkästään kabineteissa pullaa syömällä.

Näillä eväin lähtisin itse liikkeelle.

Teksti on lakujaan julkaistu Hyvä renki -blogissa, joka käsittelee suomalaisen tietoyhteiskunnan ongelmia ja ratkaisuja

Dead man's chest

Bitcoin-sijoittaja, jäivätkö rahasi jumiin Mount Goxiin? Ei hätää, voit edelleen lahjoittaa ne Otson eurovaalikampanjaan. Rahojasi et enää näe, mutta päääset olemaan hyvällä asialla. Osoite on 1AHFBKGjy5SH4efXBPkE6ZeoBPPUBX2N91

Katso alta miksi.

Viime maanantaina ylivoimaisesti suurin bitcoin-välittäjä mtGox ilmoitti estävänsä toistaiseksi bitcoinien siirtämisen mtGoxista ulos teknisen ongelman takia. Transaktiot kauppapaikan sisällä toimivat ja myös reaalivaluuttojen siirto ulos – ainakin palveluntarjoajan lupauksen mukaan – toimii, joskin viive voi olla useita viikkoja. Epäilykset vellovat, onko kyse kuvatunlaisesta teknisestä ongelmasta vai onko joku onnistunut puhaltamaan asiakkaiden rahat.

Seurauksena bitcoin-markkina jakautui kahtia, ja coinien hinta mtGoxissa lähti selvään laskuun verrattuna hintaan ulkopuolella: GoxCoineja voi vaihtaa euroiksi vain, jos joku on valmis vaihtamaan toiseen suuntaan. Eikä kukaan tee sitä täyteen hintaan.

Sijoittajat, joiden rahat ovat lukossa kauppapaikassa, jossa kurssi on romahtanut, ovat ymmärrettävästi käärmeissään. Ja kävi mtGoxin kanssa niin tai näin, pienemmät kauppapaikat ovat hukanneet käyttäjien rahoja jo monesti. Toisinaan ehkä petoksena, toisinaan huonon koodauksen takia.

BTC-maailman ulkopuolella ekonomistit povaavat jo valuutan lähtölaskennan alkaneen. Eikä ensimmäistä kertaa. Keskuspankit varoittelevat valuutan riskeistä ja Kiina kielsi sen kokonaan. EU:n pankkivalvonta korostaa, että bitcoinin käyttäjillä ei ole minkäänlaista sijoittajan- eikä kuluttajansuojaa.

Väksiin tulee mieleen, että eikö se ole juuri pankkivalvonnan tehtävä vahtia, että rahaa pyörittävät laitokset eivät hukkaa asiakkaidensa rahoja?

Sanoivat pankkiirit mitä vain, kryptovaluutat kuitenkin ovat osa tulevaisuuden maailmaa. Jos ei Bitcoin, niin sitten vaikka DogeCoin, tai ehkä luultavammin joku kryptovaluutta, jota emme toistaiseksi ole nähneet.

Ei niitä voi lopettaakaan. Vaikka kaikki keskitetyt markkinapaikat kiellettäisiin ja suljettaisiin, aina voi rakentaa LocalBitcoinsin kaltaisia P2P-kauppapaikkoja, joissa reaalivaluuttaa ei liiku ollenkaan. Niitä on käytännössä mahdotonta saada kuriin, vaikka rahamarkkinoita valvottaisiin kuinka tiukasti. Kryptorahat ovat tulleet jäädäkseen. Tuskin korvaamaan ”oikeita” reaalivaluuttoja, mutta niiden rinnalle.

Aarre on kätkössä kuolleen meihen kirstussa, Gox-vuoren uumenissa. Sen saadakseen täytyy....
Aarre on kätkössä kuolleen miehen kirstussa, Gox-vuoren uumenissa.

Pitkän päälle kryptovaluuttojen – kuten kaikkien valuuttojen – hyöty on toimia vaihdon välineinä, ei niiden makuuttaminen sijoituksena. Jotta se onnistuisi, tarvitaan tietty määrä luottamusta valuutanvälittäjiin. Tilanne jossa välittäjistä kohtuullinenkin osa huijaa asiakkaitaan ei tule koskaan mahdollistamaan kryptovaluuttojen leviämistä. Tarvitaan mekanismeja, joilla tavallinen valuutan käyttäjä voi olla kohtuullisen varma, että hänen rahojaan ei kavalleta kun hän tekee tavallisia ostoja, myyntejä, tilisiirtoja jne.

Toisaalta jotta kryptovaluuttojen keveydestä on mitään etua, ei niitä voida tuoda nykyisen EU:n pankkisäätelyn piiriin. Tarvitaan jotain siitä väliltä.

Se voisi tarkoittaa suunnilleen
1) että kryptovaluutat tunnustetaan olemassa olevaksi ilmiöksi. Ei samaksi kuin valtioiden takaamat rahat, mutta silti vaihdon välineeksi
2) että kryptovaluutan välittäjille luodaan vapaaehtoinen sertifiointi, joka takaa jonkin minimitason luotettavuutta.

Sertifiointi voisi sisältää vaikka

  • ylläpitäjien luotettavan identifioinnin, ja sitoutumisen rikosoikeudelliseen vastuuseen, jos petoksia tapahtuu
  • jonkin minimitason varmistuksen, että työntekijät eivät ole tunnettuja huijareita, että softa suunnilleen toimii ja että kauppaa hoidetaan professionaalisti.
  • ehkä vaatimuksen julkaista kauppapaikan softan kriittisten osien koodi

Täsmälliset kriteerit voitaneen luoda poimimalla sopivia osia luottokorttiyhtiöiden ja pörssien vaatimuksista. Ja sertifikaattien myöntäjän ei ole pakko olla EU:n pankkivalvonta. Hommaan saattaisi sopia jopa paremmin jokin järjestö kuin valtiollinen taho. Vähän niin kuin luottokorttien käsittelyehtojenkin [x3] kanssa.

Sertifikaatti ei tietenkään vastaa pankkitalletussuojaa, eikä sen pidäkään vastata. Toistaiseksi nähdyt kryptovaluutat ovat luonteensa puolesta arvoltaan epävakaita riskisijoituskohteita, eikä niistä kannata yrittää muuta tehdä. Mutta on yksi asia menettää rahansa koska riskisijoitus paloi näpeille ja kokonaan toinen asia joutua petoksen uhriksi. Toinen kuuluu pelin henkeen ja toinen on rikos.

Siis jos rahasi ovat mtGoxissa jumissa, voit yhä lahjoittaa ne Otson eurovaalikampanjaan. Rahojasi et näe, mutta saatpahan hyvän mielen. Osoite on 1AHFBKGjy5SH4efXBPkE6ZeoBPPUBX2N91

(tai MtGoxin ulkopuolella (bitaddress.org) 1Fj5emNESr8GqwDtDppEB5fsYeCBgamJPr )

 

Tehdään yhdessä maailmasta parempi myös krytovaluutalle.

Dogecoin-NASAMount Gox-tilin rahat vaihdetaan euroiksi ja ulos Goxista muutaman viikon kuluttua, sikäli kun se on mahdollista ja käytetään vaalityöhön. Tilille ei ole syytä siirtää rahaa mtGoxin ulkopuolelta, vaan siihen kannattaa käyttää ennemmin vaihtoehtoista tiliä 1Fj5emNESr8GqwDtDppEB5fsYeCBgamJPr

 

Maailma, jossa kaikki osaavat koodata

Esseessään Mikä minua ei miellytä Antti Nylén pohtii:

Mitä mieltä oltaisiin koodaajasta, joka päivittelisi ihmisten kehnoja C++-ohjelmoinnin taitoja – varmana siitä, että hyvät koodaustaidot tekisivät meistä parempia ihmisiä?

Kyseessä on parodinen vertaus, jolla Nylén argumentoi miten kirjailijoiden  puhe kirjoittamistaidon tärkeydestä on oikeastaan vain itsekorostusta.

Mutta otetaanpa kysymys todesta.

Unohdetaan tuosta C++, joka on vanhanaikainen ja hankala kieli. Entä jos kaikki osaisivat skriptata? Koodata yksinkertaisia laajennoksia ohjelmiin ja toistuvien työvaiheiden automatisointia? Millaisessa maailmassa eläisimme?

Juttelin vuosi sitten nuoren lääkärin kanssa tietojärjestelmistä joita hän työssään käyttää. Kaveri ei ollut ihan tavallinen lääkäri, vaan oli tehnyt myös koodaushommia ennen lääkärinuraansa. Hän hyödynsi työkoneensa tietoturvareikää ja asensi siihen graafisen skriptityökalun, joka teki kymmenisen klikkausta ja copy-pastea vaativat operaatiot yhdellä napinpainalluksella. Puolen vuoden jälkeen ohjelma oli tilastointinsa mukaan säästänyt häneltä useamman työpäivän verran turhaa työtä.

Hänen työkaverinsa käyvät läpi nuo klikkaukset ja copypastet. Joka potilaan kohdalla, joka päivä. Tai osa varmaan kirjoittaa tiedot lomakkeesta toiseen käsin, eikä edes copypastella. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin mukaan lääkärien työajasta 5-30% menee softien kanssa säätämiseen. Se on miljoonia työtunteja joka vuosi.

Eivätkä huonot tietojärjestelmät ole suinkaan lääkärien yksinoikeus. Melkein jokaisella työpaikalla joku kliksuttelee lomakkeita, tai kopioi tietoja paikasta toiseen. Toistuvia töitä, jotka voisi pienellä skriptaamisella automatisoida yhden napin taakse. Itse olen automatisoinut muun muassa kymmenien kuvien pienentämisen verkkojulkaisua varten, toistuvien etäyhteyksien ottamisen ja haut satoja tiedostoja sisältävistä standardeista.

Maailmassa jossa kaikki osaavat skriptata olisi toimistotyö siis tehokkaampaa. Ehkä paljonkin tehokkaampaa.

Myös yhteiskunnallinen keskustelu on muuttumassa yhä teknisemmäksi. Erilaista dataa on yhä enemmän saatavilla, ja hyvin perustellut argumentit menestyvät paremmin. Enää ei riitä vaatia huolenpitoa lähimmäisistä, vaan uskottava argumentti tarvitsee perustulomallin ja laskelman sen yhteiskunnallisista kustannuksista.

Tai jos otetaan yksinkertaisempi esimerkki, argumentti ratikoiden nopeuttamisesta vaati esittämistään varten yksinkertaisen Python-skriptin, jolla tarvittavan datan kasasin. Käsityönä sama olisi ollut yksinkertaisesti liian rasittavaa.

Maailmassa, jossa datan monimutkaisempi käsittely on harvojen taito, myös valta pikkuhiljaa keskittyy. Koodaamisen perusteet voivat vielä muodostua lukutaidon tapaan kansalaistaidoksi, jonka tarvitsee voidakseen osallistua täysipainoisesti yhteiskuntaan.

Lisäksi maailmassa jossa kaikki osaavat koodata, olisi tietenkin valtavasti enemmän huonoa koodia. Mutta sen kanssa pitänee sitten vaan elää.

programming-motherfucker

Tällainen maailma saattaa hyvinkin olla tuloillaan. Uudistettavaan opetussuunnitelmaan on tarkoitus lisätä tieto- ja viestintätekniikan opetus, sisältäen mm. ohjelmointia. Malli kopioitaneen enemmän tai vähemmän Virosta, jossa ohjelmointia opetetaan jo ensimmäiseltä luokalta alkaen.

Ohjelmoinnin opetus peruskoulussa tuskin sisältää C++:aa, ei ehkä edes Pythonia. Pikemminkin kielinä saattavat olla vaikka Scratch,  jota Helsingin yliopiston peliohjelmointikerhossa käytetään, tai LOGO, KODU ja Lego Mindstormin NXT, joita Virossa käytetään.

Realistisesti peruskoulun opetus tuskin johtaa siihen, että kaikki osaisivat koodata. Eiväthän kaikki osaa puhua ruotsia tai laittaa ruokaakaan, vaikka nekin ovat pakollisia aineita. Mutta jos puoletkin ihmisitä osaisi koodata, se olisi suuri muutos.

Palaten Nylénin kysymykseen, entä jos kaikki osaisivat koodata?

Minä olen kokolailla varma, että maailma olisi parempi paikka, jos kaikki osaisivat koodata yksinkertaisia skriptejä. Maailma olisi parempi jo sillä, että minä osaisin Pythonia vähän paremmin.

Siitä sopii olla ihan mitä mieltä haluaa.

Miksi IT-jaostoa tarvitaan

Sain käsiini erään viraston sisäisen muistion heidän uudesta tietojärjestelmästään. Tässä  yhteenveto-osa hiukan anonymisoituna:

  • Nykyisellään järjestelmän haitat ovat huomattavasti sen tarjoamia hyötyjä suuremmat.

  • Järjestelmä on keskeneräinen: hidas, epäselvä ja epävakaa.

  • Järjestelmä pitää saada toimimaan niin, että [sisältöä] ei häviä.

  • Järjestelmän käyttöönoton myötä […] asiakaspalvelu on hidastunut ja vaikeutunut merkittävästi.

  • […] käsittely kestää nyt moninkertaisen ajan aiempaan verrattuna.

  • Kehittäminen sitoo kohtuuttomasti työaikaa ja resursseja

  • Lomakkeiden määrää ja sisältöä tulisi voida muokata joustavasti.

Ja muutama muu lainaus:

”Ongelmia on ollut mm. sellaisten [sisältöjen] kanssa, jossa on käytetty ”ääkkösiä”, eli ä- ja ö-kirjaimia. Myös muita [sisältöjä] on hävinnyt järjestelmästä ilman selkeää syytä.”

 

”Informaation kulku korjaavalle taholle on hidasta. Tukipyyntöhakemukset tehdään sähköpostitse, eikä varmuutta korjauksen toteutumisajankohdasta. Korjauspyyntöjen lähettämistä hidastaa, että ei ole täyttä selvyyttä, kuka minkäkin ongelman korjaamisesta vastaa. […] Esimerkiksi lomakemuutokset ehdotettiin lokakuussa 2012, ne toteutuivat kesäkuussa 2013.”

Kyse ei nyt ole mistään 80-luvun perinnejärjestelmästä, vaan koko systeemi on tehty tällä vuoskymmenellä korvaamaan vanhaa.

Itse järjestelmää tuntematta syntyy aika vahvasti vaikutelma pieleen menneestä softahankkeesta. Uudistuksen tavoitteet ovat olleet epäselviä, eikä järjestelmä vastaa käyttäjien tarpeita. Lisäksi systeemi on selvästi keskeneräinen, mutta ketterää ongelmiin reagoimista ei ilmeisesti tehdä, mahdollisesti sekavista vastuusuhteista ja hankalista sopimuksista johtuen.

Valitettavasti kyseessä ei ole yksittäistapaus. Tämä on jo kolmas kaupungin asiakaspalvelujärjestelmä, josta tänä syksynä kuulen että se on hidastanut työntekoa. Softajärjestelmiä kehitetään sadoilla tuhansilla tai miljoonilla, jotta säästettäisiin toimintaprosesseissa ja saataisiin parempia tuloksia. Mutta jos järjestelmät hukkaavat dataa ja vaativat ylimääräisiä kliksuttelukierroksia, ei niistä mitään säästöjä tule.

Tämä on suurin syy, miksi halusimme perustaa kaupunkiin IT-jaoston. Tälle tilanteelle on vaan pakko tehdä jotain, ja asioiden julkisempi käsittely voisi olla ensimmäinen askel parempaan suuntaan.

Kaupunginhallituksen tietotekniikkajaoston ensimmäinen kokous on 28.10. Se on vasta alkumuodollisuuksia. Marras-joulukuussa tarkoitus on perehtyä kaupungin järjestelmien ja toiminnan nykytilaan. Jatko sitten tilanteen mukaan.

Onko IT politiikkaa? – Helsingin tietotekniikkajaosto

Kaupunginvaltuusto perusti eilen kaupunginhallituksen tietotekniikkajaoston ja nimitti minut sen puheenjohtajaksi (kiitos luottamuksesta jne). Koska olen osavastuullinen siihen, että näin tehtiin, lienee paikallaan selittää mistä on kyse, ja mitä tällä jaostolla yritetään saada aikaan.

IT-jaosto (joksi sitä nyt kutsun) on siis poliittinen luottamuselin. Se tarkoittaa, että valtuusto valitsee sinne eri puolueiden edustajia. Valintaperuste ei ole mikään nimenomainen pätevyys, vaan kukin puolue saa paikkoja vaalimenestyksensä mukaan, ja jakaa ne kuten parhaaksi katsoo.

IT-jaosto ei siis myöskään suunnittele tai varsinkaan toteuta kaupungin IT-hankkeita. Sen tehtävänä on asettaa suuntaviivat IT-ratkaisuille yleisesti, ja valvoa, että suuret hankkeet tehdään asianmukaisesti.

Kaupunginhallituksen tietotekniikkajaoston jäsenet ovat

Otso Kivekäs (pj, vihr)        vara Jasmin Hamid (vihr)
Minerva Krohn (vihr)          vara Hannu oskala (vihr)
Ulla-Marja Urho (vpj, kok)  vara Arja Karhuvaara
Ossi Mäntylahti (kok)          vara Joona Haavisto
Katrina Harjuhahto-Madetoja (kok) vara hannele Luukkainen (kok)
Kaarin Taipale (sd)               vara Jouko Malinen (sd)
Tuomas Kurttila (sd)           vara Miriikka Laaksonen (sd)
Mikko Pöri (vas)                    vara Juho Lindman (vas)
Kristiina Juth (rkp)               vara René Hursti (ps)

Kuten listan ihmisiin tutustumalla huomaa, osalla on IT-taustaa, osalla taas ei. Tämä on normaalia luottamushenkilöpäätöksenteossa. Aivan vastaavasti kaupunkisuunnittelulautakunnassa ei ole pelkkiä arkkitehtejä tai opetuslautakunnassa opettajia. Poliittisten päätöksentekijöiden on tarkoitus edustaa kaupunkilaisten ääntä. Itse asiasisällön osaaminen pitäisi tulla esittelevien virkamiesten puolelta.

Tässä vaiheessa voidaankin esittää ihan perusteltu epäilys, että kannattaako poliitikkojen nyt sorkkia tietotekniikkaa? Eikö asiat sujuisi paremmin, jos annettaisiin ammattilaisten tehdä työnsä?

Oma arvioni on, että tässä tapauksessa kannattaa, kahdesta syystä

Ensinnäkin, kaupungin IT-hankinnoissa on ongelmia. Esimerkiksi toimeentulotuen nettilomake maksoi miljoonia, koska se tehdään vanhentuneelle suljetulle alustalle; määrittelyjä tilataan tekemään sama yritys jonka on tarkoitus tehdä myös toteutus; ja päätöksentekojärjestelmä muistuttaa välillä vitsiä.  Lisäksi tietenkin Apotin kaltaiset jättihankkeet vaativat huolellista seurantaa.

Vaikka poliitikoilla ei ole mitään maagista kykyä ymmärtää asioita muita paremmin, niin poliittinen päätöksenteko on luonteeltaan julkista. Ja se tarkoittaa että mahdolliset ongelmat tulevat esiin; vanhanaikaiset hankintakäytännöt ja epäterveet toimittajasuhteet täytyy perustella jaostolle, joten samalla ne huomataan ja ongelmien korjaaminen saattaa edistyä. Esimerkiksi mainittu sosiaalitoimen järjestelmäalusta olisi pitänyt korvata viimeistään kymmenen vuotta sitten. Asia vaan ei ole noussut esiin ennen  kuin nyt.

Vaikka hankinnat ovat periaatteessa vain tehokasta päätösten toimeenpanoa ja siten virkamiesvalmistelun piiriin kuuluva asia, niin käytännössä prosesseille pitää tehdä jotain. …ja tämä on jotain.

Toisekseen, on olemassa tietotekniikan ja tietoyhteiskunnan poliittisia kysymyksiä. Vaikka hankinnat ovat tehokkaan toimeenpanon osa, niin vaikkapa datan avaaminen ei ole. Se on poliittinen linjaus, joka hyödyttää kaupungin asukkaita ja yrityksiä ja myös kaupungin organisaatiota. Mutta se on linjaus, ja demokratiassa linjapäätökset kuuluvat luottamuselimille.

Muita mahdollisia poliittisia linjauksia ovat esimerkiksi pääsyn avaaminen kaupungin päätöksentekodataan, avoimen lähdekoodin suosiminen tai kaiken kaupungin kanssa asioimisen tarjoaminen netin kautta. Näitä kysymyksiä ei ole kovin suurta määrää, mutta ne ovat kuitenkin olemassa. Ja ennen tätä ei ollut käytännössä mitään areenaa niiden käsittelylle.

IT-Jaosto on syntynyt Vihreiden aloitteesta. Hannu Oskala ehdott sitä kaksi vuotta sitten, ja vaalien jälkeen ehdotimme sitä kaupungin strategiasta neuvoteltaessa. Strategiaan kirjattiinkin:

”Perustetaan kaupunginhallituksen alaisuuteen IT-jaosto, joka valvoo kaupungin tietotekniikkastrategiaa sekä tietohallinto- ja tietotekniikkainvestointeja eri hallinnonaloilla.”

Lautakunnan sijasta perustetaan jaosto, koska lautakunta valvoo yhtä virastoa, kun taas kaupunginhallituksen jaostolla on valtaa kaikkeen kaupungin toimintaan. Ja IT on oikeasti hajallaan pitkin kaikkea kaupungin toimintaa.

Eilen päätetysti jaoston tehtävänä on:

  1. tehdä esityksiä tietotekniikkaa ja tietohallintoa koskevista periaatteista ja linjauksista sekä seurata niiden toteutumista
  2. seurata kaupungin tietotekniikkaohjelman laatimista, toimeenpanoa ja toteutumista
  3. hyväksyä tietotekniikan hankeohjelmaan hallintokuntien esityksestä tietotekniikkahankkeet, joiden kokonaiskustannusarvio ylittää miljoona euroa
  4. antaa lausunto kaupungin tietotekniikan hankeohjelman kokonaisuudesta.

Ensimmäinen kohta antaa vallan ehdottaa periaatteita. Jaosto ei voi suoraan päättää, että kaikki kaupungin hankinnat tehdään vaikka ketterästi, mutta se voi ehdottaa tällaista yleistä periaatetta kaupunginhallitukselle.

Toinen kohta koskee kolmen vuoden välein laadittavaa tietotekniikkaohjelmaa. Merkittävää tässä on erityisesti toteutumisen seuraaminen. Esimerkiksi tämänhetkinen tietotekniikkaohjelma linjaa avoimesta datasta ”Tietojen saatavuutta parannetaan rakentamalla avoimia rajapintoja olemassa oleviin järjestelmiin ja edellyttämällä avoimia ja dokumentoituja rajapintoja hankittavissa järjestelmissä.” Jaostolla on nyt valtuudet kutsua minkä tahansa viraston johto kertomaan, millä tavalla he ovat dataansa avanneet ja aikovat sitä tehdä.

Kolmas kohta tarkoittaa, että yli miljoonan euron hankkeita ei voi Helsingissä aloittaa ilman IT-jaoston siunausta. Tarkka prosessi pitää vielä hakea, mutta tarkoituksena on, että asiat tuodaan IT-jaostoon niin aikaisessa vaiheessa että hanketta voidaan vielä aidosti muuttaa.

Neljäs kohta koskee kaikkia muita kaupungin IT-hankkeita, joita on vuosittain vajaat sata. Niitä IT-jaosto ei yleensä käsittele yksittäin, vaan kokonaisuutena.

Jo käynnissä olevia hankkeita IT-jaosto seuraa, mutta sillä ei ole suoraa toimivaltaa määrätä niitä. Tässä voidaan kuitenkin ”lainata” kaupunginhallituksen valtaa. Eli jos IT-jaosto suhtautuu kriittisesti johonkin hankkeeseen, valmistelevat virkamiehet luultavasti kuuntelevat sitä, koska viime kädessä asia voidaan aina viedä kaupunginhallitukseen, joka luultavasti kuuntelee jaoston näkemystä.

Erityisesti tämä koskee Apottia. Apotin etenemistä tullaan raportoimaan IT-jaostolle säännöllisesti, mutta jaosto ei voi määrätä hanketta toimimaan millään tietyllä tavalla. Ja päätös lähteä tekemään yhteistä potilastietojärjestelmää on joka tapauksessa jo tehty, eikä jaostolla ole mandaattia sitä muuttaa. Sen sijaan tulen ainakin itse keskittymään siihen, miten hanke saadaan onnistumaan mahdollisimman hyvin niissä reunaehdoissa, jotka on jo päätetty.

Jaoston työ alkaa tämän vuoden puolella. Ensimmäiset kuukaudet menevät lähinnä asioihin perehtymiseen, eli mitään kovin konkreettista ei kannata heti odottaa. Mutta ensi vuoden aikana uskoisin toiminnan muutoksen jo näkyvän jossain.

Tässä vaiheessa jaosto on vaalikauden mittainen kokeilu. Ei ole itsestäänselvää, että poliittisen valvonnan tuominen IT-kysymyksiin saa asiat toimimaan paremmin. Mutta tuskin ne ainakaan huonommin voivat mennä.

 

Kirjoittaja aikoo raportoida tässä blogissa kaupunginhallituksen tietotekniikkajaoston tulevasta toiminnasta. Stay tuned.