Tietojärjestelmä on politiikkaa, osa 1: case opetuksen pilviväylä

Opetusministeriö suunnittelee ”pilviväylää” sähköisten oppimateriaalien välitykseen kouluihin. Hanke on sunnuntaihin asti kommentoitavana otakantaa-palvelussa.

Nyt olisi helppo ajatella, että jostain softakikkarettahan tässä vaan tehdään, nörtit miettikööt sen. Mutta se olisi virhe. Oikeasti tässä päätetään:

• Millaisia oppimateriaaleja tulevaisuuden koulussa voidaan käyttää ja millaisin laittein
• Kuka valitsee oppimateriaalit: oppilas, opettaja, kunta vai valtio
• Onko jatkossa olemassa suomalaista oppimateriaalibisnestä (a.k.a. koulukirjakustantamot) ja miten se järjestäytyy, kenelle tuotteitaan kauppaa
• Onko isoilla kansainvälisillä toimijoilla tarkat tiedot kaikista Suomen koululaisista

Nämä ovat kaikki tyypillisiä tietojärjestelmän suunnitteluun liittyviä teknisiä päätöksiä. Päätöksiä arkkitehtuurista, pääsynvalvonnasta, tietomallista. Ne ovat päätöksiä, minkä laatikoiden väliin piirretään minkäkinlaisia viivoja kaavioon.

Samaan aikaan ne samat viivat kaviossa ovat  merkittäviä linjanvetoja siitä, mitä koko organisaatio on tekemässä. Tässä tapauksessa siis opetuksen ja oppimateriaalituotannon tulevaisuudesta.

Valistuneessa organisaatiossa tämä softa-arkkitehtuurin ja toiminnan yhteys ymmärretään. Ymmärretään, että samassa pöydässä missä piirretään laatikoita ja viivoja, täytyy myös valita, mitä organisaatio haluaa tulevaisuudessa tehdä. Koodin ja bisneksen on pakko keskustella.

Opetusministeriö taitaa onneksi olla tässä suhteessa olla valistunut organisaatio.

Tutustuin pilviväylään syksyllä, kun tein työn puolesta yhtä sen esiselvityksistä. Siinä vaiheessa piirtelemäni arkkitehtuuriluonnokset olivat vielä tukevasti irrallaan tavoitteista: alihankintakonsultti vaan umpiossa keksii ideoita tietämättä mihin tässä oikeastaan pyritään.

Myöhemmin tekniset ideat ja poliittiset tavoitteet kuitenkin lähenivät toisiaan: Helmikuussa opetusministerin erityisavustaja Esa Suominen kokosi porukan aiheesta kiinnostuneita kansalaisia sekä projektin vetäjät keskustelemaan vähän valmiimmista suunnitelmista. Itse päädyin mukaan lähinnä blogausteni ansiosta, kommentoimaan miten tietojärjestelmiä kannattaa tehdä. Ja innostuin sen verran, että kirjoitin projektisuunnitelman luonnostakin. Hankkeen nyt esitelty kuvaus perustuukin pääosin tekstiini.

No ,jos pikkuhiljaa koitan päästä asiaan, mistä tässä pilviväylässä on siis kyse?

Projektisuunnitelman sanoin:

Pilviväylä-hankkeen tarkoitus on tuottaa järjestelmä, jolla parhaat ja uusimmat opetusmateriaalit saadaan helposti koulujen ja opettajien käyttöön. Lisäksi kehitetään tapoja tukea opettajien omaa opetusmateriaalien tuotantoa ja levitystä muidenkin käyttöön ja helpottaa yritysten mahdollisuuksia päästä oppimateriaalimarkkinoille. Oppi- ja opetusmateriaali ymmärretään tässä laajasti sisältäen oppimiseen liittyvät teksti- ja videomateriaalit, pelit, käyttösovellukset, ryhmätyökalut ja palvelut.

 

Pilviväylästä kehitetään kokonaisvaltainen edutech-ekosysteemin kohtaamis- ja vuorovaikutuspaikka verkossa. Se on paikka jossa oppilaiden, opettajien ja palveluntuottajien muodostama vertaisverkko toimii ja vaikuttaa tulevien pedagogisten käytänteiden luomiseen ja levittämiseen.

Käytännössä kyseessä on siis ”kauppapaikka”, josta opettajat valitsevat opetusmateriaaleja, joka on integroitu oppilasrekisteriin ja tarjoaa automaattisesti oppilaille auktorisoinnin ja autentikoinnin materiaaleihin: kun opettaja klikkaa vaikka nettipelin käyttöön, oppilaat pääsevät siihen käsiksi, vaikka se pyörii pelin tarjoajan palvelimilla. Ja sama auktorisointi toimii myös laskutusperusteena, joten mitään erillistä DRM:ää ei tarvita tiedostomuotoisillekaan materiaaleille.

Palataanpa alussa esittämiini kysymyksiin

Millaisia oppimateriaaleja tulevaisuuden koulussa voidaan käyttää ja millaisin laittein? Mitä tahansa tiedostoina liikkuvaa tai serverillä toimivaa. Myös erilaisiin laitteisiin asennettavat ohjelmat ovat mahdollisia, joskin eksoottisempien laitteiden kanssa saattaa asentaminen mennä käsityöksi. Järjestelmä ei oleta täysin yhtenäistä laitekantaa

Kuka valitsee oppimateriaalit: oppilas, opettaja, kunta vai valtio? Opettaja, koulu tai kunta, riippuen miten kyseisessä kunnassa valinnat halutaan tehdä. Ilmaismateriaalien osalta yleensä opettaja, mutta maksullisiin on yleensä kunnalla jokin kontrolli. Joissain tapauksissa oppilaatkin.

Onko jatkossa olemassa suomalaista oppimateriaalibisnestä (koulukirjakustantamot) ja miten se järjestäytyy, kenelle tuotteitaan kauppaa? On. Alan liiketoimintamalleja pyritään olemaan rajaamatta. Laskutus voidaan hoitaa luokittain käyttöönoton mukaan tai todellisen käytön mukaan tai kuinka vaan. Erityistä huomiota suunnataan myös avoimien oppimateriaalien tuotannon tukemiseen.

Onko isoilla kansainvälisillä toimijoilla tarkat tiedot kaikista Suomen koululaisista? Ei ole, mutta… Oppimateriaalintarjoaja tietää oppilaista vain ne tiedot, jotka materiaalin tai palvelun käyttöön tarvitaan. Käytännössä tosin tämä voi sisältä nimen ja luokan.

 

Nämä vastaukset eivät ole ainoita mahdollisia. Suunnittelun aikana on pyöritelty erilaisia ratkaisuja, joista seuraa eri vastaukset. Luultavasti useampia kuin voisin kuvitellakaan. Esimerkiksi oppimateriaalien valinta olisi voitu koodata vain koulutuksen järjestäjän (kunnan) vastuulle. Tai materiaalituotanto olisi voitu rajata vain virallisesti hyväksytyille tahoille sen sijaan että sitä voi tehdä ”kuka vain”. Tai järjestelmään olisi voitu rakentaa jokin virallinen DRM, joka olisi halvaannuttanut sen. Jne, jne.

On suhteellisen helppoa tunnistaa olemassa oleva toimintapa, ja varmistaa että se on jatkossakin mahdollinen (ellei sitä juuri haluta estää). Esimerkiksi se, että opettajat voivat valita käyttämänsä opetusvälineet. Selvästi vaikeampaa on nähdä mahdolliset tulevat toimintatavat, jotka järjestelmä sopivalla tavalla tehtynä mahdollistaa. Esimerkiksi avoimien oppimateriaalien kehityksen tuen rakentaminen järjestelmään vaatii sekä teknistä että yhteiskunnallista näkemystä.

Code is law, sanoi Lawrense Lessig vuoskymmen sitten. Se tarkoittaa, että tietojärjestelmät jotka rakennamme, sanelevat mikä on mahdollista ja mikä ei, mikä on helppoa ja mikä vaikeaa. Siksi tietojärjestelmien rakentamista ei saa jättää pelkästään nörttien asiaksi. Siinä suunnitellaan, millaisessa maailmassa tulevaisuudessa elämme.