Minä palaan jalanjäljilleni. On teemoja, joita jään kiertämään aina uudestaan.
Fantasiakirjallisuudessa sankarit edustavat aina menneen maailman hyveitä (ja yleensä vallasta syöstyjä kuningassukuja), jotka muutos sysää syrjään valtavirrasta, mutta jotka jatkavat toivotonta taisteluaan muutosta edustavia vihollislaumoja vastaan. Paremmissa kirjoissa sankarin toivoton taistelu saattaa olla klassinen tragedia, mutta useammin pysähtyneisyys perii lopulta epätodenäköisen voiton. Teema lienee peräisin liiasta Tolkienin kopioinnista; koko Silmarillionhan ei puhu mistään muusta.
Tuomas Nevanlinna löytää huippu-urheilusta yhden hyvän puolen sen ”aristokraattisessa itsetarkoituksellisuudessa” ylevämpänä vastineena kuntoilun ”kuolemanpelkoisten orjien ruumiinteknologialle”. Tämä sai minut ensimmäisen kerran harkitsemaan, voisiko huippu-urheilussa oikeasti olla jotain järkeä.
Kjell Westö, ja oikeastaan suurin osa suomenruotsalaista kirjallisuutta kuvaa kielivähemmistöä jonka oma kulttuuri on vähitellen katoamassa, kuitenkin ilman että kenelläkään oikeastaan menisi huonosti. Sitä kuinka tulevaisuudesta puuttuu oleellinen osa identiteettiä, mutta samaan aikaan se on kuitenkin valoisa.
Tälle tunteelle on nimi. Nostalgia.
Haluaisin puhua siitä, kuinka viehätyn nostalgian estetiikasta kuitenkin tajuten, että se ei ole hyvä lähtökohta elämälle tai millekään, ja että sen on väistyttävä muutosten tieltä. Siitä kuinka oikeastaan nostalgia on juuri haikailua siihen, minkä katoamisen on jo hyväksynyt.
Minulla ei vaan ole aiheesta mitään sanottavaa, jota ei olisi jo sanottu Watchmenin taustalla mainoskylteissä.