Kuukausi: marraskuu 2009

Sankarit, eli miksi merirosvoja on olemassa

Viime torstain lehdissä kerrottiin somalimerirosvojen palauttaneen kaappaamansa espanjalaisen kalastusaluksen. Pari lainausta Metro-lehdestä (kyllä, menin ratikalla töihin asiakasreissun takia):

Rosvojen pesäpaikassa Haradheressä juhlittiin villisti läpi yön ja aamunkoiteessa kaupungin autokauppiaat kärräsivät luksusjeeppinsä riviin rannalle äkkirikastuneita piraatteja varten

Liikemiehet puolestaan odottivat jättimäisiä tuottoja rosvoille myöntämistään lainoista. ”lainasin kahdelle miehelle 1700 dollaria, ja he sanoivat antavansa perjantaina minulle takaisin 4000 dollaria. He ovat anteliaita ja ansaitsevat arvostukseni”, sanoi paikallinen kahvilanpitäjä.

Rosvojen uhriksi joutuneelle Alakrana-troolarille tai Espanjalle ei paikallisilta heru myötätuntoa. Heidän mielestään ulkovallat ryöstökalastavat Somalian vedet, jolloin asukkaille ei jää muuta keinoa kuin tarttua aseisiin.

Merirosvojengi siis puolustaa kansallisia luonnonvaroja ulkomaiselta riistolta. Lisäksi se tuo valuuttaa ja työpaikkoja paikalliseen talouteen. Ja ennen kaikkea sillä on väestön vahva tuki. Nämä merkit kuvaavat yleensä kansalaisiaan palvelevaa valtiota.

Eivät merirosvot tietenkään ole hyvinvointivaltio, mutta luultavasti silti lähimpänä sitä oleva organisaatio, mitä Somaliasta löytyy. Pari sukupolvea kehitystä tuohon päälle, ja tulos voisi olla jo aika hyvä. Kannattaa muistaa, että myös sivistyksen huippuna ihaillut skandinaaviset hyvinvointivaltiot on alkujaan rakennettu merirosvouksen varaan.

Käytännössä ajatus odotella pari sukupolvea mitä käy ei ole realistinen. Ei ulkovalloille, jotka haluavat lopettaa merirosvouksen, eikä somaleille jotka haluaisivat kyetä elämään ilman jatkuvaa sisällissotaa. Sotalaivojen määrä Adeninlahdella kasvanee ja otteet kovenevat, kunnes merorosvous muuttuu mahdottomaksi. Rosvot on karsittu muiltakin maailman meriltä. Harvemmin ilman silmitöntä väkivaltaa.

Mutta yhden merirosvo on toisen sankari. Aina joku päättää ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä ja tavoitella vapautta ja parempaa elämää. Muutama muu innostuu mukaan, ja parhaassa tapauksessa he voivat toimia innoittajina miljoonille. Somalialla olisi paljon käyttöä sankareille.

Sosialismi tai barbaria

Luin kirjan Entäs jos… vaihtoehtoinen suomen historia. Ideana on pohtia miten yksittäiset, sinänsä realistiset, muutokset historian tapahtumissa olisivat vaikuttaneet myöhempiin tapahtumiin.

Lähes kaikissa 2. maailmansodan aikaisissa tai sitä edeltävissä tilanteissa vastaus oli joko

  1. ei mitenkään: lopputulos olisi ollut täsmälleen sama kuin oli myöhemminkin, tai
  2. Suomi olisi päätynyt osaksi Neuvostoliittoa.

Esimerkiksi autonomian ajalla oli tusinan verran pieniä tapahtumia Armfeltin Suomeen muutosta Eugenin pakkeihin, joissa toisenlainen lopputulos olisi johtanut Neuvostoliittoon. Ja jos Mannerheim olisi kuollut 2. maailmansodassa, olisimme päätyneet Neuvostoliittoon, koska hän oli korvaamaton rauhanteossa (?).

Toisaalta, jos Suomeen olisi saatu kruunattua kuningas, hänestä olisi vain luovuttu pian, tai jos ei olisikaan, niin siltikin tilanne olisi tänään se mikä on nytkin (paitsi että olisi muodikasta vaatia muodon vuoksi tasavaltaa). Tai ehkä olisimmekin osa Neuvostoliittoa.

Epäilen, että tämä historian vääjäämättömyys tai Neuvostoliitto -dualismi kertoo enemmän suomalaisen historiantutkimuksen koulukunnista kuin historian vaihtoehdoista…

Kekkosen korvaamattomuutta teoksessa ei käsitelty, mikä on tavallaan sääli.

Omenahillo

Tein eilen tämän syksyn luultavasti viimeisen satsin omenahilloa. Toistakymmentä litraa sitä tuli tänä vuonna tehtyä, mutta kohta se on silti loppu. Hyvä jos ensivuoden puolelle riittää.

Netistä löytyy paljon reseptejä mille vaan, niin omenahillollekin. Kuitenkin niistä tuntuu kaikista puuttuvan monia käytännön yksityiskohtia, jotka on hyvä tietää. Ovat vähän sellaisia vanhan kansan hiljaiseen tietoon nojaavia reseptejä, josta keskiverto kaupunkilainen saa yhtä plajon selvää kuin Finlandian partituurista.

Luvassa siis niksejä omenahillon tekoon. Ensin kuitenkin se resepti pohjaksi nikseille, viiden litran kattilan mukaan mitoitettuna.

Kasa omenoita
n. puoli pussia hillosokeria
1dl vettä
vähän mausteita (sitruunaa, kanelia, inkivääriä tai ei mitään)

Pilko omenoita kuorineen, mutta ilman siemenkotia 5 litran kattilaan, kunnes se on lähes täysi. Kaada päälle vesi ja hillosokeri. Keitä keskilämmöllä välillä sekoittaen kunnes omenat ovat muhjua. Sekoita sauvasekottimella. Lisää sokeria tarpeen mukaan ja mausteita jos haluat. Purkita.

Niksejä

Hillosokerin määrä riippuu omenalajikkeesta, mausteista ja omasta mausta. Puoli pussia 5 litran kattilaan on suunnilleen kohdillaan. Kuumasta hillosta on vaikea maistaa lopullista makua, joten makeustaso on parhaimmillaankin vähän sinne päin. Seoksen pitää olla selvästi makeaa: kyse on kuitenkin hillosta eikä vauvanruuasta. Jos hillosokeri loppuu kesken, osan voi korvata tavallisella sokerilla. Ehkä kaikenkin, en ole kokeillut.

Omenahilloa voi maustaa vähän kaikenlaisella. Pieni määrä sitruunamehua antaa vähän potkua makuun, etenkin jos omenat eivät ole kovin happamia. Myös inkivääriä tai kanelia voi käyttää. Maustaessa kannattaa olla aika varovainen, omenan maku on melko mieto ja mausteet saattavat peittää sen.

Kuoriminen ja hillomyllyt on syytä unohtaa heti kättelyssä. Kun kädessä on sauvasekotin, kaikki alkaa näyttää soseaineksilta. Kuoret menevät hyvin silpuksi eivätkä häiritse syödessä lainkaan. Hillon rakenne tietysti muuttuu tasaiseksi soseeksi, mutta itse olen valmis sen kanssa elämään, niin paljon helpompaa soseuttaminen on.

Kuorimisen sijasta omenat voi pestä, jos niissä on näkyvää likaa tai jos ahdistuu ajatellessaan niiden pintaan kertyneitä saasteita. Itse jaksan pestä omenat aina toisinaan. Kannattaa huomata, että peseminen kuluttaa omenan vahapintaa ja heikentää siten säilyvyyttä. Siksi se kannattaa tehdä saman päivänä kuin hillo.

Omenoita ei kannata leikata perinteiseen tapaan kuudenneksiksi, vaan ns. timanttileikkauksella: Neljä vinoa viiltoa ensin ylhäältä ja sitten alhaaltai siten, että siemenkota muistuttaa lopussa d8-noppaa. Hedelmälihasta saa käyttöön lähes yhtä paljon kuin perinteisellä menetelmällä, mutta leikkauksia on vain 8 eikä 15-27 kuten perinteisessä. Omenaporaa en ole käyttänyt; siinä jää liikaa siemenkotaa omenaan ja minua epäilyttä että siitä tulisi huonoa makua (luultavasti kuviteltua). Timanttileikkaus on kuitenkin suunnilleen yhtä kätevä kuin pora, koska poran jäljiltäkin omenoita joutuu vielä pilkkomaan keittämistä varten.

5 litran kattilasta tulee noin 2,5 litraa omenahilloa, jos sen täyttää omenanpaloilla reunoja myöten. Oikeasti kannattaisi täyttää vähän vähemmän, että mahtuu sekottamaan. Paperikassillisesta omenoita tulee 3-4 tuollaista kattilallista.

Hillon pitäisi säilyä ainakin oikein purkitettuna ihan huoneenlämmössä, mutta itse olen pitänyt sitä jääkaapissa. Yksi iso purkki on nyt vintillä kun jääkaappiin ei mahtunut; raportoin tänne tilanteen kun joskus avaan sen. En jaksa keitellä purkkeja, tavallinen pesu on minulle riittänyt.

Muut hillot

Aika samaan tapaan tehdään muutkin hillot. Itse olen usein tehnyt luumuhilloa ja alkukesästä raparperihilloa. Marjoja en yleensä hilloa, vaan pakastan sellaisenaan.

Luumuhillon keitän ensin ilman sokeria, vain pienellä vesitilkalla lisättynä (ettei pala alussa pohjaan). Sitten annan soosin jäähtyä, kaavin kivet pois käsin, ja keitän uudestaan sokerin kanssa. Voi olla, että helpompiakin tapoja on, mutta en niitä tunne. Sauvasekoitin ei pysty luumunkiviin. Itse tehty luumuhillo ei muistuta vähääkään kaupan joulutorttuhilloa, vaan on paljon enemmän kirsikkahillon tapaista. Ja aivan tajuttoman hyvää.

Talvipyöräilyn edellytykset

Pyöränjälkiä tuoreessa lumessa Hämeentiellä.
Täällä on liikkunut joku muukin.

Talvipyöräilyllä tarkoitan nyt pyöräilyä lumella, jäällä tai lumi/räntäsateessa. Olen sitä joskus harrastanut, mutta viime vuosina en. Nyt olen viime viikkoina pohtinut, mitä tekisin tänä talvena. Alla lista mieleeni tulleista asioista, jotka pitää saada jonkinlaiseen kuntoon voidakseen ajaa pyörällä töihin läpi talven. Käy lista läpi ja laske pisteet, niin näet omat edellytyksesi polkea läpi talven.

Maastorenkaat, 3p

Kapeilla maanteille (tai kaupunkiin) tarkoitetuilla renkailla pito on melko surkea lumella, jäästä puhumattakaan. Maastorenkailla tarkoitan nyt siis renkaita, joissa on semmoisia nypyjä, jotka tarttuvat hyvin kovaan lumeen, tai möykkyiseksi jäätyneeseen loskaan, eli tyypilliseen talviseen pyörätiehen.

Lisäksi ne yleensä ovat vähän leveämpiä, mikä on myös hyvä pidon ja toisaalta tärinänvaimennuksen kannalta. Jos itse lähtisin nyt renkaita ostamaan, tähtäisin n. 40 millin levyisiin.

Renkaiden on myös syytä kestää helsingissä talvella kaduille (ja pyöräteille) leviteltäviä teräviä kiviä. Ainakin viiltosuojatut tai ”smartguard” renkaat kestävät sepeliä. Ymmärtääkseni maastorenkaat ovat usein niin paksuja, että kestävät ilman mitään erillisiä virityksiä.

Nastarenkaat, 2p

Nastoista on iloa lähinnä jäällä. Toisinaan tietysti kaikki asfalttipinnat ovat pelkkää jäätä. Turvallisuutta nastat lisäävät varmasti, ja jos joka tapauksessa tarvitsee eri renkaat talveksi, miksei sitten nastarenkaat.

Katettu säilytystila, 3p

Pyörällä, joka on yöllä jäänyt jäätyneen loskan alle, ei ole kiva lähteä polkemaan. Se tuskin tekee hyvää pyörällekään.

Lämmin säilytystila, 2p

Vaikka pyörä olisi suojassa, on sitä ikävä repiä irti asfaltista johon se on jäätynyt kiinni. Tai aukoa jäätynyttä lukkoa lukkosulalla (eikö sen pitänyt olla autoilijoiden ongelma?). Sisätilasta on paljon iloa, varsinkin pyörää huoltaessa.

Tekniset vaatteet, 1p

Räntäsade vaatii vettä pitävät vaatteet. Itse kokeilin viime tiistain pyryssä ajaa teknisessä takissani ja purjehdushousuissa, jotka ovat myös teknistä kangasta. Yhdistelmä toimi yllättävän hyvin, ajaminen oli jopa mukavaa. Vähän pidemmällä matkalla tai kovemmalla vauhdilla housut olisivat tosin olleet liian kuumat.

Muulloin kyse on lähinnä riittävästä lämmöstä ilman että tulee kuitenkaan kuuma. Hyvät hanskat ovat ehkä tärkeimmät, koska näpit jäätyvät aina.

Valot 1p

Talvella ajetaan pimeässä. Tieliikennelaki velvoittaa käyttämään valoja tai heijastimia pimeällä. Mutta on valosta iloa ajamisenkin kannalta, eikä vain turvallisuustekijänä. Tosin kyllähän kaupungissa aina näkee.

Otsalamppu olisi kai minimitaso, mutta se on runkoon kiinnittyvää lamppua huonompi sekä turvatekijänä (vaihteleva suunta, ei aina näy) että ajoapuna (kun lamppu on ihan silmien vieressä, epätasaisuudet eivät heitä varjoa ja syvyysnäkö on huono. Paras olisi varmaan suoraan napadynamossa oleva lamppu pyörän keskiön tasolla.

Ja vilkkuvalot ovat silkkaa idiotismia. Häiritsevät muita liikkujia, eivätkä ainakaan paranna turvallisuutta tasaiseen valoon verrattuna. Vilkkuvalon nopeutta on nimittäin paljon vaikeampi arvioida kuin tasaisen.

Heijastimia on syytä olla kaikki normaalit tietysti. Itseni pitäisi muutama hajonnut korvata uusilla…

Suihkumahdollisuus, 1p

Maastorenkaat ja epätasaisempi maasto tekevät ajamisesta jonkin verran raskaampaa. Siksi hikiraja vetäytyy väistämättä lähemmäs, ja suihku saattaa olla tarpeen, vaikkei sulan maan aikaan olisikaan.

Öljy joka kestää pakkasta, 1p

Näitä varmasti on olemassa. Käyttämäni PTFE-spray ei tunnu niihin kuuluvan. Tänään taas oli lukko aamulla jäässä ja tarvitsi lisärasvausta että aukesi.

Tuosta jos sai kasaan 10p tai enemmän, sanoisin että edellytykset ajoon läpi talven ovat melko hyvin kasassa. Itse sain kaksi pistettä, pienellä shoppailulla saisin 9. Suurin ongelma on järkevä säilytystila. Ulkona on paikkoja vain taivasalla, ja kellari turhan hankalasti (tosin tiedän naapurin talvella kaivavan pyöränsä aina sieltä…).

Ajattelinkin ajella ilman suurempia hankintoja niin kauan kun lunta ei ole kiinteästi maassa ja sitten pistää pyörän kellariin. Suurimman osan marras- ja joulukuustahan kyllä selviää ihan syyspyöräilynä sulalla maalla.

Ylipäänsä ei kannata ajatella, että vaihtoehdot ovat vain ajaa talven jokaisena päivänä tai pitää 5 kuukauden tauko. Jos jättää väliin vaikka räntäsateet ja yli -10 kelit, niin Helsingin säillä tulee ratikkapäiviä ehkä kymmenen.

Joutsenlampi

Tarjoutui tilaisuus päästä suomalaisten eläkkeenmaksajien piikkiin balettiin, mihin tietenkin tartuin. Hyvä niin, sillä oma-aloitteisesti olisi saattanut jäädä Joutsenlampi katsomatta, kun olen nähnyt sen jo. Se olisi ollut sääli.

Tämä oli nimittäin Kenneth Greven uusi koreografia, kun olen joskus aikoinaan nähnyt Rudi van Danzigin version. Ja baletissa koreografi voi muokata teosta aika raskaalla kädellä, mukaan lukien juoni, näytösten määrä ja musiikkikappaleiden valinta ja sovitus.

Greven tulkintaa kehutaan modernisoiduksi ja nykyihmislle helpommin avautuvaksi. En tiedä missä määrin kykyni lukea (tai pitäisi ehkä sanoa kokea) tanssia on kehittynyt, ja missä määrin arvio avautuvuudesta on totta, mutta tunsin kyllä saavani tästä paljon enemmän irti kuin aiemmista baleteista joita olen nähnyt.

Juoni oikeasti kulki mukana tanssijoiden liikkeissä, ei ollut epäselvää mitä henkilöt tunsivat ja kokivat. Parhaimmillaan suorastaan näki miten siivet kohosivat Márován selästä. Ja koreografia oli tarkkaan harkittua silloinkin kun tanssijat vain seisoivat paikoillaan. Lavastus antoi minimalismissaan tilaa tanssille (Kansallisoopperassa tavataan ylikäyttää talon hyviä lavastusresursseja) ja puvustuskin tuki kuorokohtauksia. Valaistuksen ja savustuksen suunnittelijakaan ei todellakaan ollut ensimmäistä päivää töissä.

Sanoisin, että jos haluaa tutustua klassiseen balettiin, niin uusi Joutsenlampi on ehkä paras mahdollisuus mitä siihen Suomessa tulee. Kiire ei silti ole, koska Kansallisbaletin tuntien se kyllä pysyy ohjelmistossa seuraavat viisi vuotta.

Niin, tai siis oikeastihan sinne mennään tietysti katselemaan miestanssijoiden perseitä (oh!)

PyörällÄ vai metrollA

Tämän päivän osalta vastaus on, että ei kummallakaan.

Pyörän kumi puhkesi viime viikolla. Kun jaksoin lopulta kaivaa pyörän sulanen lumen alta esiin ja kantaa sisään, huomasin, että paikat ovatkin lopussa. Ja kun lainasin broidipuolelta paikan, huomasin, että reikiä olikin kaksi. Kumissa suoraan pystyssä oleva 3 sentin naula oli läpäissyt sisäkumin kokonaan. Ei viiltosuojattu (ulko)kumikaan näemmä kaikkea kestä.

Näin ollen pyörä odottaa edelleen paikkaajaansa. Sivumennen sanoen on aivan älytöntä, että pyöränpaikkapaketissa on suunnilleen kolme paikkaa, kun liimaa, hiekkapaperia ym sadalle sadalle paikalle riittävästi. Broidi käyttää tarra-paikkoja joissa on liima valmiiksi. Jos se pitää hyvin, taidan siirtyä itsekin niihin jatkossa. Melko näppärää oli kiinnittää se.

Metron taas valtasi vedenpaisumus. Kyse lienee Pisara-radan alotustöistä; seuraavaksi pitäisi palkata ruotsin puolustusvoimat etsimään tunnelista sukellusveneitä jotta saadaan sinne kalustoakin.

Kirjoitankin tätä ratikassa. Vieressäni istuu hieman haisevamman puoleinen vanhempi herrasmies yskien sikaflunssaa tai stten vain tupakan pilaamia keuhkojaan ympäristöön. Kutonen sattui tulemaan ennen kasia, joten menen sitten sillä, vaikka matka kestääkin ja toisessa päässä joutuu vähän kävelemään. Täytyy kyllä myöntää että melko täyttä on.

Näistä kolmesta työmatkatavasta, pyörästä, metrosta ja ratikasta, suosikkini esteettisenä elämyksenä on lopulta raitiovaunu. Inhimillinen teknologia ja kanssakäyminen, sanalla sanoen kaupunki, tulee siinä iholle vahvemmin kuin vaihtoehdoissa.

Silti kuljen yleensä pyörällä, koska se on niin paljon nopeampaa, terveellisempää ja ekologisempaa (eikä jää esteettisenä kokemuksena paljoa jälkeen kuitenkaan). Enkä voi kuin sääliä autoihinsa ahdettuja ihmisiä, jotka joutuvat kokemaan kaupunkitilan peltilaatikkonsa kapeasta ikkunasta joka päästää lävitseen vain uhan ja esteen kokemukset.

Anarchist ex machina

Stieg Larssonin kirjassa Män som hatar kvinnor kirjailijan alter-ego, idealistinen vasemmistolainen (trotskilainen, vaikkei sitä sanota) toimittaja Mikael Blomkvist ratkaisee 40 vuotta vanhaa murhaa ja siinä sivussa kiusaa talousrikollisia. Ei aina lain kirjaimen rajoissa, mutta ehdottoman moraalisesti.

Sekopäätä naistentappajaa ei voi kuitenkaan päästää kävelemään pois, eikä vankilatuomiokaan olisi tyydyttävä ratkaisu, koska Blomkvist/Larsson suhtautuu lähtökohtaisen vihamielisesti Ruotsin oikeuslaitokseen. Jonkun pitää kostaa tapettujen puolesta. Syyllisen pitää kuolla. Kärsien.

Kuvaan astuu Lisbeth Salander, nuori, melko hullu, menneisyytensä riivaama, radikaali ja selittämätön. Lisbeth voi tappaa pahiksen, ja se on ihan okei.

Anja Snellmannin kirjassa Safari Club Sovinisti Ukri Koskela vainoaa eläinlääkäri Helena Valvetta. Valveen hiukan sisäänpäinkääntyneeseen rooliin ei kuulu nousta kiusaajaa vastaan, eikä se olisi sopinut kirjan teemaankaan, Snellmann kun ei halua ihannoida taistelupuhetta.

Kuitenkin jonkun pitää karsia Darwininsa väärin lukeneet miehet evoluutiosta. Ei käy, että Ukri saisi Helenan savustettua ulos työpaikastaan. Eikä oikeuslaitosta voida vetään mukaan soppaan, koska se sotisi kirjan sanomaa vastaan. Tarvitaan pahantekijän kuolema, tuo kirjallisista tehokeinoista vanhin, alleviivaamaan että Ukri on väärässä (Kirjallisuuudessa trial by combat on vakiintunut käytäntö ja kaikkivaltias kirjailija suo voiton sille jonka asia on oikea).

Kuvaan astuu Viiru, nuori eläinaktivisti, feministi, melko hullu, radikaali ja selittämätön. Viiru voi hoidella Ukrin. Se ei sotke Helenan hahmoa, mutta oikeus toteutuu.

Tämän kirjallisen apparaattin voisi nimetä anarchist ex machina. Kun päähenkilö on liian hyvis tappaakseen pahikset, mutta heidät pitä kuitenkin saada hengiltä, lisätään kirjaan anarkisti. Enemmän tai vähemmän päähenkilön puolella oleva selittämätön koston enkeli, joka keneltäkään kyselemättä ja autonomisesti toimii kirjailijan palkkatappajana ja hoitaa likaisen työn.

Kikassa on riskinsä. Mystinen ja ambivalentti hahmo voi osoittautua päähenkilöä kiinnostavammaksi. Larssonin trilogian kaksi seuraavaa osaa eivät oikeastaan olleetkaan dekkareita, vaan mässäilyä Lisbeth Salandertin hahmolla. Snellmann ilmeisesti hillitsi itsensä, koska oli jo fantasioinut miesten listimisellä tarpeekseen Pelon maantieteessä.

Puolue

Tein tässä taannoin ehkä hieman yllättävän ratkaisun, ja liityin puolueeseen. Tarkemmin sanoen olin perustamassa yhdistystä Tieteen ja teknologian vihreät – Viite.

Viitteen tarkoitus on toisaalta tuoda teknistä ja tieteellistä tietoa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon (etenkin Vihreisiin), ja toisaalta lähentää vihreitä ”insinöörimaailmaan”. Käytännössä siis esimerkiksi potkia puoluetta järkevämpään suuntaan IPR-kysymyksissä.

Vanhana anarkistina en juuri usko puolueisiin tai parlamentaariseen politiikkaan. Olen suhtautunut siihen nihilistisesti jo niin kauan, että minua ei oikeastaan ihan kauheasti hetkauta mitä eduskunnassa tapahtuu. Se on aina sitä samaa peliä niillä samoilla sännöillä, eikä se synnytä mitään uutta tai mielenkiintoista.

Sen sijaan kaipasin tilaa tietynlaiselle keskustelulle. Keskustelulle, jossa fiksut ihmiset pyrkivät tekemään maailmasta parempaa konkretian kautta, ei vain viinilasillisen painikkeeksi (ja ei, blogikeskustelu ei todellakaan ole kelvollinen substituutti).

En osaa mitään fiksua taustateoriaa, tai sopivaa terminologiaa tämän selittämiseen, mutta minulla on aika selvä sisäinen näkemys siitä miten, sanotaan nyt ”poliittista edistystä” (huono termi mutta menkööt), voidaan luoda. Muutos ei lähde yksilöistä, jotka valaistuvat itsekseen. Se ei myöskään synny komiteatyönä tai marssiessa lippujen liehuessa. Sen sijaan tarvitaan poliittisen yhdessäolon ja keskustelun tiloja, joissa ei taistella kysymyksistä, mutta ei myöskään pyritä sovittelemaan ristiriitoja, vaan yhdessä luomaan jotakin uutta. Vähän kuin think tankin idea puhtaimmillaan, ilman siihen Jenkeissä kuuluvaa likakaivo-osuutta.

Sellaisia tiloja on pirun harvassa. Mutta niitä on mahdollista luoda. En osaa sanoa täsmälleen miten, mutta fiksuilla ihmisillä, avoimuudella ja yhteisillä tavoitteilla on sen kanssa paljon tekemistä. Ja siinä miten minä hahmotan poltiikkaa, näillä luovilla tiloilla on suuri merkitys, oikeastaan kaikki muutos syntyy niistä. Reaktiiviset rakenteet, kompromissielimet ja sen sellaiset vain toistavat saamiansa vaikutteita.

Ajattelin että ehkä Viitteestä voisi tehdä tälläisen tilan. Että se saattaisi olla kokeilemisen arvoista.