Kuukausi: marraskuu 2011

Ei se homoksi tee, jos vähän homostelee

Päädyinpä taas kulttuurin pariin, tällä kertaa katsomaan Pirkko Saision Homo!-musikaalia kansallisteatteriin. Eikä siinä mitään, kiva tapa viettää iltaa.

Musikaalina, anteeksi musiikkinäytelmänä, teos oli ihan onnistunut. Itseni lisäksi muukin yleisö viihtyi Räs… anteeksi Teräksen perheen toilailua seuratessaan, vitseille naurettiin, bändi osasi soittaa ja osa näyttelijöistäkin laulaa. Lisäksi näytelmä tarttuu ajankohtaiseen aiheeseen, ja tosiaan homouden kulttuurihistoriaa, merkityksiä ja hankaluuksia käydäänkin kattavasti läpi vähän joka kantilta adoptio-oikeudesta Turingiin, Paavaliin ja pisuaariin. Eikä näytelmä taiteellisestikaan täysin ansioton ollut, vaan pyrki kehittämään musiikkiteatteria suuntaan jossa farssi ei ole pelkkä farssi.

Mutta kuitenkin mielenkiintoisinta tässä on, että Kansallisteatteri on tilannut Pirkko Saisiolta näytelmän homoista. Kuten näytelmässä huolella esiin tuotiin. Siis tilannut. Homoista. Tähän on tultu.

Joskus 70-luvulla oli kulttuuriradikalismia. Oli muun muassa muuan Pirkko Saisio, radikaali näyttelijä ja työläiskirjailija sekä feministinen luutuneiden asenteiden kriitikko. Eikä ollenkaan huono kirjailija. Sitten oli instituutioita, jotka elivät omaa jähmeää elämäänsä. oli muun muassa Kansallisteatteri, jonne ei todellakaan mitään taistolaisten tekstejä otettu.

Kului 40 vuotta, ja nyt establishment on sitten sitä, että postmodernisti pilkataan homovastaisuutta. Kriitikot ylistävät, illat myydään loppuun, ja keskustelua syntyy. Tätä on suomalainen valtavirtakulttuuri 2011.

Kai tässä on pakko ymmärtää linnan juhlia vältteleviä ja muita tuputuksesta ahdistuneita. Kyllä tätä homoutta tosiaan valuu niskaan joka kaapin päältä; on tämä koko yhteiskunta nyt yhdet homotanssit kerrassaan.

Palaten näytelmään, joka tätä todellisuutta kommentoi, sankariksi nouseekin näkökulmahenkilö Veijo Teräs, keski-ikäinen mies jolla on vähän vaikeaa. Veijo ei ole homo, eikä ehkä oikein heterokaan. Eikä selkeästi mitään muutakaan. Veijolla on vaan kriisi, eikä hän oikein tiedä mitä haluaa. Mutta tietojenkäsittelytieteestä puhuminen auttaa.

Kaikista hahmoista juuri epävarmalla keski-ikäisellä miehellä on rohkeutta olla määrittymättä, olla päätymättä selkeään ratkaisuun. Siinä on asian ydin. Vapaa maa on se, jossa ei tarvitse olla erityisesti sitä eikä tätä.

Saision omin sanoin ”suvaitsevaisuus, se on sitä ettei olla mitään mieltä”. Ja eipä toisten seksuaalisuudesta ihan vakavissaan muuta sanottavaa olekaan.

Mutta kyllä se viihteestä käy, etenkin lätkämailojen kanssa.

Veijo on mun sankari

Tahroja paperilla

Sain pyytämättä ja yllätyksenä ilmaislipun kirjamessuille. Kuten ilmaiset asiat usein, tämäkään ei tullut kovin halvaksi.

En ole yleensä käynyt kirjamessuilla, kun tuntuu hullulta maksaa joku 60€ siitä, että saa hypistellä kirjoja. Toisaalta kun niitä kerran pääsee hypistelemään, tuntuu ihan luontevalta käyttää niihin sitten ainakin 300€. Tarkkaa summaa en tiedä; hukkasin kuitit ihan tarkoituksella. Mutta pyörälaukulle tuli painoa aika paljon.

Eihän se raha hukkaan mennyt, nyt on pöytä täynnä kirjoja. Ja jos edes pääosan ehdin joskus lukemaan, vaikutukset lienevät ihan eri dekadilla tuon sinänsä vähäpätöisen rahasumman kanssa.

Seuraavaksi katsaus, mitä sitä tulikaan ostettua ja miksi.

  • Seppo Laurell: Valo merellä, Suomen majakat 1753-1906 Ensimmäinen, suurin ja ehkä merkittävin kirjoista, jotka ostin. Kirjan taustalla on John Nurmisen säätiö, joka tekee kenties tehokkainta työtä Itämeren puhdistamiseksi ja lisäksi julkaisee upeita meriaiheisia kirjoja. Valitettavasti ne painavat niin paljon, että kun laukkuun päätyi Valo merellä, tieto-finlandiaehdokas Kustaa III ja suuri merisota jäi odottamaan toista kertaa. Majakka kun jotain enemmän kuin vanhat meritaistelut. Jotain, mihin täytyy vielä palata ihan omalla postauksellaan.
  • Niin&Näin-lehden vuosikerta tuli tilattua, koska Ville Lähde oli niitä tyrkyttämässä, ja koska olin taas kuullut useammaltakin taholta, että se on hyvä lehti. Sitäpaitsi lehti, joka niputtaa samaan teemanumeroon työn käsitteen niin fysikaalisessa, elämänhallinnallisessa kuin marxilaisessakin kontekstissa, lienee juuri minulle suunnattu.
  • William James: Pragmatismi tuli sitten tilauksen kylkiäisenä, kun sai valita yhden alle kahdenkympin kirjan.
  • John Dewey: Taide kokemuksena taas nousi mukaan, koska deweyn omaan tuotantoon on pitänyt tutustua jo pidemmän aikaa.
  • Jani Erola: Luokaton Suomi, yhteiskuntaluokat 2000-luvun suomessa. Luokat eivät ole kadonneet, ainoastaan hämärtyneet. Ja hämäriin aiheisiin pitää perehtyä.
  • Marcus tullius Cicero: Laeista. Klassikko. Ei juuri lisättävää.
  • Heikki Hiilamo: Uusi hyvinvointivaltio. Hiilamo on Soininvaaran ohella ehkä mielenkiintoisin nykyisen sosiaaliturvajärjestelmän kriitikko. Humaanit perusarvot, pragmaattinen asenne ja valtava arsenaali faktatietoa tekevät hänen ajattelustaan paisti selkeää, myös relevanttia. Erehdyin valitettavasti lainaamaan kirjan heti eteenpäin, enkä siksi ole vielä päässyt lukemaan. Suosittelen silti.
  • Kimmo Jylhänö & Hanna Kuusela: Politiikkaa idiootti! Vastakkainasetteluja Zizekin kanssa. Zizek, pakkohan siihen on perehtyä, kun kaikki siitä puhuvat. Ja alelaarista lähti parilla eurolla mukaan.
  • Rolf Buchi & al.: Opas Suoraan demokratiaan. Into-alelaarin satoa tämäkin. En suoraan sanottuna odota kirjalta paljoa, takakansiteksti vaikutti liian itseensä uskovalta ja siten dogmaattiselta. Mutta suora demokratia on kuitenkin aiheena kiinnostava
  • Timo Kopomaa: Leppoistamisen tekniikat. Ks. edellinen. Minulla on epäilykseni kirjan suhteen, mutta aihe on hyvä ja kuulunee yleissivistykseen lukea tämäkin.
  • Noam Chomsky: Tulevaisuuden valtio. Nimi lupaa, että setä Chomsky puhuisi kerrankin siitä, miten asioiden pitäisi olla, eikä siitä miten ne ovat vialla. Pakko siis lukea.
  • John Dewey: Julkinen toiminta ja sen ongelmat oli se Dewey, mitä oikeastaan halusin. Kun se sattui sitten silmiin, niin pitihän sekin ostaa.
  • Hal Duncan: Vellum, Hal Duncan: Muste. Ensimmäisen olin jo lukenut kirjastosta, ja todennut kirjaksi jonka haluan hyllyyn. Jatko-osa sopi sille sitten kaveriksi. Paremman puoleista kirjallista fantsua. Kaikki tarinat mitä on ikinä kerrottu, ovat olemassa. Ja henkilöt tavallaan ovat toisia henkilöitä, kuten tapaa käydä kun tarinat muotoutuvat uusiksi vuosisatojen ja -tuhansien yli.
  • Juhani Aho: Helsinkiin. Jo vuonna 1889 maalaiskaupunkien kiltit ylioppilaat halusivat Helsinkiin, tullakseen niiksi paheellisiksi ja kurittomiksi opiskelijoiksi, joiksi kaupunki heidät tekisi. Heidän varaansa rakentui maamme tulevaisuus. Tämä ei ole se tarina, jonka Aho kertoi, vaan se jonka minä luen.
  • Markku Kuisma: Saha, tarina Suomen modernisaatiosta ja ihmisistä jotka sen tekivät. Kun 1800-luku nyt alkoi kiinnostaa, niin luetaan sitten analyysi siitä, miten suomen teollisuus syntyi.
  • Hannu Nieminen: Kansa seisoi loitompana, kansallisen julkisuuden rakentuminen 1809-1917. Ja edelliselle vastapainopksi pitää toki katsoa sitä sosiaalista todellisuutta, jonka edessä teollisuuspatruunojen sankarihahmot näytelmäänsä esittivät.
  • Augustin Ehrensvärd: Matka Suomessa 1747. Ehrensvärd lähti matkamaa Itämaalle suunnittelemaan puolustusta, ja siinä sivussa piti kirjaa tapahtumista ja ehti piirtämään maisemia, luontoa ja ihmisiä.
  • David Mitchell: Pilvikartasto. Paremmanpuoleinen jonkin sortin skifi. Ollut henkisellä listalla krijoja jotka olisi kiva omistaa jo pidemmän aikaa. Takaperin kerrottu sisäkkäisten tarinoiden rakenne yllättäen toimii.
  • Arthur Rimbaud: Illuminaatioita. Kävi käsky ostaa runokirja, ja Rimbaudi nyt muutenkin ptiää lukea ihan jo sivistyksen takia
  • Lentävä Hevonen / välineitä runoanalyysiin. Ja kun sitä runoutta ei voi ymmärtää, niin tarvitaan viereisestä hyllystä matkaopas. Tokkopa auttaa.

Tässä listaa katsoessa tuli taas mieleen paperikirjan tulevaisuus, aihe jota sivusin taannoin Leppävaarassa.

Ostin 20 paperista kirjaa ja tilasin paperisen lehden. Olettakaamme, että teknologia olisi kehittynyt 5-10 vuotta pidemmälle, ja meillä olisi käytössämme sähköiset lukulaitteet, jotka ovat juuri niin hyviä kuin suinkin osaamme kuvitella. Sopivan kokoisia, toimivia, hyvä navigointirakenne, akku kestää lähes rajatta, näkee lukea hyvin jne jne. Esimerkin kärjistämiseksi olettakaamme lisäksi, että käytännössä kaiken kirjallisuuden saa ladattua laitteelleen ilmaiseksi – se ei ole tässä kovin tärkeää, olisiko se oikeastaan laillista.

Montako näistä kirjoista olisin ostanut?

Majakat ilman muuta, se kirja on taideteos eikä mikään sähköinen sitä korvaa. Ciceron, Ahon, Duncanit ja Mitchellin olisin myös halunnut hyllyyn. Ja Ehrensvärdinkin on nimenomaan fyysisenä esineenä kaunis ja tarpeen. Rimbaudin lukeminen laitteelta tuntuisi myös oudolta idealta.

Deweyt, Chomskyn, Jamesin, Kuisman ja Niemisen olisin saattanut ostaa paperilla, mutta saattanut myös jättää ostamatta. Niin&näin olisin varmaan tilannut elektronisena, samaten useimmat Into-pamfletit (ehkä Hiilamoa lukuunottamatta). Lentävä hevonen olisi myös rittänyt sähköisenä.

Siis 8 paperilla, 6 ehkä paperilla ja 7 elektronisena. Ja kaikki halvimmat teokset ovat sähköisten joukossa, kalleimmat paperisten. Tätä anekdoottia katsoen ei äytä siltä, että paperikirjat olisivat katoamassa minnekään. Sen sijaan niiden laatu luultavasti paranee, kun halvat pokkarit ja tekninen kirjallisuus siirtyy sähköiseen muotoon. Ja jos olisin hankkinut puolet kirjoista sähköisenä, olisi se Kustaa III:n merisotakin mahtunut laukkuun.

Nuoremmat sukupolvet eivät tietenkään välttämättä koe enää samanlaista sentimentaalista tarvetta saada edes jotain kirjoja paperisena hyllynsä. Silloin kuvio muuttuu taas. Mutta tulevien sukupolvien ongelmat olkoot heidän omiaan, en niitä lähde arvuuttelemaan.

Oikeus olla deeku

Vartti uutisoi viime viikolla, että ”Juopot halutaan pois penkeiltä”. Sanoma-lehden mukaan kaupunki on siirtymässä erityisesti Alppilassa penkeistä yksittäisiin tuoleihin, koska:

”Tuolit suitsivat häiriökäyttäytymistä siten, ettei niihin mahdu asettautumaan esimerkiksi kokonaisia ryyppyremmejä. Lisäksi niitä on hankala valloittaa nukkumiskäyttöön.”

Uutinen on lähinnä ankka. Kaupungilla on kyllä uudenlaiset puistonpenkit (ks. sivu 62-68), mutta ei niitä juoppojen torjumiseksi ole kehitetty, vaan esteettömyyden takia, jotta ne olisivat hyviä vanhuksille ja huonosti liikkuville. Myöskään mitään linjaa torjua juoppoja juuri Alppilassa ei ole.

Soitin kaupunkikalusteista vastaavalle virkamiehelle, ja ilmeisesti uutisessa oli pientä tarkoitushakuisuutta tai vähintäänkin dramatisointia mukana. Kaikki sitaatit, yleisestä sävystä puhumattakaan, eivät vastanneet sitä mitä hän koki kertoneensa. Uusissa penkeissä on kaide keskellä, jotta niihin on helpompi nousta pyörätuolista, ja yksittäispenkkeistä taas on muutoin heikkojalkaisen helpompi nousta.

Juoppojen takia on yksi penkki jossain lähiössä korvattu tuolilla noin 10 vuotta sitten, mutta se oli ainoa tapaus, jonka virkamies muisti. Mitään yleistä linjaa asiasta ei ole, ja aivan erityisesti sellaista linjausta ei ole, että joihinkin kaupunginosiin tehtäisiin vain tuoleja.

Kaide keskellä ei estä nukkumista

Otin asian esiin myös lautakunnassa, ja kysyin, että:

1) Onko rakennusvirastolla jokin linjaus juoppojen torjumisesta puistokalusteilla, ja jos on, miksei siitä ole päätetty lautakunnassa?

Vastaus: ei ole. Uudet penkit hyväksyttiin 3 vuotta sitten. Ensisijainen uudistustavoite oli estetttömyys, mutta keskikaide mahdollistaa myös istumisen yksittäispaikalla niin, ettei tarvitse pelätä vierustoverin lähentelevän. Nukkumisen estämisestä ei lautakuntalaisten muistin mukaan ollut mitään puhetta.

2) Onko olemassa linjaus, että ”juoppojentorjunta” koskee juuri tiettyjä kaupunginosia

Vastaus: ei tietenkään ole. Kaikkialla käytetään sekä penkkejä, että tuoleja, paikan ja tarpeen mukaan.

Kaupunki ei siis kuvittele voivansa poistaa juoppoja puistoista, ja hyvä niin. Ihmisillä on oikeus olla deekuja, ja deekuilla on oikeus olla ihmisiä.

Tarkoitukseni ei nyt tietenkään ole kannustaa ketään ryhtymään alkkikseksi. Päin vastoin, mitä harvempi siihen päätyy, sen parempi. En myöskään usko, että tälläinen postaus voisi ketään juopoksi kannustaa. Kuten eivät voi puiston penkitkään. Ylipäänsä deekuudessa ei ole kyse siitä, että yksilö tekisi rationaalisen valinan ryhtyä rappioalkoholistiksi, koska se vaikuttaa lupaavalta elämäntavalta. Sen sijaan se on tulos johon vaan jotenkin päädytään.

Alkoholismia (ja muidenkin päihteiden ongelmakäyttöä) pitää ilman muuta pyrkiä vähentämään. Se, miten tämä onnistuu, onkin vähän monimutkaisempaa. Hyviä ideoita sopii esittää. Taustalla on erilaisia henkilökohtaisia syitä, ja myös historiallinen traditio, jossa meillä on ”aina” ollut yhteiskunnan ulkopuolisia ”syrjäytyneitä”, ja ympäristö ikäänkuin hyväksyy, että joku luisuu alkoholismiin. Onpa sitä geneettisilläkin syillä spekuloitu.

Juoppo putosi penkiltä jo 1800-luvun kansanvalistuksessa

Kun meillä nyt on rantojen miehiä joukossamme, tarvitaan ennen kaikkea strategioita elää sen tosiasian kanssa, että osalla meistä on lähtenyt elämä hallinnasta, ja sen jäämiä hallitsevat päihteet. Se on valitettavaa, mutta valittaminen ei asiaa muuta.

Yhtenä esimerkkinä tästä, kotikonnuillani Vallilassa tilanne on käytännössä se, että puistokemistit istuvat iltaa Hartolanpuistikossa, ja muut puistot ovat muiden asukkaiden käytössä. Ratkaisu on mielestäni toimiva, vaikka olohuoneen ikkunani osoittavatkin käytännössä juuri Hartolanpuistikkoon.

Jos sinne nyt sijoitettaisiin ”deekunkarkoituspenkkejä”, ryyppyremmi vaan siirtyisi muihin puistoihin, ja kohta jokaisessa puistossa olisi örinää vuorollaan. Siitä ei hyötyisi kukaan.

Kehittyneemmin samaa ideaa sovelletaan Berliinissä. Esimerkiksi Görlitzer Parkissa on omat paikkansa sekä puolijuopoilla punkkareilla, että vähän rankempaa elämää viettävillä rappionarkeilla. Jälkimmäiset kätevästi paikassa, jossa petting zoon vuohien …hmr tuoksu peittää ihmishien ja vanhan viinan hajun. Vastaavasti lapsiperheillä ja kannabiskauppiaillakin on omat alueensa.

Sellaista on elämä yhteiskunnassa. Täällä ollaan yhdessä. Ja toisilla meistä on päihdeongelma.