Keskiviikkona autoilija ajoi tahallaan pyöräilijän päälle Tukholmankadulla, tappaen tämän. Huomenna (sunnuntaina) klo 12 järjestetään muistokulkue kuolleen pyöräilijän muistolle, liikenneraivoa vastaan.Tulkaa sinne.
Tämä on ilmeisesti ainoa kerta, kun pyöräilijä on Suomessa tapettu tahallaan liikenteessä. Uhkailuja ja tapon yrityksiä sen sijaan monet kokevat säännöllisesti.
Minun päälleni on yritetty ajaa tahallaan kerran. Toissa keväänä Hämeentiellä bussikuski ohitti minut ylämäessä, ja käänsi kiinni reunakiveen kun bussi oli vielä vierelläni. Äkkijarrutuksella vältin liiskaantumasta tai kaatumasta asfalttiin.
Kuski teki sen tahallaan, opettaakseen minulle, että en ole kuulu ajoradalle. Tiedän tämän, koska ajoin hänet kiinni, kysyäkseni huomasiko hän mitä teki, ja hän sanoi tehneensä sen tahallaan. ”kouluttaakseen” minua olemaan ajamatta siellä missä hän ajaa. Eli Hämeentien bussikaistalla, kuten laki vaatii.
Tätä ”kouluttamista” tapahtuu aivan liikaa. Yksikin kerta on liikaa, ja tätä tapahtuu jollekin lähes joka päivä. Se pitää saada loppumaan, ja se loppuu vasta, kun jokainen autoilija ymmärtää, että kadut eivät ole vain häntä varten. Että hänen edessään ajava pyöräilijä on aivan oikealla paikallaan (ja vaikkei olisikaan, se ei oikeuta aiheuttamaan vaaraa).
Liikenteessä ei saa tappaa, eikä sillä uhkailua pidä hyväksyä.
—
Pyöräilijöiden ”kouluttamista” uhkailemalla ei voi hyväksyä. Mutta silloinkin, kun jotain ei voi missään tapauksessa hyväksyä, pitää ymmärtää mistä se johtuu, jotta ”kouluttaminen” saataisiin loppumaan.
Yleensä aina nostan esiin infran, että paremmilla liikennejärjestelyillä ongelmia voisi välttää. Mutta tässä ei ole kyse infrasta, tässä on kyse kulttuurista. Meillä kulttuuri jossa jotenkin hyväksytään että autoilija ”näyttää pyöräilijälle tämän paikan”. Siis uhkaa tappavalla väkivallalla, tai jopa yrittää käyttää sitä.
Kuljettaja on yksin vastuussa teoistaan, mutta kulttuuri on meidän kaikkien vastuulla. Ei ole tärkeää etsiä syyllisiä (paennut päälleajaja saatiin jo kiinni), mutta pitää miettiä, mitä itse kukin voisi tehdä liikenneraivoa ruokkivan kulttuurin kitkemiseksi. Koska siinä olemme kaikki epäonnistuneet.
Tässä pitää kysyä
- Mitä pitäisi tehdä liikenneraivon kitkemiseksi?
- Mitä minä voin tehdä liikenneraivoa vastaan?
Ja kun sanon ”minä”, tarkoitan siis sinä.
Alla hiukan herättelyä eri tahoille, jotka voisivat tehdä asialle enemmän.
Liikenneturva, olette epäonnistuneet opettamaan autoilijoille, että pyöräilijän aivan oikea paikka on ajoradalla, siinä juuri nenäsi edessä, ja hän ajaa täysin asianmukaisessti vaikka ajaakin keskellä kaistaa etkä pääse ohi. Pyöräilijä ei suinkaan väistä aina, vaan on joskus tiellä. Ja tärkeintä on ottaa rauhallisesti ja huomioida muut. Onko teillä jo ajatuksia miten korjata asiaa?
Helsingin kaupunki, olemme epäonnistuneet tekemään Tukholmankadulle pyörätiet. Juu ne ovat toki suunnitelmissa jossain tulevaisuudessa, mutta eivät asfaltissa – siellä missä niitä tarvitaan. Ja vaikka tässä on nyt kyse kulttuurista, niin hyvä infra auttaa luomaan hyvää kulttuuria. Pyörätie olisi säästänyt tässä yhden ihmisen. KSV, onko teillä jo ajatusta miten korjata asia?
Media, olette epäonnistuneet uutisoimaan liikenneonnettomuudet niin, että ihmisten vastuu teoistaan käy selväksi. Tässäkin tapauksessa puhutaan auton töytäisemäksi joutuneesta helsinkiläispyöräilijästä (IS), auton kiilaamasta pyöräilijästä (MTV3). Kyse ei ollut Googlen itsejavasta autosta, vaan siellä ihminen käänsi rattia, kyllä hänet saa tuoda uutiskielessä esiin. Ja töytäistä on aika maltillinen verbi kuvaamaan tappavaa voimankäyttöä. Mafialeffoissa puhutaan puukolla ”kutittelusta”, mutta kaikki ymmärtävät sen ironiaksi, pitäisikö nyt ajatella, että isku johon kuolee on ”töytäisy”?
Tässä tapauksessa uutisointi oli pääosin asiallista, mutta useimmiten se tuntuisi lähes systemaattisesti vähättelevän aktiivisten toimijoiden vastuuta liikenteessä. Onko teillä jo ajatusta, miten korjata asiaa?
Pyöräilijät, joita on uhkailtu. Olemme sietäneet sitä liian kiltisti, ja epäonnistuneet tuomaan esiin, kuinka merkittävästä ongelmasta on kyse. Joka kerta kun joku uhkailee autolla – ohittaa tahallaan liian läheltä tai äkkijarruttaa eteen – on se tappavalla voimalla uhkailua, tai tapon yritys. Se on rikos, joka pitää ilmoittaa poliisille. Useimmat eivät niin tee. Itsekään en ilmoittanut tapausta kuin bussiyhtiöön. Mutta ne pitäisi ilmottaa. Silloin poliisi ei luulisi että tapauksia on vain vähän, ja uhkailijat joutuisivat ehkä sentään kuulusteluun – tuomiotahan heille tuskin annettaisiin. Mutta ihan jo poliisi kertomassa, että noin ei saa tehdä auttaisi muuttamaan kulttuuria.
Siksi meidän jokaisen pyöräilijän pitää ilmoittaa poliisille, kun meidät uhataan tappaa liikenteessä. Se ei ole pikkuasia. Ja ilmoituksen voi toimittaa tiedoksi myös Helsingin polkupyöräilijöille
Ja jokainen joka puhuu tässä yhteydessä mitään kypärän käytöstä on myös vastuussa. Vieritätte syytä uhrille, puolustelette ihmisten tappamista. Lopettakaa. En tiedä oliko tapetulla kypärää, eikä sillä ole mitään väliä.
—
Heti kun uutinen yliajetun kuolemasta tuli, päättivät pyöräaktiivit pystyttää paikalle haamupyörän. Jenkeissä ja Etelä-Amerikassa niitä pystytetään liikenteessä kuolleiden pyöräilijöiden muistoksi, Suomessakin muutamia. Yhdeksältä satakunta pyöräilijää kokoontui pystyttämään muistomerkin. Se muistuttaa kaikkia katua ajavia siitä, että tiellä liikkuu muitakin, ja heidät pitää ottaa huomioon.
Jos se minusta on kiinni, haamupyörä seisoo Tukholmankadun kulmassa siihen asti, että sen edestä kulkee pyörätie, että valistuksessa keskitytään toisten huomioimiseen, että uutisoinnissa ei vähätellä autoilijoiden vastuuta ja että pyöräilijätkin huomioiva ajotapa on kaduilla itsestäänselvyys. Näitä ongelmia en pysty yksin korjaamaan, mutta jos nyt yhden muistomerkin saisin pysymään paikoillaan.
Ongelmien korjaamista meidän pitää vaatia yhdessä. Huomenna sunnuntaina, kun yliajetun muistoksi poljetaan muistokulkueessa Kiasmalta surmapaikalle – liikenneraivoa vastaan. Samaan aikaan poljetaan muissakin kaupungeissa, Kuopiossa, Turussa ainakin.
Olemme kaikki liikenneraivoa vastaan, ei kukaan halua sitä lisää. Meidän pitää yhdessä hakea tapoja vähentää sitä. Ja se alkaa sillä, että sanomme että se ei ole okei. Katu ei ole kenenkään oma, vaan meidän kaikkien yhteinen.