Tohtori Cartwright kuvasi artikkelissaan vuonna 1851 psyykkisen sairauden nimeltä drapetomania (kreik. drapetes = karkuri, mania = hulluus, karkuruushulluus siis), joka selitti miksi orjat karkasivat heidän parastaan ajattelevilta isänniltä. Wikipedian mukaan ”Monet orjanomistajat uskoivat parantavansa orjien elämää, eivätkä siten käsittäneet miksi jotkut halusivat karata.”
Ovatko orjanomistajat oikeasti voineet ajatella noin? Vai onko kyse vain poliittista propagandaa varten tehdystä hölynpölytieteestä, johon juuri kukaan ei tosissaan uskonut? Tätä ilmeisesti pohtii joku muukin.
Tähän voidaan otaa kaksi eri kantaa, kutsun niitä nyt (kiusallani) positivistiseksi ja relativistiseksi. Positivistiselta kannalta katsottuna on täysin uskomatonta että joku voisi ajatella noin omituisesti. Onhan se aivan ilmeistä, että orjat kärsivät ja kaipasivat vapauteen. Kyseessä täytyy siis olla poliittinen propaganda tai jonkun myöhemmin kehittämä olkinukke. Positivistinen kanta on karrikoiden, että toiset ajattelevat niin kuin minäkin, onhan se aivan ilmeistä mikä on järkevää!
Relativistinen kanta taas lähtee siitä että toiset (so. orjanomistajat) ajattelevat aidosti toisin, yhteismitattomista lähtökohdista, ja heidän ajattelunsa käsittäminen voi olla minulle mahdotonta. Korkeintaan siihen voi koittaa eläytyä. Tämä sitten johtaa kaikenlaiseen eläytyilyyn ja hullunkuristen uskomusten kehittelyyn siitä miten muut ajattelevat. Tarpeeksi jatkamalla päästään siihen, kuinka orjat eivät halua karata, koska heidän ajattelunsa lähtee siitä että he ovat orjia…
Pohjimmiltaan kyse on siis siitä, missä määrin muut voivat ajatella toisin kuin minä. Ja totuus on tietenkin tapauskohtainen. Ihmisillä selvästikin on taipumus kuvitella muiden ajattelua samanlaisemmaksi kuin se onkaan: sellaista toiseutta, josta ei ole omakohtaista kokemusta, on vaikea kuvitella. Toisaalta jotkin ajatusradat tuntuvat olevan koodattu geeneihimme. Esimerkiksi insestitabu on melko universaali.
Kirjoituksen otsikko on lainaus jostain, minulla ei enää ole aavistustakaan mistä, mutta se meni sanatarkasti noin ja sanoja oli joku jenkki. Se sopii aiheeseen kahdellakin tavalla hyvin. Ensinnäkin se on esimerkki absurdiin asti kärjistetystä positivistisesta ajattelusta. Toisekseen en oikein osaa päättää, voinko uskoa että se olisi aito kommentti, vai onko sen pakko olla vitsi. Onko typerää Amerikka-vihaa uskoa että (edes jotkut) jenkit voivat olla noin tyhmiä, vai onko typerää idealismia kuvitella, ettei noin typeriä ihmisiä olisi olemassa?
Itse ratkaisen ongelman niin, että en oikeastaan tiedä, kysymys jää avoimeksi. Kestän ilmeisesti ambivalenssia kohtuullisen hyvin. Sen sijaan tohtori Cartwrightilla oli toinenkin kätevä diagnoosi, joka ehkä sopisi tälläiseen päättämättömyyteen, dysaethesia aethiopica.
Ihmisillä on mahtava kyky perustella omat itsekkäät valinnat hyveajattelun kautta. Luin juuri tutkimusta omia lapsia hyväksikäyttäneistä ihmisistä. Terapiasessioissa esiin tulleet väitteet siitä ”miten lapsi oikeastaan näytti itsekin pitävän” ja ”parempi että tutustuu maailman kovuuteen tutussa ja turvallisessa seurassa” kertovat omaa karua kieltään. Pedofiliaa voi toki ajatella henkinen sairautena.
Toisaalta orjuuden hyväksyminen ja tällaisen järjestelmän hyväksikäyttö sopivan tilaisuuden tullen on sekin jonkinlaista patologisuutta. Kulttuurista sellaista. Haluaisin ainakin ajatella näin. Säilyttääkseni uskon siihen, että ihmiskunnalla on homma eettisesti hallussa.
… siis uskoakseni että on olemassa ’oikeita’ ja ’terveitä’ yhdessäolon muotoja. Ei tämä mikään tärkeä kysymys ole. Siedän itsekin aika hyvin epävarmuutta ja merkityksen ambivalenssia.
Isoon poppooseen mahtuu monelaista hiihtäjää ja järjestelmää. Ei maailman pahuu meidän kaikkien vika ole. On oikeastaan ihme, että tämä tsydeemi toimii näinkin hyvin.
Lienen pohjimmiltani optimisti.
Ehkä tosiaan voisin alkaa kallistua sen suuntaan, että orjanomistajat saattoivat ihan oikeasti kuvitella tekevänsä hyvää. Mutta tuota otsikon keissiä on silti vähän vaikea uskoa.
Kongnitiivinen dissonanssi oli sana jota hain ja jonka sorruin korvaamaan ambivalenssilla kun en sitä muistanut.
Aikoinaan lukiopsykassa opetettiin, että tehtyään valinnan ambivalentissa tilanteessa, ihminen alkaa kokea kognitiivista dissonanssia ja etsimään negatiivisia piirteitä ratkaisusta jota ei tehnyt.
Itse olen huomannut, että kognitiivista dissonanssia voi jossain määrin kompensoida, pyrkimällä ajattelemaan positiivisesti ratkaisuista, joita ei tehnyt. Pitää tietysti olla sitten päätöksessään kohtuullisen varma, ettei mene ihan vaan jahkailuksi…
Nyt hyppäsi jo raskaasti aiheesta sivuun, mutta tulipahan mieleen.
Nyt en ole niin kovasti perehtynyt historiallisiin faktoihin, mutta voisin valistuneesti arvata että monet orjanomistajat varmaankin pitivät orjista hyvää huolta. On helppo ajatella tekevänsä hyvää jos pelastaa alastoman pakanan viidakosta, antaa tälle vaatteet ja katon pään päälle ja jumalan sanaa. Jos toinen ei itse ymmärrä parastaan niin pikkuisen ruoskaa viuhuttamalla se taas muistuu mieleen, ja sehän on vain sen omaksi parhaaksi. Tekee mieli verrata nykyaikaiseen tehomaatalouteen, mutta alkaa olla jo kiire, verratkaa päissänne.
Kun kysymyksessä ei ole työsuhde, me emme toki maksa palkkaa silloin, mutta meillä on talossa kyllä tapana, että heistä muuten pidetään hyvää huolta. He saavat meiltä ruuan täältä…
Täsäs ei ole kyse orjista, vaan Isku Investin toimitusjohtaja puhuu työharjottelijoista. Työnantajat (hieno sana) hyvää hyvyyttää antavat palkatonta työtä vähintään 61 000 hengelle erilaisten harjottelujen muodossa.
Lisää tuosta uusimmassa MOTissa
Omien kokemuksieni mukaan ihmiset kokevat hyvin harvoin tehneensä jotain väärin, yleensä jokainen kokee olevansa olosuhteiden uhri. Niissä harvinaisissa tapauksissa kun ihminen esittää tehneensä jotain väärin, kyseessä on usein jonkun teon tai muutoksen rationalisointi.