Tein tässä taannoin ehkä hieman yllättävän ratkaisun, ja liityin puolueeseen. Tarkemmin sanoen olin perustamassa yhdistystä Tieteen ja teknologian vihreät – Viite.
Viitteen tarkoitus on toisaalta tuoda teknistä ja tieteellistä tietoa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon (etenkin Vihreisiin), ja toisaalta lähentää vihreitä ”insinöörimaailmaan”. Käytännössä siis esimerkiksi potkia puoluetta järkevämpään suuntaan IPR-kysymyksissä.
Vanhana anarkistina en juuri usko puolueisiin tai parlamentaariseen politiikkaan. Olen suhtautunut siihen nihilistisesti jo niin kauan, että minua ei oikeastaan ihan kauheasti hetkauta mitä eduskunnassa tapahtuu. Se on aina sitä samaa peliä niillä samoilla sännöillä, eikä se synnytä mitään uutta tai mielenkiintoista.
Sen sijaan kaipasin tilaa tietynlaiselle keskustelulle. Keskustelulle, jossa fiksut ihmiset pyrkivät tekemään maailmasta parempaa konkretian kautta, ei vain viinilasillisen painikkeeksi (ja ei, blogikeskustelu ei todellakaan ole kelvollinen substituutti).
En osaa mitään fiksua taustateoriaa, tai sopivaa terminologiaa tämän selittämiseen, mutta minulla on aika selvä sisäinen näkemys siitä miten, sanotaan nyt ”poliittista edistystä” (huono termi mutta menkööt), voidaan luoda. Muutos ei lähde yksilöistä, jotka valaistuvat itsekseen. Se ei myöskään synny komiteatyönä tai marssiessa lippujen liehuessa. Sen sijaan tarvitaan poliittisen yhdessäolon ja keskustelun tiloja, joissa ei taistella kysymyksistä, mutta ei myöskään pyritä sovittelemaan ristiriitoja, vaan yhdessä luomaan jotakin uutta. Vähän kuin think tankin idea puhtaimmillaan, ilman siihen Jenkeissä kuuluvaa likakaivo-osuutta.
Sellaisia tiloja on pirun harvassa. Mutta niitä on mahdollista luoda. En osaa sanoa täsmälleen miten, mutta fiksuilla ihmisillä, avoimuudella ja yhteisillä tavoitteilla on sen kanssa paljon tekemistä. Ja siinä miten minä hahmotan poltiikkaa, näillä luovilla tiloilla on suuri merkitys, oikeastaan kaikki muutos syntyy niistä. Reaktiiviset rakenteet, kompromissielimet ja sen sellaiset vain toistavat saamiansa vaikutteita.
Ajattelin että ehkä Viitteestä voisi tehdä tälläisen tilan. Että se saattaisi olla kokeilemisen arvoista.
Piti kirjoittaa tämä jo keväällä, mutta sitten kyllästyin bloggaamiseen ja pidin pitkäksi venähtäneen kesätauon.
Ja rehellisesti ottaen, kyllä tuohon liittyi melkoista kognitiivista dissonanssia, koska onhan se nyt pervoa liittyä puolueeseen. Siis niinku todella sairasta touhua. Lävistyksiin en sentään koskenut.
Vihreissä kyllä kaivataan hyväntahtoisia teknokraatteja, se on ihan vissi. Myös imagosyistä: meidän hörhöhumanistien vahva edustus on omiaan karkoittamaan teknisesti koulutettua väkeä.
Kannatettava yritys saada aikaiseksi yhteiskunnallista keskustelua. Olen yhteiskunnallisen keskustelun syntymisen suhteen kuitenkin erittäin skeptinen.
Omien kokemuksieni mukaan keskustelu Suomessa omalla nimellä on mahdotonta, koska keskustelu esimerkiksi minulle tarkoittaa erilaisten hypoteettisten hyperbolien omaksumista jonkun yksittäisen blogikirjoittelun ja sen kommenttien ajaksi. Tämä on Suomessa täysin mahdotonta, jos omaksumasi ”persoona” rikkoo jotain tunnettuja tabuja. (Tämä on välttämätöntä, jos aikoo yhtään ”ajatella”.)
Jopa puoliksi nimetön puoliksi itsesensuroitu bloggaamiseni vain aiheista joita en pidä liian kontroversiaaleina on aiheuttanut paljon erilaisia ongelmia kaikenlaisissa henkilökohtaisissa sosiaalisissa kuvioissa.
Suomessa ei kertakaikkiaan ole keskustelukulttuuria. Mutta kuten sanottua, ihailen ja symppaan kaikkia toimia keskustelukulttuurin synnyttämiseksi.
Suomalainen yhteiskunnallisen keskustelun kulttuuri on surkea. Tosin en ole aivan varma siitä, kuinka paljon parempi se oikeasti on ns. sivistysmaissa, kuten tässä yhteydessä tavataan todeta (viitanee Keski-Eurooppaan, Ruotsiin tai Jenkkeihin).
No, ainakin suomalainen yhen totuuden perinne ja tympeän vihamielinen suhde uusiin ajatuksiin tuntuisi monesta maasta puuttuvan. Tosin esim. ranskalaiseen tai jenkkiläiseen keskustelukuttuuriin liittyy sitten tietysti omat oneglmansa.
Yhteiskunnallinen kskusteluhan on itsessään politiikkaa, ei vain liity siihen, vaan on oikeastaan politiikan ydin. Jakaisin sen julkiseen keksuteluun ja poliittisen viiteryhmän sisäiseen keksuteluun. Näistä etenkin julkista keskustelua koskevat todellakin vavasti nuo ongelmat joita kuvasit.
Sisäisen keskustelun erottaminen julkisesta on siksi oleellista, että sisäinen keskustelu voi olla (ei usienkaan ole) pari astetta eksporatiivisempaa ja aidosti pyrkiä hakemaan uusia ratkaisuja. julkiseen keksuteluun liittyy aina politiikan kysymykset kannatuksesta, kasvojen säilyttämisestä ja ”keskiluokan” mielistelystä.