Joukko nuoria vihreitä vaikuttajia perusti viikko sitten yhteisöblogin Koijärven pesänjakajat, tavoitteenaan herättää, käynnistää tai kaapata vihreä ideologinen keskustelu.
Itse en tähän 80-luvulla syntyneiden tulevien puoluejohtajien sukupolveen kuulu. Koijärven patoamisen aikaan olin jo 15 sentin pituinen, ja jäänkin jonkinlaiseksi väliinputoajaksi hallitsevan ja tulevan sukupolven väliin. Hyvä niin, tämä puskista huutelu on ehkä enemmän mun juttuni muutenkin.
Koska kirjoittajista yksi, Erkki Perälä, tuo Kallioliikkeen Gaddafi ja Sydänten amiraali, täytti eilen 30, omistan tämän tekstin syntymäpäivälahjaksi hänelle. Tätähän sä halusit, Erkki.
Ideologista keskustelua, kuten asian ilmaisit, tietenkin tarvitaan. Kun ideologialla nyt tarkoitetaan päivänpolitiikkaa syvällisempää keskustelua siitä, miten maailma toimii ja mitä sille pitäisi tehdä, ei yksisilmäistä paasausta. Itse asiassa sitä kaivataan kipeästi. Vihreän liikkeen yksi suurista heikkouksista on, ettei sillä ole taustatarinaa, joka antaisi valmiin vastauksen kaikkiin kysymyksiin, kuten vanhoilla puolueilla.
Koijärven ongelma on kuitenkin sama, kuin Vihreiden yleisestikin. Keskustelua käydään siitä, että mistä pitäisi keskustella, eikä siitä mistä pitäisi keskustella. En tiedä, onko taustalla jonkinlainen meta-habermasilainen analyysi, vai ihan vaan uskalluksen puute, mutta blogissa puhutaan kovin paljon siitä, kuinka asioista pitäisi puhua.
”Kysymyksiä on niin paljon, että niihin vastaaminen vaatisi syvällistä, punnittua ja kiihkotonta keskustelua eläinten moraalisesta arvosta. Meidän, jos kenen, pitäisi uskaltaa käydä tämä keskustelu”
kirjoittaa Taru Anttonen. Hyvää syntymäpäivää muuten sullekin. Tämä ei ole ideologinen puheenvuoro. Se on merkki ideologisen keskustelun puutteesta, juuri siitä, mistä koko blogi toistaiseksi puhuu. Hyväntahtoisesti lukien se on pyyntö, että esittäkää jooko nyt joku ideologisia puheenvuoroja.
Haukkukaa vaikka marxilaiseksi, mutta minä olen aina käsittänyt ideologisen keskustelun (edelleenkin silleen positiivisena käsitteenä ymmärrettynä) niin, että esitetään näkemys millainen maailma on ja mitä sille pitäisi tehdä. Tarkemmin ottaen esitetään siis:
- Asia tai asioita jotka ovat olemassa, faktoja.
- Näkemys näiden asioiden asioiden yhteyksistä ja merkityksestä laajemmassa kontekstissa, analyysi.
- Ehdotus siitä, mihin toimenpiteisiin tilanteen johdosta pitäisi ryhtyä tai mihin näkemykseen päätyä, johtopäätökset.
- Implisiittisenä taustalla ajatus liikkeestä, joka toimenpiteisiin ryhtyy tai johtopäätöksiin päätyy, subjekti.
Sitten, mikäli joku on erimielinen analyysistä tai haluaa ehkä tarkentaa faktoja, esittää hän oman puheenvuoronsa aiheesta. Syntyy ideologista keskustelua. Lähtölaukaus siihen ei ole pyyntö keskustella, vaan esitetty väite.
Jos ideologisia puheenvuoroja ylipäänsä esitetään, tehdään se yleensä aiheista joista on jotain sanottavaa. Joihin on tarjota jo esitetyistä poikkeava analyysi tai johtopäätökset, tai ehkä huomiotta jääneitä faktoja. Halu keskustella ei riitä lähtökohdaksi, vaan tarvitaan halu keskustelun ratkaisuun.
Jottei tämä menisi ihan meta-meta-keskusteluksi, puhutaanpa vähän keskiluokasta ja Vihreistä, joista Jaakko Stenhäll kirjoittaa Koijärven kolmannessa avaustekstissä.
Suomalaisessa puoluepolitiikassa ei kannata puhua keskiluokasta mainitsematta vuoden 1979 vaaleja. Liberaalinen kansanpuolue (LKP) lähti vaaleihin tunnuksella ”Aja asiaasi keskiluokka − äänestä liberaaleja”, puolitti paikkamääränsä ja käytännössä tuhoutui. Poliittisen juorun mukaan taustalla oli muiden puolueiden (Kok, Kesk, SDP, SKDL) yhteinen äänestäjätutkimus, jossa selvisi, että yhä suurempi osa äänestäjistä on keskiluokkaa, mutta ei halua siihen identifioitua. Näistä faktoista ensimmäinen vuodettiin LKP:lle, mutta toista ei.
Seurauksena keskiluokan nuoriso ei äänestänyt keskiluokan edunvalvojaa, vaan lähti Koijärvelle. Maailma on toki muuttunut vuodesta 1979, mutta keskiluokkaiselle luokkapolitiikalle ei nähdäkseni edelleenkään ole tilausta. Vihreillä on kompleksinen suhde keskiluokkaan, mutta niin on keskiluokalla itselläänkin.
Keskiluokkahan ei ole mikään selkeä käsite, vaan voi tarkoittaa hyvinkin eri asioita keskiluokkaisesta mausta keskimmäisiin tulokvartaaleihin. Ehkä osuvimman tyypittelyn mukaan keskiluokka on se, jolla on jotain menetettävää, kun asiat muuttuvat: nyt on hyvin, mutta huomenna ei ehkä olekaan. Työväenluokalla menee huonosti jo nyt ja yläluokkaisuuteen taas kuuluu vakaa usko omaan pärjäämiseen kaikissa olosuhteissa. Eikä nyt mietitä, montako aateliskaulaa historiassa on katkottu; yläluokkaisuutta on juuri luottamus itseensä. Se, joka alkaa epäillä omaa pärjäämistään, on jo pudonnut keskiluokkaan.
Keskiluokkaisuuteen kuuluu siis vakaa turvallisuus, mutta samalla pelko sen menettämisestä, ja siksi takertuminen tuon turvallisuuden ulkoisiin merkkeihin.
Merkille pantavasti, tuosta menetyksestä näkyy joitakin merkkejä. Jenkeissä keskiluokka on itse asiassa kutistunut jo 70-luvulta alkaen tuloerojen kärjistyessä ja Suomessakin voi nähdä saman ilmiön.
Hyvinvointivaltioprojekti loi Suomen, jossa ”kaikki ovat keskiluokkaa”, mutta eivät halua ajatella sitä. Jatkaen nykytrendejä, olemme matkalla luokkayhteiskuntaan, jossa ihmiset tiedostavat luokka-asemansa nykyistä paremmin, mutta se asema on keskiluokkainen nykyistä harvemmin.
Minusta näyttäisi, että jos Vihreät haluavat puhua keskiluokalle, pitää lakata puhumasta keskiluokasta. Tokkopa kannattaa hakea ratkaisua keskiluokan omakotitalojen ja vakituisten työsuhteiden turvaamisestakaan. Demarithan tekevät sitä jo, eikä se näytä kantavan hedelmää. Puhumisen lisäksi kun ratkaisun pitää myös toimia.
Sen sijaan puhuisin siitä, miten rakentaa turvaverkkoja elämälleen yhteiskunnassa, jossa työsuhteet tai edes ammatit eivät ole pysyviä. Miten estää luisuminen luovasta luokasta prekariaattiin. Miten ryhtyä yksinyrittäjäksi – ehkä pakosta – ilman että riskeeraa perheensä tulevaisuuden.
Etsisin uusia vastauksia sieltä, missä jo eletään uudessa todellisuudessa. Entisiltä Symbian-koodereilta, latte-kolumnisteilta jotka etsivät työyhteisöä tai vaikka nuorisolta joka notkuu kauppakeskuksissa kohtaamassa ventovieraita
 |
| Kalatiira nousee Koijärven vesistä. Ilman kalaa. |
Leikkaus takaisin Koijärven kaislikkoon. Argumentti siitä kuinka paras argumentti voittaa, ei ole ideologista keskustelua. Se on uskalluksen puutetta käydä ideologista keskustelua.
Tämä on kuitenkin vasta alkua, ja alkuna tässä on kiistatta lupausta. Jahka 80-luvun untuvikot uskovat, että heilläkin on lupa mielipiteisiin, he ehkä lakkaavat keskustelemasta keskustelusta. Silloin voi Koijärvi noustakin siivilleen. Ehkä jo ennen vaaleja näemme, kuinka pesänjakajat linjaavat, mitä mieltä vihreän liikkeen pitäisi olla, eikä vain mistä sen pitäisi keskustella.
Olisiko niin että se sana jota on vaikea sanoa on turvallisuus, koska se maistuu poliisilta, riskien työntämiseltä heikompien niskaan, sossulta, holhoukselta, seiskytluvulta? Ikäänkuin ympäristöliiken nimenomaan ei olisi turvallisuushakuista.
Ehkä joo. Turvallisuushan on yksi viimeisen parinkymmenne vuoden suuria trendejä, mitä tulee poliittiseen keskusteluun. Korotettu oikein perusoikeudeksi, ja sen status on jo niin kova, että olen (ihan oikeasti) kuullut paheksuvia kommentteja siitä, että mitään muita tavoitteita kehdataan yhteiskunnalle edes asettaa sen rinnalle.
Turvallisuuden kääntäminen positiiviseksi viestiksi onkin sitten jo vähän vaikeampaa. Kun tekisi vain mieli pilkata turvallisuushakuisuutta.
Mutta turvallisuudesta keskiluokkaisuudessa on kiistatta kyse. Ja sen järkkymisestä, tai järkkymisen pelosta. Tätä täytyy tuumia.
Olen usein pohtinut, että turvallisuusmanian leviäminen liittyisi keskiluokan suurten ikäluokkien ikääntymiseen. He alkavat olla siinä iässä, että yhä useampi asia on alkanut huolestuttaa ja pelottaa. Samaan aikaan media on tietenkin raaistunut ja yksinkertaistunut voimakkaasti.
Koijärvi-blogissa pohditaan syitä, miksi Vihreistä ei ole tullut suurta puoluetta, vaikka Vihreiden edustamat arvot sinänsä ovatkin valtavirtaistuneet. Syyksi blogi tarjoaa Vihreiden riitaista suhdetta keskiluokkaan:
http://koijarvi.org/2012/04/20/vihreat-ja-keskiluokka/
Väitän kuitenkin, että ongelmana ei ole Vihreiden suhde keskiluokkaan vaan keskiluokkaisuuteen, siis keskiluokkaisiin arvoihin, arvostuksiin, elämäntapoihin ja asenteisiin. Keskiluokkaa kun ei ole olemassakaan.
Lapsena en ymmärtänyt, mitä keskiluokka on. Ennen teollistumisprosessin täydellistymistä, virkamiehet edustivat keskiluokkaa, samoin insinöörit ja varmaankin kaikki se, mitä kutsutaan ”toimihenkilöiksi”. Yläluokka on Suomessa aina ollut marginaalinen kuriositeetti. Perinteinen työväestö taas on, kiitos ammattiyhdistysten, saavuttanut keskiluokan materiaalisen aseman ja jopa ohittanut sen. Tämä duunarien sekä suhteellisen että absoluuttisen aseman paraneminen ja duunaritöiden katoaminen on kutistanut perinteisen duunariluokan lähes olemattomiin. Työväestö on siis keskiluokkaistunut, ja osa perinteistä keskiluokkaa on taas kurjistunut kun palkkataso ei ole pysynyt yhä kauemmaksi karkaavien asuinkustannusten perässä.
Jos keskiluokasta ei siis oikein ole mielekästä puhua ryhmänä, sen sijaan keskiluokkaisuus saattaa elää elämäntapaihanteena, arvostuksina ja arvoina. Keskiluokkaiseen elämään kuulunee ns. hyvien harrastusten ihannointi, perheauto ja rintamamiestalojen ihannointi. Tai jotain semmoista. Jos meni vikaan, taitaa johtua siitä että en itse taida sitten olla keskiluokkaa.
Vihreiden ongelmana ei siis voi olla se, että se ei puhuttele keskiluokkaa, kun keskiluokka on kutistunut olemattomiin. Sen sijaan meillä voi olla paljonkin mietittävää siinä, miten Vihreät suhtautuvat itsensä ns. tavalliseksi ihmisiksi kokevien ihmisten arkisiin elämänvalintoihin ja arvostuksiin niiden taustalla. Sen sijaan että tuomitsemme autoilun, Thaimaan-matkailun, muut kuin pihkalalaiset urheiluharrastukset ja lihansyönnin, meidän kannattaisi aktiivisemmin liputtaa positiivisten vaihtoehtojen, kuten etätyön, työmatkapyöräilyn ja luomuruoan puolesta.
Jos me opimme kannustamaan aktiivisesti maapallon kantokyvyn kannalta positiivisia valintoja, sitten myös ns. tavalliset ihmiset saattavat kokea meidän äänestämisemme mahdolliseksi. Tässä tärkeän oppitunnin meille antaa kanadalainen moraalifilosofi Charles Taylor, jonka mukaan on vedottava enemmistöön, jotta vähemmistön aseman ja etujen ajaminen olisi mahdollista.
http://perukangas.blogspot.com/2012/04/vihreat-keskisuuri-mutta-ei-keskiluokan.html
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Saanko olla eri mieltä?
Vihreät eivät tarvitse ideologiaa, vaan tavoitteita. Ideologia teillä on jo, kun vaan riisutte siitä ne kaulahuivit, makkaratukat, ja muut kilkuttimet, joita ilman ei voi keskustella, kyllä se sieltä alta vielä löytyy.
Tavoitteiden ja keinojen sotkeminen on se keskeinen ongelma. Graavein esimerkki: ydinvoiman vastustaminen. Se on tavoite, vaikka sen pitäisi olla korkeintaan keino, ja kun se keinonakin on huono, niin tavoitteena se on vielä huonompi. Muitakin on.
Hihi, taisin keksiä mistä voisin kirjoittaa Pesänjakajiin, jos vaan huolivat tekstin. Taatusti syntyisi ainakin keskustelua.
Minua hiukan vaivasi tätä kirjoittaessa tuo ideologisen keskustelun käsite, kun en saanut sille mietittyä oikein määritelmää joka olisi tyydyttänyt. Negatiivisten konnotaatioiden siivoaminen pois edes yhden tekstin ajaksi on myös vaikeaa.
Märittelin sen sitten ”Kun ideologialla nyt tarkoitetaan päivänpolitiikkaa syvällisempää keskustelua siitä, miten maailma toimii ja mitä sille pitäisi tehdä, ei yksisilmäistä paasausta.”
Tällä ajatuksella minusta tavoitteista ja niiden suhteista keinoihin keskustelu on selvästi juuri tuota ideologista keskustelua. Esimerkiksi siis siitä, miten ympäristöä suojellaan parhaiten energiapolitiikan valinnoilla tässä reaalisessa maailmassa jossa elämme.
Niin ja itse on pitkälle sitä koulukuntaa, että keinot tuppaavat määrittämään ne päämäärät joihin päädytään. Siksi ei voi puhua vain päämääristä, vaan on aina puhuttava myös keinojen suhteesta niihin.
Yhdysvaltojen keskiluokan kutistuminen johtuu merkittävässä määrin maan demografisesta muutoksesta. Yhdysvalloissa on jatkuva työvoimapula eriasteisesta koulutetusta työvoimasta. Mustat ja latinot, joiden suhteellinen osuus väestöstä on kasvanut, eivät kykene tämän vajeen täyttämiseen vastaamaan, koska heidän keskimääräinen koulutustasonsa jää riittämättömäksi markkinoiden tarpeisiin. Samalla he epäonnistuvat keskiluokan hissiin nousemisessa. Tämä ei estä haaveilemasta keskiluokkaisesta elintasosta. Mikä haave hyvin usein ruokitaan lainanotolla, tai ainakin ruokittiin ennen kriisiä, jos omat tulot eivät riittäneet. Lainan/luoton antamisen kriteerien löystymisessä edellisinä vuosikymmeninä on ollut merkittävä ”etnisen profiloinnin vastainen” elementti, joka todellisuudessa on tarkoittanut laajaa luottokelvottomien luotottamista. Tämä oli talouskriisin alkujuuri. Pankit kasvattivat kuplaa yhdistellen piilottelemalla näitä subprime-luottoja, mikä kupla sitten puhkesi.
Perusongelma oli kuitenkin laaja-alainen maksukyvyttömyys. Tämän maksukyvyttömyyden etninen painottuminen on tutkittu ja valtavirtaisessakin taloustieteessä debatoitu. Se ei ole noussut tabuksi.
Yhdysvaltojen keskiluokka olisi nykyistä huomattavasti suurempi, jos maan keskimääräinen koulutustaso olisi vastaava kuin Suomessa. Yhdysvaltojen keskiluokan hissiin olisi enemmän paikkoja kuin on nykyisellään koulutukseltaan kyvykkäitä nousijoita. Tämän johdosta esimerkiksi intialaisten insinöörien maahanmuutto vetää voimakkaasti. Sille ei olisi vastaavaa vetoa, jos mustien ja latinojen koulutustaso olisi korkeampi.
Tämä koulutustason nousu on myös liittovaltiotason poliittinen tavoite (ollut 40+ vuotta) ja sen tueksi on olemassa valtavasti rahallista panostusta.
Rakenteet eivät ole pääongelma. Ne eivät estä alkujaan köyhän kiinalaisen tai intialaisen maahanmuuttajan jälkekäisen sosiaalista nousua.
Valtava ongelma ovat sen sijaan esimerkiksi nuorten machoilevat vertaiskulttuurit, joissa erityisesti pojan opiskelu on yhtä kuin ”acting white” ja sosiaalisesti sanktioitua.
Keskiluokkaisuus on suurelta osaltaan vanhoista porvarillisista ja protestanttisista hyveistä ammentava kulttuurinen ilmiö, jossa koulutus on työn ohessa keskeinen arvo. Euroopan hyvinvointivaltiot syntyivät 1900-luvulla osaltaan siksi, koska köyhimmätkin uskoivat näihin hyveisiin vallankumousta enemmän, ja nousivat monet tämän luottamuksensa motivoimina hyvinvointivaltion keskiluokkaiseen ytimeen.
Demokraattisessa valtiossa keskiluokkaisuus löytyy vahvemmin asenteista ja kulttuurista kuin tuloeroista tai rakenteista. Vihreisiin ainakin mielikuvissa voimakkaasti yhdistynyt protestanttisen etiikan hylkiminen on yksi keskeinen syy vihreiden kyvyttömyyteen saavuttaa haluamaansa hyväksyntää keskiluokalta.
Liittyykö Vihreisiin mielikuva protestanttisen etiikan hylkimisestä? Jännää. Mä oon jotenkin aina kokenut Vihreät liiankin keskiluokkaiseksi ja protestanttiseksi puolueeksi. 🙂
Mutta joo, on tossa jossain määrin kyllä varmaan perääkin. Mutta en pohdi sitä nyt enempää, koska on vappu. Palaan keskiluokkahuomioonkin ehkä myöhemmin.
Että hyvää vappua vaan!
Koska Internetissä joku on väärässä…
”Lainan/luoton antamisen kriteerien löystymisessä edellisinä vuosikymmeninä on ollut merkittävä ”etnisen profiloinnin vastainen” elementti, joka todellisuudessa on tarkoittanut laajaa luottokelvottomien luotottamista. Tämä oli talouskriisin alkujuuri.”
Tää läppä on ideologiaa kaiken rienauksen ja vittuilun ansaitsemassa merkityksessä. Siis tunarit jotka ei osaa käyttää edes omia mallejaan sössi finanssimarkkinat, maksatti sen veronmaksajilla, ja parhaimpien aivovammakonservatimismin perinteiden mukaan syy on se että liittovaltio on kehdannut vaatia että tummahipiäisillä, naisilla, ja muille vähemmistöille lainataan rahaa tai ei täsmälleen samoilla ehdoilla kuin muillekin riippumatta siitä missä he asuvt. Eli siis vastaavan tulotason, luottohistorian, työhistorian, koulutustason, tms. objektiivisen riskimittarin mukaan ihan yhtä luottokelpoisille ihmisille saa joko lainata tai jättää lainaamatta samoin ehdoin, hirveää sääntelyä.
Ja sitten vielä sen varmistamiseksi ettei tulisi vahingossakaan mieleen epäillä vaahtoajan omaavan minkäänlaista suhteellisuudentajua, vakavalla naamalla selitetään että katsos kun luottokriisissä oli kyse siitä että joku persaukinen osti DVD-soittimen velaksi, eikä siitä että ihan normaalilla keskiluokkainen perhe käytti taloaan pankkiautomaattina ja sijoitusmielessä omisti vielä 110% lainoitetun toisenkin talon. Sillä Kummastakohan ne tuhannet miljardit lainakuplaa kertyi ei ole mitään väliä, koska eihän keskiluokka voi määritelmällisesti tehdä mitään väärin.
En ymmärrä kommenttiasi. Ei mainitusta asiasta ole yhdysvaltalaisessa debatissa suurta erimielisyyttä. Se on tilastoitu eri tutkimuksissa. Mustat ja latinot ottivat (tai heille tyrkytettiin, jos olet progressiivinen) subprime-talolainaa yli kaksi kertaa todennäköisemmin kuin valkoiset ja heiltä on myös mennyt kriisin mukana koteja alta yli kaksi kertaa todennäköisemmin. Heidän maksukyvyttömyytensä ei ollut tietenkään kriisin ainoa laukaissut syy, mutta yksi niistä.
Tämänhän myöntää NAACP:kin, joka katsoo syyksi useiden pankkien harjoittaman rasistisen diskriminaation lainan antamisessa. Occupy Wall Street on saanut kylkeensä Occupy Our Homes -liikkeen.
Kysymystä käsitellään mm. Raghuram Rajanin (entinen IMF:n pääekonomisti) kirjassa Fault Lines. Jos luet Rajania, niin huomaat kyllä, että hän on liberaali, ja kaikkea muuta kuin aivovammakonservatiivi.
Etnisen profiloinnin vastainen elementti pitäisi selittää hieman pidemmin, mutta lyhyesti kyse on suunnilleen siitä, että Yhdysvalloissa on tunnettu ja pitkä todellisen rasistisen diskriminaation historiansa. 1930-1970-luvuilta on dokumentoitu vähemmistöjen, erityisesti mustien vaikeudet saada luottoa. Tämän profiloinnin vastustaminen on tietenkin perusteltua, mutta osin sen mukana, johtuen vähemmistöjen heikommasta taloudellisesta asemasta, on myös yleisesti löystetty lainan antamisen kriteerejä. Tämä ei ole ollut ainut syy, eikä varmastikaan suurin syy, mutta yksi syy.
Rajan käsittelee myös vähemmistöjen vaikeuksia nousta keskiluokkaan vievään koulutushissiin. Se on yksi ”fault lineista” Yhdysvaltojen taloudessa. Keskiluokkaiset unelmat edellyttävät nykypäivän Yhdysvalloissa yhä laajemmin korkeampaa koulutusta. Tästä kohtaamattomuudesta syntyy ongelmia, yhtälailla köyhille alhaisesti koulutetuille valkoisille. USA:n kiinalaisten, intialaisten ja juutalaisten keskuudessa koulutustilanne on huomattavasti parempi.
Nämä erot etnisten ryhmien välillä ovat USA:ssa niin valtavia, että olit anarkisti tai aivovammakonservatiivi, niin niiden huomiotta jättäminen kysymyksessä ”Mitä on tapahtunut/tapahtuu USA:n keskiluokalle?” on mahdotonta.
Esimerkiksi siis siitä, miten ympäristöä suojellaan parhaiten energiapolitiikan valinnoilla tässä reaalisessa maailmassa jossa elämme.
Ymmärrän varmaan ideologian eri tavoin, koska tämä on keskustelua keinoista. Ideologia on tavallaan se ”metataso” jossa on mukana yhteiskuntafilosofia ja arvot. Se sinun analyysisi on sitten sitä, että mietitään niitä tavoitteita arvojen ja tämän yhteiskuntafilosofian kautta.
Mutta olin ilkeä ja ilmaisin asian huonostikin. Olen kuitenkin vakavissani siitä, että vihreiden ei olisi mielekästä tavoitella ideologiaa, koska ideologia on 1900-luvun juttu. Tarkoitan tällä sitä, että vihreissä on eri ideologisten perinteiden jälkeläisiä. Tämä tarkoittaa, että yritykset tehdä ideologinen rajaus johtaa pahempiin konflikteihin kuin nyt. Pikemminkin pitäisi löytää tavoite, jonka kaikki voivat hyväksyä ideologiasta riippumatta. Vihreä liike on syntynyt siitä, että tällainen tavoite oli.
Puolue ei voi ehkä menestyä profiloitumalla keskiluokan edunvalvojaksi, mutta ei se oikein voi menestyä myöskään profiloitumalla keskiluokan viholliseksikaan.