Pistä kansallisteatteri ylioppilasteatterin asialle, ja kyllähän se hyvin sujuu. Tekniikka pelaa komeasti ja näyttelijät osaavat asiansa. Puhun siis Kansallisteatterin Neljännestä tiestä. Erityisesti laulunumerot nivottiin puhejuoneen välillä jopa nerokkaasti.
Mutta kun Kansallisen pistää asialle, tuloskin on kansallinen. Siinä missä Ylioppilasteatteri voi käsitellä yhtä kaupunginvaltuuston kokousta, täytyy arvovaltaisen teatterin päänäyttämöllä käsitellä koko itsenäisyyden ajan historia sekä EU:n talouspolitiikka ja tulevaisuus. Vähän pienempikin kertomus olisi riittänyt.
Poliittisesti ensimmäinen puoliaika on klassinen sosialidemokraattinen kritiikki 90-luvun talouspolitiikasta ja oikeastaan koko Suomen itsenäisyyden ajasta. Tylyintä kyytiä saavat tietenkin demarit – sillä heihinhän sosialidemokraattinen kritiikki parhaiten osuu. Suuri hyvinvointivaltion projekti palautuu aina kansalaissotaan, mutta sitä alettiin syödä sisältä jo 70-luvulla, kun ruvettiin elvyttämään myös yrityksiä. Siitä se sitten lähti alamäkeä päätyen Lipposeen, joka piittaa vain yritysten toimintaedellytyksistä ja syö köyhiä aamiaiseksi. Ymmärtänette, että tämä on kuvaus esityksen viestistä, eikä todellisuudesta?
Toisella puoliajalla linja muuttuu yllättäen, ja siirrytään perussuomalaiseen eurokritiikkiin. Hassun näköisen eteläeurooppalaiset levittelevät käsiään teatraalisesti ja polttavat rahaa kun EU-johtajat suhmuroivat ja Las Ketchup soi. Salainen taustasuunnitelma on varastaa Suomalaisten rahat. Jotenkin edellisessä näytöksessä vaadittu elvyttävä talouspolitiikka onkin nyt kirosana, kun elvytystä kaivataan etelämpänä.
Lopuksi esitys ihan vaan lässähtää. Tulevaisuus on ilmeisesti musta ja edessä leivän loppuminen sekä uusi kansalaissota. Tai ainakaan käsikirjoitustiimi ei muuta jatkoa ilmeisesti osannut nykyisyydelle nähdä. Yhdistettäessä sosialidemokraattinen ja perussuomalainen analyysi jäljelle jää niiden yhteinen nimittäjä: Esko Seppänen joka kertoo miten kaikki on tehty väärin.
Eikä Esko yleensä väärässä ole: 90-laman hoidossa tehtiin monia isoja virheitä ja varmasti myös vedettiin paljon välistä, ja niin tehdään nytkin eurokriisissä. Mutta missä ovat ratkaisut, mitä tässä sitten pitäisi tehdä? Siihen ei neljäs tie anna vastauksia – näytelmässä on vain vääriä teitä.
Mutta kun nyt eurokriisiin jo eksyttiin, niin pari sanaa vastausten suunnasta. Oikeastaan tässä on kaksi aivan eri kysymystä ristissä keskenään: missä talouspolitiikkaa pitäisi tehdä ja millaista talouspolitiikkaa pitäisi tehdä.
Kysymykseen politiikan paikasta tuntuu näytelmässä ymmärtävän vain komission puheenjohtaja Jose Manuel Barroso, jota pilkataan pitkällä sitaatilla komission viimevuotisesta keskustelupaperista:
”Arriving at a full fiscal and economic union would be the final stage in EMU. As a final destination, it would involve a political union with adequate pooling of sovereignty with a central budget as its own fiscal capacity and a means of imposing budgetary and economic decisions on its members, under specific and well-defined circumstances.
[…]
As long as the EU level is not granted very far-reaching powers to determine economic policy in the euro area and the European Parliament is not responsible for deciding on the resources of a substantial central budget either, this
fundamental accountability problem cannot be overcome simply by entrusting the management of mutualised sovereign debt to an EU executive even if it is accountable to the European Parliament.In contrast, that problem would no longer arise in a full fiscal and economic union which would itself dispose of a substantial central budget, the resources for which would be derived, in due part, from a targeted, autonomous power of taxation and from the possibility to issue the EU’s own sovereign debt, concomitant with a large-scale pooling of sovereignty over the conduct of economic policy at EU level. The European Parliament would then have reinforced powers to co-legislate on such autonomous taxation and provide the necessary democratic scrutiny for all decisions taken by the EU’s executive. Member States would not be jointly and severally liable for each other’s sovereign debt but at most for that of the EU.”
Siis jotta euro voisi selvitä velkakriisistä, pitäisi EMUn johdonmukaisena lopputuloksena kansalliset velat ottaa kokonaan EU:n vastuulle ja vastaavasti siirtää suurin osa talouspoliittisista vallasta myös unionille. Siis unionin verotusoikeus ja valta päättää jäsenmaiden talousraamista noin alkuun. (tulkitsen vapaasti, eikä sitaattikaan ole täsmälleen ääneen luettu kohta, jossa oli paloja sieltä ja täältä. Ydinkohdat kuitenkin tuossa). Lopputulos vastaisi suunnilleen USA:n liittovaltion ja osavaltioiden suhdetta.
Barroson tärkeä havainto, jonka näytelmä sivuuttaa on, että tämä on luultavasti /ainoa/ tapa saada yhteisvaluutta toimimaan. Taloustieteen teoriat varoittivat jo kauan ennen euron syntyä, että yhteinen valuutta ilman yhteistä talouspolitiikkaa on äärimmäisen altis epäsymmetrisille shokeille ja tuskin toimii hyvin. Varoitukset osoittautuivat perustelluiksi.
Näytelmässäkin esiintyvä tähtiekonomisti Paul Krugman kuvaa ilmiön vielä pitkästi blogissaan. Periaatteessa euron pelastamiseen tarvitsisi EU:n hallitseman talouspolitiikan, työvoiman liikkuvuuden, EU:n pankkitakauksen ja keskuspankin suoran lainauksen hallituksille (mahdollisesti komission kautta). Vähintäänkin tarvittaisiin keskusvallan pankkitukijärjestelmä, EKP:n suora lainaus hallituksille ja korkeampi inflaatio (korjaamaan epätasapainot nopeammin).
Toinen vaihtoehto on purkaa euro ja palata kansallisiin valuuttoihin. Sillä on merkittäviä polittisia riskejä, mutta niin on nykytilan jatkamisellakin. Talouspoliittiset ratkaisut ja taistelut täytyy käydä sillä tasolla, joka hallitsee myös rahapolitiikkaa.
Politiikan sisältöä taas kommentoi näytelmässä mikkihiiren hahmossa esiintyvä IMF. Tiivistäen se sanoo, että vyönkiristyspolitiikka (austerity), jota IMF aiemmin ajoi, ei itse asiassa toimi. Sen sijaan että leikkaukset palauttaisivat kansantalouden kasvuun tai edes vähentäisivät velkaa, ne heikentävät kasvua ja lisäävät julkisen velaan osuutta. Myös Krugman tiivistää tämän kivaan graafiin.
Sama politiikka, jonka tekemisestä 90-luvun hallituksia ansiokkaasti pilkattiin, 2010-luvulla vain todetaan. Tämän päivän talouspolitiikka karkaa käsikirjoittajan ulottuvilta. Kun politiikan paikkaa ei osata määritellä, ei poliittisiin valintoihinkaan päästä kiinni.
Tämä kahden kysymyksen ristiriita selittää samalla Neljännen tien puoliaikojen epätasapainon: ensimmäinen puoliaika operoi selkeässä ja ymmäretyssä talouspolitiikan tilassa: kansallisvaltiossa, jonka sisällä se puolusti vahvaa sosialidemokratiaa. Jälkimmäinen taas sotkeentui kysymykseen politiikan paikasta eikä lopulta kyennyt käsittelemään sen paremmin paikkaa kuin tapaakaan kunnolla.
Tositeatterillakin tulee lopulta rajansa vastaan yhteiskunnan selittäjänä. Vanhojen virheiden avaaminen onnistuu hyvin, mutta nykypäivän ratkaisujen tekemiseen ei aineistosidonnainen metodi enää taivu.