Minulla on unelma Suomesta, jossa yritykset menestyvät ja tuovat hyvinvointia meille kaikille. Minulla on myös idea, miten tämä unelma saavutetaan:
Tarvitsemme lisää yrityksiä, jotka tekevät tuotteita ja palveluita, joita ihmiset haluavat ostaa.
Kuulostaa itsestään selvältä, ja niin se oikeastaan onkin. Liiketaloustieteessä pidetäänkin lähes itsestään selvänä lähtökohtana, että sellaiset yritykset, joiden tuotteita halutaan ostaa, menestyvät verrokkiryhmää paremmin.
Sillä ei ole lopulta niin väliä, halutaanko tuotteita ja palveluita ostaa kotimaassa vai ulkomailla, tai haluavatko niitä ostaa kuluttajat vai ehkä toiset yritykset. Eikä silläkään, onko kyseessä tuote vai palvelu tai perustuuko ostohalu laatuun, markkinointiin, hintaan vai juuri oikeaan sijaintiin. Ne ovat kaikki yhtä hyviä perusteita. Mitä useampi yritys tekee tuotteita tai palveluita, joita halutaan ostaa ja mitä useammille eri markkinoille näitä myydään, sen parempi. Ekologisen kantokyvyn reunaehdoissa, totta kai.
Kukin yritys tietenkin vastaa omista tuotteistaan, siinä ei kannata käydä ulkoa opastamaan. Mitä voimme siis tehdä tämän vision toteuttamiseksi?
- Karsitaan ja suoraviivaistetaan yritystukia ja -verotusta. Yrityksen on tarkoitus keskittyä tuotteiden ja palveluiden tekemiseen asiakkaille. Jos innovaatiotuet ohjaavat toimintaa innovaatiopuuhasteluun, ne siis johtavat harhaan. Jos tukea saa tuotekehitykseen muttei markkinoinnin kehitykseen, sekin ohjaa harhaan. Innovaatiotukijärjestelmämme on suunniteltu vuoden 2000 Nokialle. Se on varmasti parempi kuin monessa maassa, mutta emme elä vuotta 2000, ja Nokiakin myi jo puhelimensa. Maatalous- ja aluetuista nyt puhumattakaan. Sama summa vähempinä ja selkeämpinä veroina on usein tukia parempi ratkaisu liike-elämässä, ja auttaa keskittymään asiakkaisiin eikä tukien sekä verojen optimointiin.
- Perustulo auttaa yrittämään ryhtymisessä valtavasti. Merkittävät menestystarinat syntyvät riskillä, ja riskinottohalua lisää, jos tietää että on olemassa myös turvaverkko. Nykyisellään yrittäjä tai itsensätyöllistäjä on käytännössä täysin ilman sosiaaliturvaa. Ymmärrettävästi tämä karsii monen riskinottohalua, kun perhekin pitäisi elättää.
- Luovutaan opintoaikojen kyttäämisestä ja muutenkin sallitaan elinikäinen oppiminen, jotta akateemiselle yrittäjyydelle jää tilaa. Yritys kun olisi luontevinta perustaa opintojen aikana, jolloin riski tulotason romahduksesta ei ole niin suuri ja toisaalta riskinottohalua taas löytyy. Kun opiskelijat pakotetaan putkinäköisesti valmistumaan kapeaan osaamissektoriin, siinä kärsii kaiken muun lisäksi myös mahdollisuus yrittämiseen ja kokeiluihin, joista ne tuote-ideat syntyvät.
- Annettaan kaupunkien kasvaa reilusti. Kaupungin tiivistyessä ja kasvaessa kaikkeen taloudelliseen toimintaan tulee tehokkuushyötyjä lähes automaattisesti. Kansainväliseen menestykseen kasvavat yritykset myös toimivat nykytaloudessa käytännössä aina suurissa kaupungeissa, jossa on osaamisen keskittymiä. Niitä ei vaan synny muualle. Keskittyminen antaa tilaa kehittää parempia palveluita rajatummillekin asiakasjoukoille.
- Tehdään parempia julkisia hankintoja. Erityisesti IT-alalla auttaa, jos julkisissa hankinnoissa vaaditaan laatua, joka kelpaa muillekin. Alan toimijat oppisivat ja joutuisivat kehittämään tuotteensa ja toimintatapansa tasolle, jolla niille löytyy muitakin ostajia kuin Suomen valtio.
Lista ei ole kattava, mutta näillä eväillä saisimme tehtyä selvästi enemmän tuotteita ja palveluita, joita joku haluaa ostaa. Se toisi merkittävää kasvua yrityssektorille ja koko Suomeen.
Myös elinkeinoelämän keskusliitto (EK) on julkaissut oman kasvun manifestinsa. Se on vähän minun manifestiani pidempi, ja keskittyy eri ongelmiin. EK:n manifestissa mainitaan tai edes vihjataan tarkalleen nolla kertaa, että kannattaisi tehdä tuotteita, joita joku haluaa ostaa. Yhden kerran vihjataan (s. 12), että voisi tehdä laadukkaita tuotteita. Innovaatiosta kyllä puhutaan, ja verkostoitumisesta. Mutta nekin näyttäisivät liittyvän lähinnä siihen, miten prosesseja optimoidaan tehokkaammiksi. Tuote itsessään on mitä on, ja sitten sitä viedään laivalla pois mahdollisimman monta tonnia. Kotimarkkinat ovat pelkkää epäoleellista paitojenpesua ja elämme kaikki viennistä.
Suuri osa EK:n keinoista on abstraktia ideologista kritiikkiä suunnattuna etenkin sosialidemokratiaa (mm s. 3,4,16) ja ammattiyhdistysliikettä (s 20) kohtaan. Konkreettisesti vaaditaan eri muodoissa lisärahan käyttöä teollisuuden tukemiseen (s. 17) , teollisuuden verojen alentamista (mm s. 3,16) ja metsäteollisuuden kanssa kilpailevan toiminnan rajaamista (s. 18), jotta puukaupat saadaan tehdä riittävän halvalla. Rakenteellisia uudistuksia vaativat osat jäävät kovin abstrakteiksi, tai ainakaan en ymmärtänyt, mitä ne käytännössä tarkoittavat. Pikemminkin pamfletti on lista vaatimuksia, joiden avulla vanhaa liiketoimintaa voisi jatkaa mahdollisimman ennallaan. Keskittyen erityisesti vanhoille aloille (s. 9) ja siis olemassa oleviin suuryrityksiin.
Ehkä luen manifestia nyt vähän pahantahtoisesti, mutta päähuoli tuntuisi olevan, että teollisuuden suhteellinen osuus kansantuotteesta on laskenut. Ei siis absoluuttinen koko, ei vienti, vaan suhteellinen osuus ja siis vaikutusvalta. Kaipuu 80-luvun vuorineuvosmaailmaan ja suurteollisuuden hallitsemaan yhteiskuntaan on vahvasti läsnä. Kekkonen ei olisi päästänyt maata tähän tilaan.
Teollisuudellahan menee huonosti absoluuttisinkin numeroin, ja se on ihan todellinen ongelma. Tuotannon arvo on laskenut yli viidenneksen huippuvuodesta 2008 ja samalla maan vaihtotase samalla +8 miljardista -2 miljardiin. Mutta ongelma ei ole se, että teollisuuden prosenttiosuus BKT:stä on siirtynyt normaaleihin länsieurooppalaisiin numeroihin. Jos se kertoisi palvelusektorin noususta, se olisi yksinomaan hyvä asia. Tarvitsemme nimittäin oikeasti maahan uutta kasvua, ja yhtään mikään ei viittaa siihen että sitä olisi tulossa raskaasta teollisuudesta.
Jos tässä olisi kyse vain yhdestä pamfletista, en minä siitä jaksaisi kirjoittaa. Pamfletteja nyt tulee ja menee, vähän kuin viskin kera kirjoitettuja blogauksia yössä. Mutta sama ongelmallinen asenne tuntuisi olevan selvästi yleisempikin. Yritystoiminnan pääkysymykseksi ei nähdä asiakkaiden saamista, vaan keskitytään puhumaan olosuhteiden ongelmista.
Sunnuntain Hesarissa Juhana Vartiainen sanoo, että ”Suomi pystyy omilla ratkaisuillaan vaikuttamaan kaikkiin muihin seikkoihin paitsi vientituotteiden kysyntään”. Siis emme voi vaikuttaa tuotteidemme kysyntään? Just. No ei ihme että menee huonosti, jos emme voi vaikuttaa tuotteidemme kysyntään. Ruotsalaiset näyttävät voivan: ei ole Ikealla mennyt taantumassakaan huonosti. Muutenkin menestyneemmän länsinaapurimme esimerkki näyttäisi olevan aika eri suuntainen kuin EK ohjeistaa.
Ymmärrän toki makrotalousteorian kokonaiskysynnän käsitteen, ja siihen emme maailmanmarkkinoilla voi tietenkään merkittävästi vaikuttaa, mitä Vartiainen oikeasti tarkoittaakin. Mutta siihen, mikä osuus tuosta kokonaiskysynnästä kohdistuu suomalaisiin tuotteisiin meillä on kaikki edellytykset vaikuttaa.
Eihän EK tietenkään ole mitenkään täysin väärässä. Osa heidän analyysistään ja keinoistaan on samoja, joista itsekin puhuin. Mutta näkökulma on selvästi eri. Ehkä ongelmana onkin, että kaikista yrityksistä koetetaan puhua ikään kuin ne olisivat samanlaisia. Eivät tietenkään ole.
Yrityksiä on ainakin kolme toisistaan selvästi eroavaa luokkaa, joilla on aivan eri tilanne ja ongelmat – ja erilaiset intressit, mitä tulee yhteiskunnan kehittämiseen.
On perinteiset suuryritykset, joita EK edustaa. Niiden maailmassa suuret koneet tuottavat suurta hyvinvointia, laivat vievät tonneina tavaraa, AKT:n lakko on katastrofi. Palkoista sovitaan TUPOssa tai liittokierroksella ja viisi vuotta on ihan luonteva aika suunnitella tuotantoa eteenpäin. Ongelmia ovat EK:nkin listaamat lakkoherkkyys, raaka-aineiden hintojen epävarmuus ja ylipäänsä se, ettei muu yhteiskunta enää oikein taivu viisvuotissuunnitelmiin.
Perinteisesti suomessa ”elinkeinoelämää” ja yritysten intressejä ajatellaan lähes täysin tästä näkökulmasta.
Sitten on PK-yritykset ja kasvuyritykset. Näihin muutamien kymmenien tai korkeintaan parin sadan työntekijän yrityksiin syntyy suurin osa uusista työpaikoista, ja erityisesti IT-alalla menestystarinat lähes järjestään nousevat pienyrityksistä, jotka kasvavat räjähdysmäisesti tai ostetaan suurempaan firmaan. PK-yrityksillä on yhä kasvava asema oikeastaan kaikkialla paitsi raskaassa teollisuudessa, josta EK kantaakin huolta. PK-yrityksen markkinat ovat joko hyvin paikalliset tai globaalit – missä tapauksessa vienti on palvelua, täysin digitaalista tai kevyttä suhteessa hintaansa.
Työsopimukset tyypillisesti sovitaan yksilöllisesti (kyllä, se on täysin laillista: työehtosopimus säätelee vain minimitason, ja ainakin Helsingissä useimmilla aloilla pikkufirmoissa maksetaan sitä enemmän) ja EK:n mainostama paikallinen sopiminen on käsitteellisestikin vaikeaa, koska ei ole olemassa paikallista ammattiosastoa.
Ongelmia ovat esimerkiksi työehtosopimuksen monimutkaisuus (arkipyhäkorvausten laskeminen tuntityöläisille tuntuu olevan magiaa joka alalla) tai se kuinka tuotekehitystuet olettavat firman eriyttävän tutkimustoiminnan normaalista liiketoiminnasta. Kehittämistuet valuvatkin helposti suuryrityksille.
Kolmantena ja unohdetuimpana joukkona on mikroyritykset: sivutyöyritykset, itsensätyöllistäjät, yhden hengen firmat ja ensimmäisten työntekijöiden palkkaajat. pelkästään itsensätyöllistäjiä on 170 000, yksinyrittäjiä 160 000. Sivutoimiset yritykset ja pari henkeä palkanneet päälle, ja tässä on jo toistakymmentä prosenttia koko maan työvoimasta. Jotakuinkin kaikilla kuviteltavissa olevilla aloilla.
Ylivoimaisesti suurin ongelma mikroyrittäjille on sosiaaliturva: sitä ei kauheasti ole, ja sikäli kun on, sen saaminen on silti epävarmaa. Yksinkertaisin ratkaisu olisi tietenkin perustulo, joka takaisi turvaverkon myös niille, jotka uskaltavat perustaa yrityksen tai työllistää itsensä. Muitakin tapoja toki on taata toimeentulo ihmisille, joiden tulot ovat epävarmoja ja vaikeasti ennakoitavia.
Toinen ongelma on ensimmäisen työntekijän palkkaamiseen liittyvä byrokratia ja riskinotto – se mikä kokeneelle yrittäjälle on arkipäivää ei sitä ole ihmiselle, joka ensimmäistä kertaa elämässään harkitsee palkata jonkun.
Byrokratiaa voisi auttaa mikroyrityksille suunniteltu oma yritysmuoto tai osakeyhtiön variantti, jossa pikkuyrityksen pankkitili automaattisesti vähentäisi oikeat viranomaismaksut ja jossa erillistä kirjanpitoa ei tarvita, vaan tiliote vuoden lopussa riittäisi verottajalle.
Riskinotto on vaikeampi. Siihen voisi auttaa ALV-rajan nosto, tai mikroyrityksen työsuhdemallin helpottaminen. Mutta toisaalta niihin liittyy sitten kumpaankin ongelmansa. Pelkästään yrittäjän oman sosiaaliturvan korjaaminen ja byrokratian automatisointi auttaisi jo pitkälle.
Näitä kolmea yritysjoukkoa on syytä käsitellä valtion toimissa aina erikseen ja miettiä toimien vaikutukset niistä kuhunkin. Uusi kasvu ja uudet työpaikat tulevat etenkin pk-yrityksistä ja mikroyrityksistä, joten juuri niihin on syytä kiinnittää erityishuomio.
Tarvitsemme talouden, joka tuottaa meille hyvinvointia. Sen hyvinvoinnin ydin ovat tuotteet ja palvelut, joita ihmiset haluavat. Menestyvät yrittäjät keskittyvätkin niiden tuottamiseen, eivätkä etujen julkiseen vaatimiseen. Kannustakaamme heitä siihen.
Hyvä Otso! Asiaa.
Haluaisin lisätä tähän, että tuotteiden hintojen romahdus ja asymtootinen lähestyminen nolla on huono asia ( vertaa esim. open source ).
Tästä on hyviä esimerkkejä juuri it-alalla. Kun sovelluksia jaetaan ilmaiseksi esim. mobilesovellukset tai sovelluskehitysympäristöt esim. Eclipse, tämä merkitsee sitä että sovelluskehitys subventoidaan jostain muualta esim. mainonnalla. Näin ollen ohjelmointityöstä ei voi maksaa palkkaa. Hyvä esimerkki on Eclipse, jota IBM tekee. Kun kehitysympäristöstä, jonka tekeminen on vaatinut kymmeniä tuhansia työtunteja, mutta tuotteesta ei peritä mitään korvausta, ovat nämä kehittäjät mesenaattien armoilla. Tällainen ilmiö laajenee jatkuvasti ohjelmistojen kohdalla.
Palvelu/Teollisuus -suhteen muutos on seurausta pitkistä ulkoistusketjuista. Ennen siivooja oli paperitehtaalla töissä, nytten hän työskentelee henkilöstövuokraus-yritykselle joka myy häntä siivousfirmalle joka tuottaa siivouspalvelua paperitehtaalle.
Suurtehdas tuottaa sen vessapaperin edelleen jonka kaupasta ostat, mutta taustalla on nykyään kirjava joukko pienyrityksiä koneiden huollosta tehtaan kahvilaan. Jos vessapaperitehdas ottaa hatkat kiinaan, myös nämä palveluita tuottavat pienyritykset katoavat. Jonkin aikaa voidaan myydä konsultointia paperikoneen huollosta kiinaan, mutta pian sekin tietotaito saadaan paikkallisesti.
Ajatus suurteollisuuden irrelevantiudesta on ihanan kalliolaista. Mutta hyvin harvaa palvelua on ilman bulkkiteollisuutta. Voisi olla hauska dokumentti ”vuosi elämää ilman yhtään sataman kautta kulkenutta bulkkituotetta”. No, luinhan minä että takapuolen voi pyyhkiä yhtä hyvin kädellä kuin vessapaperilla…
Siis totta kai suurteollisuuttakin tarvitaan. Mun näkökulmani on enemmänkin, että tarvitaan muutakin, ja että uusi kasvu ei näyttäisi olevan sieltä tulossa, vaan nimenomaan muualta. Ja siksi kaikkia noita kolmea yritysjoukkoa pitää tarkistella erikseen. Tähän asti kun teollisuuspolitiikassa on menty aika lailla Kekkosen aikoinaan viitoittamilla eväillä. Se ei enää riitä, kuten voimme huomata vaikkapa katsomalla vaihtotaselukuja ja vertaamalla Ruotsiin. (linkit yllä).
Kaupunkien kasvu ja ekologinen kestävyys on lähtökohtaisesti ristiriidassa, joten tuo lisähuomautus tuntuu vähän laiskalta viherpesulta ja suorastaan väsyneeltä pakolliselta lisäykseltä, joita nykyään vihreiltä näkee liikaakin. Ellei kaupunki sitten rakennu paikoillaan kierrätysmateriaaleista ja väestömäärä, eli käytännössä kaupungin ulkopuolisten resurssien kulutus, laske.
Jos tuon ekologisuuden unohtaa, niin kirjoituksessa mainituilla eväillä soisi talouskeskustelua käytävän, mutta aika paljon saa tapahtua jos vanha kaarti ekonomisteja, taloustoimittajia ja tehtailijoita kääntää edes vähän korvaansa tuohon suuntaan. Tuota happosai-nimimerkin edustamaa valmista vastauskaavaa tulee joka tuutista, ja yhtä vähän viitsivät edes yrittää ymmärtää lukemaansa, jos viitsivät edes lukea muiden kuin itsensä kirjoittamaa.
Ja koska ekologisuutta ei ole syytä unohtaa, niin kun te ilmoitatte tarvitsevanne talouden joka tuottaa teille hyvinvointia, niin missä kohtaa kulkee sitten se raja jossa teillä on tarpeeksi hyvinvointia ja kasvu voidaan lopettaa? Vai onko sellaista ollenkaan? Mikä määrä sukupuuttoon kadonneita lajeja, tuhottuja jokia, hakattuja metsiä ja haalistuneita koralleja riittää, vai antaako vain kaiken mennä? Voin ihan rehellisesti sanoa, että leikkaan mieluummin lisää omaa elintasoani kuin katselen jatkuvaa luonnon katoamista ja rakentamista. Ei nuo vihreät teknologiat ole sen parempia, jos niitä varten pitää raivata metsät ja kaivaa metallit uhraten esimerkiksi Kuusamon joet. Tai sitten metsät ja joet muualla maailmassa. Tai jos vihreät rakentavat tiivistä joukkoliikennekaupunkia, mutta se rakennetaankin tuhoamalla luonto toisaalla ja tuomalla entiset vuoret ja metsät erilaisina tuotteina kaupunkiin. Sitten ei paljoa suuressa kuvassa lohduta jos joku Kivinokka jääkin isommin rakentamatta.
Terve talous tarkoittaa sairasta luontoa, näin se on ollut tähän asti ja jatkunee tästä eteenpäin pahentuen entisestään, koska todennäköistä on, että tänään syntyvä kuluttaa elämänsä aikana huomattavasti enemmän kuin edelliset sukupolvet, joten pienempikin väestönkasvu riittää. Ja koska väestömäärästä puhuminenkin saa jo natsikortit viuhumaan, niin ekologinen kestävyys tuskin nousee politiikan keskiöön tulevaisuudessakaan. Kuitenkin vihreät joutuvat omituiseen tilanteeseen, kun olette väestömäärää nostamassa merkittävästi, varsinkin pääkaupunkiseudulla, lisäämällä maahanmuuttoa, mutta samalla sanotte suojelevanne luontoa. Kun rajallista ei voi rakentaa loputtomiin kadottamatta alkuperäistä, ja koska tuo maahanmuuton lisäämisen suurin motiivi on talouskasvu, niin tuo pirun talousjärjestelmä syö vielä tämän Maan. Mihin ovat kadonneet ne jotka edes tutkivat kestävän talousjärjestelmän luomista?
Tuosta kohdasta 5) tuli mieleen aatos, että voisiko ajatella että julkisten IT-hankintojen velvoitettaisiin olevan open sourcea ja myös vapaasti kansalaisten jatkohyödynnettävissä? Miksipä ei jopa kaupallisesti? Utopiaa? Onko vastaavasta toiminnasta esimerkkejä muista maista?
Ei kaupunkien kasvu niitä tiivistämällä ole ekologisesti huono asia, päinvastoin. Tiivis kaupunkirakenne, yhä tehokkaampi julkinen liikenne jne on taloudellisesti ja ympäristöllisesti toivottavaa.
”Ruotsalaiset näyttävät voivan”
Sinäpä sen sanoit… Nimenomaan ’ruotsalaiset’ voivat, ei valtio nimeltä Ruotsi.
Hyvä kirjoitus,
Tuollainen kolmen tason ajattelu yritystoimintaan voisi tuoda asioihin järkeä. Sinällään byrokratian helpottamisessa on edetty jo kohtalaisen pitkälle. Pieni yritys voi hoitaa kuukausittaisen palkanmaksun parille hengelle noin 30 minuutissa Palkka.fi:n kautta. Ei se täydellinen ole, mutta ei huonokaan.
Toinen mikä minusta on aloittelevalle yrittäjälle fiksua on pistää se tarpeellinen raha kirjanpitäjään. Se oikeasti auttaa selviytymään siitä lopusta byrokratiasta ja on tarpeellinen tuki kysymyksissä, joita tulee ja joiden selvittäminen ottaisi sitä aikaa, joka on siitä itse asiasta pois.
Ainoa asia, joka Suomessa on täysin retuperällä on juuri pienten yritysten omistajien sosiaaliturva (niin työttömyyden, eläkkeen, kuin sairauden osalta.) Näitä olisi helppo korjata juuri esimerkiksi kansalaispalkan avulla, mutta se voitaisiin tehdä muutenkin.
Työttömyyturvan osalta paras tapa olisi purkaa nykyinen jaottelu työtekijöiden ja yrittäjien työttömyyskassoihin. Tämä aiheuttaisi sen, että työttömyysvakuutuskassaan kuuluminen tulisi yseimmille yrittäjille rahallisesti mahdolliseksi. (Toinen kysymys on tietysti lievennytkset sen saamiseen)
Eläkkeiden osalta pitäisi rakentaa jokin soviteltu malli, jossa pienyrittäjät (liikevaihto jonkin summan alle) maksaisivat eläkettä maksettujen palkkojen ja osinkojen mukaan. Samaan tapaan, kuin työntekijätkin. Nykyisen kaltainen järjestelmä ei oikeastaan toimi mitenkään järkevästi.
Sairauksien osalta voitaisiin sitten katsella edellisen vuoden maksettujen eläkemaksujen perusteella mikä se sairausajan korvaus olisi. Tai jotain vastaavaa.
Kaikenkaikkiaan minusta tärkeintä olisi, että yrittäjien sosiaaliturvaa siirrettäisiin lähemmäksi työntekijöiden vastaavaa, joilloin kynnys yrittämiseen madaltuisi ja toisaalta myös pitäisi saada lisää positiivisempaa viestiä yrittämisestä. Jotenkin tuntuu, että valtamediassa yrittämisestä pääsee puhumaan ainoastaan ne, joiden mielestä valtio tekee sen eteen liian vähän, vaikka kaikki asiat mitä yrittämisestä muualla, kuin Suomessa tiedän tukevat sitä, että täällä yrittäminen nykyisin on helpompaa ja vähemmän riskialtista, kuin muualla.
Ainoa mikä voi tosiaan olla hankalaa on riskipääoman saanti, mutta se ei ole monenkaan alkavan yrityksen ongelma ja siihen voitaisiin myös miettiä fiksuja ratkaisuja esim. lainan takausten tms. muodossa (Jätettäneen tämä johonkin toiseen kertaan).
Morjens, Otso.
Aloitin blogin sähköpolkupyöristä, jos kiinnostaa:
http://e-cruiser.blogspot.fi/
Hyvä kirjoitus. Pari huomiota:
1. Työttömyysturva myös ansiosidonnaisen osalta. Aloittava firma sitouttaisi mieluusti avainhenkilönsä osakkein, rahallisen palkanmaksukyvyn ollessa muutenkin vähäinen. Nämä osakkeet ovat työntekijälle riski. Vaikkei häntä yrityksen epäonnistuessa työttömyyskassassa välttämättä katsotakaan yrittäjäksi, asiasta ei ole mitään varmuutta etukäteen ja työttömyyskassan päätöksenteko kestää joka tapauksessa useita kuukausia.
2. Työttömyysputki. Olen itse ollut värväämässä asiantuntijaa yrityksen uudelleenmiehittämiseksi sukupolvenvaihdostilanteessa. Tarjolla oli parikin erittäin kokenutta kaveria, mutta olivat työttömyysputkessa. Aikaisempi palkkataso oli ollut korkea, joten rahallisen palkan piti olla aivan liian suuri mikroyrityksen kannalta. Eivätkä osakkeet kelvanneet maksuksi työttömyysturvasyistä.
3. Yritysrahoitus. TEKES hukkaa hirveästi resursseja yritysten arvioimiseen, päätösten ollessa usein lopulta subjektiivisia. TEKES-raha on siten epävarmaa, eikä sen varaan voi laskea. Olisi parempi, jos suurin osa TEKES-rahasta jaettaisiin automaattisesti siten, että yrittäjien ja pääomasijoittajien rahan päälle saisi suoraan esim. saman verran TEKES-rahaa vakioehdoin (ehdoissa toki TEKES-raha voisi olla etuoikeutettua verrattuna pääomasijoittajien rahaan). Laadunvarmistuksen tämä ulkoistaisi taholle, joka joutuu joka tapauksessa laittamaan omaa rahaa likoon. Tällöin TEKES:in asiantuntijapalvelut voisivat toimia suoraan yritysneuvonnassa, rahoitukseen ei tarvitsisi nykyisen kaltaista raskasta hallintomenettelyä. Pääomasijoittaminen ei sovi virkamiestyöksi.
Samaa mieltä näistä.
Tekesin yritystuista olen luonnostellut ideaa, jonka kirjoitan vielä auki kunhan ehdin. Tuo esittämäsi malli oli siinä yhtenä ajatuksena; toisena että tuotekehitysinvestoinneille voisi antaa verohelpotuksia sen sijaan että niihin haetaan erikseen tukia.
Yritystuet ovat aina vähän vaikeita, ja kaikkien mallien kanssa saa olla aika tarkkana, että mitä sivuvaikutuksia niillä on ja luodaanko perverssejä kannustimia. Yleensä kun luodaan.
Hei Otso, hieno kirjoitus! Pari kysymystä aiheeseen liittyen:
1. Suomen yrittäjien vaalikoneessa sanot (kohdassa jossa ehdotetaan että yritys maksaisi veroa vasta ulos jakamistaan voitoista): ”Pääperiaatteena verot voitonjaon mukaan on ihan hyvä, mutta se ei toimi ilman laajaa remonttia Suomen verojärjestelmään”. Voisitko selventää, mitä tarkoitat tässä?
2. Käsittääkseni nousevilla aloilla toimivien suomalaisten yritysten suurin yksittäinen ongelma on rahoituksen saaminen. Pankit ja valtion rahoitus ovat monelle kasvuyritykselle vääränlaisia rahoittajia, tarvittaisiin siis yksityisten sijoittajien rahaa. Kotimaan sijoittajat ovat kuitenkin monen yrityksen näkökulmasta liian köyhiä – täällä ei yksinkertaisesti ole sellaisia pääomia olemassa, joita moni yritys tarvitsisi voidakseen toteuttaa suunnitelmansa tuloksellisesti. Mitä mielestäsi tulee tehdä tilanteen korjaamiseksi siten, että Suomesta tulee houkutteleva sijoitusympäristö kansainvälisille sijoittajille, joilla sitä rahaa on ja jotka sitä myös jatkuvasti yrityksiin sijoittavat?
1) Jo nykyisessä verojärjestelmässämme kannattavin tapa rahastaa kasvuyritys on kasvattaa yritystä ja sitten myydä se pois. Yrityksen myyminen on kevyemmin verotettua kuin mikään muu tapa omistajan nostaa rahaa yrityksestä.
Jos Suomen verojärjestelmässä nyt luovuttaisiin yritysverosta ja nostettaisiin osinkoverotusta vastaavasti, se ohjaisi entistä vahvemmin tähän suuntaan. Seurauksena yhä suurempi osa yrityksistä myytäisiin jossain vaiheessa elinkaartaan ulkomaille tytäryhtiöiksi alansa suuremmille pelureille. Kansainvälinen konserni voi aina sisäisin siirroin kierrättää voittoa ulos yhdestä maasta, ja siten välttää voitonjaosta maksettavat verot.
Siksi siirtyminen voitonjaon mukaan verotukseen vaatii laajempaakin tarkastelua, ettei sillä luoda suomesta entistä vahvemmin tytäryhtiötaloutta. Varmasti ratkaisuja löytyy, mutta minulla ei ole sellaista nyt valmiina takataskussa.
2) Tämä on oleellinen kysymys. Valtion rahan vääränlaisuutta voi osittain vähentää edellisen kommentoijan ehdottamalla mallilla, jossa valtio esim. tuplaa pääomasijoittajien tekemiä investointeja kasvuyrityksiin. Sitä kannattaisi ainakin harkita, näin ohi kysymyksesi vastauksena.
Kansainvälisten sijoittajien kannalta kiinnostavaa on ennen kaikkea itse firma, ja sen edellytykset pärjätä globaalisti. Suomalaisuus on siinä toisarvoista, sijoittajan kannalta firma voisi olla yhtä hyvin Ruotsissa tai Saksassa tai Israelissa. Jos on jokin globaali kilpailuetu, siihen kannattaa sijoittaa. Ja siksi tarvitsemme enemmän yrityksiä, joilla on jossain asiassa globaaleja kilpailuetuja. Supercellhän on tässä helppo esimerkki.
Vastauksessani saattaa näkyä, että minulle on bisneksenä tuttua IT-bisnes. Olen ollut rakentamassa kansainvälisesti telco-markkinoille myyvää tuotebisnestä ja nyt IT-palveluyrityksen hallituksessa. Voi olla, että jollain toisilla aloilla ajatuksenjuoksu ja sijoittajien logiikka toimii toisin.
Ja alkuvaiheen yritysten rahantarvetta kansainväliset sijoittajat eivät luultavasti ratkaise niin hyvin, vaan tarvitsemme myös lisää kotimaista sijoituspääomaa. Tuo yllä viittaamani valtion osallisuusmalli on yksi mielenkiintoinen vaihtoehto auttaa siinä.
Ai niin, ja vielä yksi kysymys: Oletko tosiaan sitä mieltä, että on aivan sama menestyykö yritys kotimaassa vai vientimarkkinoilla? Eikö juuri viennistä tule kaikki se raha, jolla kansantaloutemme pyörii?
Kuluttajille myyvän yrityksen kannalta kotimainen kuluttaja on ihan saman arvoinen kuin ulkomainen kuluttaja. Ikea myi ensin Ruotsiin ja sitten täsmälleen samaa muuallakin. Yritysmarkkinoille myytäessä eroja voi jonkin verran olla, mutta sielläkin asiakas on asiakas, oli se sitten missä vain.
Bruttokansantuotteen kannalta samaten tuotanto kotimaiseen kulutukseen ja tuotanto ulkomaiseen kulutukseen on saman arvoista. Vaihtotaseen kannalta toki ei, vaan tarvitsemme riittävästi vientiä, että se kattaa sen tuonnin kulut mitä myös haluamme tehdä. Ainakin pitkällä tähtäimellä.
Pääpointtini tässä asiassa on, että suomalainen ajattelutapa jakaa maailma jyrkästi kotimarkkinoihin ja vientimarkkinoihin haittaa toimintaa globaaleilla markkinoilla, jotka ovat se ja sama riippumatta siitä missä maassa asiakas sattuu asumaan. Ääriesimerkkinä vuorineuvos Matomäen vanha tokaisu, että Suomesta ei kannata viedä mitään hevosta pienempää. Ei olisi Ikeaa koskaan syntynyt tuolla reseptillä, eikä Rovioa tai Supercelliä.
”Vientimarkkinoilla” on keskitytty isoihin koneisiin ja tonneina mitattaviin asioihin. Vaurautemme lähde ei ole satamasta ulos lipuvat tonnit, vaan se laadukas työ, mitä Suomessa tehdään. Ja sen kehittämisen kannalta erottelu vientiin ja kotimarkkinaan ei nähdäkseni tuo oikein mitään lisäarvoa, päin vastoin.
Toivottavasti tästä sai vähän kiinni ajatuksesta?
Kiitos vastauksistasi, Otso!
Itse erotan viennin maan sisäisestä toiminnasta yksinkertaisesti siksi, että se on helppo tapa erottaa hyvät bisnekset/tuotteet/palvelut keskinkertaisista. Jos yritys menestyy ainoastaan kotimaassa ja tähän ei ole mitään järkevää syytä (kuten että se tarjoaa palveluja fyysisesti lähellä sijaitseville asiakkaille), kyseessä on toimija jota ei ainakaan valtion kannata ryhtyä tukemaan. Kääntäen, kun mietitään miten yritystukia suunnataan, mielestäni olisi olennaista painottaa vientiä ja menestymistä (tai pyrkimystä menestyä) siinä. Toisena syynä juuri vaihtotase. Mutta ei toki väistyviä aloja kuten mainitsemaasi perusteollisuus, vaan niitä uusia, korkeat katteet mahdollistavia tuotteita ja palveluja, joiden tuottamisessa ja markkinoinnissa meidänkin tulee kehittyä hyviksi tai sitten meidät hukka perii!
Toimin itse (vienti)alalla, jossa menestyvien yritysten alkuvaiheen kasvu nojaa vahvasti siihen, minkä verran toimintaan voidaan tai ei voida sijoittaa (en halua sanoa tarkemmin alaa, koska se on Suomessa toistaiseksi niin pieni). Kasvu tapahtuu nopeassa syklissä pitkänä sarjana pyrähdyksiä, joista jokainen edellyttää huomattavasti aiempaa suurempaa investointia onnistuakseen. Jos kasvava yritys voi sijoittaa edellisellä kierroksella tekemänsä voiton kokonaisuudessaan seuraavan kierroksen tavoitteiden saavuttamiseen, sillä on erittäin paljon paremmat edellytykset menestyä verrattuna suomalaiseen yritykseen, jonka voittoihin verottaja käy käsiksi välittömästi (itse asiassa ennakkoveron muodossa yleensä jo ennen kuin voitto on edes tehty!).
En ole vielä itse siinä vaiheessa jossa tämä kasvuhakuisuus käynnistyy, mutta pelkään että yritykseni suomalaisuus tulee olemaan vakava haitta yksityisen rahoituksen löytymisen kannalta, johtuen ihan pelkästään siitä että tämä verotuskäytäntö asettaa yritykseni hyvin heikkoon kilpailuasetelmaan. Toivoisin että asia otettaisiin meillä vakavasti ja ongelma korjattaisiin.
”Tytäryhtiötalous” kuulostaa kyllä ikävältä, mutta onko tämä nykyinen kuoliaaksiverottaminen sitten parempi vaihtoehto? Mielestäni jo se on aika huolestuttavaa, että maasta puuttuvat suuren kokoluokan yksityissijoittajat oikeastaan kokonaan (näin olen kuullut väitettävän, ja mitä enemmän asiaa selvitän, sitä todemmalta väite alkaa vaikuttaa). Onko meillä näistä lähtökohdista vielä edes mahdollisuuksia muuhun kuin tytäryhtiötaloudeksi? Ehkä se on väliaskel, joka tarvitaan että maahan saadaan muodostumaan ensimmäinen sellainen oikeasti vauras ja riittävän laaja sijoittajien joukko, joka voi sitten puolestaan sijoittaa kotimaisiin yrityksiin, jotta nämä saadaan pysymään suomalaisessa omistuksessa? Voi olla että pelkoni on turha ja oman alani erityispiirteiden värittämä, mutta nämäkin asiat olisi mielestäni aiheellista pohtia läpi.