28.7. Tunnhamn – Snäckö (Nauvo) 25 mpk, josta 0 moottorilla
Tuuli: lounaasta 1-5m/s
Kirja: Tunnekartalle, tietoisempaan tunne-elämään (Juha Siira ja Mikael Saarinen) sekä Kuvitettu purjeiden ja rikin säätö (Ivar Dedekam)
Tunnetila: tytyväinen, hetkittäin riemuisa (en keksi parempaakaan sanaa)
Vaihteeksi vähän nopeampi aamu. Heräsin ennen seitsemää, ja olin jo kymmenen jälkeen liikkeellä. Ei siis kovin nopea kuitenkaan; aamutoimet vievät yllättävän paljon aikaa, ja lokin kirjoittaminenkin oli taas jäänyt aamuun (kuten nytkin).
Alkumatkan tuuli oli todella kevyt. Kokeilin autopilotilla ajoa niin, että voin samalla makoilla ja lueskella. Onnistui, kun aaltoja ei ollut ja tuuli ei ollut liian lähelle vastaista. Myöhemmin kun tuuli vähän nousi, autopilotti rupesi jatkuvasti broachaamaan, eli sössi veneen kohti vastaista.
Sananen ohjauksesta yksinpurjehtiesssa tähän väliin.
Parhaiten ohjaus toimii, kun on koko ajan käsi kiinni pinnassa ja seuraa että vene pysyy kurssissa ja purjeet vedossa. Yksin purjehtiessa tätä ei kuitenkaan voi tehdä koko aikaa, koska pitää päästä säätämään purjeita (vähänkin vetävä genua vaatii jo kaksi kättä), hakemaan sisältä hattua tai milloin mitäkin. Tai lepäillä ja lueskella. Siksi tarvitaan tapoja automatisoida ohjaus.
Minulla on tähän kaksi keinoa mukana: autopilotti ja pinnanaru. Molemmat on syytä olla, jotta toisen hajotessa on vielä toinen, ja koska niillä on molemmilla hyvät ja huonot puolensa
Autopilotti pitää veneen siinä kompassikurssissa, jolle se on asetettu. Hyvissä olosuhteissa ja jos tilaa on, se mahdollistaa jopa parin minuutin irrottautumisen ohjauksen seurannasta. Mutta vähäkin aallokko voi hämätä sen kääntämään vastaiseen: jos vene liikkuu kurssiltaan kohti vastaista, etupurjeesta katoaa veto, ja vene alkaa kääntää agressiivisesti kohti vastaista. Autopilotti reagoi tähän hitaasti, yleensä niin hitaasti että vene ehtii menettää vauhtinsa ja juuttuu purjeet (tai ainakin genua) poissa vedosta väärälle kurssille. Jostain syystä autopilotti ei tähän osaa reagoida vaan jää möllöttämään, ja kurssi pitää korjata käsipelillä. Vähän auttaa, jos säätää etupurjeen liian kireäksi suhteessa tuuleen: silloin autopilotilla säilyy ohjauskyky myös veneen noustessa liikaa. Mutta se hukkaa sitten nopeutta selvästi. Ja purjehduksen riemua (ks alla).
Lisäksi autopilotti kiinni laitettaessa seilaa ensin minuutin verran väärillä kursseilla. Jos se tekee sen tuulen kautta, hukataan vauhti ja pilotti ei välttämättä osaa korjata. Ja luovimiseen se ei sovi juuri ollenkaan. Jos olisi digitaalinen tuulimittari, autopilotin voisi kytkeä kiinni siihen ja säätää kurssin suhteessa tuuleen. Mutta kun ei ole.
Ja tietenkin sähköjärjestelmissä on se vika, että ne ovat riippuvaisia sähköjen toiminnasta.
Pinnanaru taas sitoo peräsimen samaan asentoon. Se ei pidä kurssia yhtä kauaa kun autopilotti, mutta huolellisen asettelun jälkeen voi irrota minuutiksi, ja summittaisenkin jälkeen kymmeniksi sekunneiksi ilman että kurssi on hukkunut pahasti. Riittää purjeiden säätöön, kartan tutkimiseen tai tähystykseen ja nopeasti toimien keulaköysien asettamiseen. Lukeminen ei käytännössä onnistu.
Mutta pinnanaru on autopilottia paljon helpompi yhdistää käsiohjaukseen. Senkun vaan kääntää peräsimen haluamaansa asentoon ja jättää siihen. Käytännössä teen luovit siten, että tönäsen peräsimen kohtuullisen sivulle ja keskityn etupurjeeseen. Kun etupurje käännöksen jälkeen taas vetää, on sopiva aika säätää uusi kurssi tarkemmin suhteessa tuuleen. Asennolla johon peräsimen voi jättää saa säädettyä käännöksen nopeuden ja siis paljonko aikaa on käytössä. Hitaampi käännös hukkaa vauhtia mutta säästää hermoja.
Satamaan tullessa tai lähtiessä pinnanaru on myös aivan ehdoton. Ja autopilotti hitaana säädettävänä olisi hyvin hankala. Lisäksi se on äänetön, mikä on vaikkapa hiljaisena kesäyönä iso ilo. Monena päivänä olen kulkenut koko päivän koskematta autopilottiin, mutta ilman pinnanarua en kertaakaan.
Päivän mittaan tuuli vähän nousi ja autopilotti jäi käytöstä. Bergholmin kohdalla kapea väylä melkein meni yhdellä luovilla läpi, mutta sitten ilmeisesti kiristin isopurjetta liikaa ja sauma repesi. Äkkiä siis iso alas, ja pelkällä genualla navigoiden väylästä läpi. Kyllähän vene sitenkin eteni, mutta ohjattavuus oli aika heikkoa. Tuntia myöhemmin tajusin, että voin nostaa ison reivattuna, koska repeämä on ensimmäisen reivin alapuolella. Se paransi veneen kulkua valtavasti.
Noin ylipäänsä veneen kulku oli hyvää. Opettelin matkan varrella genuan säätömahdollisuuksia kirjasta (suositelen muuten tuota Dedekamin kirjaa, jos on jokin haju purjehduksesta, mutta ei kunnon osaamista vielä) ja kokeilemalla. Olen ollut ennakkoluuloinen rullagenuoita kohtaan, mutta ilmeisesti täysin syyttä. Tämä vetää ja trimmautuu todella kauniisti. Ja se, että purjeessa on viidet virtauslangat auttaa myös lukemaan sitä paremmin. Tosin kevyissä tuulissa huomaan näkeväni ongelmat purjeen muodosta ennen kun virtauslangat edes hälyttävät.
Isopurjeen kanssa taas ei mene yhtä hyvin. Jo ennen repeämään olen ollut tyytymättömämpi siihen, enkä saa sitä kovin hyvin muotoon. Toisaalta osaan trimmata genuaa muutenkin paremmin: kisamiehistössä olin lähes aina etupurjegastina ja siksi olen oppinut sen kunnolla, isoa taas en. Mutta toisaalta isopurjeesta myös puuttuu levanki, cunningham on laittamatta, puomiliikin kiristin on hainleuassa joka ei tahdo pitää ja virtauslangat (oliko niille isossa jokin oma nimi?) puuttuvat kokonaan. Eli sitä ei edes voi säätää kovin hyvin. Ja ehkä juuri siksi kiskoin skuutin liian kireälle.
Purjeen repeämän suhteen ensimmäinen reaktioni oli vaan saada tilanne hallintaan ja selvitä kapeikosta. Sen jälkeen syntyi luottavainen varmuus, että saan sen kyllä korjattua purjelangalla ja -teipillä. Joita on totta kai mukana. Aamun ohjelmassa on siis purjeenkorjausta. Onpahan taas yksi luku lisää seikkailukertomukseen. 🙂 Ja mahdollisuus treenata pelkällä genualla menoa tuntui sekin oikeastaan positiiviselta.
Välillä kyllä mietin myös, että liekö tapani kohdella venettä jotenkin vähän raju, kun asioita hajoaa säännöllisesti.
Kaksi miettimääni tunnetilaa vielä:
- veneen kulkiessa hyvin, erityisesti kun säädöt saavat sen kulkemaan poiketen säätöä edeltävästä lillumisesta aiheuttaa riemuisan tunteen. Minulla ei ole sille kovin hyviä sanoja, ja osa keksimistäni on aika lailla sopimattomia. Mutta selvästi vene on onnellinen, kun purjeet on trimmattu oikein. Ja minä sen mukana.
- Mietin myös stressipiikkiä, joka tuli Hankoon rantautuessa. Ja sitä ennen moottorin prakatessa Stora Brändöllä. Ja isopurjeen haljetessa. Ja muutaman muunkin kerran, välillä ilman kovin hyvää syytä. Se auttaa toimimaan tehokkaasti juuri siinä tilanteessa joka on käsillä. Voin kokemuksesta sanoa, että yleensä olen tehokas ja rationaalinen kriisitilanteissa. Mutta se on todella uuvuttavaa, ja siitä jää jälkikäteen halju olo. Siksi olen ottanut tavoitteeksi selvitä mahdollisimman monesta tilanteesta rauhallisesti ja menemättä kriisimoodiin. Lähdöt, rantautumiset, pienet sähläykset ja muu normaali purjehdus pitäisi pystyä hoitamaan rennon tyynesti ja vailla liikaa kiirettä.Pääosin se onkin nyt onnistunut. Aina jos huomaan liikkeideni nopeutuvan, hidastan niitä tarkoituksella. Ja jos tuntuu, että tilanne vaatii nopeutta ja tehokkuutta ja äärimmäistä valppautta, ensimmäisenä mietin, voisiko tilanteesta tehdä vähemmän vaativan. Esimerkiksi vähentämällä purjepintaa, jos tuuli on kova.
Ja sitten mietin, mikä oikeastaan laukaisee stressipiikin. Kyse ei ole pelkästään objektiivisesti hankalista tilanteista, vaan asiaan liittyy myös toiset ihmiset. Luulen, että muiden ihmisten läsnäolo kaventaa eri tavoin toimintamahdollisuuksia, joita itselleni annan. Täytyy miettiä tätä lisää.
Varsinaisesti päivän luettavana oli Siiran & Saarisen ”Tunnekartalle”, joka on mutsin työpaikan kirjahyllystä. Käytännönläheinen opas ihmisille, jotka etsivät tapaa hallita paremmin tunteitaan. Tuntuu, että se on suunnattu lukijalle, jonka on helppo huomata ja nimetä tunteitaan, mutta vaikeaa piirtää kaaviota tai kontrolloida tunteitaan. Ei siis ehkä insinööreille. Eikä oikein minulle. En usko tarvitsevani kauheasti apua siihen, että ohjaan itseni pois jostain ikävästä tunteesta, vaan pikemminkin siihen, että ylipäänsä noteeraan sen olemassaolon enkä ohita kokonaan.
Luen reissussani näitä itseanalyysikirjoja, kun olen käsittänyt, että ihmisillä tapaa olla jonkinlainen tunne-elämä, ja sellainen voisi ehkä olla mielenkiintoista hankkia. Ja eron vaikeus osoitti minulle hyvin konkreettisesti, että tähänastinen tapani käsitellä negatiivisia tunteita ei riitä kaikkiin tilanteisiin.
Huolimatta kriittisestä suhtautumisestani kirjaan (ja siitä että sen lukemisesta tuli oikeastaan ikävä olo, surullinen ja hiukan ahdistunut), ajattelin kuitenkin kokeilla, josko saisin tunnekartan tai pari piirrettyä. Kerron sitten ehkä, tuliko siitä mitään.
Illaksi tulin Snäckön saarelle Kirsin miehen suvun mökille. Jossa oli jo ennestään yhdeksän aikuista, kuusi pientä lasta ja yksi vieraileva purjevene, nyt siis kaksi. Kieltämättä hauska tavata ihmisiä ja kunnon ruoka ja sauna oli myös mukavaa. Niin ja täällä vesikin on uimakelpoista.