Tein eilen tämän syksyn luultavasti viimeisen satsin omenahilloa. Toistakymmentä litraa sitä tuli tänä vuonna tehtyä, mutta kohta se on silti loppu. Hyvä jos ensivuoden puolelle riittää.
Netistä löytyy paljon reseptejä mille vaan, niin omenahillollekin. Kuitenkin niistä tuntuu kaikista puuttuvan monia käytännön yksityiskohtia, jotka on hyvä tietää. Ovat vähän sellaisia vanhan kansan hiljaiseen tietoon nojaavia reseptejä, josta keskiverto kaupunkilainen saa yhtä plajon selvää kuin Finlandian partituurista.
Luvassa siis niksejä omenahillon tekoon. Ensin kuitenkin se resepti pohjaksi nikseille, viiden litran kattilan mukaan mitoitettuna.
Kasa omenoita
n. puoli pussia hillosokeria
1dl vettä
vähän mausteita (sitruunaa, kanelia, inkivääriä tai ei mitään)
Pilko omenoita kuorineen, mutta ilman siemenkotia 5 litran kattilaan, kunnes se on lähes täysi. Kaada päälle vesi ja hillosokeri. Keitä keskilämmöllä välillä sekoittaen kunnes omenat ovat muhjua. Sekoita sauvasekottimella. Lisää sokeria tarpeen mukaan ja mausteita jos haluat. Purkita.
Niksejä
Hillosokerin määrä riippuu omenalajikkeesta, mausteista ja omasta mausta. Puoli pussia 5 litran kattilaan on suunnilleen kohdillaan. Kuumasta hillosta on vaikea maistaa lopullista makua, joten makeustaso on parhaimmillaankin vähän sinne päin. Seoksen pitää olla selvästi makeaa: kyse on kuitenkin hillosta eikä vauvanruuasta. Jos hillosokeri loppuu kesken, osan voi korvata tavallisella sokerilla. Ehkä kaikenkin, en ole kokeillut.
Omenahilloa voi maustaa vähän kaikenlaisella. Pieni määrä sitruunamehua antaa vähän potkua makuun, etenkin jos omenat eivät ole kovin happamia. Myös inkivääriä tai kanelia voi käyttää. Maustaessa kannattaa olla aika varovainen, omenan maku on melko mieto ja mausteet saattavat peittää sen.
Kuoriminen ja hillomyllyt on syytä unohtaa heti kättelyssä. Kun kädessä on sauvasekotin, kaikki alkaa näyttää soseaineksilta. Kuoret menevät hyvin silpuksi eivätkä häiritse syödessä lainkaan. Hillon rakenne tietysti muuttuu tasaiseksi soseeksi, mutta itse olen valmis sen kanssa elämään, niin paljon helpompaa soseuttaminen on.
Kuorimisen sijasta omenat voi pestä, jos niissä on näkyvää likaa tai jos ahdistuu ajatellessaan niiden pintaan kertyneitä saasteita. Itse jaksan pestä omenat aina toisinaan. Kannattaa huomata, että peseminen kuluttaa omenan vahapintaa ja heikentää siten säilyvyyttä. Siksi se kannattaa tehdä saman päivänä kuin hillo.
Omenoita ei kannata leikata perinteiseen tapaan kuudenneksiksi, vaan ns. timanttileikkauksella: Neljä vinoa viiltoa ensin ylhäältä ja sitten alhaaltai siten, että siemenkota muistuttaa lopussa d8-noppaa. Hedelmälihasta saa käyttöön lähes yhtä paljon kuin perinteisellä menetelmällä, mutta leikkauksia on vain 8 eikä 15-27 kuten perinteisessä. Omenaporaa en ole käyttänyt; siinä jää liikaa siemenkotaa omenaan ja minua epäilyttä että siitä tulisi huonoa makua (luultavasti kuviteltua). Timanttileikkaus on kuitenkin suunnilleen yhtä kätevä kuin pora, koska poran jäljiltäkin omenoita joutuu vielä pilkkomaan keittämistä varten.
5 litran kattilasta tulee noin 2,5 litraa omenahilloa, jos sen täyttää omenanpaloilla reunoja myöten. Oikeasti kannattaisi täyttää vähän vähemmän, että mahtuu sekottamaan. Paperikassillisesta omenoita tulee 3-4 tuollaista kattilallista.
Hillon pitäisi säilyä ainakin oikein purkitettuna ihan huoneenlämmössä, mutta itse olen pitänyt sitä jääkaapissa. Yksi iso purkki on nyt vintillä kun jääkaappiin ei mahtunut; raportoin tänne tilanteen kun joskus avaan sen. En jaksa keitellä purkkeja, tavallinen pesu on minulle riittänyt.
Muut hillot
Aika samaan tapaan tehdään muutkin hillot. Itse olen usein tehnyt luumuhilloa ja alkukesästä raparperihilloa. Marjoja en yleensä hilloa, vaan pakastan sellaisenaan.
Luumuhillon keitän ensin ilman sokeria, vain pienellä vesitilkalla lisättynä (ettei pala alussa pohjaan). Sitten annan soosin jäähtyä, kaavin kivet pois käsin, ja keitän uudestaan sokerin kanssa. Voi olla, että helpompiakin tapoja on, mutta en niitä tunne. Sauvasekoitin ei pysty luumunkiviin. Itse tehty luumuhillo ei muistuta vähääkään kaupan joulutorttuhilloa, vaan on paljon enemmän kirsikkahillon tapaista. Ja aivan tajuttoman hyvää.
mä en sitten ikinä ehtinyt hakemaan niitä omenoita, ensi vuonna sitten.
luumuhilloa keitellessä huomasin, et just toi ensin ilman sokeria -metodi toimii, eikä missään nimessä kannata alkaa yrittää kalttaa luumuja. hieno väri tulee just siitä kuoresta. ja kiviin toimii parhaiten ihan käsipeli ja sitä avittamaan isosilmäinen seula, kuten höyrytyskattilan se höyrytystaso.
ja joo, paljon parempaa ja kauniimman näköistä kuin kaupan luumuhillo, joka kuulemma tehdään kuivatuista luumuista. viime vuonna tein joulutorttuja omasta luumuhillosta, olivat ihan oma juttunsa ne.
Kuivatut luumut selittääkin sen kaupan hillon: se tosiaan maistuu vähän kuivatulta luumulta. Joka on aivan eri maku kuin tuore luumu.
Höyrytyskattilaa en hoksannut kokeilla. Lävikkö osoittautui aivan liian pienireikäiseksi. ensi vuonna siis.
Mutta millä saat luumuhillon riittämään jouluun asti? Piilottelemalla purkkeja nurkkiin? Tein tänä vuonna varmaan 3 kertaa niin paljon kuin viimeeksi, ja silti se loppui jo viime viikolla (tai juuri siksi vasta viime viikolla eikä jo lokakuussa)
Ei Finlandian partituuri ole vaikea. Really!
No sita ei tarvinnut ottaa niin vakavasti.
Haluan sanoa (ja nyt sanon) että uusavuttomalle kaupunkilaiselle tämäkin resepeti nikseineen oli aivan liian epämäräinen. Paljonko on ”kasa omenoita”? Mille teholle levy laitetaan? Mistä tietää onko jo tarpeeksi muhjua? Jne. Ei vaan, oikein hyvä ohje mut ei mikään korvaa sitä että joku kädestä pitäen näyttää
Vaikeus nyt on niin kovin kovin suhteellista. Paitsi milloin se on suhteetonta.
Varmasti Finlandiasta saa selkoa. Itsekin ehkä jo alle vuoden intensiivisellä opiskelulla saattaisin kyetä kuulemaan koko teoksen päässäni partituuria lukemalla. Nyt ehkä tunnistaisin kohdan, jos sattuisi joku yleisesti tunnettu kohta eteen.
Aivan sama pätee mummoni piimälimppurespetiin, joka meni suunnilleen näin ”tehdään niinkuin limppua, paitsi piimä veden tilalle ja vähän struunankuorta”. Kyllä tuollakin piimälimput tekee, nimittäin jos tietää miten mummoni teki limppuja.
Kersa: omenoita määritellään kasa, koska heti seuraavassa kappaleessa selitetään missä vaiheessa niitä paloja on tarpeeksi. Ja sen verran tehdään hilloa kuin sattuu omenoita olemaan, ellei lkattilasta lopu tila ensiksi.
Tehosta sanoin ”keskilämmöllä”, koska nykyliesissä on tehomittarit ties miten. Muhjua ei tosiaan tullut määritellyksi. Onneksi sen kanssa ei ole kauhean tarkaa.
Mutta joo, kokemuksesta oppii paljon paremmin kuin ohjeista. Ohjeesta voi lähinnä tarkistaa yksityiskohtia sitten.
vwgvtb web
Kiitos Otsolle hyvästä ja ennen kaikkea selkeästä ohjeesta! Onnistui varsin hyvin ensimmäistä kertaa hilloa tekevältä. Joskin tuli melko makeaa, mutta se taitaa mennä ennemminkin omaan piikkiin.
Hienoa että nikseistä oli apua. Se sokerin määrä on jotenkin aika vaikea, kun se riippuu niin omenalajikkeesta, ja niiden makeus vaihtelee vuosittainkin jopa samasta puusta.
En ole keksinyt hyvää tapaa saada sokeri kohdalleen. Pitäisi varmaan suunnilleen jähdyttää hillo, maistaa, lisätä sokeria ja keittää uusiksi. Mutta en siihen viitsi ryhtyä, suunnilleen sopiva määrä saa riittää.
Tuohan on omenasoseen resepti. Hillo on eri asia.
Tuo soseen ja hillon erottelu on nyt juuri sellaista fagotin äänialan kyttäystä, jota tässä tarkoituksella vältin.
Itse asiassa en edes tiedä, mikä tarkalleen on soseen ja hillon ero. Eikä pienen googlauksen perusteella tunnu tietävän moni muukaan. Omenaa kustutaan usein soseeksi (vaikkei sitä soeutettaisi), mutta marjoista ihan samaan tapaan tehty hillo onkin hillo.
Insinöörimainen ratkaisu sokerin mittaamiseen on yhdistelmä diabeetikko, verensokerimittari ja takaisinlaskukaava. Jos pökrää niin on tarpeeksi sokeria.
Tai sitten voi laittaa vaan sitä hilloa kylmävesihauteeseen jäähtymään ja maistaa. Eli kippo, jäitä, pienempi kippo.
Jos nyt kuitenkin sattuu tulemaan äkkimakeaa, niin perinteiset kikat on joko lisätä happoa, vaikka sitä sitruunaa, tai tarjota hyvin kylmänä malliin mehujää. Mitenköhän semmoinen jääbelliini hillosta toimisi? Eli prosecoa, hilloa, pakkaseen ja sekotellaan ettei jäädy vaan tulee hileistä. Mikään ei ole pahaa eikä tee kipeää prosecon kanssa.
Olennainen ero (ainakin minun perheeni kielenkäytössä) on se, että valmiissa soseessa omena on, no, soseena, kun taas hillossa on omenanpaloja kirkkaassa omenamehuliemessä. Ja valmistustavan ero on se, että hilloa ei soseuteta 😀
Mutta tässä nyt on kaikenlaista perinnettä. Kuten se, että minulle hillo on ehdottomasti makeaa mutta sose hapanta – soseeseen ei lisätä sokeria kuin nimeksi, jotta väri pysyy, ja se säilötään pakastamalla. Säilöntätapojen joukossa epäekologista, mutta herkullista kaurapuuron kanssa.
Ja olennaista asiassa on toki omenalajikkeen valinta. Bergius soseutuu ihan itsestään hiljaisella tulella keittämällä, mitään sauvasekoittimia tai perunanuijaa ei tarvita, mutta vain torvi tekee kaneliomenasta sosetta, kun siitä saa niin mainiota hilloa (kova hedelmäliha säilyttää rakenteensa hillotessa, ja sitä paitsi maku on hienostuneen mausteisen makea).
Muuten, sekä soseen mutta erityisesti hillon kanssa suosittelen käyttämään maustamiseen piparminttua. Yksi tuore suurehko piparmintunlehti lisätään hillopurkkiin ennen kannen sulkemista, niin hillosta tulee tosi herkkua.
Mitä hillon, siis sokerilla säilöttävän hillon, säilyvyyteen tulee: kunnolla tehty omenahillo säilyy huoneenlämmössä keskimäärin pari vuotta, hillokellarissa pidempään. Olennaista on, että sokeria on tarpeeksi (Harrison-Stetson-menetelmällä vähintään puoli kiloa per kilo omenoita, hillosokeria riittää vähemmänkin, en osaa sanoa tarkkoja lukuja koska näppituntumalla nämä on aina tehty), että hillopurkit ovat puhtaita ja desinfioituja (tunti uunissa ~150 asteessa riittänee; kansia voi pitää kiehuvassa vedessä; olennaista on ottaa purkit uunista heti ennen täyttöä, samoin kuin kannet vedestä), että purkit on täytetty oikeasti piripintaan ennen kannen sulkemista ja että kansi on tiivis. Ennen komerosta otetun hillopurkin käyttöönottoa kannattaa tarkistaa, että alipaine on säilynyt purkilla eli että kansi ei ole koholla vaan vetäytynyt sisäänpäin (useimmissa purkinkansissa on keskellä sellainen kohta, josta voi kokeilla painaa – jos se painuu sisään ja kuuluu ääni, umpio on pettänyt ja ei kannata käyttää kyseistä hillopurkillista).
Huh, tuosta tuli varsinainen säilönnän pikaopas. Mutta siis, puhtaus ja huolellisuus ennen kaikkea. Ja sokeria ei tarvitse ollenkaan niin paljon, kun tekee tuon umpion kunnolla. (Sitten on olemassa vielä erikseen mahdollisuus säilöä pelkästään umpioimalla, mutta siihen tarvitaan erityisiä umpiointipurkkeja ja -kansia, ja säilyvyys on silti kyseenalaisempaa, joten enpä mene asiaan tässä…)
…jaa, huomasin toki vasta kommentin lähetettyäni: hillossa on omenanpaloja kirkkaassa *hyytyneessä* omenamehuliemessä. Ja sen hyytymisen saa aikaan joko ihan vain sokerilla ja keittämällä tai sitten vähemmällä sokerimäärällä hillosokerilla ja keittämällä.
Puhukaa te ihmeessä hillosta ja soseesta erikseen noin perheessä. Minä jatkan oman sukuni tradition mukaisesti tämän soseutetun hillon kutsumista hilloksi; eihän se teidän sosettanne vastaakaan, kun siinä on sokeria.
Tykkään myös käyttää punakanelia tai jotain muuta punaista omenaa seassa värin vuoksi. Vaaleanpunainen kun on kauniimpaa kuin ruskea. Enkä suostu syyllistymään tästä millään tasolla, vaikka se jonkun vanhankansanopin vastaista olisikin.
Pihlajanmarjoistakin saa muuten todella hyvää hilloa. Siemenet ja kuoret pitää vaan siivilöidä pois keiton jälkeen. Ja käyttää aivan tuhottomasti sokeria, mutta silti se on yhä hapanta.
En minä syyllistä, kunhan provosoin. 🙂 Vaaleanpunainen on nättiä. Bergiuksesta saatava sose taas on lähes valkoista. Varsin viehättävää sekin.
Mitä muihin hilloihin tulee, kriikunahillo on varmaan minun suosikkini. Siinäkin niksi on, että siivilöidään kivet pois vasta keittämisen jälkeen. Lävikkö sopii tähän hyvin, nimittäin sellainen muovinen, harvaa koria muistuttava. Emalilävikön reiät ovat liian harvassa ja pieniä.
Hei Otso ja muut!
Törmäsin tähän hienoon ohjeeseen kun keittelin omenasosetta/-hilloa åkeroista. On muuten hieno omena, paha vaan, että tänä vuonna on aika paljon minimatoja ja muumiotautia täällä meilläpäin. Onneksi ei tarvitse kuoria!
Siitä makeuden maistamisesta tuli mieleeni, että voihan sitä kuumaa hilloa ottaa lusikallisen, jäähdyttää jääkaapissa ja maistaa ennenkuin tekee ratkaisuja. Maustamisen kanssa pitää kyllä varoa liioittelua niinkuin sanoit. Minä laitan heti alussa kanelitangon kattilaan muhimaan hillon kanssa. Ei tule liian kanelista, vain ihan pieni jouluinen häivähdys.
Luumuista olen nykyään samalla linjalla. Nuorempana olin viitseliäämpi ja tein hilloa myös siten, että kuorin luumut ennen keittoa. Se oli aika sotkuista hommaa mutta hillo oli superhyvää ja kullankeltaista vaikka luumut olivat sinisiä.
Terveisin mummi Espoosta.