6.7. Pihlajasaari – Stora svartö, 15 mpk, josta 6 koneella
Tuuli: 0-4 m/s länsiluoteesta, yleensä aina vastaan
Tuulta oli vähän, ja sekin vähä vastaista. Kunnollisilla purjeilla voisi mennä kelvollisesti , mutta erinäisten vaiheiden jälkeen kunnolliset purjeet saadaan vasta matkalla mukaan Tammisaaresta tai Hangosta. Nyt mennään pikkufokalla ja muodottomalla isolla.
Kansiluukun sentään sain korjattua suht vettä pitäväksi jo ennen lähtöä (lue: purettu paloiksi, revittyä kaikki tiivisteen jämät irti ja kasattu uudelleen uuden sikafleksin kanssa), mutta purjeiden lisäksi myös kakkosakun vaihto jäi toiseen kertaan, samaten kuin kajuutan puuosien öljyäminen ja säilytyslokeroiden pesu. Ainakin.
Kansiluukku pitää saada vielä menemään kiinni. Vaatii vähän viilaamista…
Kevyessä vastaisessa ei ulkomerellä kannata yrittää suurinta nousukulmaa, koska aallot vaan tappavat vauhdin. Purjeiden tuoma voima on niin heikko. Parempi nousta vähän vähemmän ja virittää purjeet antamaan enemmän tehoja. Mutta siitä seuraa, että luovit eivät sitten ole mitään 90 astetta, vaan selvästi loivempia. Varsinkin ikälopuilla purjeilla. Kytön taakse asti tuulta riitti hiljaisen lillutteluun, sitten se loppui kokonaan. Siitä sitten koneella Porkkalan kärkeen.
Lapsi nukkui matkalla pitkät päiväunet, ja vastaavasti jaksoi sitten riekkua taas satamaan saapumiseen asti, eli lähemmäs puolta yötä. Ja itsekin nukuin; yksi perhepurjehduksen luksuksia. Anna ajoi koneella ja apina katseli maisemia.
Laitoin aamulla piilarit, koska menin testaamaan räpylöitä ja uimalaseja (ostin sellaiset, että voi hakea juuttuneet ankkurit pohjasta). Niitä koko päivän pidettyäni on vaikea ymmärtää, miksi olen elänyt viitisen vuotta ilman. Vähänkö on kätevää kun ei tarvitse laseja, ja toisaalta voi laittaa aurinkolasit koska haluaa! Lapsellakin on nyt räpylät, mutta parasta käyttöä niille tuntui olevan veden kauhominen ympäriinsä ja hassu kävely rannalla.
Huomenna pitäisi olla itätuulta, eli silloin nokka länteen!
4.7. Pohjoisranta – Pihlajasaari, 5mpk, josta 0 moottorilla
Tuuli: 7 m/s lännestä
Purjehdus alkaa taas. Luvassa on kolme viikkoa merillä. Saattaa olla, että tämänkesäisessä päiväkirjassa on viime kesää vähemmän elämänfilosofiaa, ja enemmän triviaaleja havaintoja. En näet ole tällä kertaa veneessä yksin mökkihöperöitymässä, vaan mukana on Anna, sekä 5-vuotias apinanpoikanen.
Lapsi tosin ilmoitti olevansa kissa nimeltä Mini, saa nähdä jääkö pysyväksi ratkaisuksi. Itse olin aikoinaan monta vuotta Misse sen jälkeen kun pikkuveli uhkasi tulollaan asemaa.
Olen kirjoitellut tekstejä varastoon, mutta julkaiseminen on jäänyt. Laitan niitä nyt ulos 2-3 päivässä, kunnes saan itseni kiinni…
Tähän asti kesän jokainen lähtö on venynyt seitsemään illalla. No ei tällä kertaa. Annan työt olivat valmiit perjantaina noin yhdeltä yöllä. Kun Aamusta asti aloimme tekemään lähtöä veneelle (pakkamista, kaupassakäynti, taimien istuttamista, …) pääsimme lopulta irtautumaan laiturista illalla puoli yksitoista. Tuulta oli ja sääkin lämmin, joten suuntasimme Suokin ympäri Pihlajasaareen. Siinä vaiheessa alkoi jo tulla pimeää, ja apinakin riekkui hereillä eikä nukahtanut veneeseen (kuten yleensä), joten Pihlis oli oikein sopiva kohde. Ja on eri asia lähteä kuin olla lähtemättä. Sitten kun on lähtenyt, on lähtenyt. Ja Pihliksessä on hyvä uimaranta viimeiselle lämpimälle aamulle hetkeen.
Kumman hyvin veneeseen mahtui kolmen hengen tavarat ja kuusi kassillista ruokaa, kun purin vesivessan keväällä pois tilaa viemästä. Tämä on 70-luvulla myyty perheveneenä, ja on siinä jotain perää. Ainakin jos H-veneeseen vertaa 🙂
Taakse jää, taakse jää…
Kansiluukku vuosi juhannusretkellä aika pahasti, joten irrotimn sen, purin kaikki tiivisteet, putsasin ksyleenillä ja kasasin uudestaan Sika-951:n kanssa. Aika iso homma itse asiassa, ja luukku takaisin veneessä perjantaina ennen lähtöä. Uusi vara-akku jäi hommaamatta ja uudet purjeet eivät vielä ehtineet veneeseen. Että matkallekin riittää säätöä vielä.
Vihreä valtuustoryhmä valitsi minut eilen uudeksi puheenjohtajakseen. Ryhmää kaksi vuotta vetänyt Emma Kari kun valittiin kansanedustajaksi. Tämä tarkoittaa, että vastaan Helsingissä vihreiden näkemysten yhteenvetämisestä ja esittämisestä julkisuuteen ja muille ryhmille. Se tarkoittaa aika paljon työtä. mutta myös paljon mahdollisuuksia viedä tätä kaupunkia parempaan suuntaan.
Alla ensimmäinen ryhmänjohtajana pitämäni puhe koskien sitä, miten strategia on kaupungin tilinpäätöksessä toteutunut ja miten hallituksen vesurisäästöihin ei ole pakko lähteä mukaan.
2014 oli ensimmäinen vuosi, jonka budjetointiin valtuustokauden alussa sopimamme strategia vaikutti täysimääräisesti. Siksi tämä tilinpäätös on merkittävä kohta seurata strategian onnistumista.
Verrattuna budjettiin 2014, viime vuonna tulot ylittivät odotukset 20 miljoonaa. Samalla käyttömenot kokonaisuudessaan alittivat budjetin 102 miljoonalla ja investoinnit alittivat jopa 44 miljoonaa
Tämä on toteutunut. Menemättä nyt tuon matematiikan sisuksiin, menot ovat kasvaneet tavoitetta vähemmän. Itse asiassa menokasvu on ollut vain kaksi kolmannesta siitä, mitä tavoite sallisi.
Startegiaan kirjattiin myös ”[R]ahoitetaan nykyistä merkittävästi suurempi osuus investoinneista tulorahoituksella ja kiinteän omaisuuden myyntituloilla”
Viime vuonna investoinneista 88 prosenttia rahoitettiin tulorahoituksella ja omaisuuden myynnillä. Se on paljon takavuosia enemmän, ja tavoite on siis toteutunut. Harva Suomen kunta pystyy yhtä korkeaan prosenttiin.
Samalla on syytä huomata, että kun strategian puolivälineuvotteluissa investointeihin sovittiin 15 miljoonan korotus nopean väestönkasvun takia, 435 euron investointibudjetista jäi kuitenkin toteutumatta 44 miljoonaa euroa. Täytyykin kysyä, kannattaako investointibudjetin kokonaistasosta kantaa kovin suurta huolta, kun budjetti ei toteudu. Pitäisikö enemmän seurata toteuman kehitystä?
Kolmas taloustavoite oli myydä maata ja kiinteistöjä yhteensä sadalla miljoonalla vuosittain. Viime vuonna myytiin 104 miljoonalla.
Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että strategian tarkkaa taloudenpitoa koskevat kirjaukset ovat selvästi toteutuneet täysimääräisesti. Se kertoo hyvää kyvystämme tehdä pitkäjänteistä politiikkaa. Mutta se kertoo myös, että nyt on hyvä hetki kiinnittää huomiota muihinkin stategian kirjauksiin.
Hyvät valtuutetut,
samaan aikaan maan hallitus on kirjannut hallitusohjelmaansa kunnianhimoiset tavoitteet säästää kuntataloudesta miljardin karsimalla kuntien velvoitteita. Meille Helsingin päättäjinä toki sopii, että meillä on suurempi itsehallinto ja vapaus päättää palveluistamme itse. Mutta siitä ei seuraa, että meidän olisi pakko leikata kaikki mitä hallitus sanoo.
Suomen taloustilanne ei toki ole helppo, enkä kadehdi hallituksen tehtävää. Mutta meidän vastuullamme on Helsinki ja helsinkiläisten palvelut. Ja kun hallitus leikkaa vesurilla kaikkea mikä eteen sattuu, me olemme täällä paljon vartijoina.
Emme saa ottaa hallituksen päätöksiä automaattina. Kun lain vaatimia velvoitteitamme karsitaan, meidän tulee itse ratkaista, miten oman strategiamme pohjalta toimimme. Joissain asioissa säätelyn purkaminen antaa meille tilaa toimia fiksummin ja järjestää palvelut paremmin. Jos vaikka lakia ajoneuvojen siirrosta kevennetään, se voi säästää meille miljoonan lumenaurauksessa. Mutta jotkin hallitusohjelman muutokset olisivat Helsingille katastrofi.
Yksi esimerkki tästä on esitys rajata subjektiivinen oikeus päivähoitoon puolipäiväiseksi, jos toinen lapsen vanhemmista on työttömänä. Se ei säästä juuri mitään. Mutta se on suuri ongelma monen pienituloisen elämässä, ja tekee työllistymisen huomattavasti vaikeammaksi. Samaten varhaiskasvatuksen ryhmäkoon nosto on heikennys, jota emme Helsinkiin halua
Helsinki voi, ja meidän pitää taata kaikille Helsingin lapsille oikeus hyvään varhaiskasvatukseen. Se on satsaus tulevaisuuteemme, työllisyyteen ja myös kilpailuvaltti kaupungille. Se on strategiamme mukaista ja meillä on siihen varaa.
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut. Tämä tilinpäätös osoittaa, että osaamme pitää vastuullisesti taloutta. Ja se osoittaa, että meillä on varaa ylläpitää helsinkiläisten palveluita.
Haluan kiittää teitä 3450 helsinkiläistä, jotka käytitte ääntänne tukeaksenne niitä projekteja, joita eteenpäin ajan; jotka annoitte luottamuksenne sille, että veisin yhteiskuntaa ainakin suunnilleen siihen suuntaan kuin toivotte. Se ei tällä kertaa riittänyt eduskuntapaikkaan, mutta se on silti todella merkittävää. 3450 on monta ihmistä ja ensimmäistä kertaa eduskuntavaaleissa ehdolla olevalle valtava tuen osoitus. Kiitos kaikille!
Haluan kiittää tukiryhmää, teitä 223 ihmistä, jotka ovat jakaneet esitteitä, kommentoineet tekstiluonnoksia, ideoineet kampanjaa ja muutenkin tehneet sen VALTAVAN työmäärän, joka onnistuneeseen vaalikampanjaan tarvitaan. Teidän kanssanne on ollut mahtava tehdä töitä. Tällä kertaa oli myös todella /kivaa/ tehdä vaalikampanjaa! Kun on hyvä jengi ja hyvä asia, niin sitten on myös hyvä meininki, ja tätä tekee ihan ilokseen. Tämä on ollut ylivoimaisesti paras vaalikampanja jossa olen ollut mukana, kiitos kaikille! Haluan kiittää kaikkia vielä henkilökohtaisestikin, mutta siltä varalta etten jotakuta tapaa, tai sekoilen ja unohdan, kiitokset vielä!
Haluan kiittää kaikkia teitä noin neljääsataa ihmistä, jotka rahoittivat kampanjaa. Toista sataa lahjoittajaa ja yli kaksisataa kirjan ennakkorahoittajaa. Se on muuten valtava määrä ihmisiä. Vaalikampanjat eivät ole halpoja, enkä olisi voinut tehdä tätä vain omin rahoin. Suurin osa noin 34 000 euron budjetista tulikin teiltä yksityisiltä ihmisiltä, jotka annoitte kuka pienempiä kuka suurempia summia rahaa avuksi. Joka sentti tuli tarpeeseen, kiitos teille kaikille!
Haluan kiittää kaikkia Vihreitä. Eduskuntavaalit eivät ole henkilövaalit, emmekä me ehdokkaat tee niitä tyhjiössä. Puoluetoimistolla tehtiin todella hyvää työtä, jolla oli korvaamaton arvo Vihreiden vaalivoiton tekemisessä. Eikä omilla äänillään olisi mennyt läpi yksikään kansanedustajamme, vaan koko listan keräämät äänet olivat jokaiselle tarpeen. Kiitos siis kaikille ehdokkaille ja tukiryhmäläisille!
Mitä sitten seuraavaksi tehdään, palataan siihen lähiaikoina. Tässä maassa on asioita joita pitää tehdä. Eikä niitä tehdä yksin, vaan niitä tehdään yhdessä. Tulen pyytämään tukeanne vielä monta kertaa tulevien vuosien aikana eri asioihin. Mutta en tee sitä tänään, tänään olen vain kiitollinen. Ja lepään. (ja okei, menen Tekniikan museon valtuuskunnan kokoukseen)
Luokkaerot lähes katosivat Suomesta 1900-luvun mittaan, mutta ovat viime vuosikymmeninä tehneet paluuta. Se ei ole sattumaa, eikä historian vääjäämätön laki. Se johtuu ainakin osin siitä, että sosiaaliturvamme tuottaa luokkaeroja.
Luokkaerot ovat eri asia kuin tuloerojen kasvu, vaikka ilmiöt liittyvätkin yhteen. Tuloerot eivät itsessään johda luokkayhteiskunnan syntyyn:jos jokaisella, tuloista riippumatta, on tosiasiallisesti samat mahdollisuudet, ja ihmiset aidosti liikkuvat sosiaalisella asteikolla, ei kyse ole luokkayhteiskunnasta. Mikäli tuloerojen kasvaessa liikkuvuus luokkien välillä vähenee (kuten se näyttäisi ehkä tekevän), on luokkayhteiskunta syntymässä.
Luokkayhteiskunta on sitä, että ihmiset luokitellaan eri luokkiin, ja heidän odotetaan käyttäytyvän luokkansa mukaisesti — odotukset, vaatimukset ja mahdollisuudet ovat eri luokissa erilaiset. Ja täsmälleen tällaista eriytymistä yhteiskunnan tukijärjestelmät meillä rakentavat.
Suomessa on kaksi asumisen tukijärjestelmää, meillä on kaksi työttömyysturvaa ja kaksi rinnakkaista terveydenhuollon järjestelmää. Niissä ihmiset jaetaan kahteen luokkaan, raadollisesti sanottuna niihin jotka pärjäävät, ja niihin jotka eivät pärjää. Ja järjestelmät pyrkivät pitämään ihmiset siinä luokassa johon he ovat päätyneet, estämään siirtymistä luokasta toiseen.
Käyn seuraavaksi läpi kunkin näistä järjestelmistä, ja sitä miten ne luovat ja vahvistavat ihmisten jakoa eri luokkiin.
Kaikkein halvin asumismuoto, eli velaton omistusasunto on saatu tasaisesti kaikkien tuloluokkien saataville, paitsi köyhimmän kymmenyksen. Muihin tuloluokkiin kuuluvista noin 40% omistaa velattoman asunnon, köyhimmistä 15%. Lähde Tilastokeskus.
Asumisen tuet
Asumisen tukijärjestelmä sisältä kaksi eri luokkaa: säännöllisiä tuloja saava saa tukea asunnon omistamiseen (myyntitulon verottomuus, koron verovähennys ja laskennallisesti asumistulon verottomuus) mutta ei vuokralla asumiseen.Monet säännöllisiä tuloja saava ostaisivat oman asunnon ilmankin näitä tukimuotoja, mutta tuet lisäävät tätä.
Satunnaisilla tuloilla ja avustuksilla elävä taas saa erilaisia tukia vuokralla asumiseen (asumistuki, opintotuen asumislisä, toimeentulotuen asunto-osuus), mutta paljon hankalammin tai huonommin oman asunnon maksamiseen.(*) Moni epävarmoilla tuloilla elävä jättäisi oman asunnon hankkimatta muutenkin, mutta tukien ohjausvaikutus vähentää moista riskinottoa entisestään.
Käytännössä kaikkien asumista tuetaan. Ja ongelman ydin ei ole tarkoissa summissa, vaan siinä, että tukijärjestelmä ohjaa asumisvalintoja polarisoitumaan: se ohjaa hyväosaisia asumaan omistusasunnoissa niin, että itsensä elättävä aikuinen ihminen joka asuu vuokralla alkaa olla harvinaisuus, ja se ohjaa heikompiosaisia vuokra-asumiseen niin, että omistusasunto on sosiaalitoimen luukulla yllättävä poikkeus.
Samalla elinpiirit ja talot joissa asutaan eriytyvät. Siksi monelle (etenkin hieman pumpulissa kasvaneelle) hyväosaiselle vuokra-asunnot ja kunnan vuokratalot tarkoittavat ”niitä”, toisia, jotka tuodaan jostain tänne häiritsemään meidän hyvämaineista asuinaluettamme. Kun ei välttämättä tunneta ketään joka asuisi vuokralla.
Asumisen tukijärjestelmämme aktiivisesti eriyttää ihmisiä eri luokkiin, eli rakentaa luokkayhteiskuntaa.
(*) tukia saa kyllä omistusasuntoonkin, mutta huonommin. Opintotuen asumislisää ei saa omistusasuntoon lainkaan. Toimeentulotuen asumiskuluissa lasketaan yhtiövastike ja korko, mutta ei lainanlyhennystä, joka tulottoman ja varattoman asukkaan kuitenkin on pakko maksaa. Asumistukea omistusasuja saa vastikkeeseen ym. ja viiteenkymmeneenviiteen prosenttiin koroista.
Vähätuloisin 30% saa tukea lähinnä vuokralla asumiseen, hyvätuloisin 50% lähinnä asunnon omistamiseen. Asumiskustannusten osuus kuluista on vähätuloisilla suurempi, ja vuokralla asuminen on (osin tuista johtuen) kalliimpaa. Lähde Tilastokeskus.
Työttömyysturva
Työttömyysturvamme on kaksiosainen: ansiosidonnainen turva niille, joilla on ollut riittävän pitkä työsuhde sekä työttömyyskassan jäsenyys, työmarkkinatuki muille.
Ansiosidonnainen työttömyysturvan suuruus lasketaan palkasta ja se on yleensä olennaisesti työmarkkinatukea suurempi. Ajatus on, ettei tulotaso työsuhteiden välissä tipahtaisi liian jyrkästi: ansiosidonnainen muodostaa sillan työsuhteesta toiseen ja ehkäisee riskiä pudota köyhyyteen — siis alempaan luokkaan.
Ansiosidonnaista saadakseen täytyy olla työttömyyskassan jäsen ja täyttää työssäoloehto:
”olet ollut palkkatyössä vähintään 26 viikkoa (noin 6 kk) työttömyyttä edeltäneiden 28 kuukauden aikana (= tarkastelujakso) ja työaikasi on ollut vähintään 18 tuntia viikossa ja kokoaikatyön palkkasi on ollut alan työehtosopimuksen mukainen, tai jos työehtosopimusta ei ole, vähintään 1164,75 e/kk”.
Kassan jäsenyysvaatimusta kritisoidaan, koska kassat maksavat vain [x2] 5,5 prosenttia ansiosidonnaisesta. Tämä on tietysti periaatteessa väärin, mutta ei järjestelmän suurin ongelma.
Paljon suurempi ongelma on työssäoloehto, johon kelpaavat vain vähintään 18 työtunnin viikot. Freelancereiden palkkioperustaiset sopimukset ja sivutoiminen yrittäjyys eivät kelpaa ollenkaan, eikä opintojen aikainen työssäkäyntikään aina. Ansiosidonnainen on suunniteltu vakituisessa perinteisessä työssä käyville, ja muut jäävät helposti sen ulkopuolelle.
Työmarkkinatuki ei riipu aiemmista tuloista, mutta kyllä perheen koosta ja joskus vanhempien tuloista. Sen keskimääräinen suuruus on 705 euroa kuussa, nettona 564 euroa.
Suurin osa työmarkkinatuen saajista saa myös toimeentulotukea tai asumistukea. Kussakin kolmessa tuessa on erilaiset ehdot ja myöntämisperusteet, ja niitä käsittelee kaksi eri viranomaista – Kela ja kunnan sosiaalitoimi.
Erityinen ongelma on satunnaisten työtulojen vaikutus. Jos edellä mainittujen tukien saaja tekee vaikka työkeikan ja ansaitsee muutamia satasia rahaa, niin
Tukia leikataan siten, että 70–100% palkasta hukkuu tukien pienenemiseen.
Työmarkkinatuen päätösten pitäisi tulla viikossa, mutta kuukausienkin käsittelyajoista puhutaan. Toimeentulotuen käsittelyajan pitäisi olla seitsemän arkipäivää, tai kiireellisissä tapauksissa heti, mutta toisinaan se viekin jopa kuukauden. Ja jos hakemusta pitää korjata tai täydentää, alkaa ajan lasku alusta. Ja monimutkaisessa hakuprosessissa täydennettävää usien löytyy.
Pitkät käsittelyajat ja epäselvät säännöt tuottavat turvattomuutta, joka johtaa lamaantumiseen. Kun ei tiedä milloin ja miten satunnaiset työkeikat vaikuttavat tukiin, on varmin ratkaisu olla ottamatta riskiä ollenkaan.
Työttömyysturvaan lisättiin viime vuonna 300 euron ”suojaosa”, eli alle 300 euron ansiot eivät leikkaa tukea. Samanlaista suojaosaa ei kuitenkaan ole vielä asumistuessa, toimeentulotukeen sitä ei ole tulossa ollenkaan. Tämän takia suojaosasta hyötyvätkin etenkin ansiosidonnaisen päivärahan saajat. Lisäksi suojaosa ei suinkaan aina toimi kuten tarkoitettu.
Käytännössä siis pienestä työkeikasta saa rahaa käteen korkeintaan kolmanneksen palkasta, ehkä ei mitään. Ja seuraavassa kuussa ei välttämättä saa normaaleja tulojaan.
Toimeentulotuen saaminen edellyttää myös, että hakijalla ei saa olla säästöjä ( ne on ensin käytettävä elämiseen). Eli kun työnteko saattaa viivästyttää seuraavan kuun palkkaa, tähän viiveeseen ei saa varautua. Juuri ne ihmiset, jotka eniten tarvitsisivat [b8] vararahastoa tilillään, eivät sitä saa kartuttaa.
Perusturvamme tuet – erityisesti toimeentulotuki – synnyttävät loukun, joka on kuin rakennettu estämään näille tuille kerran joutunutta pääsemään sieltä pois. Työn tekemisestä on tehty kannattamatonta ja riskaapelia. Sosiaaliturvan pitäisi kannustaa ihmisiä töihin, mutta se tekee juuri päin vastoin.
Ansiosidonnainen turva ja perusturva rakentavat yhdessä rajan, jonka yläpuolella olevat pyritään pitämään yläpuolella ja alapuolella olevat alapuolella. Ne siis rakentavat luokkayhteiskuntaa.
Verotuksen ja tukien yhteisvaikutuksessa luokkaero tulee hyvin näkyviin: on se luokka, joka maksaa jokaisesta ansaitsemastaan lisäeurosta 65–90% takaisin, ja on parempiosaisten luokka, joka maksaa on 35–55%. Vasemmassa reunassa näkyvä piikki on yllä keskusteltu 300 euron suojaosa. Kuvan lähde on vihreiden perustulomallin simulaatiot. Tässä simulaatiossa käytetty malli ei merkittävästi muuta efektiivisen marginaaliveron luokkaluonnetta (huom: tämä ei ole vihreiden lopullinen ehdotus, vaan välimalli jota korjattiin sittemmin).Efektiivinen marginaalivero esimerkkiperheen tapauksessa. Tässäkin kuvassa näkyy luokka, joka maksaa 55-100% efektiivistä marginaaliveroa ja toinen joka maksaa 40-50%. Kuva tutkimuksesta ”Työnteon taloudelliset kannustimet”
Terveydenhuolto
Perusterveydenhoitomme perustuu kahteen rinnakkaiseen järjestelmään. Säännöllisessä työssä käyvillä on työterveyshuolto, muut käyvät terveyskeskuksessa.
Kummastakin saa likimain samat palvelut ja vastaavat lähetteet erikoissairaanhoitoon, milloin tarpeen. Mutta terveyskeskukseen jono on jopa kuusi viikkoa kun työterveyshuoltoon pääsee parhaimmillaan 24/7 muutamissa tunneissa. Lisäksi terveyskeskuksessa käynnistä pitää maksaa terveyskeskusmaksu.
Työterveyshuolto perustuu työnantajan tekemään sopimukseen terveysyrityksen kanssa. Laki velvoittaa sellaisen tekemään, mutta käytännössä kaikki työnantajat tarjoavat terveyspalveluita selvästi laajemmin kuin laki vaatii. Ja vaikka työnantaja tarjoaa palvelut, se ei kuitenkaan maksa niistä kuin noin puolet. Loput maksaa yhteiskunta.
Käytännössä ihmiset siis jaetaan terveyspalveluissa kahteen luokkaan: niihin jotka saavat palvelua nopeasti ja maksutta, ja niihin jotka joutuvat odottamaan pidempään ja maksavat palvelustaan. Ei varmaan tule yllätyksenä, että ensimmäinen ryhmä on terveempi kuin toinen? Siihen valikoituu alkujaankin terveempiä, koska sairaat ovat huonommin työkykyisiä. Mutta palveluiden ero myös ylläpitää tätä terveyseroa. Heikko terveys on merkittävä syrjäytymisriski. Kun terveyssyistä moni työ on mahdoton, tai on paljon sairaslomilla, jää selvästi helpommin työttömäksi. Ja erityisesti mielenterveysongelmat (yleisin työkyvyttömyyseläkkeen syy) hankaloittavat työn hakemista huomattavasti.
Yksi ääriesimerkki on pääsy Kelan tukemaan kuntouttavaan psykoterapiaan. Saadakseen tuen, pitää terveyskeskukseen ensin saada ei-akuutti aika lääkärille (viikkoja, kuukausia) ja lääkäriltä lähete psykiatrille (viikkoja, kuukausia) sitten useampi tapaaminen psykiatrin kanssa (kuukausia) ja lausunto kelaa varten. Prosessi vie helposti vuoden. Työterveyshuollosta psykiatrille voi päästä samana päivänä, ja lausunnon saa suunnilleen laissa säädetyssä minimajassa, kolmessa kuukaudessa. Masentuneelle ihan normaalitkin asiat ovat vaikeita, vuoden byrokratiarumba pitää monet poissa hoidon piiristä, ja ilman Kelan tukea monivuotiseen terapiaan on vain harvalla varaa.
Terveydenhuollon kaksiosainen järjestelmä jakaa ihmiset kahteen luokkaan: niihin joilla on työterveyshuolto ja niihin joilla ei. Ensimmäiset pyritään pitämään työkykyisinä ja siis omassa luokassaan, jälkimmäisiä ei ainakaan auteta pääsemän työterveyshuollon piiriin, vaan heille tarjotut jonotusajat ovat omiaan myös pitämään heidät poissa työelämästä.
Yhteenveto
Jokaisessa näistä tarkasteluista – asumisessa, terveydenhuollossa ja sosiaaliturvassa — luokkien raja asettuu hiukan eri kohtaan, ja samat ihmiset saattavat olla eri puolilla rajaa. Suomalainen yhteiskunnassa ei kuitenkaan ole kovin jyrkkiä luokkarajoja, ja ihmiset liikkuvat eri luokkien välillä, tosin ehkä vähemmän kuin viime vuosisadalla.
Jos kuitenkin käy niin, että joutuu luokkarajan alapuolelle kaikissa kolmessa jaossa, nousua estämään on kasautunut jo aika monta tekijää. Joutuu maksamaan enemmän asumisestaan, saa terveydenhoidon palvelut hitaammin ja saa jokaisesta lisäeurosta vähemmän käteen kuin parempiosaiset naapurit. Se tekee oman elämänsä hallinnasta ja sosiaalisen asemansa parantamisesta oikeasti aika vaikeaa.
Nämä eivät ole yksinkertaisia asioita. Sosiaaliturvan rakennetta tai terveydenhoidon organisaatiota ei voi tuosta vaan muuttaa toiseksi. Ihmiset ovat suunnitelleet elämänsä nykyrakenteiden mukaan, ja mikä tahansa muutos on aina myös jonkun tappio. Nykyiset käytännöt eivät ole kenenkään tietoisesta pahuudesta peräisin, vaan monimutkaisten järjestelmien korjailusta pieni pala kerrallaan. Tuskin kukaan on tarkoittanut tätä lopputulosta.
Minulla ei ole valmista patenttimallia joka korjaisi kaikki maamme ongelmat. Perustulo toki ratkaisisi osan, mutta vain osan ongelmista. Tehtävän vaikeudesta huolimatta ongelmavyyhtiä pitää kuitenkin lähteä ratkomaan.
Jokaisen tuen ja jokaisen rakenteen kohdalla pitää kysyä: auttaako tämä ihmisiä parantamaan omaa sosiaalista asemaansa? Vai estääkö tämä pikemminkin sosiaalista nousua ja rakentaa jyrkempää luokkayhteiskuntaa?
Ja jos tuki tai rakenne luo luokkayhteiskuntaa, silloin se pitää korjata. Me tarvitsemme yhteiskunnan, jossa köyhiä ei lannisteta ja pidetä pakolla köyhinä, vaan jossa jokainen voi uskoa parempaan huomiseen.
Vaalit ovat tulossa, ja siksi tällä kertaa digiradiossa on vieraanani Jyrki Kasvi, joka vietti 8 vuotta Arkadianmäen ainoana nörttinä ja on taas pyrkimässä takaisin.
Ehkä kiinnostavin kysymys on, mitä yksittäinen valistunut kansanedustaja voi tehdä tämän maan digivalmiuksien parantamiseksi. Ja siinä ehkä merkittävintä ei olekaan toiminta eduskunnassa, vaan se että kansanedustajan status saa virkamiehet ja muutkin ihmiset kuuntelemaan paremmin, mitä sanoo.
Ja tietenkin yksi on paljon enemmän kuin nolla.
Muuta pohdintaa muun muassa tulevaisuusvaliokunnan aikaansaannokset (Sote-uudistuksen tarve nähtiin 2003) ja onko verkkourkintalaki väistämättä tulossa.
Jyrki Kasvi on ehdolla Uudellamaalla numerolla 101. Minä olen ehdolla Helsingissä numerolla 75.
Kaksi nörttiä eduskuntaan. Jyrki Kasvi (Uusimaa) ja Otso Kivekäs (hki)
Helsingin kaupunginhallitus hyväksyi juuri uuden tietotekniikkaohjelman, jossa linjataan avoimen koodin käyttö:
”Kaupungin toimeksiannosta kehitettävä uusi ohjelmistokoodi julkaistaan avoimen lähdekoodin lisenssillä, ellei ole perusteltua syytä muuhun.”
Tämä tarkoittaa, että jatkossa kun kaupunki hankkii uuden tietojärjestelmän, eikä valmiita tuotteita ole ostettavissa, projektissa tehtävä koodi julkaistaan avoimella lisenssillä. Ei enää toimittajaloukkua, vaan sen sijaan järjestelmien laatu parantunee ja hinta laskee pikkuhiljaa. Kyse ei ole ideologisesta periaatteesta, vaan käytännöllisestä tietojärjestelmien hallinnasta. Päätös olikin yksimielinen sekä kaupunginhallituksessa että sen IT-jaostossa.
Tämä ei tarkoita, että kaupunki siirtyisi Linuxiin tai Open Officeen. Valmiita tuotteita hankittaessa valitaan ensi sijassa parasta, ja se voi olla myös Windows tai Office365.
Samassa paperissa linjataan myös, että ennen hankintaa on valittava ja perusteltava hankinnassa käytettävä strategia: ollaanko hankkimassa valmista tuotetta vai teettämässä uutta järjestelmää. Ja kaupunki aloittaa myös koulutusprojektin, jossa IT-hankintoja tekevät virkamiehet koulutetaan siihen, miten hankinnat saadaan onnistumaan.
Ensimmäisenä merkkinä uudesta toimintatavasta, tarjouskilpailu avoimen kehityksen puitesopimukseen on jo käynnissä.
Avoimen koodin kirjaus ei ole ohjelmassa sattumalta, vaan se on vuosien työn tulos.
Tammikuussa 2012 ehdotin edelliseen tietotekniikkaohjelmaan lisäystä:
”Avoin lähdekoodi. Kaupungin tilaama ohjelmistokehitys julkaistaan EU:n avoimen lähdekoodin lisenssillä (EUPL), ellei tästä ole erityisistä syistä tarpeen poiketa”
Silloin ei ollut oikein mitään tapaa käydä poliittista keskustelua aiheesta, eikä virkakunnassa myöskään oikein ymmärretty, mitä edes tarkoitin. Itselläni ei myöskään ollut mitään asemaa, joka pakottaisi minua kuuntelemaan. Olin vain yhden lautakunnan jäsen.
Nyt kolme vuotta myöhemmin molemmat ovat osa uutta ohjelmaa (tosin lisenssiä ei määritellä). Sillä tavoin politiikka toimi. Ensin ehdotetaan, sitten keskustellaan. Usein se vie aikaa, ja joskus se vaatii uusien keskustelukerhojen perustamista. Kun vaan jaksaa keskustella ja perustella asiat, kysyä kysymyksiä ja antaa vastauksia, niin lopulta voi käydä niin, että ehdottamasi muutos hyväksytään yksimielisesti.
Matkalla oli aika monta askelta. Käytiin kuntavaalit 2012 joissa tulin valituksi. Strategianeuvotteluissa olin vihreiden neuvottelijana ja esitimme IT-jaoston perustamista. Syksyllä 2013 se perustettiin, ja minusta tuli sen puheenjohtaja.
Jaosto käsitteli ohjelman valmistelua moneen kertaan, ja vaatimuksestamme se oli myös kahdesti kommentoitavana julkisesti. Kommentoinnit tosin osuivat juhannukseen ja uuteen vuoteen, mutta jostain se on avoimuuskin aloitettava. Ensi kerralle voisimme ehkä ottaa oppia Espoosta.
Helsinki on nyt ottanut merkittävän askeleen kohti toimivampia tietojärjestelmiä. Seuraavaksi sama periaate pitää ottaa käyttöön koko maassa. Intia ehti jo meitä ennen, samaten Britannia ja USA.
Vuorineuvos Matomäki sanoi joskus muinoin, että Suomesta ei kannata viedä mitään hevosta pienempää. Ja juuri se on meidän ongelmamme, tämä asenne että roudataan tonneja satamaan, se on se meidän vienti, sillä me eletään.
Itse ajattelin, että pitäisi ehkä perustaa hevosta pienempien asioiden tukiyhdistys, koska minun nähdäkseni tulevaisuuden mahdollisuutemme on asioissa jotka ovat hevosta pienempiä tai aineettomia, ja joita myydään ehkä ennemmin kuluttajille kuin vain suurille tuotantolaitoksille. Ja ei mitata tonneina.
Digiradiossa tällä kertaa kanssani Tuomo Luoma verkkoteollisuus ry:stä keskustelemassa digibarometristä, ja miksei digitaalinen bisnes Suomessa kukoista, vaikka edellytysten pitäisi olla hyvät.
Vientimme on muuttunut viime vuosina yhä matalampaan jalostusasteeseen, ja palveluiden osuus viennistä pieni. Tuomon sanoin, tällä menolla kohta poltetaan tervaa ja metsästetään oravia. Ja Suomesta tulee maailman suurin tekniikan museo.
Ja jos vähän vähennetään tuhkanripottelua, niin onhan meillä menestystarinoita. Vaikkapa Varusteleka on omalla alallaan Euroopan toiseksi suurin nettikauppa. Mutta se ei olekaan suuntautunut ”vientiin” vaan kauppaamaan armeijatavaraa asiakkaille. Asiakkaille, jotka saattavat olla Suomessa, Ruotsissa tai jossain muualla. Samaa kamaa he haluavat. Erottelu vientiin- ja kotimarkkinoihin on vanhanaikaista ja oikeastaan lähinnä haittaa vientiämme.
No, mitäpä tässä enempää jaarittelemaan, kuunnelkaa lähetys, siellä lisää höpötystä aiheesta.
Helsingin sosiaali- ja terveyslautakunta päätti juuri hyväksyä Apotin tarjouspyynnön, eli hankinta jatkuu suunnitellulla tavalla. En ole lautakunnan jäsen, enkä siis ollut päätöstä tekemässä. IT-jaosto, jonka puheenjohtajana toimin, esitti vain kannanoton hankkeesta. Meilä ei ollut päätösvaltaa asiassa.
Olisin kuitenkin voinut painostaa lautakunnan jäseniä vastustaman Apottia. IT-jaoston puheenjohtajana ja Vihreän ryhmän varapuheenjohtajana minulla on merkittävää vaikutusvaltaa asiaan. Jos olisin kehottanut lautakuntalaisia äänestämään Apottia vastaan, minua olisi kyllä kuunneltu.
En kuitenkaan tehnyt niin. Sen sijaan sanoin heille, että hanketta kannattaa jatkaa. Koska olen sitä mieltä, että keskeyttäminen olisi ollut huonompi vaihtoehto.
Tämä oli varmaan se hetki, kun systeemi sai minusta otteen. Hanke, jota olen vuosia kritisoinut, on yhtäkkiä vaa’ankielellä, ja voisin sen kaataa. Sen sijaan lähden sitä tukemaan, koska se on kuitenkin kokonaisuuden kannalta parempi.
Apotti-hankkeessa on ongelmia. Sen suuruusluokan hankkeet eivät juuri koskaan onnistu aikataulussaan tai budjetissaan. Apotissa on koetettu paketoida mahdollisimman monta asiaa samaan hankintaan, kun alan nyrkkisääntö on nykyään pikemminkin tehdä mahdollisimman vähän asioita yhdellä kertaa. Silloin onnistuminen on todennäköisempää.
Erityisesti sosiaalitoimen yhdistäminen Apottiin on kyseenalaista. Apotissa halutaan hankkia valmis järjestelmä, ja julkisuuteen nousseet kiistat Epicin tarjouksen muutoksesta liittyvät siihen, että sopivia valmiita järjestelmiä sosiaalitoimeen ei oikeastaan ole.
Mutta ongelmia on nykytilassakin, paljon isompia ongelmia. Koko hankintahan lähti siitä, että HUSin tietojärjestelmien kehitys ei toimi ja kustannukset ovat poskettomia. Helsingillä ja Vantaalla taas on käytössä muun muassa ATJ, josta yritettiin luopua jo vuosikymmen sitten, mutta epäonnistuttiin. Olenkin koko ajan sanonut, että vaikka Apotti on myöhässä ja hanke ylittänee budjetin, on tulos silti selvä parannus nykytilaan. Ja tämä on kuitenkin tärkein kysymys.
Terveydenhoidon tietojärjestelmien tärkein ominaisuus on se hyöty mitä niistä saadaan potilaiden parempaan hoitoon ja hoitohenkilökunnan työn säästämiseen. Vaikka hanke olisi muuten kuinka ongelmallinen, jos se on hoidon onnistumisen kannalta parannus, se on parannus.
Apotti hankitaan hankintarenkaana, johon kuuluvat Helsinki, Vantaa, Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri sekä KL-kuntahankinnat. Ja jokaisen on tehtävä täsmälleen saman sisältöinen päätös. Jos Helsingissä nyt haluttaisiin muuttaa vaatimusmäärittelyä, tarkoittaisi se uutta käsittelyä kaikkialla muuallakin. Ja ei ole selvää, että muut kannattaisivat Helsingissä esitettyjä muutoksia.
Tämä on demokraattisen päätöksenteon kannalta vakava ongelma. Merkittäviä hankintoja ei pitäisi tehdä tällaisina yhteishankintoina. Mutta tässä nyt ollaan, ja realistiset vaihtoehdot ovat hyväksyä Apotin eteneminen, tai todennäköisesti kaataa koko hanke. Käytännössä nyt ei siis päätetä siitä, pitäisikö selvittää hiukan huolellisemmin, vaan päätetään koko hankkeen jatkosta.
Ja jos joku pääosapuolista irtautuu hankkeesta, joudutaan ilmeisesti koko hankinta tekemään uudelleen, eli palataan ruutuun nolla. Useampi vuosi lisää nykyisten järjestelmien kanssa.
Entä hankinnan laillisuus? Julkisuudessa on esitetty epäilyjä,että hankintalakia olisi rikottu. Hanketoimistolla on asiantuntevia juristeja käytössään, ja he vakuuttavat tehneensä hankintaa hankintalain mukaisesti. Erityisesti Epicin tarjoaman ratkaisun muuttamiseen oli hankinnan sääntöjen mukaan oikeastaan pakko antaa lupa, kunhan uusi sosiaalihuollon järjestelmäydin oli riittävän hyvä.
Minä en ole juristi, enkä istu markkinaoikeudessa. En lähde tekemään arviota, onko tarjoajien valituksissa perää. Sen paremmin SOTE-lautakunta kuin IT-jaostokaan eivät tee juridista arviointia, sen tekee oikeus. Tämä on oikeasti oleellinen oikeusvaltioperiaate: toiminnan lainmukaisuuden ratkaisee oikeus, poliittiset elimet ratkaisevat ovatko päätökset toivottavia.
Siksi oikea kysymys nyt on, halutaanko Apotti tehdä, vai onko ilmaantunut syitä kaataa hanke. Päätöstä ei pidä tehdä sen pohjalta, että hankinnasta valitetaan. On koko ajan tiedetty, että hankinnasta tullaan valittamaan markkinaoikeuteen.
Pidän edelleenkin Apotin lähtökohtia huonoina. Mutta ne lähtökohdat päätettiin 2012. Ja niillä lähtökohdin hanke etenee nyt suunnilleen niin hyvin kuin se realistisesti voi.
Olen itse ohjelmistojen hankinnan ammattilainen. Mutta aivan rehellisesti: ei minullakaan ole sellaista viisastenkiveä, jolla voisin sanoa että näin tämä menee varmasti paremmin. Sairaala-IT:n kovimmat ammattilaiset pitävät tätä hankintatapaa varmimpana mahdollisuutena saada hyvä järjestelmä. Ja joku arvo täytyy antaa muidenkin ammattitaidolle. Ihan niin ylimielinen en minäkään ole, että kuvittelisin aina tietäväni paremmin.
Tältä pohjalta olen päätynyt kannattamaan Apotti-hankkeen tekemistä loppuun. Mikään hanke ei saa olla ”too big to fail”, ja suuriakin julkisia hankkeita pitää voida keskeyttää, jos ne eivät täytä tavoitteitaan. Mutta Apotti ei ole siinä tilassa. Hoitohenkilökunta ja potilaat tarvitsevat paremman järjestelmät, ja saamme ne kuitenkin todennäköisemmin näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa jatkamalla hanketta kuin kaatamalla sen.
Päätöksen yhteyteen lautakunta kirjasi ehdottamani lisäyksen:
”Hyväksyessään esittelijän esityksen Apotti-hankkeen tarjouspyynnön hyväksymisestä sosiaali- ja terveyslautakunta haluaa evästää Helsingin kaupungin edustajia ohjausryhmässä niin, että hankkeen jatkosuunnittelussa sovelletaan mahdollisuuksien mukaan Helsingin tietotekniikkaohjelman 2015-2017 mukaisia ohjeita.”
Se ei ole kovin merkittävää, mutta se on muistutus, että asiat on syytä tehdä kuitenkin niin avoimesti, kuin tämän hankintatavan puitteissa mahdollista. Tuo tietotekniikkaohjelma nimittäin on hyvä. Siitä lisää ensi viikolla.
Kuntalaiset saavat tehdä aloitteita valtuustolle. Tänään valtuusto käsitteli erään helsinkiläisen tekemää aloitetta, että Yliopiston (ent. Kaisaniemen) metroasemalle avattaisiin toinen sisäänkäynti.
Sisäänkäynti tulisi Liisankadun ja Unioninkadun kulman kohdalle. Se toisi pohjoisen Kruununhaan kävelyetäisyydelle metrosta. Nykyinen sisäänkäynti on hankalasti mäen ja yliopiston takana, mutta Liisankadun pää on jo Kruununhaassa. Uusi sisäänkäynti tekisi Yliopiston asemasta oikeastaan Kruununhaan metroaseman, ei ainoastaan Kaisaniemen.
Kruununhaan metroaseman sisäänkäynti voisi olla Liisankadulla.
Aikoinaan, kun nykyistä Yliopiston asemaa suunniteltiin, se oli nimeltään Kluuvi, ja siihen suunniteltiin kahta päätyä. Kun asema rakennettiin 90-luvulla, kustannuksissa säästettiin jättämällä pohjoinen pääty rakentamatta.
HKL on 2009 tehnyt karkean arvion (ks liite 5) Kaisaniemen pohjoisen sisäänkäynnin kannattavuudesta. Arviossa todettiin hyödyiksi diskontattuna vajaat 4 miljoonaa, mutta kustannuksiksi 8 miljoonaa. Rakentaminen ei siis näyttäisi kannattavan.
Tässä vanhassa laskelmassa on kuitenkin ongelma. Emme-malli, jolla se aikanaan tehtiin, perustui työ- ja kotiperäisiin matkoihin. Matkat opiskelupaikkoihin eivät olleet siinä mukana. Ja juuri opiskelijathan asemaa käyttäisivät. Kruununhaan pohjoisosassa on muun muassa käyttäytymistieteellinen tiedekunta (3000 opiskelijaa, pääosa Kruununhaassa), Sibelius-lukio, osia valtiotieteellisestä tiedekunnasta ja Social och kommunalhögskolan. Niiden kaikkien opiskeljat tulevat Kruununhakaan pääosin muualta kaupungista, suuri osa heistä metrolla.
Matka-ajan säästöksi myös arvioitiin minuutti, mikä kuulostaa aika vähältä. Ja Kruunuvuoren ratikkayhteys saattaa tulla juuri Liisankadulle, jolloin tässä olisi luonteva vaihto siitä metroon.
Kluuvin metroasemaa esiteltiin Uudessa Suomessa 1973
Kun meillä kerran on nyt Yliopiston metroasema, se voisi oikeasti palvella yliopistolaisia. Ja tietenkin kruununhakalaisia myös. Siksi teinkin valtuustossa seuraavan ponnen:
”Samalla kaupunginvaltuusto edellyttää, että selvitetään arviot sisäänkäynnin käyttäjämääristä ja hyödyistä niin, että laskelmissa otetaan huomioon myös opiskelijat ja mahdollinen ratikkayhteys Kalasatamaan sekä Kruunuvuoreen.”
Ponsi hyväksyttiin 66 äänellä, eli kaupunkisuunnitteluvirasto pääsee nyt selvittämään asian. Se ei vielä tarkoita, että rakentamiseen löytyisi rahat. Mutta selvitetään kannattavuus nyt ensin… Ensimmäinen blogiluonnokseni tästä asiasta on vuodelta 2011, ja nyt asia etenee yhden pykälän. Kiitokset tämänkin aloitteen tehneelle kaupunkilaiselle.
