Kirjoittajalta Otso Kivekäs

Otso valtuustoon 2012

Tarkkaavaisimmat ovat jo ehkä huomanneet, että noin kahden kuukauden kuluttua järjestetään maassamme kuntavaalit.

Viime torstaina Facebook-sivuni saavutti 720 tykkääjän rajan. 720 on myös äänimäärä, jolla pääsi viime vaaleissa valtuustoon Vihreiden listalla. Tykkäämisellä ja äänestämisellä ei tietenkään ole mitään tekemistä keskenään, mutta numerot ovat kuitenkin samat, mikä on hyvä symbolinen lähtölaukaus vaalikampanjalle. 720 on enemmän kuin useimpien nykyisten valtuutettujen sivulla. Se osoittaa, että hanke on täysin realistinen.

Tämä teksti kertoo miksi sinun kannattaa auttaa minua pääsemään valtuustoon ja miten voit auttaa.

Mistä on kyse

Kyse on tiedosta. Suomessa aiotaan käyttää miljardeja sairaaloiden tietojärjestelmiin tavoilla, jotka ovat epäonnistuneet aina ennenkin. Ajan toimintatapojen päivitystä sellaisiksi, että hankkeet edes voivat onnistua, niin sairaanhoitopiirissä kuin kaupungissakin. Kaupungin tulee myös avata tietovarantonsa ja lähdekoodinsa.

Kyse on kaupungista. Siitä, miten ja minne Helsinkiä rakennetaan. Seudulle on muuttamassa yli 400 000 asukasta lisää. Haluan heille korttelikaupunkia nykyisten moottoriteiden tilalle eikä kolmen talon ryppäitä pitkin Nummi-Pusulaa. Viimeiset 50 vuotta Helsingissä on tehty autoiluun perustuvaa ja kaupunkia hajauttavaa politiikkaa. On aika kääntää tämä kurssi ja rakentaa lisää tiivistä kaupunkia. Sitä, jossa moni asuisi jos voisi.

Kyse on pyöräilystä. Helsingin pyöräteiden kunto on samalla tasolla kuin kadut Romaniassa. Viime vuosina suunnitelmia on onneksi alettu muuttaa vastaamaan jyrkästi nousevia pyöräilijämääriä. Kokemukseni pyöräilyn edistämisessä on kuitenkin opettanut, että muutos ei todellakaan tule itsestään, vaan se on tehtävä. Jokaisesta reunakivestä ja pyörätielle pysäköidystä autosta joutuu taistelemaan erikseen.

Kyse on politiikasta. Tavasta toimia. Siitä, että päätösten tueksi perehdytään tutkimukseen ja haetaan toimivia ratkaisuja, eikä vain toimita ennakkoluulojen perusteella.

Nämä eivät ole asioita, joita ajan jos pääsen valtuustoon. Nämä ovat asioita, joita ajan joka tapauksessa. Valtuuston jäsenyys on tarpeen, koska se antaa painoarvoa ja pääsyn tietoihin, jotka mahdollistavat tehokkaamman toiminnan.

Mitä voit tehdä

Mitään näistä tavoitteista ei voi saavuttaa yksin; kaikkeen tarvitaan yhteistyötä. Toivonkin että jokainen lukija miettii, miten voisi tehdä Helsingistä paremman kaupungin ja ryhtyy toimeen.

Koska vaalijärjestelmämme kuitenkin on mitä on, pyydän myös että autatte minua pääsemään valtuustoon lokakuun kuntavaaleissa.

Tässä siis lista asioista, joita voit tehdä auttaaksesi

  • Äänestää, jos asut Helsingissä. Vaalipäivä on 28.10., ennakkoäänestys 17.–23.10.

  • Tykätä Facebook-sivustani, sekä Kommentoida julkaisuja.

  • Jakaa blogitekstejäni eteenpäin silloin, kun ne ovat jakamisen arvoisia. Huonoja tekstejä ei tietenkään kannata jakaa, vaan ainoastaan niitä jotka vakuuttavat.

  • Liittyä tukiryhmään suunnittelemaan ja totettamaan vaalikampanjaa. Pistä viesti minulle maililla (etunimi sukunimi (at) iki fi) tai FB:ssä. Liittyminen ei edellytä julkista kannanottoa ja työtä voi tehdä sen verran kun ehtii ja haluaa. Kommenteista ja ideoista on myös paljon apua.

  • Suositella tutuillesi minua ehdokkaana sopivissa tilanteissa.

  • Jakaa vaalimainoksia ja kampanjoida kaduilla lokakuussa. Jos pääset avuksi, ota yhteyttä. Lisätietoja seuraa aikanaan…

  • Lahjoittaa rahaa vaalikampanjaan. Mainokset maksavat ja niitä on vähän pakko olla. Kokonaisbudjetti ylittää 5 000 euroa. Koska en ole rajattoman varakas, rahallisesta avusta on merkittävä ilo. Se saattaa valitettavasti ratkaista läpipääsynkin.

    Lain sallima maksimilahjoitus on 3000 euroa ja Vihreiden periaatteena on julkaista yli 800 euroa antaneiden nimet aina. Tätä pienemmistäkin lahjoituksista on suurta iloa, ihan kympistä lähtien.

    Rahaa voi lahjoittaa tästä. Näen vain julkistetut lahjoittajat, eli jos haluat että ajattelen sinua kiitollisesti, kerrothan minulle erikseen.

Vaalit tarkoittavat myös joitakin muutoksia blogissa. Tulen toistaiseksi kirjoittamaan hiukan enemmän asiaa ja hiukan vähemmän asiattomuuksia. Palataan niihin sitten vaalien jälkeen. Osoitteeksi tulee myös pian muuttumaan otsokivekas.fi.

Kolme tapaa elää

Sleepy sleepers lausui aikoinaan, että on vain kaksi tapaa harrastaa seksiä. Kaupungissa elämisen tapoja sen sijaan on kolme.

Ensimmäinen tapa on asua kaupungissa ilman autoa tai käyttämättä autoa arkielämään. Töihin, kauppaan, kouluun, harrastuksiin ja kavereille mennään kävellen, pyörällä tai julkisilla.

Tämä on se tapa, jolla itse elän, ja jolla suuri osa tutuistani elää. Sinkut, pariskunnat ja lapsiperheet. Kun paikat joihin haluaa mennä ovat järjellisen lähellä ja yhteydet niihin kunnossa, pääsee kaikkialle helposti. Ja kun lapset ovat sen ikäisiä, että he alkavat itsenäisemmät harrastukset ja tapailla kavereita, alkavat he myös liikkua itsenäisesti. Kaupunki avautuu taas uusille ihmisille.

Toinen tapa on kulkea töihin tai kouluun julkisilla, mutta rakentaa muu elämä auton varaan. Suora bussi tai metro vie työpaikalle ja iltapäivällä sieltä takaisin. Tai ehkä autolla ajetaan juna-aseman liityntäparkkiin. Iltapäivällä voikin sitten töistä tullessa poiketa kätevästi hakemassa citymarketista viikon ruokaostokset. Auton tarvitsee jo lasten takia, kun niitä pitää heittää harrastuksiin pitkin kaupunkia.

Kolmantena on täysin autoon perustuva elämäntapa. Perheessä on yhtä monta autoa kuin täysi-ikäisiä jäseniä ja niillä tehdään kaikki matkat. Autottomat ihmiset, lapset, vanhukset ja mahdolliset vierailijat, ovat kyytiläisiä, eivätkä kykene liikkumaan itsenäisesti.

Ero elämäntapojen välillä on tietenkin asuinpaikka. Kantakaupungissa ja metro- sekä juna-asemien lähellä ensimmäinen elämäntapa on vallitseva, ja toinenkin yleinen. Muilla alueilla, joita joukkoliikenne palvelee hyvin elämäntapa on useimmilla joukkoliikenteeseen tukeutuva, mutta autokin omistetaan. Huonommin palvellulla autovyöhykkeellä taas kaikilla on autot, koska se on käytännössä ainoa järkevä tapa liikkua.

Keltaisella alueella hallitseva on autoton elämäntapa, punaisella taas elämäntapa-autoilu. Kuva tutkimuksesta yhdyskuntarakenteen vyöhykkeet.

Yhdyskuntarakenteen vyöhykkeet -tutkimuksessa seutu jaettiin vyöhykkeisiin liikennemahdollisuuksien mukaan (kävely, joukkoliikenne, autoilu). Käytännössä autoilumäärät seurasivat hyvin suoraviivaisesti asuinpaikan vyöhykkeestä.

Tästä seuraa kaksi tärkeää huomiota.

Ensinnäkin, nämä kaikki ryhmät ovat olemassa. Itse asiassa ne ovat likimain saman suuruisia.

Liikenne ja viestintäministeriön KULKURI-tutkimuksesta selviää että tavalla 1 elää pääkaupunkiseudun asukkaista 34%, tavalla 2 30-40% ja tavalla 3 30-40%. Karkeasti ottaen ryhmät ovat siis saman suuruisia. Helsingissä autoton elämäntapa on yleisempi (54% talouksista on autottomia), Espoossa ja vantaalla hiukan harvinaisempi.

Yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuvat ihmiset tuntuvat usein kuvittelevan, että kaikki elävät heidän tavallaan. Yksi tämän harhan muoto on unohtaa autottoman elämäntavan olemassaolo. Ajatus saa muodon ”kaikkihan tarvitsevat auton”, ”viimeistään kun saa lapsia, on auto pakko hankkia” tai ”kyllähän työssäkäyvillä on kaikilla auto”. Kaikki nämä väitteet ovat virheellisiä. Eivät tarvitse, ei ole pakko ja ei ole. Lähes puolet helsinkiläisistä elää ilman autoa, siihen joukkoon mahtuu runsaasti vaikka missä elämäntilanteessa olevia ihmisiä.

Tämä sama harha vallitsee valitettavasti osassa virkamieskuntaakin. Se näkyy siinä, miten uskotaan parkkinormin olevan välttämätön keskustassakin tai ajatellaan, ettei nelosen yöliikenteen poistaminen ole mikään ongelma. Eihän se olisikaan, jos ihmiset kävisivät sillä vain töissä. Mutta Munkkiniemessäkin eletään lähinnä ilman autoa, ja silloin kyky liikkua myös illalla on tärkeä. Erittäin tärkeä.

Tämä ymmärtämättömyys on ongelma, koska se johtaa päätöksiin, joilla autoton elämäntapa tehdään monilla alueilla vaikeaksi tai lähes mahdottomaksi. Elääkseen ilman autoa kun tarvitsee riittävät lähipalvelut ja riittävän julkisen liikenteen (ellei ole himopyöräilijä). Jos rakennetaan nukkumalähiötä, siellä jokainen tarvitsee auton; autoton elämäntapa edellyttää kaupunkia.

Kahta erilaista kaupunkia. Asuinpaikkansa saa valita itse.

Tästä tullaankin siihen toiseen huomioon. Näistä kolmesta elämäntavasta ensimmäinen on kaupungille ja yhteiskunnalle kokonaisuudessaan ylivoimaisesti halvin.

Elämäntapa-autoilu vaatii massiivisen tieinfran, joka maksaa moninkertaisesti joukkoliikenteen tai pyöräilyn infran hinnan. Moottoritiet myös vaativat valtavasti tilaa, johon voitaisiin rakentaa kaupunkia. Autoilu pakottaa hajanaiseen rakentamiseen.

Joukkoliikenteeseen tukeutuva elämä ei tule yhtä kalliiksi, koska kadut mitoitetaan työmatkaruuhkan mukaan. Bussilla töihin kulkija joka käyttää niitä illalla suunnistamaan ajaessaan ei siis oikeastaan maksa mitään. Sen sijaan hänen autonsa säilytys maksaa jopa 70 000 euroa, ja sen maksavat naapurit tai kaupunki. Parkkipaikkavaatimukset osaltaan hajauttavat kaupunkirakennetta ja pakottavat ihmiset muuttamaan kauemmas.

Siksi on kaupungin ja meidän kaikkien etu sallia ihmisten elää ilman autoa. Jokainen saa valita elämäntapansa itse, mutta pitää rakentaa kaupunkia, jossa myös muiden kannalta parhaan tavan voi valita, eikä pakottaa kaikkia elämäntapa-autoiluun. Riittävän suuri osa autottomia asukkaita on tiiviin, kaupunkimaisen rakentamisen edellytys. Autoton elämäntapa mahdollistaa kaupungin.

Olen kuullut on kaupunki tuolla

Uusimmassa Niin&Näin-lehdessä Fernando Pessoa kirjoittaa portugalilaisen mielenmaisemasta, kuinka se on taajamalainen. Maalaisen ja kaupunkilaisen väliin kuuluvaa kolmatta ihmistyyppiä. Siinä missä maalainen suhtautuu nyrpeästi kaikkeen uuteen ja keinotekoiseen, ”epäaitoon”, ja haikailee jotain fiktiivistä menneisyyttä,  kaupunkilainen taas…

 ”[…] ei koe edistystä keinotekoiseksi. Hänelle se on kuin onkin luonnollista. […] Tämän vuoksi kaupunkilainen ei rakasta eikä ole rakastamatta edistystä: hänelle se on yhdentekevää. Hän on aina elänyt (fyysisesti tai mentaalisesti) suurissa kaupungeissa; hän on nähnyt muotien ja uusien keksintöjen syntyvän, muuttuvan ja häviävän (reaalisesti tai ideaalisesti); niinpä ne ovat hänelle ohimeneviä […]”

Kahden muun väliin henkisesti sijoittuva taajamalainen tuntee kyllä edistyksen keinotekoisuuden, mutta hän rakastaa sitä tästä huolimatta. Hänen valppaassa mutta epätäydellisesti valppaassa mielessään edistys keinotekoisena uutuutena on vetovoimaista. Mutta se tuntuu kuitenkin keinotekoiselta. Ja koska se tunnetaan yhtaikaa viehättävänä ja keinotekoisena, sitä rakastetaan keinotekoisena. Suurkaupunkien, uusien muotien ja ”viimeisimpien uutuuksien” rakastaminen on taajamalaisen muista erottava ominaisuus.

Ja tästä pääsemmekin seuraavalle askelmalle. Portugalilaisista en sano mitään, mutta edesmennyt ja huhuttua ylösnousemusta odottava City-lehti jos mikä edustaa taajamalaisuutta: halua oppia tämä uusi ja jännittävä asia eli kaupunkilaisuus.

Kaupunkikulttuurissa kaupunkilaisuus on lähtökohta ja itsestäänselvyys, siitä ei tehdä erillistä lehteä, jossa sitä koitetaan opettaa asiaa vielä tuntemattomille. Siinä suomessa, johon City-lehti -85 syntyi, ei mitään nykyisen kaupunkikulttuurin kaltaistakaan ollut kuitenkaan olemassa. Eikä juuri vielä nuoruuteni 90-luvullakaan. Se oli maailma, jossa istuminen terassilla juomassa siideriä aurinkolasit päässä oli jotain uutta ja radikaalia, jossa Walter de Campin seksihorinat olivat rohkeita, eivätkä vain huvittavia. Puhumattakaan deittipalstasta, jossa protohipsterit esittivät ironisia soidinkutsujaan.

Ja tässä nuorisolle news-flash: ei se lehti ole mennyt mitenkään piloille: se oli täsmälleen samanlainen silloinkin. Ne aivan tasan samat asiat olivat vaan uusia ja radikaaleja ja juuri alakulttuurista esiin murtautuneita, mitkä nyt ovat itsestäänselviä ja vähän sedumaisia.

Lehden lopettaminen liittyneekin oleellisesti siihen, että nuoruuttaan 2000-luvulla kaupungeissa eläneet eivät saa siitä juuri mitään. Ja vanhoille lukijoillekin se on jotain vanhaa. 

City-lehden tarinan voi monessa mielessä tiivistää oheiseen Lapinlahden lintujen biisiin. Siinä on kuultavissa paljonkin kaipuuta laulukulttuuriin, jota edustavat vaikka Aino Venna tai Heli Kajo. Kuitenkin sen esittää huumorilauluyhtye. QED.


80-luvulla vaadittiin myös olutta R-kioskeihin, oikein marssin ja addressin voimin. Vaatimus oli tietenkin vitsi ja sen oli tarkoitus toimia provokaationa, ettei keskioluen kauppamyynnistä luovuttaisi. Vuonna 1994 keskiolut tuli kuitenkin kioskeihin.

Keskiolutta myydään R-kioskeissa kautta maan, tässä Vaasankadulla.

Tämä tuli mieleeni Kallio Block Partyssä, kun kävin ostamassa itselleni tölkin kylmää keskiolutta kätevästi festarialueella sijaitsevalta kiskalta. Ei 90-luvun festareilla vaan saanut alle kahdella eurolla kaljaa, jota voi kuljettaa pitkin festarialuetta.

Block partyillä on tietenkin historiansa keskiolutliikkeen lisäksi 90-luvun Street partyissä. Otetaan katu liikenteeltä ja tehdään siitä kaupunkilaisten juhlat. Silloin unelmoitiin siitä, kuinka bileet laajenisivat ”aktivistigheton ulkopuolelle” ja kadun varren liikkeetkin lähtisivät mukaan. Monella lavalla elävää musiikkia, eri tyylejä, ja mitä ikinä ihmiset haluavatkaan. Vaadittiin toisaalla myös autonomista Kalliota, jossa syntyy uutta kaupunginosan yhteisöllisyyttä. Unelmoitiin siis Kallio Block Partystä.

Vaasankatu elää

Olisiko tuo kaikki toteutunut tänään, jos sitä ei olisi eilen vaadittu? Vaadittiin toki paljon enemmänkin, mutta tämä saatiin. Block partyjen järjestäjistä useimmat osasivat jo lukea Street partyjen kultakaudella ja ehkä niihin törmäsivät lehdissä tai miksei kadullakin. Ja vaikkeivät olisikaan törmänneet, tällaiset asiat jäävät kaupungin perimään, kulkevat mukana sen suonissa. Mitä on kerran tehty, ei unohdu, vaan on aina lähtökohta tulevalle.

Pessoan jaottelussa tämä on jo oikeaa kaupunkikulttuuria. Kadulla kaljan juomisen tavoite ei ole että kadulla voi juoda kaljaa, se nyt vaan on kivaa bileissä. Festarilava Piritorilla ei ole siinä siksi, että ”katsokaa, tässä voi pitää Festarit!”, vaan koska se on siihen melko hyvä paikka (isompi PA enskerralla, jooko?). On itsestäänselvä lähtökohta eikä provokaatio, että näin voi ja saa tehdä. Tervetuloa Helsinkiin, meillä on kaupunki täällä.

Entä mihin tästä? Piritorille on nyt saatu bileet, mutta mitä ne vaativat; mikä on se uusi kaupunkikulttuuri, josta tänään unelmoidaan? Aivan kuin tämän päivän juhlat ovat selkeä jatkumo 90- ja jopa 80-luvulta, on tulevaisuuskin lopulta seurausta vihjeistä, jotka voi kuulla baarien takahuoneissa jo tänään.

Mikä on se ilmiö, joka alkoi eräänä elokuun viikonloppuna 2012? Mitä vaaditaan kaikissa huomisen juhlissa? Tokkopa me historian loppua elämme…

Kaukaisin ranta

Purjehdi ulos Kruunuvuorenselältä, vaikka Kustaanmiekasta, ja kulje tuulen mukana ohi Isosaaren synkän hahmon. Saaren jälkeen käänny etelään, ja ota suunta kohti kaukaisinta luotoa ulkomerellä. Viimeistä maata ennen avointa merta.

Tästä aukeaa meri ja kansainväliset vedet. Sisäinen aluevesi loppuu rantaviivaan.

Kalliosaaren nimi ei ole Selidor, vaan Länsitoukki (Länsitonttunakin tunnetaan). Tuolta kivennyppylältä löytyy pieni lahti, johon purjeveneenkin saa suojaan lähes kaikilta tuulilta. Paras rantautumistapa on peruuttaa hiljakseen moottorilla lahteen niin syvälle kuin pääsee, tiputtaa ankkuri ja ajaa keula sitten pohjoisreunan matalille kallioille. Siellä on vanhat verkkovajan perustukset, joihin saa köyden kiinni. Alla havainnollistava kuva.

Kuvan H-veneellä saareen olivat saapuneet tekniikan tohtori, lääkäri ja opettaja. Juuri heidän mastonsa lahden olemassaolon meillekin paljasti. Kiitoksia keskusteluseurasta ja viinistä.
Rannan karit kiiltävät auringossa. Puuttuu vain laskeutuva lohikäärme.
Terhon polttarisaunan on tuuli lyönyt vinoon. Savupiipun kun korjaisi ilmastointiputkella, tästä saisi varmaan ihan käyttökelpoisen. Lähdetäänkö joskus saunomaan?
Allekirjoittanut merimerkissä, taustalla rahtia Vuosaareen.

Yksinkertaistaen voidaan sanoa, että rikollisuus johtuu rikollisista ihmisistä

Otsikon sanoilla alkoi lukion yhteiskuntaopin kirjan rikollisuutta käsittelevä luku. Protestoin sitä silloin voimakkaasti, ja vastustan tuota ajattelua edelleen.

Tämä vanha anekdootti muistui mieleeni lukiessani uutista, kuinka rikollisilta saatetaan poistaa yhteiskunnan tuet. Uutisen mukaan:

Rikosten tekijöiltä halutaan mahdollisesti poistaa tulevaisuudessa yhteiskunnan tuet. Järjestäytyneeseen rikollisuuteen sekaantuneet menettäisivät näin muun muassa asumis- tai työttömyystukensa. […] Hallitusohjelmassa olevaa muutosta pohtivan työryhmän pitäisi saada esitys asiasta valmiiksi tämän vuoden loppuun mennessä.

Haastateltu poliisijohtaja Robin Lardot sanoo myös ”Kyse on siitä ylipäätänsä, minkä signaalin yhteiskunta antaa näille tekijöille.”

Mainitussa hallitusohjelmassa siis sanotaan: ”Järjestäytyneen rikollisuuden torjuntaa tehostetaan ja selvitetään uuden erityislain tarve.” Vaatii melkoista kremlologiaa päätellä tästä, että sosiaalietuudet pitää poistaa rikollisilta. Joko jotain ei hallitusohjelmassa sanota ääneen, tai ylen uutinen on hieman harhaanjohtava. Siitä kun saa kuvan, että juuri tästä muutoksesta olisi sovittu.

Lieneekin todennäköisempää, että idea sosiaalietuuksien rajoittamisesta on kehitetty asiaa selvittävässä työryhmässä. Toisaalta taustalla vaikuttavista ministereistä yksi uskoo prostituution loppuvan kieltämällä ja toiselle tasa-arvon vastustaminen on ydinkysymys politiikassa, joten voi taustalla olla hallituksestakin tulleita näkemyksiä.

Järkevässä ja rationaalisessa maailmassa uutinen olisi ankka, ja oikeasti sosiaalitukien epääminen olisi vain yksi lukuisista keinoista, joita työryhmässä on asianmukaisesti harkittu ja tullaan asianmukaisesti hylkäämään järjettömänä. Näin saattaa ollakin; toivokaamme niin.

Mutta toisaalta moni oikeasti ajattelee tuohon otsikon tapaan. Että on olemassa ”rikolliset ihmiset” ja erikseen ”kunnon ihmiset”. Tällainen ajattelu on vaarallista, koska se johdattaa kuvittelemaan, että tunnistamalla, kontrolloimalla, eristämällä ja rankaisemalla näitä rikollisia ihmisiä voidaan rikoksia vähentää. Että kyse on nollasummapelistä kahden joukon välillä, joista toinen haluaa tehdä rikoksia ja toinen ei halua joutua niiden uhriksi.

On siis mahdollista, että työryhmä on tässä aivan tosissaan, ja uskoo, että tällainen muutos olisi sekä mahdollinen että toivottava. Mahdollisuutta käsitteli jo Saku Timonen, joten puhutaanpa toivottavuudesta. Mitä muutoksesta luultavasti seuraisi?

Rikollisuuden ”kova ydintä” kutsutaan virkamisslangissa ammatti- ja taparikollisiksi (atari). He ovat niitä kavereita, jotka istuvat säännöllisesti vankilassa, ja silloin kun eivät istu, tekevät rikoksia yksin ja yhdessä, kukin omanlaisiaan. Nämä olisivat ilmeisesti niitä ihmisiä, joilta sosiaalituet oltaisiin viemässä. He eivät kuitenkaan ole mitään rikollisneroja tai pahuuden kätyreitä. Antakaas kun kerron esimerkin.

Minulla oli kymmenkunta vuotta sitten kunnia tavata Seutulan työsiirtolassa Jaska (nimi keksitty, koska surkealla nimimuistillani en sitä enää muista), ja kuulla kuinka hän oli linnaan päätynyt. Jaska on tyypillinen vanha atari. Tuolloin noin 50-vuotias Jaska istui yhdeksättä vankilatuomiotaan. Sekä ikä että tuomioiden määrä tekivät hänestä työsiirtolan jengissä vanhan konkarin: useimpien vankilaura kun loppuu viimeistään noilla main, joko kuolemaan tai iän tuomaan väsymykseen.

Jaska istui tällä kertaa murrosta ja ehdonalaisen rikkomisesta. Tarina alkoi kun poliisit tekivät Jaksan luo kotietsinnän ja etsivät varastettua tavaraa. Eivät kuitenkaan löytäneet, sillä kertaa. Sen sijaan samassa rytäkässä ulosottomies nappasi Jaskan autonkorjaustyökalut rästissä olevien korvausten maksamiseen.

Ulosottokaari kieltää ammattiin tarvittavien työkalujen viemisen, mutta eihän Jaska verokirjalla töitä tehnyt: hän oli virallisesti työtön, ja pimeään työhön tarvittavat työkalut lasketaan harrastusvälineiksi.

No, Jaska oli nyt siis vailla elinkeinoa. Uudet työkalut oli saatava. Asia kun tuli olutta ottaessa puheeksi, joku kaveri tiesikin mistä ne voisi hakea. Ei kun tuumasta toimeen. Matkan varrella selvisi, että työkalujen nykyinen omistaja ei ollut tietoinen siitä, että ne oltaisiin hakemassa pois, eikä hänelle aiottu sitä myöskään kertoa. Suunnitteilla oli siis varkaus, tai ”suunnitella” on tässä ehkä vähän liioitteleva ilmaus. Lisäksi samalla reissulla pitäisi käydä hakemassa yksi pesukone jostain autotallista, kun nyt kerran liikkeellä oltiin.

Kun kaverukset olivat päässeet sinne autotalliin, kävikin ikävämpi yllätys. Kaveri oli nimittäin ollut seurannassa, ja kissalan pojat nappasivat Jaskan rysän päältä. Kun edellisen tuomion ehdonalainen oli vielä päällä, niin pari vuotta linnaahan siitä sitten tuli. Taas.

Jaskalla oli takanaan yhdeksän samanlaista tarinaa ja Seutulan kahdeksallakymmenellä muulla vangilla kullakin omansa. Eivätkä ne niin paljoa Jaskan tarinasta poikenneet. Töpeksimistä, hölmöjä valintoja ja harkitsemattomasti tehtyjä rikoksia. Useimmat eläisivät varmaan toisin, jos tietäisivät miten, koska eipä tuo rikollisen elämä mitenkään kovin glamröösiä ole.

Mitä minä tästä opin, on että suuri osa toistuvasti istuvista vangeista tekee rikoksia koska he eivät yksinkertaisesti osaa muuta elämäntapaa. Mikään määrä rankaisemista tuskin vieroittaa heitä rikoksista. Rikokset eivät myöskään ole yleensä kovin harkittuja, joten pelote-efektikään ei juuri toimi (poikkeus tähän ovat talousrikolliset).

Mietitäänpä nyt, jos Jaskalta lisäksi olisi otettu avustukset pois. Mitä se olisi auttanut? Se olisi vain vienyt sen viimeisenkin toivon elää edes tavallaan kunniallisesti. Se oli käytännössä varmistanut, että rikokset jatkuvat. Että tietä ulos ei ole. On melko selvää, että sosiaaliavustusten rajaaminen ”rikollisilta” on omiaan vahvistamaan heidän identiteettiään rikollisina ja se kiistatta tekee heille vaikeammaksi elää ilman rikoksia. Sen sijaan on huomattavan vaikea osoittaa, että muutos mitenkään vähentäisi kenenkään ajautumista rikoksiin. Kuvaamani esimerkin valossa pidän ajatusta hyvin epäuskottavana.

Tässä muutoksen haitat siis. Entä hyödyt? No, Lardotin sanoin ”Kyse on siitä ylipäätänsä, minkä signaalin yhteiskunta antaa näille tekijöille. Sallitaanko, että toinen viranomainen yrittää torjua ja toinen viranomainen sitten myötävaikuttaa siihen, että voi jatkaa rikollista toimintaa?”

Hyötynä on siis, että päästään lähettämään signaali, että ”olet hylkiö” ja ”et kuulu yhteiskuntaan”. Tämä varmasti saa jotkut ”kunnon ihmiset” tuntemaan olonsa paremmaksi.

Järkevä kriminaalipolitiikka tähtää ensisijassa ja ennen kaikkea rikosten määrän vähentämiseen. Eri rikosseuraamusten toimivuus tässä suhteessa on empiirinen kysymys. Menemättä siihen sen syvemmälle, oman intuitioni mukaan seuraamukset jotka sosiaalistavat yhteiskuntaan, totuttavat ja opettavat ns. normaaliin elämään, ovat luultavasti toimivimpia. Sen sijaan seuraamukset, jotka erottavat rikoksentekijöitä muusta yhteiskunnasta ja luovat heille rikollisen identiteettiä luultavasti lisäävät rikollisuutta enemmän kuin vähentävät. Tämä on myös halvinta kriminaalipolitiikkaa, koska rikollisuus maksaa aika paljon yhteiskunnalle.

Rankaiseminen ns. yleisen oikeustajun kosiskeluna voi olla välttämätön paha, mutta mitään oikeaa hyötyä siitä ei ole. Onkin todella huolestuttavaa, jos poliisijohdossa tai lakia valmistelevissa työryhmissä toimivat ihmiset eivät tätä erottelua ymmärrä. Oikeus- ym. viranomaisten  tehtävä on vähentää rikollisuutta, ei järjestää sirkushuveja.

Yksinkertaistaen voidaan sanoa, että rikollisuus johtuu rikollisista ihmisistä. Maailma ei kuitenkaan ole yksinkertainen, vaikka osa ministereistämme ja virkamiehistämme ehkä onkin.

Kaikki yksinkertaistukset eivät yksinkertaisesti ole totta.

Toimittajaloukku ja kuinka se vältetään

Taannoinen kirjoitukseni sairaaloiden tietojärjestelmistä sai jonkin verran huomiota, ja myös Hesari innostui aiheesta eilen kirjoittamaan. Eniten huomiota on saanut Accenturen toiminta ja sen moraaliset aspektit. Se on lopulta kuitenkin vain sivujuonne. Oikea ongelma on siinä, miten tietojärjestelmiä ostetaan, ei siinä miten niitä myydään.

Tilanne ei juuri muuttuisi, vaikka järjestelmäksi valittaisiinkin Cerner ja toimittajaksi Logica, tai vaikka Effica ja Tieto. HUS on joka tapauksessa ostamassa yhtä järjestelmää yhdeltä toimijalta, joka samainen toimija tulee sitten toimittamaan myös järjestelmän kustomoinnit, uudet versiot ja tulevaisuudessa tarvittavat lisätoiminnallisuudet. Koska on vain yksi toimittaja, joka voi ne toimittaa.

Tätä kutsutaan toimittajaloukuksi (engl. vendor lock-in). Se tarkoittaa tilannetta, johon varomaton tietojärjestelmän ostaja joutuu valittuaan järjestelmälle toimittajan: kaikki muutostyöt on pakko ostaa samalta toimittajalta, ja tämä voi rahastaa niillä lähes miten haluaa. Myös huono laatu ja hitaus ongelmien korjaamisessa kulkevat yleensä käsi kädessä toimittajaloukon kanssa.

Alalla vuosikymmeniä toiminuttu myyjää lainatakseni, ”Suomessa on haluttu rakentaa järjestelmä, jossa tuotteet myydään halvalla ja raha tehdään ylläpidolla sekä muutostöillä”. Toimittajan vaihtaminen ei siis ratkaise ongelmia.

Koska koen tietynlaista vastuuta myös ratkaista esiin nostamani ongelmat, esittelen tässä kolme tapaa, jolla HUS voisi yhden toimittajan loukun välttää.

Lähtökohta on, että tietojärjestelmä ei koskaan ole valmis tuote. Sitä ei voi ostaa valmiina ja ”vain käyttää”, vaan käyttöönotto on raskas prosessi, jossa sekä muutetaan järjestelmää että muutetaan organisaation toimintatapoja. Ja käyttöönoton jälkeen muutostarpeet jatkuvat. Unohtuneita tarpeita huomataan, ja uusia syntyy.

Mutta tässä ne kolme optiota HUS:lle

Optio 1) sorsat käteen

Mikäli HUSilla olisi pääsy ja käyttöoikeus ostamansa järjestelmän lähdekoodiin, voisi sairaanhoitopiiri teettää haluamansa muutokset kenellä haluaa, tai vaikka tehdä ne omassa IT-organisaatiossa. Tällöin muutostyöt eivät olisi yhtä hitaita ja kalliita, koska niitä tilattaessa vallitsisi ainakin jossain määrin aito kilpailutilanne.

Toki järjestelmän alkuperäisellä tekijällä (ja muilla sen kanssa työskennelleillä) olisi etulyöntiasema, mutta se olisi merkittävästi nykytilannetta pienempi. Toimittajan vaihtamisen kustannus ei olisi satoja miljoonia, vaan ehkä vain satoja tuhansia, joten mahdollisuudet rahastamiseen tai slarvaamiseen olisivat selvästi pienemmät.

Tämä on se ratkaisu, jota aiemmassa kirjoituksessani ehdotin. Käytännössä tämä vaatisi yhtä lisäehtoa tietojärjestelmän kilpailutukseen: ”Osana kauppaa ostaja haluaa järjestelmän koko lähdekoodin, tarvittavat ohjeet ja koulutuksen sen käyttöön sekä oikeuden tehdä itse tai teettää muutostöitä vapaasti haluamallaan toimittajalla.” Juridisesti sitovana ehto olisi varmasti paljon pidempi, mutta olennainen sisältö on tuossa.

On epävarmaa, suostuisivatko ulkomaiset toimijat kuten Epic tai Cerner tällaiseen ehtoon. Voi olla, että eivät. Kotimaiset toimijat luultavasti suostuisivat: jos kukaan ei heiltä enää ostaisi tietojärjestelmää kuin sikaa säkissä, joutuisivat he myymään sitä sisuskaluineen kaikkineen. Palkinto on liian suuri, jotta Tieto tai Logica heittäisi pyyhkeen kehään.

Optio 2) open source

Toinen vaihtoehto on avoin lähdekoodi. HUS voisi vaatia ehtona, että ostettavan järjestelmän koko lähdekoodi julkaistaan avoimella lisenssillä. Tämä poikkeaa ensimmäisestä vaihtoehdosta siinä, että myös muut kuin HUS pääsisivät käyttämään koodia. Eniten hyötyisivät muut sairaanhoitopiirit, jotka saisivat HUSin järjestelmän käyttöönsä ilmaiseksi, mutta myös HUS hyötyisi, koska avoimuus tehostaa kehitystyötä monin tavoin. Sitä paitsi HUS saisi sitten muiden muutostyöt myös itselleen käyttöön.

Kehityksen lähtökohtana voisi toimia jokin nykyinen potilastietojärjestelmä, valmis avoimen lähdekoodin järjestelmä, kuten USA:n veteraaniterveydenhuollon VistA, tai se voitaisiin kasata tyhjältä pöydältä. Yksikään ratkaisu ei ole ongelmaton. Nykyiset järjestelmät ovat juuri niitä, joita kovasti kritisoidaan, eikä toimittajien halukkuudesta avata koodinsa ole mitään varmuutta. VistA taas sisältää samaa arkaaista MUMPS-kieltä kuin EPICkin eikä amerikkalaisena välttämättä sovellu suoraan Suomen terveydenhuolto-organisaatioon. Ja tyhjältä pöydältä kehittäminen on aina työlästä ja osin riskaapelia.

Optio 3) pilkonta, rajapinnat ja vahva yhteistyö

Tanskassa terveydenhuoltoalan tietojärjestelmät ostetaan pienehköissä osissa: yksi järjestelmä kerrallaan. Eri sairaanhoitopiirit ostavat kuka mistäkin. Alan toimijat – niin yritykset kuin viranomaisetkin – määrittelevät yhteistyössä rajapinnat ja tiedonsiirtostandardit, joita noudattaen järjestelmät toimivat sulavasti yhteen. Kokonaisuutena Tanskassa on ”ekosysteemi” terveydenhuoltoalan tietotekniikkaa tekeviä yrityksiä.

Paperilla järjestelmä kuulostaa melko samantapaiselta kuin Suomessakin. Erona on, että Tanskassa se toimii, kun suomalainen terveydenhuollon IT on katastrofi. Juutit siis ilmeisesti tekevät jotain oikein.

Jari Forsström et al kuvaavat raportissa ”Terveydenhuollon tietojärjestelmät ja Suomi” miten Tanskan ja Ruotsin vastaavat alat toimivat, sekä esittävät näkökantoja siitä, miten potilastietojärjestelmien uudistusta tulisi Suomessa tehdä. Heidän keskeinen johtopäätöksensä on:

  1. Terveydenhuollon kokonaisjärjestelmään sisältyy suuria riskejä.
  2. Hajautetuista ratkaisuista, ohjelmistojen ekosysteemistä, on pohjoismaista hyviä kokemuksia.
  3. Terveydenhuollon tietojärjestelmäkustannuksista noin puolet koostuu henkilötyöstä, joten toimialalla on merkittävä työllistävä vaikutus. Suomalaisen IT-osaamisen taso on korkea ja sitä tulisi voida hyödyntää näin mittavassa kansallisessa hankkeessa.

Käytännössä Suomessa Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) pitäisi ottaa vetovastuu ja johtava rooli sairaanhoidon tietojärjestelmäekosysteemin kehittämisestä. Samaan tapaan kuin Tanskan Medcomilla on. THL tosin on taustaltaan tutkimusorganisaatio, eikä muutos ohjaavaksi viranomaiseksi varmasti olisi sille ihan helppo.

Hajautetummassa kehityksessäkin on riskinsä. Jos halua yhteentoimivuuteen ei ole, ei sitä myöskään synny. Standardit voidaan määritellä paitsi hyvin, myös huonosti. Järjestelmiä hankittaessa pitää myös oikeasti ymmärtää, mitä ollaan hankkimassa ja miten se suhtautuu muihin jo hankittuihin järjestelmiin. Tanskassa on saatu aikaan koko alaa koskeva yhteinen henki ja halu tehdä yhdessä järjestelmistä hyviä. Suomesta tämä toistaiseksi puuttuu.

Perinteinen ja moderni terveydenhuollon tietojärjestelmän arkkitehtuuri Forsströmin et. al mukaan. Suomessa käytössä olevat ja Sirius-hankkeessa ehdotetut uudet järjestelmät perustuvat vanhaan monoliittiseen arkkitehtuuriin.

Johtopäätökset

Kaikille kolmelle vaihtoehdolle on yhteistä, että ostaja joutuu tekemään selvästi nykyistä enemmän ja parempaa työtä. Tilaajan puolelle pöytää tarvitaan nykyistä enemmän ammattitaitoa sekä sairaalan hallinnoinnista että erityisesti nykyaikaisesta tietojärjestelmien kehittämisestä.

Tietojärjestelmät muodostavat nykyään organisaation kuin organisaation toiminnan ytimen. Ne ovat se luuranko, jonka varassa organisaatiot liikkuvat. Jos ei tietojärjestelmää soviteta organisaation toimintatapaan, täytyy toimintatavat sovittaa järjestelmään.

On vaarallista fantasiaa kuvitella, että tällaisen ydintoiminnon voisi ostaa valmiina ulkoa ymmärtämättä sen toimintaa itse. Ajatus ulkomaisesta potilastietojärjestelmästä, joka ”vaan toimii” on hopealuoti: fiktiivinen ratkaisu kaikkiin ongelmiin. Se on käärmeöljyä, ei lääketiedettä.

Ihmepillereitä ei ole, vaan terveys perustuu elämäntapoihin; samaan tapaan potilastietojärjestelmän toiminta perustuu organisaation toimintatapoihin. Mikään ratkaisu, jossa ei muuteta sairaanhoitopiirien tapaa ostaa ja tuottaa tietojärjestelmiä, ei tule ratkaisemaan ongelmia.

Kaikki kolme ehdotusta sisältävät myös ongelmia ja riskejä. Yksikään niistä ei ratkaise terveydenhuoltoalan nykyisiä ongelmia mitenkään itsestäänselvästi. Siksi paras mitä osaan suositella on, että jokaista näistä vaihtoehdoista – ja muitakin – tutkitaan tosissaan, ja etsitään paras mahdollinen tapa välttää toimittajaloukku.

Sillä jos jokin on varmaa, niin se, että perinteisenä könttäkauppana ei Suomessa tulla koskaan ostamaan onnistunutta potilastietojärjestelmää. Epäonnistuminen on prosessin sisäänrakennettu ominaisuus.

Tietojärjestelmistä päättää viime kädessä HUSin hallitus. En kehota häiritsemään kenenkään kesälomaa, mutta meillä, jotka ymmärrämme tietojärjestelmiä on vastuu, että he tietävät mistä ovat päättämässä.

Edistääkseni asiaa loin adressin, jonka toivon lukijoiden allekirjoittavan. Siinä vaaditaan HUSin hallitusta selvittämään mahdollisuudet välttää toimittajaloukku. Mitään yksittäistä nimenomaista ratkaisutapaa ei vaadita, ainoastaan katastrofaalisen virheen välttämistä. Addressi toimitetaan alkusyksystä HUSin hallitukselle.

Keskustelualustaksi loin myös Facebook-ryhmän Terveydenhuollon IT korjattava. Liittykää sinnekin, ketkä FB:tä harrastatte ja haluatte aihetta seurata.

Kolmantena tapana vaikuttaa ovat vaalit. Kysykää ehdokkailta, mitä he aikovat tehdä, jotta terveydenhuollon IT-järjestelmien katastrofi saadaan tulevina vuosina korjattua. Erityisesti kysykää tätä sairaanhoitopiirien hallituksissa istuvilta.

Miten edistää pyöräilyä yhdessä päivässä?

Puhun usein pyöräilyn edistämisestä. Esimerkiksi siitä, miten kaupunki voisi käyttää puoli miljoonaa euroa tehokkaimmin.

Tällä kertaa ajattelin pohtia sitä, miten aktiiviset kansalaiset voivat edistää pyöräilyä aivan kaupungin mahdollisista päätöksistä riippumatta. Pohdinta on luonteeltaan interaktiivista, eli siihen voi osallistua kommentein ja äänestyksellä sivupalkissa. Pohdinta on myös luonteeltaan inklusiivista, eli joka osiossa kerrotaan miten pyöräilyä edistämään pääsee mukaan.

Koska asiat on aina syytä konkretisoida, esitän asian yhden päivän kautta.

8.5. oli pyörällä töihin päivä. Sen seurauksena en päässyt töihin ollenkaan, vaan kaahasin pitkin kaupunkia pyöräilyä edistämässä koko päivän. Alla kuvaus toimistani sekä arviot niiden vaikuttavuudesta.

1) Pyöräilijöiden kannustaminen

Aamulla 6:30 olin Sörnäisten rantatien varrella telttaa pystyttämässä. Seitsemältä aloimme jakaa aamupalaa työmatkapyöräilijöille. Nopeasti kojulla oli jono, ja yhdeksään mennessä kaikki 550 sämpylää olikin jaettu. Aamiaisella oli kävijöitä yhteensä ehkä 700 ja kaikki kehuivat ideaa kovasti.

Tapahtuma itsessään lisäsi varmasti pyöräilyä 8.5. yhteensä satoja kilometrejä. Monet tulijoista kun varta vasten lähtivät pyörällä töihin. Kun tämä sai ihmiset ottamaan pyöränsä esiin, ulottui vaikutus myöhempiinkin päiviin.

Samuli Pahkala innostui myös tapauksesta niin, että päätti perustaa työpaikalleen Vaisalaan uuden aamupalatapahtuman 7.6. Lähdin mukaan tapahtuman mainostamiseen, ja saimmekin siihen mukaan 24 työpaikkaa, joissa on yhteensä yli 4000 työntekijää. Syksyksi on jo ideoitu vielä suurempaa aamupalatempausta. Näilläkin tapahtumilla on varmasti ollut vaikutuksensa pyöräilymääriin.

Aamupalasta nautti toukokuisessa aamussa 700 pyöräilijää

Jos haluat järjestää omalle työpaikallesi pyöräilyaamiaisen tai muuta pyöräilytoimintaa, niin ota mukaan pari työkaveria ja ideoikaa toimintaa! Jos haluat työpaikkasi mukaan pyöräilijäaamiaiseen joskus syyskuussa, ota yhteyttä allekirjoittaneeseen, otso kivekas at hepo fi.

2) Lobbaus eduskunnassa

Yhdeksältä jouduin jatkamaan matkaa, koska piti käydä vaihtamassa kotona puku päälle ja suunnata eduskuntaan ympäristövaliokunnan kuultavaksi liikennepoliittisesta selonteosta. Edustin paikalla Suomen liikenneliittoa ja esitin pyöräilyn parempaa huomioimista liikennepolitiikassa. Hepo myös jätti aiemmin kirjallisen lausunnon samasta selonteosta

Ympäristövaliokunnan rooli oli vain antaa lausunto liikenne- ja viestintävaliokunnalle, joka varsinaisesti käsitteli selontekoa. Lausunnossa on sangen hyvin otettu huomioon useita esittämiäni asioita, mm. kuinka kaupunkeja ja maaseutua tulee tarkastella erikseen; miten valtion rahoitus ohjaa kuntia edistämään autoilua; sekä miten pyöräilyä ja kävelyä pitäisi ympäristö-, terveys- ja talousperustein sen sijaan suosia.

Asiaa varsinaisesti valmisteleva liikenne- ja viestintävaliokunta kantoi lähinnä huolta siitä, kuinka erityisesti maaseudun autoliikennettä ei ole huomioitu selonteossa tarpeeksi. Kävelystä ja pyöräilystä lausuttiin pari kaunista sanaa ja toivottiin, että turvallisia ja esteettömiä kevyen liikenteen väyliä rakennettaisiin lisää. Yhtäkään konkreettista ehdotusta ei mukaan päässyt.

Hepon kommentti selontekoon johti käsitteen ”kevyt liikenne” korvaamiseen sanoilla ”kävely ja pyöräily” kahdessa kohdassa johon tuo vanhentunut käsite oli vielä unohtunut. Lisäksi muutamista ehdotuksistamme poimittiin puolikkaita lauseita tai ideoita joihinkin perusteluihin. Oleellista merkitystä sisältöön niillä ei kuitenkaan ollut.

Kokonaisuudessaan on paha sanoa, millaisia vaikutuksia tällä lobbauksella on ollut. Muutama virkamies ja kansanedustaja ymmärtää nyt ehkä hiukan enemmän pyöräilyn ja kaupunkiseutujen problematiikka ja kenties seuraavaan vastaavaan selontekoon pyydetään jo lausuntoja tuppautumattakin. Työllä voi siis olla vaikeasti mitattavia pitkän tähtäimen vaikutuksia. Mitattavia vaikutuksia on vähän.

Lobbausta ja erilaisia kannanottoja valmistellaan HePon liikenne-listalla. Kiinnostuneet jäsenet ottakaa yhteyttä allekirjoittaneeseen, otso kivekas at hepo fi niin lisään teidät listalle. Jäseneksi voi liittyä tästä

3) Työnantajien kannustaminen

Eduskunnasta poljin suoraan YLElle, joka on liittynyt HePon Hyvä työpaikka pyöräillä -hankkeeseen. Hankkeen tarkoitus on herättää työnantajat huomaamaan, että pyöräilyn edistäminen kannattaa sekä kannustaa ihmisiä pyöräilemään töihin. Käytännössä työpaikoilla tutkitaan pyöräilyratkaisujen laatu ja annetaan parannusideoita, neuvotaan ihmisiä pyöräilyssä ja huolletaan pyöriä. Ajatus on, että pelkän kannustamisen sijasta pyritään myös konkreettisesti parantamaan olosuhteita.

8.5. oli vuorossa pyörien huolto ja huollon opetus. Kahden tunnin ajan huolsimme YLEläisten pyöriä Pasilassa ja annoimme neuvoja jatkotoimista. Läpi käytiin viitisenkymmentä pyörää. Huolto onnistui yllättäen sotkematta kauluspaitaa, kun puvunhousuja suojasi päällihousut ja takki roikkui sivummalla.

Paljonko huoltotoimet sitten edistivät pyöräilyä? Ainakin muutamien kymmenien ihmisten pyörät ovat nyt helpompia poljettavia tai turvallisempia. Moni myös oppi, missä YLElle viemämme pumppu majailee, että renkaat voi täyttää tarvittaessa. Kyllä tässä varmaan kymmeniä tai satoja pyöräilykilometrejä tuli tälle vuodelle yhteensä lisää. Lisäksi toiminnalla voi olla epäsuoria vaikutuksia, jos työnantajat (esim. YLE) innostuu edistämään pyöräilyä vielä tähänastista enemmän. Ensi vuonna koitetaan arvioida vähän tieteellisemmin koko Hyvä työpaikka pyöräillä -projektin vaikutuksia.

Jos arvelet, että työpaikkasi voisi lähteä mukaan hankkeeseen, ota yhteyttä allekirjoittaneeseen, otso kivekas at hepo fi. Myös lisää aktiiveja kaivataan syksyksi, yhteystieto sama.

4) Vaikuttaminen katusuunnitelmiin

YLEltä poljin pikapikaa Kasarmikadulle Yleisten töiden lautakunnan kokoukseen. Lautakunnan asioista pyöräilyyn liittyivät tällä kertaa lausunto Kaarelan jäähallin kaavasta, sekä Pyhän Laurin puiston puistosuunnitelma. Sain lisättyä jäähallilausuntoon, että kadun varteen ei saa tehdä yhdistettyä pyörätietä. Puistosuunnitelmassa näkyvä yhdistetty sen sijaan oli tiettävästi vain piirtovirhe ja erottelu säilyy. Lisäksi puolustin pyöräilyn ja jalankulun asemaa strategisten tavoitteiden priorisoinnissa.

Samaan kategoriaan laskettakoon se, kun illalla viimeisenä lähetin kaupungille muistutukset Viilarintien ja Vienankadun katusuunnitelmista. Sisältö oli jo pääosin tehty aiemmin ja siitä olivat pääosin vastanneet muut HePo-aktiivit, mutta säädin hiukan sanamuotoja ja ulkoasua ja lähetin sähköpostit yhdistyksen nimissä.

Yksittäisen lautakuntakokouksen vaikutus ei ole kauhean suuri. Tällä kertaa siis torpattiin yksi yhdistetty väylä, joka olisi luultavasti torpattu myöhemmin kuitenkin ja valittiin joitakin sanamuotoja, jotka epäsuorasti ehkä vaikuttavavat tulevaan päätöksentekoon. Kokonaisuudessaan lautakunnassa istuminen on kuitenkin vaikuttavaa. Vuosi sitten HePon muistutuksia ei välttämättä luettu kovinkaan tarkkaan, mutta nyt tilanne on muuttunut. Uusimmat muistutuksemme ovat johtaneet mm. suunnitelman palauttamiseen liikennesuunnitteluun tai hautaamiseen. Ja silloin kun suunnitelma tuodaan lautakuntaan, se hyväksytään ehdollisesti.

Lautakuntatyön vaikutus katusuunnitelmiin on yhdeksän kuukauden aikana ollut huomattava. Tätä menoa kohta ollaan tilanteessa, jossa suunnitelmat tehdään lähtökohtaisestikin ainakin kohtuullisen hyvin. Vaikutus pyöräilyolosuhteisiin ja siten pyöräilyn määrään on joidenkin vuosien tähtäimellä suuri.

Katusuunnitelmien kommentaareja ja erilaisia kannanottoja valmistellaan HePon liikenne-listalla. Kiinnostuneet jäsenet ottakaa yhteyttä allekirjoittaneeseen, otso kivekas at hepo fi niin lisään teidät listalle. Jäseneksi voi liittyä tästä.

5) Mielenosoittaminen

Lautakunnasta poljin suoraan kriittiselle pyöräretkelle. Vaadimme tavalliseen tapaan parempia pyöräilyolosuhteita. Kriittisten pyöräretkien osallistujamäärät ovat parin viime vuoden aikana nousseet reippaasti, ja viimeisin ennätys tehtiin kesäkuun retkellä, jossa oli 370 polkijaa.

Mielenosoitus ei tietenkään suoraan vaikuta mihinkään, siinähän vain osoitetaan aktiivisesti, että ollaan jotain mieltä. Mutta ne ovat keskeinen osa sellaisen ilmapiirin luomista, jossa pyöräilyä ei voi jättää huomiotta, vaan pyöräilyolosuhteet kiinnostavat ihmisiä. Kaupunkisuunnitteluviraston virkamiehen mukaan näkyvä pyöräaktivismi on helpottanut asioiden ajamista virastojen sisällä huomattavasti. Punainen asfaltti levitetään vain sille joka sitä vaatii.

Allekirjoittanut puhuu kesäkuun kriittisen pyöräretken lopussa konttiaukiolla.

Seuraava kriittinen pyöräretki järjestetään tiistaina 10.7. Tapaaminen klo 17:30 Pyöräkeskuksella, Narinkalla. Kriittisiä suunnitellaan sähköpostilistalla, jolle pääsee mukaan mailaamalla allekirjoittaneelle. Osoitteen jo arvaattekin.

6) Koulutus

Tämä ei nyt mahdu enää aikaraamiini, vaan täytyy siirtyä seuraavalle päivälle. 9.5. alkoivat nimittäin HePon katuajot, jossa opetetaan ihmisiä ajamaan kantakaupungin kaduilla turvallisesti ja sujuvasti. Tavoitteena on lisätä pyöräilyä ylipäänsä ja erityisesti siirtää pyöräily jalkakäytäviltä ajoradoille.

Ensimmäisiin kuusiin katuajoihin on osallistunut yhteensä muutamia kymmeniä ihmisiä. Heistä varmaan ainakin osan pyöräilymäärät ovat kasvaneet. Paljon suurempi vaikutus on kuitenkin varmasti ollut katuajojen näkyvyydellä mediassa ja netissä: epäilemättä monet ovat siirtyneet kadulle ajamaan osallistumatta erikseen kursseille. Mitä enemmän kadulla ajetaan, sen turvallisempaa se myös on, ja houkuttelee muitakin pyöräilemään.

Myös Tampereella ja Jyväskylässä suunnitellaan katuajojen järjestämistä.

Oma vaikutelmani on, että jalkakäytävillä ajo on vähentynyt ratkaisevasti keskustassa tämän kesän aikana. Yleisen ajattelutavan muutos on Helsingissä tapahtumassa juuri nyt. Vielä ensimmäisillä katuajoreissuilla näkyi yhtä paljon pyöräilijöitä jalkakäytävillä kuin kaduilla, mutta viimeisen parin kerran aikana on oikein saanut etsiä jalkakäytäväpyöräilijöitä. Ero on suuri, puhumattakaan parin vuoden takaisesta tilanteesta. Uskon, että katuajoilla on ollut oma roolinsa tässä muutoksessa, vaikkei se siitä yksin vastaakaan.

Keskellä kaistaa – katupyöräilyn alkeet kahdessa minuutissa from Helsingin Polkupyöräilijät on Vimeo.

Seuraavat katuajot ovat tänään, 20.6. Tapaaminen klo 17:30 pyöräkeskuksella, Narinkatorilla. Tervetuloa mukaan. Ilmottautua voi vaikka Facebookissa

Kuinka edistää pyöräilyä?

Kysynkin teiltä, tänne asti lukeneet: mikä on tehokkain tapa edistää pyöräilyä ja miksi. Jokainen yllä esitelty toiminta kuvaa yhtä vaikuttamistapojen kategoriaa. Muitakin keinoja varmasti on, ja niitä saa tuoda esiin. Sivupalkissa on myös äänestys aiheesta. Ja olen aivan tarkoituksella jättänyt määrittelemättä, mitä pyöräilyn edistäminen oikeastaan tarkoittaa; sen saa tulkita kuten haluaa.

Helsingin tavoite on kaksinkertaistaa pyöräilyn osuus liikenteessä 15 prosenttiin vuoteen 2020 mennessä. Se ei toteudu, ellemme tee siitä totta. Tervetuloa mukaan.

Epic fail, eli sairaaloiden IT eilen, tänään ja huomenna

Kaikki nykyään tietävät, että terveydenhuollon IT-järjestelmät tulevat tuhottoman kalliiksi ja toimivat luvattoman huonosti. Erityisesti valtiontalouden tarkastusvirasto avautuu aiheesta säännöllisesti ja asiaa puidaan jo eduskunnassakin. Ylen sanoin, ”Terveydenhuollon it-hankinnoissa lähes kaikki on mennyt pieleen”

Mutta miksi on näin? Pieni tapausesimerkki ehkä valaisee tilannetta. Dickensin kolme aavetta johdattavat teemaan.

Ensin vuorossa menneiden IT-hankkeiden aave.

Helsingin ja uudenmaan sairaanhoitopiiri (HUS) on perinteisesti käyttänyt potilastietojärjestelmänään Uranusta (sama kuin Miranda). Sen kehittämisestä vastasi alkujaan Medici data oy, jonka viisi sairaanhoitopiiriä yhdessä omistivat. Yhtiöitettyä omaa tuotantoa siis. 2007 Medici data myytiin Logicalle (silloin WM-data) hintaan, joka salattiin.  Ratkaisun oli tarkoitus helpottaa järjestelmäintegraatioita, koska Logica teki runsaasti muitakin terveydenhuollon järjestelmiä. Alkuperäisessä sopimuksessa HUS sitoutui ostaman Logicalta päivityksiä 700 000 eurolla vuosittain 2012 asti. Todelliseksi kustannustasoksi kuitenkin muodostui 2-3 miljoonaa euroa vuodessa.

Nyt Uranuksesta ollaan luopumassa. Tavoiteltuja integraatiohyötyjä ei saatu, ja järjestelmän käytettävyydestä on tullut paljon valituksia. Koska sairaalaa ei kuitenkaan voi jättää tyhjän päälle, osti HUS vielä kolmen vuoden tuen ja pienkehityksen Uranukseen Logicalta. Hinta oli 15,7 miljoonaa euroa, eli yli viisi miljoonaa vuodessa. Osto tehtiin ilman kilpailutusta, koska vaihtoehtoja ei oikeastaan ole. Tietoviikon sanoin ”Hankinta on tehty ilman kilpailutusta, koska Uranus-potilastietojärjestelmä on Logican kehittämä ja yhtiö omistaa sen oikeudet.” Alkuperäisen kehitystyön toki maksoivat sairaanhoitopiirit.

Alalla toimivan lähteen arvion mukaan sopimuksen sisältämät työt olisi saanut ostettua markkinoilta noin miljoonalla per vuosi. Loput neljä miljoonaa kuluvat siis käytännössä siksi, että Logica on palvelun ainoa mahdollinen tarjoaja, ja voi hinnoitella työnsä kuten haluaa. Monopolimyyjän markkinat ovat tällaiset. (En väitä, että ne ovat kaikki katetta, vaan suuri osa tuhrautuu myös tehottomaan tai turhaan työhön).

Tähän mennessä siis on ensin koodattu järjestelmä itse, sitten myyty se, luultavasti lähes ilmaiseksi isolle IT-talolle. Iso IT-talo on nostanut hintoja ensin vähän ja sitten paljon, mutta pakko on maksaa koska toimittajalla on monopoli järjestelmäänsä. Laatu ei myöskään ole ainakaan parantunut vuosien varrella. On hyvin ymmärrettävää, että HUS haluaa luopua järjestelmästä.

Sitten kuvaan astuu nykyisten IT-hankkeiden aave

Uranuksen tilalle ollaan tuomassa uutta, kansallista yhtenäistä potilastietojärjestelmää. Sitra teetti Accenturella selvityksen kuinka Suomessa voitaisiin yhtenäistää terveydenhuollon potilastietojärjestelmät ostamalla ulkomailta valmis järjestelmä. Sirius-hankkeen projektipälliköt ja lähes koko projektiryhmä olivat joko HUSin tai Accenturen palkkalistoilla, vaikka muodollisesti hankkeen organisoi Sitra. Käytännössä ajatus on, että uusi järjestelmä tuodaan ensin HUSille ja sitten muualle maahan (sivumennen sanoen tämä on ihan järkevä tapa toimia, ei siinä mitään).

Selvityksessä parhaaksi järjestelmäksi todettiin amerikkalainen Epic ja toiseksi tuli myöskin amerikkalainen Cerner. Jatkotoimenpiteinä HUS aloitti Sirius 2 -hankkeen, jossa valmistellaan varsinaista järjestelmän kilpailutusta, ja Accenture hankki oikeudet myydä Epic-järjestelmää Suomessa (*).

Tässä kohti kannattaa taas pysähtyä hetkeksi. Olemme siis tilanteessa, jossa on konsultin avustuksella käytännössä päätetty, mikä järjestelmä tullaan valitsemaan. Samainen konsultti on nyt ainoa taho, jolta tuon järjestelmän voi saada. On siis Accenturen ehdotuksesta käytännössä päätetty, että potilastietojärjestelmät koko suomeen tulee toimittamaan Accenture.

Terveydenhuollon ATK-päivillä niin Accenturen kuin HUS:inkin edustajat löysi parhaiten Epicin tiskiltä. Lapussa lukee ”Olemme Epicin ständillä. Tervetuloa”

Ja kerrontavastuu siirtyy nyt tulevien IT-hankkeiden aaveelle

Seuraavaksi HUS kilpailuttaa potilastietojärjestelmän hankinnan syksyllä 2012. Accenture tarjoaa Epicciä, Logica tarjonnee Cerneriä. Muitakin varmasti osallistuu.

Accenture voittaa kilpailutuksen, ja alkaa viiden vuoden projekti, jossa Uranus korvataan Epicillä. Kahdeksan vuoden sisään kaikki muutkin suomen potilastietojärjestelmät korvataan Epicillä. Kustannuksiksi arvioidaan 1.2 – 1.8 miljardia euroa, josta 60% menee Accenturelle ja Epic Systemsille. Loput ovat sairaanhoitopiirien omia kuluja.

Alun jälkeen hankinnat tullaan tekemään ilman kilpailutusta; muita vaihtoehtoja ei oikeastaan ole. Epic-potilastietojärjestelmä on Epic Systemsin kehittämä ja Accenture omistaa sen jälleenmyyntioikeudet Suomessa.

Aiemmin HUS oli siis yhden monopolitoimittajan kuristusotteessa, ja tämä hyödynsi sitä laskuttamalla useita miljoonia vuodessa. Jatkossa koko maan sairaanhoitopiirit ovat yhden monopolitoimittajan kuristusotteessa, ja arvioitu kustannustaso on useita satoja miljoonia vuodessa. Siis monopolitoimittajan arvioima kustannustaso.

Tämäkin voisi vielä olla ihan ok. Nykyisestä katastrofista eroon pääseminen maksaa väistämättä paljon rahaa, teki sen miten tahansa. Jos yhtenäisellä ja toimivalla potilastietojärjestelmällä saadaan jatkuva koneiden odottelu ja turhien lomakkeiden täyttely sekä systeemin aiheuttamat hoitovirheet karsittua, on tämänkin potentiaaliset hyödyt jopa satoja miljoonia.

Olisin ihan valmis hyväksymään vaikka kymmenen miljoonan vuotuisen välistävedon, jos sen vastineeksi saataisiin toimiva sairaalajärjestelmä. Mutta miksi ihmeessä saataisiin? Todennäköisempää on, että se toimii suunnilleen yhtä hyvin kuin Uranuskin.

Julkiset kilpailutukset voitetaan sillä, että tarjottava järjestelmä on itsessään halpa. Usein tarjoukset tehdään jopa tappiolla. Tarjoava yritys tekee voittonsa lisä- ja muutostöistä, joiden hinta on kova. Ostaja ei tietenkään halua ostaa kalliita lisätöitä, vaan ostaa niitä ainoastaan jos on pakko.

Eli jos järjestelmä toimii hyvin, jäävät toimittajalta kalliit lisätyöt saamatta, mutta jos se on koko ajan katastrofin partaalla, tili juoksee. En väitä, että kukaan rikkoisi softiaan tahallaan, mutta olemme luoneet järjestelmän, jossa menestyvät lähinnä yhtiöt joiden järjestelmissä on kriittisiä ongelmia. Sitä saa mitä tilaa.

Ratkaisun avain onkin tilata toisin.

Potilastietojärjestelmän kaltainen suuri, monimutkainen ja erittäin kustomoitu tuote luo voimakkaan lock-in efektin. Asiakas on käytännössä täysin riippuvainen lähdekoodin haltijasta, joka voi sanella hintansa ja ehtonsa. Vaihtaminen toiseen järjestelmään vie vuosia ja maksaa kymmeniä miljoonia. Siksi asiakkaan on hallittava lähdekoodia itse.

Toimitusehtoihin on siis lisättävä, että sairaanhoitopiiri saa lähdekoodin hallintansa ja vapaat oikeudet ostaa kehitystyötä järjestelmään keneltä haluaa sekä jakaa tilaamiaan muutoksia muiden sairaanhoitopiirien kanssa. Eli Vaikka Accenture myy Epicin lisenssit HUSille (15% kustannuksista), ylläpito ja muutostyöt  (45% kustannuksista) voidaan tilata keneltä vain.

Parhaiten tämä onnistuisi vaatimalla avoimen lähdekoodin lisenssiä, mutta tärkeimmät hyödyt saadaan vaatimalla jatkokehitysoikeus vain itselle. Välttämätöntä on kuitenkin rikkoa yhden toimittajan monopoliasema. Välttämätöntä on katkaista se kuristusnaru, jolla suuret IT-talot sairaanhoitopiirejä hallitsevat.

On mahdollista, että nykyiset tarjoajat eivät halua lähteä tällaiseen kisaan mukaan, mutta viime kädessä järjestelmän voi vaikka tehdä tyhjästä. Jos käytettävissä on viisi vuotta ja miljardi euroa, sillä oikeasti tekee jo aika paljon koodia. Potilastietojärjestelmät ovat monimutkaisia, mutta ei niiden niin monimutkaisia tarvitse olla. Monopolitoimittajan intressissä on aina tehdä järjestelmästä monimutkaisempi; asiakkaan hallitsemassa IT:ssä näin ei olisi pakko olla.

Koodin omistus tai avoimuus ei ole mikään hopealuoti, joka ratkaisee kaikki IT-hankkeiden ongelmat. Vaikka asiakas omistaisi kaiken koodin, hankkeet voidaan silti mokata. Mutta irtautuminen toimittajan liekanarusta on välttämätön edellytys sille, että hankkeet voivat onnistua.

Terveydenhuollon tietojärjestelmäongelmat ovat ratkaistavissa, mutta ne eivät ratkea ilman muutosta toimintatavoissa.

(*) Accenture on ainoa tiedetty Epicin myyjä Suomessa, ja on syytä olettaa, että sopimus antaa heille yksinoikeuden. Varmaa tietoa tästä ei minulla kuitenkaan ole.

Kaupunki saa sellaiset pyöräilijät kuin se ansaitsee

Hesari julkaisi tänään mielipidekirjoitukseni, jossa vastasin Katri Arjavan aiempaan kirjoitukseen siitä, kuinka pyöräinfraa on turha parantaa, koska pyöräilijät kuitenkin rikkovat liikennesääntöjä.

Alla ensin Arjavan kirjoitus ja sitten omani.

Liikennesäännöt koskevat myös pyöräilijöitä ja jalankulkijoita (HS 31.5.2012)
KATRI ARJAVA HELSINKI

Nyt pu­hu­taan taas sii­tä, min­kä­lai­nen pol­ku­pyö­rä­lii­ken­teen jär­jes­te­ly pal­ve­li­si lii­ken­tees­sä liik­ku­jia par­hai­ten. Ka­ru to­tuus kui­ten­kin on, et­tä mi­kään jär­jes­te­ly ei toi­mi, jos sen käyt­tä­jät ei­vät ym­mär­rä, mik­si so­vit­tu­ja sään­tö­jä pi­tää nou­dat­taa.

Jos asen­ne on se, et­tä lii­ken­ne­sään­nöt ovat vain mui­ta var­ten, ai­heu­te­taan vaa­raa se­kä it­sel­le et­tä muil­le. Esi­mer­kik­si Pu­na­vuo­res­sa pyö­räi­li­jät aja­vat ajo­ra­taa kiel­let­tyyn ajo­suun­taan, vaik­ka lail­li­nen reit­ti me­ni­si kort­te­lin pääs­sä. Lii­ken­ne­sään­nöt tun­te­va ei odo­ta vas­taan­tu­li­jaa yk­si­suun­tai­sel­la ka­dul­la ja ajaa sen mu­kai­ses­ti. Olen näh­nyt kak­si lä­hel­tä pi­ti -ti­lan­net­ta, kun kul­man ta­kaa on tul­lut­kin pyö­räi­li­jä.

Ajo­kor­tin omis­ta­vat ovat ai­na­kin pe­ri­aat­tees­sa op­pi­neet lii­ken­ne­sään­nöt ja toi­vot­ta­vas­ti nou­dat­ta­vat nii­tä myös pyö­räi­li­jöi­nä ja ja­lan­kul­ki­joi­na. Mi­ten sai­sim­me myös kor­tit­to­mat op­pi­maan sään­nöt? Eh­kä yh­dek­säs­luok­ka­lai­sia ei pi­täi­si pääs­tää maail­mal­le il­man lii­ken­ne­sään­tö­jen ly­hyt­tä op­pi­mää­rää. On tur­ha väit­tää, et­tä ter­ve jär­ki opas­taa oi­keaan käyt­täy­ty­mi­seen. Ei tar­vit­se kuin kat­soa, mi­ten ih­mi­set tör­mäi­le­vät toi­siin­sa jal­ka­käy­tä­vil­lä ja suo­ja­teil­lä. Jos kaik­ki kul­ki­si­vat oi­keaa lai­taa, tä­mä­kin väl­tet­täi­siin.

Ja vastaukseni:

Kaupunki saa sellaiset pyöräilijät kuin se ansaitsee (HS 3.6.2012)
OTSO KIVEKÄS 
VARAPUHEENJOHTAJA HELSINGIN POLKUPYÖRÄILIJÄT
Kat­ri Ar­ja­va oli huo­lis­saan (HS Mie­li­pi­de 31. 5.) sii­tä, kuin­ka pyö­räi­li­jät ei­vät nou­da­ta sään­tö­jä, ja ar­ve­li, et­tei mi­kään pyö­rä­tei­den pa­ran­ta­mi­nen au­ta asiaa.
Lii­ken­ne­jär­jes­te­lyi­den laa­tu ja sään­tö­jen kun­nioi­tus kui­ten­kin kul­ke­vat kä­si kä­des­sä. Mais­sa, jois­sa pyö­räl­lä voi hel­pos­ti ajaa sään­tö­jen mu­kaan, näin myös teh­dään. Sik­si on syy­tä ol­la toi­vei­kas: eh­kä jo pa­rin­kym­me­nen vuo­den ku­lut­tua Hel­sin­gis­sä­kin osa­taan pyö­räil­lä sään­tö­jä nou­dat­taen ja toi­set huo­mioi­den. 
Hol­lan­ti­lai­sen sa­non­nan mu­kaan kau­pun­ki saa sel­lai­set pyö­räi­li­jät kuin se an­sait­see.
Tä­tä odo­tel­les­sa on pyö­räi­li­jöi­den ajo­ta­po­ja syy­tä pyr­kiä pa­ran­ta­maan jo ny­kyi­ses­sä ka­tu­ver­kos­sa. Eh­kä tär­keim­pä­nä asia­na pyö­räi­li­jät pi­tää saa­da siir­ty­mään ka­dul­le, pois jal­ka­käy­tä­vil­tä.
Ope­tus ja esi­merk­ki toi­mi­vat pa­rem­min kuin va­li­tus. Sik­si Hel­sin­gin pol­ku­pyö­räi­li­jät jär­jes­tää jo­ka kes­ki­viik­ko il­mai­sia ka­tua­jo­kurs­se­ja, jon­ne voi tul­la har­joit­te­le­maan lail­lis­ta ja tur­val­lis­ta ajoa kan­ta­kau­pun­gin ka­duil­la. Ta­paa­mi­nen on Na­rink­ka­to­ril­la kes­ki­viik­koi­sin kel­lo 17.30.

11 syytä miksi valtion laitosten kannattaa avata koodinsa

Valtion laitos, potentiaalinen asiakas, on teettämässä uutta tietojärjestelmää. Korvataan kasa vanhoja systeemejä, ja integroidutaan toiseen kasaan. Kehitys tarkoitus tehdä mahdollisimman ketteränä, joidenkin rajapintojen avaamista avoimena datana valmistellaan. Perusarkkitehtuuri on järkevän näköinen ja teknologioiden suhteen tarjoajia pyydetään tekemään ehdotuksia. Kaiken kaikkiaan asiakas vaikuttaisi olevan aika kartalla siitä, miten softaprojektia kannattaa tehdä.

Ajattelin ehdottaa heille, että mitä jos julkaisisitte myös lähdekoodinne avoimena. Alla perusteita, miksi heidän kannattaisi näin tehdä. Lisää saa ehdottaa.

Maanmittauslaitoksen oskari.org-portaali on hyvä esimerkki siitä, kuinka valtion laitos julkaisee kehittämänsä koodin vapaaseen käyttöön

Uuden järjestelmän koodi on kokolailla yhteen tarkoitukseen tehtyä, eikä sille pääosin ole nähtävissä muuta käyttötarkoitusta. Siksi yleinen perustelu kehittäjäyhteisön tekemästä ilmaisesta työstä ei tässä tapauksessa ole soveltuva.

Mutta ne argumentit…

A) Virasto hyötyy itse:

  1. Mahdollisuus siirtää kehitys- ja ylläpitovastuita toimittajalta toiselle paranee. Uusi toimittaja tai toimittajakandidaatti voi perehtyä koodiin jo etukäteen omin nokkinensa, valita tekijät sitä silmällä pitäen ja ylipäänsä harkita, lähteekö tarjouskilpailuun mukaan ollenkaan. Tämä johtanee hiukan parempiin tarjouksiin, ja etenkin uusi tiimi pääsee tuottavaan työhön nopeammin.

  2. Koodin laatu paranee, koska useimmat eivät kehtaa tuottaa julkaistavaksi samanlaista kuraa, jota suljettuun järjestelmään voi piilottaa. Analogisesti, ”on eri asia laulaa suihkussa kuin lavalla”. Tämä helpottaa elinkaarenhallintaa ja laskee ylläpitokuluja etenkin pitkällä tähtäimellä.

    Vaikutus toki perustuu laajempaan kulttuuriseen muutokseen, jossa koodaajat vaativat itseltään ja toisiltaan korkeampaa laatua. Koodin avaaminen on ehkä vain tuon muutoksen katalyytti, mutta toimiva sellainen.

  3. Systeemiin liittyviä järjestelmiä tekevien työ helpottuu. Periaatteessahan hyvin dokumentoitu rajapinta riittää, mutta käytännössä asia ei ole näin. Rajapinnoissa on bugeja, ja dokumentaatio on aina epätäydellistä. Rajapinnan käyttäjän työtä tehostaa joskus paljonkin, kun rajapintaan ei tarvitse suhtautua mustana laatikkona, vaan hän voi tarkistaa mitä siellä alla oikeasti tapahtuu ja siten ymmärtää rajapintaa paremmin. Antti kuvaa efektiä hyvin Codenton blogissa.

  4. Koodin avaaminen – kuten datan avaaminenkin – on hyvää PR:ää. IT-mediaa kiinnostavat nämä asiat tällä hetkellä, ja niillä pääsee vaikuttamaan edistykselliseltä ja coolilta. En lähde nyt erittelemään hyvän maineen etuja; mainetta pidetään yleisesti tavoiteltavana asiana.

B) Yhteiskunta kokonaisuudessaan hyötyy:

  1. Avatulle koodille voi löytyä yllättäviä käyttötarkoituksia muualla. Vähintään se voi toimia eri työkalujen käyttöesimerkkinä tai opiskelijoiden harjoitustyömateriaalina. Mahdollisuus merkittävään käyttöön on vähäinen, mutta ennakoimattomia asioita tapahtuu. Tämä tuo myös potentiaalisia PR-hyötyjä jos käyttöä löytyy.

  2. Koodin toimittaja voi hyödyntää kertyneen osaamisen lisäksi myös syntynyttä koodia seuraavassa vastaavassa hankkeessa vaikkapa naapuriviraston puolella. Toimittaja tai seuraava asiakas siis hyötyvät työn tehostumisesta. (sivumennen sanoen: olen yhdessä vanhassa duunissa opensourcannut työkalukoodia jotta sitä voisi käyttää toisillakin asiakkailla).

  3. Koodin avoimuuden yleistyminen tuo uusia bisnesmahdollisuuksia. Esimerkiksi riippumatonta pienimuotoista lähdekoodin ja järjestelmän laadun auditointia. Jos auditointi vaatii raskaat neuvottelut että koodin edes näkee, maksaa se paljon. Avoimen koodin auditointia taas voi tehdä pikkufirma ohimennen ja esim. jättää tarjouksen vasta kun tietävät koodista löytyvän jotain parannettavaa.

C. Muut argumentit:

  1. Julkishallinnon pitää lähtökohtaisesti olla avointa ja julkista ja suljettua/salaista vain jostain pakottavasta syystä. Periaate löytyy jo perustuslain tasolta (hallinnon avoimuus). Itse asiassa avoimessa koodissa on kyse asiakirjajulkisuuden periaatteen loogisesta laajennoksesta.

  2. Myös voimassaoleva hallitusohjelma itse asiassa kehottaa tähän: ”Avoimeen lähdekoodiin perustuvien ratkaisujen käyttöönottoa edistetään julkisen hallinnon kokonaisarkkitehtuurin puitteissa ja kustannushyötyanalyysin pohjalta.” Avaamisesta on jonkin verran hyötyjä, eikä juuri lainkaan kustannuksia, joten sitä kuuluu siis edistää.

  3. Näyttäisi siltä, että julkisissa IT-projekteissa avoin data, ketterä kehitys ja avoin lähdekoodi linkittyvät käytännössä yhteen. Maanmittauslaitos, joka on avoimen datan lippulaiva Suomessa, on myös ketterän kehityksen edelläkävijä ja julkaisee koodinsa avoimena. Sama koskee Sitraa. Yhteys saattaa olla osin satunnainen, ja johtua vain ajan hengestä, mutta sitä ei kannata ohittaa. Kaikki kolme kun linkittyvät uusiin toimintatapoihin ja haluun tehdä julkisista ohjelmistoista hyviä ja kansalaisia palvelevia. Metatarina, jonka menestys voi johtaa todella suuriinkin hyötyihin aivan kaikille.

Lopuksi

Avoimen koodin hyödyt eivät rajoitu vain siihen, että itse koodi on avoimena saatavilla – vaikka siitä on joskus suuriakin hyötyjä toki. Hyötyjä liittyy myös työtapoihin ja ajattelutapaan, jossa avoimuus on lähes itsestäänselvyys. Salasanojen kirjoittamisesta koodin sekaan ei tarvitse edes keskustella, kun koodi on avoimena githubissa. Rajapinnan bugisuus ei ole peruste lyödä hanskoja tiskiin viikoksi, kun voi käydä katsomassa mikä siellä on rikki, ja raportoida virheen täsmällisesti. Ja niin edelleen.

Avoimuus on pienten hyötyjen kasautumista, joka voi levitessään johtaa suuriin ja yllättävinkin muutoksiin. Ja on syytä huomata, että avoimuutta vastaan ei julkishallinnossa puhu oikeastaan mikään: siksi pienetkin hyödyt riittävät perusteeksi.