Autopaikat yksi syy asuntopulaan

Helsingin Sanomat julkaisi tänään mielipidekirjoitukseni autopaikoista Jätkäsaaressa. Heti sen alla oli Martti Tulenheimon kirjoitus samasta aiheesta.

HS 13.9.2011 mielipidesivu (C6)

Kirjoitus alkuperäisessä muodossaan alla, Hesari taisi hiukan stilisoida kieliasua. Kiitokset myös Mikko Särelälle  yhteistyöstä sen laatimisessa.

Aiheesta luvassa laajemmin joskus myöhemmin, nyt on kiire ehtiä Länsiväylälle ajelemaan.

Autopaikkasääntely yksi syy asuntopulaan

Helsingin Sanomien uutisessa väitettiin (HS Kaupunki 3.9.2011), että kaupungin lupa rakentaa vähemmän autopaikkoja on yhteiskunnallista tukea. Asia on täysin päinvastoin. Kaupungin kaavoitusmääräykset, jotka vaativat kalliiden autopaikkojen ylenmääräisen rakentamisen, on valtava yhteiskunnallinen tuki autoilijoille. Pelkästään Jätkäsaaressa autoilijoiden saama tuki lasketaan jopa sadoissa miljoonissa euroissa. Tämä tuen maksavat kaupunki ja alueen autottomat asukkaat.

Kansainvälisissä tutkimuksissa autopaikkavaatimusten on osoitettu nostavan asuntojen hintoja, vähentävän maan arvoa ja vähentävän asuntorakentamista. Syykin tähän on selvä. Jos autopaikkoja vaaditaan enemmän kuin asukkaat niitä haluavat, osa kustannuksista jää maanomistajan ja autottomien asukkaiden maksettavaksi. Helsingissä asunnon omistaakseen onkin pakko maksaa myös autopaikasta – halusi sitä tai ei.

Siksi autopaikkavaatimus ei tue pieni- tai keskituloisia, Kuten Risto Rautava väittää (HS 10.9.). Päin vastoin, vähentämällä asuntojen tarjontaa ja nostamalla hintoja, se tekee pieni ja keskituloisille entistä vaikeammaksi asua kantakaupungissa, ja pakottaa heidät muuttamaan lähiöihin tai kehyskuntiin. Kyseessä on tulonsiirto pienituloisilta hyvätuloisille.

Autopaikkavaatimukset lisäävät autoliikennettä, kun autoilijat eivät joudu maksamaan täyttä hintaa parkkipaikoistaan. Näin katualueet on ”pakko” mitoittaa suurelle automäärälle sen sijaan, että ne mitoitettaisiin hyvälle ja viihtyisälle kaupunkirakenteelle. Seurauksena asutus hajaantuu yhä kauemmas, ja autoja tarvitaan yhä enemmän.

Kaupunkisuunnitteluvirastosta kerrotaan myös, että autopaikkavaatimusten toteuttaminen on työläin osa kaavoitusprosessia ja siihen kuluu jopa kolmannes suunnittelijoiden työajasta. Tämä on ehkäpä tärkein syy siihen, ettei kaupunki kykene kaavoittamaan asuntoja edes kohtuullisen maltillisessa tavoitevauhdissa.

Jätkäsaari sijaitsee kävelyetäisyydellä kaikista keskustan palveluista. Asukas voi käyttää kulkemiseen kävelyn lisäksi mm. kahta raitiovaunulinjaa ja metroa. Pakottamalla asukkaat maksamaan toisten autoilu kaupunki ohjaa heitä siihen liikkumistapaan, josta on kaikkein eniten haittaa ja kuluja muille. Tässä ei ole mitään järkeä.

Otso Kivekäs
Helsinki

Länsimuuri

Vuona 1968 julkaistiin Smith-Polvisen liikennesuunnitelma. Siinä keskustaa halkoivat moottoritiet jotka tekisivät (auto)liikenteestä sujuvaa, mutta olisivat samalla tuhonneet koko keskustan. Kaupunginvaltuusto hylkäsi suunnitelman, ja onkin epäilty että moottoritieverkosto oli pelkkä olkinukke, kauhukuva, jolla valtuusto saatiin hyväksymään metropäätös.

Ensimmäinen keskustaan tulevista moottoriteistä oli kuitenkin avattu jo 1965. Länsiväylä. Vaikka sen Itäväylään ja Hämeenlinnanväylään yhdistävät osuudet jäivät rakentamatta, seisoo se yhä 60-luvun paikallaan monumenttina uskolle kuinka henkilöauto ratkaisee kaikki kaupunkien ongelmat. Ei se ratkaissut.

Smith-Polvista katsoessa on helppo ymmärtää, miten moottoritiet keskellä kaupunkia ovat järjettömiä. Liittymät peittävät koko Ruoholahden, Töölönlahden ja Kruunuhaan edustan merialueen. Kaistojen tieltä on purettu kokonaiset korttelirivit Kruunuhaasta ja Punavuoresta. Pienellä mielikuvituksella voi kuvitella, mitä tämä tekisi kaupunkirakenteen toimivuudelle ja ympäristön miellyttävyydelle. Esimerkkiä voi katsoa vaikka Porkkalankadun sillan seudulta. Kaupungin sisällä moottoritie ei enää merkiste sujuvaa liikennettä, vaan se on paikallisen liikenteen este.

Kaupunkimotarin seutu kauneimmillaan Porkkalankadulla (ja joo, tiedän ettei se ole moottoritie)

Sama mikä pätee Smith-Polvisen koskaan rakentamattomiin moottoriteihin, pätee myös niiden reaalitodellisuudessa asuviin serkkuihin. Kun kaupunki laajenee, yhä kauempana olevat alueet ovat potentiaalista kaupunkia. 1800-luvun Helsinki oli Helsinginniemellä, toiseen maailmansotaan mennessä se kasvoi kattamaan nykyisen kantakaupungin. Nyt on tullut aika herätä siihen, että kaupunkia täytyy laajentaa.

Puhun tietenkin siitä, että Länsiväylä on purettava, ja korvattava kadulla, jonka ympärillä kaupunki laajenee länteen. Idea ei ole omaperäinen. Moottoriteitä on purettu kaupunkirakenteen tieltä muun muassa New Yorkissa, Soulissa ja San Fransiscossa.

Länsiväylä jatkuu paljon pidemmälle kohti keskustaa kuin muut moottoritiet. Kuva: Stanga cycling

60-luvulla moottoritien rakentaminen Ruoholahteen asti oli järkevää, kun kaupungin raja oli Mechelininkadulla, ja siitä länteen vain laitakaupungin valot. Suurin osa nykyisestä Ruoholahdesta on rakentunut viimeisen 20-vuoden aikana. Lisäksi Helsingin satamat Jätkäsaaressa ja Hernesaaressa tarvitsivat moottoritietä merkittävään määrään tavarakuljetuksia. Nyt tilanne on toinen. Satama on siirtynyt Vuosaareen ja tiivis kaupunkirakenne ulottuu Ruoholahteen asti. On aika muuttaa Länsiväylä kaduksi ja antaa kaupungin kasvaa länteen.

Tälläinen kulttuurihistoriallinen tarkastelu ei tietenkään vielä perustele, että länsiväylälle pitäisi tehdä jotain. Tämä oli vasta johdanto.

From Länsiväylä to Länsibulevardi

Carlos Lamuela teki diplomityönsä TKK:lla länsiväylän muuttamisesta kaduksi. Moottoritien leveys on noin 100 metriä, ja melualueilla sen vieressä on hankala rakentaa. Hidasliikkeisempi katu vetää samat autot alle 50 metrin leveydeltä, ja viereen voi paljon paremmin rakentaa, koska melu on vähäisempi ja saasteongelmatkin voidaan hallita.

Diplomityön hahmottelemassa  Länsiväylän ja Karhusaarentien viemälle maalle Ruoholahdesta Kehä ykköselle mahtuu 16 000 asukasta ja 10 000 työpaikkaa. Teiden kapasiteetti ei laske, mutta nopeus ainakin ruuhkan ulkopuolella hidastuu. Lähemmäs sijoittuvan asutuksen liikennetarvetta vähentävä vaikutus kuitenkin luultavasti kumoaa tämän hidastuksen vaikutuksen.

Kaupunginosittain rakennusoikeus jakautuu seuraavasti:

  • Ruoholahti 94500 k-m2
  • Lauttasaari 229000 k-m2
  • Koivusaari & Hanasaari 125500 k-m2
  • Keilaniemi 292000 k-m2

Erityisesti Ruoholahti ja Keilaniemi ovat haluttua rakennusmaata, ja Lauttasaaressakin rakennusoikeusneliön hinta on kiinteistöviraston mukaan 900-1300 euroa. Nopeasti laskien alueella olisi vajaan miljardin euron arvosta rakennusoikeutta, eli rahasta moottoritien muuttaminen tuskin jäisi kiinni.

Lauttasaaren pohjoisosat nyt
Lauttasaaren pohjoisosat Länsibulevardin rakentamisen jälkeen

Kaupunkisuunnitteluviraston suunnitelmat

Kaupunkisuunnitteluvirasto (KSV) on tehnyt alustavia tutkimuksia siitä, kuinka moottoriteiden muuttaminen kaduiksi mahdollistaisi kaupungin kasvun. Asiaa on esitelty myös Hesarissa.

Kehä ykköselle ja moottoriteille sen sisään mahtuisi tutkimusten mukaan noin 150 000 asukasta ja 100 000 työpaikkaa. Vertailun vuoksi, Kalasatamaan ja Länsisatamaan mahtuu yhteensä 50 000 asukasta. Luvut ovat tietenkin hyvin alustavia, ja KSV onkin aloittamassa ensi vuonna varsinaisen selvityksen, miten liikennealueet voitaisiin muuttaa rakennuskäyttöön.

Asian ydin on, missä asuvat ne 400 000 asukasta, jotka muuttavat Helsingin seudulle seuraavan 30 vuoden aikana. Jos heidät asutetaan pitkin kehyskuntien peltoja, räjähtää autoliikenteen määrä käsiin, eikä liikenneverkko toimi enää lainkaan. Uusista asukkaista valtaosa on pakko päästää Kehä ykkösen sisäpuolelle, jotta kaupunki toimisi ollenkaan. Helpommin tämä onnistuu muuttamalla motarit kaduiksi. Muita ratkaisuja sopii esittää.

Kriittinen pyöräretki Länsiväylällä

Ensi tiistaina, 13.9. valtaa kriittinen pyöräretki Länsiväylän alkupään hetkeksi. Kokoontuminen Lasipalatsin aukiolla klo 17:30. Useat sadat pyöräilijät vaativat, että Länsiväylä pitää muuttaa tavalliseksi kaduksi, jonka varrelle rakennetaan kaupunkia. Ja tietysti toimivaa pyöräväylää keskustasta länteen.

Lisätietoja retkestä Facebookissa. Tervetuloa mukaan.

Seuraavana päivänä kaupunginvaltuuston kokouksessa jätetään aloite, jossa vaaditaan, että Länsiväylän kaduksi muuttamista tulee selvittää ennen kun Koivusaaren tai Katajaharjun suunnitelmista tehdään ratkaisuja. Aloitteen on allekirjoittanut valtuutettuja useista puolueista, mutta lopullinen allekirjoittajalista tiedetään vasta keskiviikkona.

Aloitteen teksti löytyy Ville Ylikahrin blogista 

Edit
13.9. Länsiväylällä pyöräili 260 pyöräilijää. Kuvia ja lisätietoja Kaupunkifillarissa.
14.9. jätti 28 valtuutettua aloitteen, jossa vaadittiin länsiväylän bulevardiksi muuttamisen selvittämistä.  Allekirjoittajien joukossa oli valtuutettuja vihreistä, demareista, kokoomuksesta, keskustasta, rkp:stä, vasemmistoliitosta ja skp:stä.


Minkä musiikin talo

Erinäisten sattumien seurauksena päädyin tänään Apocalyptican keikalle Musiikkitaloon. Yllätys oli mieluisa, koska olin jo päättänyt, että täytyyhän se talo mennä näkemään ja kuulemaan. Ja sitäpaitsi Apocalypticaa olen kuullut vain levyltä, vaikka keikkoja on kehuttu.

Talon kuvauksia voinee lukea toisaalta. Hienohan se on, ja kulhomainen pääsali on vaikuttava. Epäsymmetrisenä ja kääntylevine pintoineen se muistuttaa jonkinlaista modernia lasimaljakkoa.

Apocalyptica taas lienee päässyt avaamaan musiikkitalon ensimmäisenä ”rock-aktina” varmaan siksi että – no, sellot nyt ovat selloja. Tai ehkä kiertueajat vain sattuivat sopimaan, tiedä häntä.

Mutta se musiikki.

Oli helppo huomata, että musiikkitalo on suunniteltu akustisesti soitettavalle musiikille. Tonnien painoinen kanooppi, lavan sijoittelu keskelle ja tietävästi penkkien materiaalivalinnatkin on tehty akustiikan ehdoilla. Niin kauan kun ei käytetä äänentoistoa.

Istuimme 1F-katsomossa, lähes suoraan lavan takana. Ei tietenkään paras paikka, mutta kaikki eivät voi istua parhaalla paikalla. Äänentoisto oli suunnattu ainoastaan eteenpäin. Seurauksena edes välispiikeistä oli vaikea saada selvää, laulusta ja soitosta puhumattakaan. Rummut sen sijaan kuuluivat mainiosti – ne kun olivat suoraan edessä – ja peittivät tehokkaasti kaiken muun äänen. Selloista kuuli diskantteja sen verran, että melodiat saattoi tunnistaa, mutta Apocalyptican hienot selloriffit ja kaikki bassoäänet hukkuivat.

Näkökulma bändiin vastaa äänentoiston toimivuutta. Ei siinä, ihan hyvä persehän Pertulla on.

Rummuttomat biisit toimivat jo paremmin, joskin sellot puurouttivat niissäkin toisensa. Muutama täysin akustinen biisi (tai näin olin kuulevinani) sen sijaan soi todella kauniisti.

Jos saan näin julkisesti ehdottaa musiikkitalon organisaattoreille, niin kolme parannusideaa.

  1. Hommatkaa pääsaliin toimiva äänentoisto. Kyllä ammattialiset varmaan osaisivat sellaisen rakentaa.
  2. Jättäkää sähköisesti vahvistetuissa keikoissa taka- ja sivukatsomot myymättä. Salista tippuu kolmannes pois, mutta etuosassa homma ehkä toimii
  3. Se nyt on klassisen musiikin talo. Siihen se on kuulema loistava, käytetään sitä siihen.

Täytyy kyllä vielä mennä erikseen kuuntelemaan jotain klassista taloon, koska ei tämän perusteella voi vielä sanoa sen soveltuvuudesta käyttötarkoitukseensa yhtään mitään.

Hanasaari

Sörnäisten satama Mustikkamaalta päin, James Iles

Seinälläni teollisuusromanttinen maalaus Kalasatamasta. Tai oikeastaan Sörnäisten satamasta, ei se tuolloin vielä ollut Kalasatama.  Nimi kulkee jo uuden alueen etujoukkona, tulevaa ennakoiden. Aivan kuin sitä kansoittavat hipsterit, jotka 10 vuoden kuluttua ostavat sieltä perheasuntoja perheilleen, joita kuskaavat tavarapyörillään. Hanasaari, Sompasaaresta puhumattakaan ei koskaan ollut entistä kalasatamaa, vaan se vanha Sörkka, Sörnäisten satama.

Kuvaa hallitsee Hanasaari A, jonka kaksoispiiput nousevat kuin tulisina patsaina taivaalle, syytäen pyöreistä kidoistaan 50-luvun edistysuskoa ja valoisaa tulevaisuutta jonka valmistaa vähän harmaapi nykyisyys. Oikealla sen nuorempi ja laatikkomaisempi veli kurkistaa reunalta, ja etualalla kirkkaankeltaiset nosturit tanssivat ikuista vientitanssiaan.

Sama maisema on minulle henkilökohtaisesti tärkeä. Yksi elämäni mieleenpainuvia hetkiä oli, kun ajoin viimeisen muuttokuorman kyydissä Herttoniemestä Kulosaaren sillalle, ja eteen aukeni maisema Katajanokalta Merihaan, voimaloiden ja sataman kautta Tilastokeskuksen taloon, Hermanniin ja Arabiaan. Olin muuttamassa takaisin kaupunkiin.

Hanasaari A oli oikeasti omalla tavallaan kaunis. Ja kauneimmillaan, kun sitä purettiin. Enää sitä ei ole. Myös nosturit on siirretty Vuosaareen, ja 145 vuoden satamahistoria päättynyt. Maan ensimmäinen satamaratakin on rullalla, ja kiskoista valettu betonivalurautaa. Enää hanasaari B:n kalsea hahmo nousee Kalasataman kentillä. Toisin kuin isoveljensä, se ei ole millään tavoin kaunis.

Sen sijaan se on tiellä.

Kun voimalat rakennettiin, Sörnäisten ranta oli halpa teollisuusaluetta, ja kätevästi sataman vieressä, eli laivaväylä ja rata valmiina. Kukaan ei kuvitellutkaan, että sinne rakennettaisiin ikinä asuntoja. Asunnot rakennettiin mäille, ei tuuliselle täyttörannalle. Mutta kohta voimala on joka puolelta asutuksen saartama; tilanne on muuttunut.

Hanasaaren voimalan lakkauttamista pohditaankin valtuustossa lähiaikoina. Ei siksi, että se on tiellä, vaan koska hiilen käyttöä pitää vähentää (siitä kirjoitin aiemmin). Vaihtoehtona on kaasu- tai puuvoimala Vuosaareen, joka maksaa varmasti paljon rahaa. Mutta paljon maksaa Hanasaaren pitäminen paikoilaankin.

Voimalan tontti on suuruusluokaltaan 10 hehtaaria, ehkä vähän alle. Lisäksi hiilikasan tontti on ehkä 5 hehtaaria, eikä se kasakaan lähde siitä mihinkään jos voimala jää. Ajatuksesta kaivaa se maan alle kun on ilmeisesti luovuttu.

Yhteensä siis 150 000 neliöä maata todella hyvällä paikalla. Jos alue rakennettaisiin samalla tehokkuudella kuin muukin Kalasatama (jossa on isoja viheralueita pohjoisosissa), eli tehokkuudella 0,75, sinne mahtuisi 112 000 rakennusneliötä. Ja näillä luvuilla hyvän kokoinen puistokin silti. Maltillisella rakennusoikeuden arvolla 2000 €/kerrosneliö, kustannus voimalan pitämiselle paikallaan on 225 miljoonaa euroa. Samaa suuruusluokkaa, kuin Helsingin energia laskee alaskirjaukseksi ja tappioksi sen purkamisesta (vaikka luulisi laitoksen olevan 40 vuodessa kuoletettu).

Lisäksi on vielä kysymys alueen yhtenäisyydestä. Hanasaari B katkaisee tehokkaasti eteläisen Kalasataman irti Kalliosta. Tämä voi olla kriittinen kysymys sen suhteen, muodostuuko alueesta viihtyisää ja haluttua kaupunkia, vai lähinnä lähelle keskustaa rakennettu lähiö. Yhtenäinen kaupunkirakenne kun laajenee helposti, mutta tyhjälle kentälle sitä on vaikeampi luoda tyhjästä.

Voimala pitää nimenomaan purkaa, ei suojella. Suojeltuna se olisi edelleen tiellä, eikä soveltuisi kovin hyvin mihinkään käyttöön. Sitäpaitsi samanlaista 60-luvun teollisuusarkkitehtuuria on maa täynnä. Piipun voi vaikka jättää muistuttamaan teollisuudesta.

Sellaisia ovat romanttiset maalaukset. Kuvaavat mennyttä maailmaa. Sehän niistä romanttisia tekeekin.

En voi sanoa koskaan olleeni onnellinen

Jossain alkukesän Hesarissa Volvo-Markkanen sanoo:

”Törmäsin [vankilassa matematiikkaa lukiessa] sellaiseen käsitteeseen kuin Occamin partaveitsi. Olen elänyt sen mukaisesti, mutta ajattelutapa on vienyt spontaaniuden pois, ja se on surullinen asia. En voi toisaalta sanoa koskaan olleeni onnellinen”

Volvo-Markkanen, on legendaarinen roisto, joka tehtaili pankkiryöstöjä, autovarkauksia, salakuljetusta, vankilapakoja ja muita rikoksia 60-80 luvulla kaikkialla pohjoismaissa. Omien sanojensa mukaan hän toimi myös ranskalaisessa OAS-terroristijärjestössä ja KGB:n vakoojana.

Markkanen on varsin epätavallinen ammattirikollinen. Tarinoista tuttu, mutta tässä maailmassa vieras. Hän puhuu viittä kieltä sujuvasti, luki vankilassa ylioppilaaksi ja suhtautui ryöstöihin ja varkauksiin ennen kaikkea älyllisenä haasteena. Rikollisuuteen hän ryhtyi oman tulkintansa mukaan siksi, että hänen isänsä kasvatti hänet sellaiseksi. Nyky-atareille tyypillistä holtitonta ajautumista ja kaikkien mahdollisuuksien sössimistä ei näy, vaan hän olisi varmaan pärjännyt hyvin monella muullakin alalla. Kyvykäs ja itsereflektioon pystyvä rikollinen; sellainen jota järjestelmää ei ole tehty kestämään.

Occamin partaveitsi taas on tieteenheuristinen nyrkkisääntö, jonka mukaan teoriat tulee pitää mahdollisimman yksinkertaisina: jos kahdesta yhtä hyvin havainnot selittävästä teoriasta toinen on yksinkertaisempi ja sisältää vähemmän oletuksia, se on luultavammin oikea. Partaveitsi ei sano mitään siitä mikä selitys lopulta on oikea (se ratkeaa tutkimalla lisää, jos mitenkään), vaan ainoastaan, mikä on paras kandidaatti tähänastisen tiedon valossa.

Tässä kontekstissa Occamin partaveitsen voi ajatella edustavan ylipäänsä tieteellistä maailmankuvaa ja rationaalista elämänasennetta. Sitä, että ilmiöitä pyritään ymmärtämään, ja todennäköisiä selityksiä pidetään todennäköisinä. Sitä, ettei mikään mitä tapahtuu ole mystistä tai ihme, vaan sille on jokin ymmärrettävissä oleva selitys, vaikkei välttämättä vielä tuttu.

Tekeekö ymmärrys elämästä tylsää? Kysymys on mielenkiintoinen. Onko spontaaniuden ja elämänilon edellytys, ettei ymmärrä liikaa? Klassinen stereotypia taiteijoista ja insinööreistähän pelaa tällä samalla ajatuksella. Samaten uskomukset, kuinka koulutus tappaa luovuuden.

Näiden kesäisten elämänfilosofiapostausten hengessä en nyt lähde hakemaan tähän mitään tilastollista aineistoa, vaan totean vain oamkohtaisesti, että tähänastisen elämänkokemukseni mukaan ajatus on aivan mielenvikainen.

Asiat muuttuvat sitä mielenkiintoisemmiksi, mitä enemmän niitä tuntee, ja uusi tieto pikemminkin lisää spontaaneja ideoita leikatessaan ristiin vanhastaan tutun kanssa. Ja ainakin se luovuus, mistä itse mitään tiedän, perustuu nimenomaan laajaan osaamispohjaan.

Että siitä vaan opi kaikki asiat. Se ei riitä, mutta opi ne. Ja jos alkaa tuntua tylsältä, tee jotain haastavampaa. Tätä voi soveltaa niin töissä, harrastuksissa kuin kotonakin. Aina löytyy hankalampia töitä, ongelmallisempia projekteja tai vaikeampia ihmisiä, joiden kanssa elää, jos sille tielle haluaa lähteä.

Mutta miksi Markkanen sitten uskoo, että Occamin partaveitsi on vienyt terän hänen elämästään? Occamin partaveitsi yhdessä lääketieteen väestötason tutkimusten kanssa sanoo, että Markkanen on luultavimmin masentunut. Masennus saa elämän näyttämään takautuvastikin onnettomalta ja siltä, ettei omilla teoilla ole merkitystä. Se nimenomaan ”vie spontaaniuden pois”. Vanhusten masennus on sangen yleistä, ja alidiagnosoitua. Se on todennäköisin selitys, niin tylsältä kuin se kuulostaakin verrattuna elämänfilosofiseen pohdintaan.

Mutta päästetän vielä Markkanen ääneen:

Necesse est

Kun pitkittynyt myrsky teki laivaliikenteen välimerellä lähes mahdottomaksi kenraali Gnaeus Pompeius (ei se Pompeius, vaan hänen poikansa) lausui Navigare necesse est vivere non est necesse, eli purjehdus on välttämätöntä, eläminen ei.

Purjehdus todella oli välttämätöntä. Rooman elintarvikehuolto oli täysin Egyptistä tuotavan viljan varassa. Jos kaleerit jäisivät liian pitkäksi aikaa satamaan, Roomassa alkaisi kuolla väkeä kuin kärpäsiä, eikä jo horjuva tasavalta kestäisi sitä poliittisestikaan, vaan hajoaisi. Parin merimiehen elämä oli tässä yhtälössä täysin yhdentekevää.

Nykymuodossaan ”purjehdus on välttämätöntä, muu ei” onkin sitten saanut jo aivan eri merkityksen. Enoni sanoin, jos purjehdus ei olisi välttämätöntä, ei sitä kyllä millään muullakaan voisi perustella. Apriorinen välttämättömyys on siis välttämätöntä.

Välttämätöntä toimintaa Pernajan edustalla kesällä 2010. Kuva on harhaanjohtava. Nykyään olen tietenkin paljon ruskettuneempi, lihaksikkaampi, laihempi ja muutoinkin komeampi. Eikä Pernajaakaan enää ole.

Nykyaikajan osuva vastine antiikin purjehdukselle olisi ehkä tietoliikenne. Jos se lakaa toimimasta, alkaa yhteiskunta rakoilla. Siinä yhtälössä eivät muutamat pitkät illat tai hajonneet avioliitot paljon paina. Bitin on kuljettava! Asenteessa on jotain tuttua (joskin saisi mokkulan bitti kyllä kulkea vähän vakaammin täällä mökillä…)
 
Puutarhanhoito taas sai välttämättömimmän aseman muinaisessa Kiinassa, joskin sekään ei ollut kovin tärkeää. Melko paljon filosofisempaa kuin roomalaisuus.

Sivupalkissa on ollut tässä viikon verra äänestys siitä, mikä ei ole turhaa. Jaetussa kärjessä olevasta purjehduksesta tekstiä yllä, puutarhanhoidosta luvassa myöhemmin, jahka tomaatit kypsyvät. Tietoliikenteestä olen jo kirjoittanut kotitarpeiksi.

Koska uskon demokratiaan yhteisissä asioissa, ja suhtaudun alentuvan halveksien kaikenlaiseen BB-demokratiaan, jossa ”yleisö” eli rahvas äänestelee sirkushuvina tyhjänpäiväisistä asioista, jätän voittajasijaa pitävän teiniagstisen lauseen kaiken turhuudesta yksinkertaisesti käsittelemättä. Lukekaa vaikka Sartrea tai Kunderaa, minulla ei ole aiheeseen mitään lisättävää.

Niin, ja oikeastihan välttämätöntä on tietenkin pyöräily. Tällä kertaa välttämätöntä oli pyöräillä 120km mökille.

Elimistä ja elämästä

Klassisen sukupuolistereotypian mukaan miehet tapaavat (toisinaan? aina?) ajatella aivojensa sijasta peniksellään.

Kuten useimmat sukupuolistereotypiat, tämäkin on minulle kovin vieras. En tunnista siinä itseäni lainkaan. Sivumennen sanoen tajusin vasta hiljattain, että jotkut ihan oikeasti uskovat tällaisten sukupuolistereotypioiden kertovan jotain elämästä tai ihmisistä, että ne kelpaavat edes ensimmäiseksi heuristiikaksi. Olin jotenkin luullut, että niitä keksitään vain huonojen vitsien materiaaliksi jonkinlaisena postmodernina merkityspelinä, jonka säännöt ovat irronneet reaalitodellisuudesta jo kauan sitten.

No, takaisin asian tietämille. Jos puhe olisi naisista, sama asia ilmaistaisiin fraasilla ”kuunnella sydäntään”. Tämän ajan sukupuolikielipelissä kun tunne on jotain naisellista ja halu taas miehistä. Jako on tuoreehko. Vielä 1800-luvulla, ja korjatkaa joku sivistyneempi virheeni, voimakkaita tunteita pidettiin nimenomaan miehisenä ominaisuutena, johon heikot ja halujensa vietävissä olevat naiset eivät kykene. Ja vielä kauemmas katsoen, eroa ei oikeastaan ole (ref. Decamerone), vaan tunteet ja halut ovat pikemminkin samaa ruumillista kokemusta.

Kummassakin tapauksessa sanonnat kuvaavat sitä, kuinka ihminen käyttäytyy vaistomaisesti, ei rationaalisen ajattelun pohjalta. Hakeutuu näköpiirissä olevan mielihyvän suuntaan miettimättä globaaleja optimeja.

Tunnen joitakin miehiä, joiden voi sanoa ”ajattelevan peniksellään”, jotka siirtyvät elämäntilanteesta ja ihmissuhteesta toiseen sen mukaan, mikä tuntuu nyt hyvältä, näennäisen yllättäen. Näin sivusta katsoen minusta vaikuttaa, että lopputulos on usein kaikille asianosaisille ihan hyvä. Kenties parempi, kuin mitä rationaalinen harkinta ja huolellinen elämänsuunnittelu olisi tarjonnut..

Herraa tuntemattomia ehkä hieman yllättäen, Nietzsche asettuu tämän saman periaatteen taakse:

Kaikkinainen moraalin naturalismi, siis jokainen terve moraali, on elämänvaiston hallitsema […] Luonnonvastainen moraali, siis miltei kaikki moraali, jota tähän asti on opetettu, kunnioitettu ja saarnattu, kääntyy nimenomaan elämänvastoja vastaan, – siinä nämä vaistot tuomitaan, välistä salaa, välistä äänekkäästi ja röyhkeästi. Sanoessaan ”Jumala näkee sydämeen” se sanoo ei elämän alimmille ja ylimmille haluille ja asettaa jumalan elämän viholliseksi… Pyhimys, johon jumala on mieltynyt, on ihanteellinen kuohilas… Elämä päättyy siihen, missä ”jumalan valtakunta” alkaa…

Tyylissä näkyy jo skitsofrenian ote, eikä sille ehkä kannata antaa sen suurempaa arvoa; sattuipa vaan silmiin viihdelukemistossa Epäjumalten hämärä. Mutta Nietzsche on tässä vahvasti hippien linjoilla. Kuuntele elintäsi ja seuraa vaistoasi. Ole sitä, mikä sinun täytyy. Penis-filosofi par exellence

Kuinka tofu paistui

Kesäinen arkiateria. Bongaa mikä puuttuu

Kun puhutaan kasvissyönnistä, ei itse asiassa puhuta kasvisten syönnistä. Kaikki syövät kasviksia, tai ainakin kasviperäisiä ruoka-aineita. ”Kokolihaa syövät heteromiehet” syövät kasviksia. Jopa Loka Laitinen syö kasviksia.

Kavissyönti, varsinkin lakto-ovo-vegetarismi, jota sillä yleisimmin tarkoitetaan, onkin ei-lihansyöntiä. Sitä, ettei syö lihaa. Ei syömistä, vaan ei-syömistä. Kasvissyöjä ei oikeastaan syö mitään kovin erityistä (tai no, kaikki hipstr… nuoret kaupunkilaisethan briljeeraavat erikoisilla ruokamieltymyksillään ja -kokemuksillaan aivan ruokavaliostaan riippumatta), vaan jättää vain jotain syömättä.

Tofusta on tullut viime vuoskymmenten kasvissyönnin symboli. Eikä se ole siihen rooliin ihan huono raaka-aine. Tofu on sinällään melko mauton harmaa köntti ”soijajuustoa”. Melko mitäänsanomatonta. Aivan kuin ”kasvistyöntikin”, joka ei oikeastaan kerro lainkaan, mitä syö. Tofu on juurikin sitä ei-lihaa, jota ei-lihansyöjä syö. Ei se ole edes ”lihankorvike”. Tofu ei maistu lihalta tai käyttäydy kuin liha. Mutta siitä voi tehdä melkein millaista vain.

Antti Nylén lausuu esseessään Mitä lihansyöjä tekee ”Jotkut pyytävät tietoa, koska kuvittelevat, että kasvissyönnin aloittamiseen tarvitaan erityisesti sitä, että kysymys on opillinen eikä moraalinen”. Nylén on viisas mies. Olen hänen kanssaan täsmälleen eri mieltä. Moraalista puhuminen johtaa vain moraalisäteilyyn, harvoin muutokseen. Suurin este oikein toimimiselle on se, ettei osata toimia luontevasti oikein, että se tuntuu hankalalta. Tässä tapauksessa, että siitä tofusta pitäisi saada hyvää. Kysymys on nimenomaan opillinen.

Oikea toiminta versoo elämäntavasta, pienistä oivalluksista, jotka saavat erilaisen toiminnan tuntumaan luontevalta. Ei valaistumista ja elämänmuutosta, vaan yksi päivä ilman hunajabroileria, ilman sen suurempaa draamaa. Katolisille itsekieltäymys ja hankaluus voi olla tavoite sinänsä. Me muut emme tähtää kärsimykseen.

Seuraa oma yksinkertainen perusohjeeni tofun paistoon. Ohje sopii ”europpalaistyylisiin” ruokiin: salaatteihin, patoihin, kastikkeisiin, paistoksiin. Itämaisiin ruokiin käsittelen tofun toisin.

Ainekset

  • Maustamatonta kiinteää tofua (savutofu, yrttitofu tai marinoitukin käy, pehmeä tofu ei)
  • Soijakastiketta (suosin Kikkomanin tavallista)
  • Öljyä (oliivi maistuu parhaalta)
  • Rouhittua mustapippuria
  • Ynnä kaikki muu, mitä tekemääsi ruokaan tarvitsee

Levitä kylmälle pannulle öljyä ja soijakastiketta ruokalusikallinen tai pari ja hyppysellinen mustapippuria. Käännä lämpö täysille.

Lisää päälle tofusuikaleet. Kääntele niitä pari kertaa, että ne ovat joka puolelta soijakastikkeessa. Nesteen haihtuessa käännä vielä kerran tai pari.

Nesteen haihduttua paista tofut pinnasta ruskeiksi ensin yhdeltä ja sitten toiselta puolelta. Tofua ei tarvitse varsinaisesti kypsentää, vaan tavoite on käristää soijakstiketta ja tofun proteiineja ja soijakastiketta saaden siihen makua sekä kauniin värin. Jos tofu meinaa tarttua pannuun, lisää öljyä (tai osta uusi pannu).

Siivutettu tofu pannulla paistumassa sipulin kanssa

Tofu paistetaan kovalla lämmöllä ja nopeasti. Jos sen jättää pannuun lojumaan, se alkaa pian kuivua. Tofu kannattaakin yleensä paistaa viimeisenä, kun muut aikaa vievät valmistusvaiheet on jo tehty. Nopeat kastikkeet (esim. tomaattikastike, tai pinaatti) voi myös rakentaa suoraan pannulle tofun sekaan paistamisen jälkeen.

Tofu voi olla leikattu isoiksi siivuiksi, pieniksi viipaleiksi, kuutioiksi, tai mihin hyvänsä muotoon joka  esteettisesti sattuu sopimaan tekemääsi ruokaan.

Tofun voi paistaa myös sipulin kanssa. Sipulit voi heittää pannuun mukaan siinä vaiheessa kun soijakastike on haihtunut.

Eikä tofu piloille mene kastikkeissa lillumisesta. Se vaan hukkaa jonkin verran paistamisessa syntynyttä makuaan. Parhaimmillaan se on suoraan tirisevänä pannusta poimittuna.

Selvitys liikenneonnettomuudesta 11.5. Helsinginkadun ja Hämeentien risteyksessä

Keskiviikkona 11.5.2011 noin klo 18:30 jouduin ilman omaa syytäni lievään liikenneonnettomuuteen Hämeentien ja Helsinginkadun risteyksessä (Kurvissa).
Olin tulossa Helsinginkadulta polkupyörällä ja aikeissa jatkaa Hämeentietä pohjoiseen. Risteyksessä Hämeentietä pohjoiseen jatkavat ovat teknisesti suoraan ajajia, eivät kääntyjiä (ks. kuva 1).

Kuva 1: Liikennemerkit ja kaistajärjestelyt Helsinginkadulta Hämeentielle tultaessa. Kuva: Google Streetview
Risteyksen valot olivat punaiset, joten pysähdyin odottamaan valoihin vasemmalle kaistalle (tästä lisää myöhemmin), likimain keskelle kaistaa. Oikeanpuoleisella kaistalla oli yksi oikealle kääntyvä sininen pikkuauto, ja takanani muutamia autoja.
Valojen vaihduttua lähdin ajamaan suoraan eteenpäin. Kiihdytin melko rauhallisesti, koska minulla oli runsaasti tavaraa kuljetettavana. Keskellä risteystä, suunnilleen Hämeentien suuntaisten ratikkakiskojen kohdalla, takaani lähtenyt harmaa Kia-merkkinen katumaasturi lähti ohittamaan minua oikealta. Ohituksen aikana mainittu Kia alkoi yhtäkkiä siirtyä vasemmalle, pakottaen minua keskikoroketta vasten. Ajolinjoja on havainnollistettu kuvassa 2.

Kuva 2: Pyörän ajolinja vihreällä ja auton punaisella. auto lähti takaa ja ohitti pyörän risteysalueella. Kuvan phjana Google Streetview.
Jarrutin mahdollisimman nopeasti. Väistämiseen ei ollut käytännössä yhtään tilaa, auton ja keskikorokkeen väliin jäi alle 30cm. Auton vasen kylki tönäisi pyöräni ohjaustankoa, josta jäi siihen helposti tunnistettava naarmu (ks. kuva 3).
Koska vauhtini oli jarrutuksen ansiosta vähäinen, sain jalkani keskikorokkeen päälle, enkä kaatunut. Myöskään ohjaustangossa roikkunut viinipullo ei hajonnut. Auto jatkoi matkaansa.
Sain kyseisen auton kuitenkin kiinni Hämeentiellä ratikkapysäkin jälkeisten valojen jälkeen, ja viitoin sitä sivuun. Autoilija kuitenkin jatkoi matkaa. Siirryin itse tässä vaiheessa taluttamaan pyörääni jalkakäytävällä, koska huomasin liiallisen adrenaliinin hankaloittavan turvallista ajamista.
Samainen harmaa Kia odotti minua Pääskylänkadulla, jonne se oli pysähtynyt Hämeentien risteyksen viereen. Autosta oli noussut mies ja nainen, joista miehen totesin myöhemmin ajokortin perusteella Herra **** **** E****ksi. Naisen henkilöllisyyttä en tiedä. Hra E.a ilmoittautui auton kuljettajaksi.
Keskustelimme tapahtuneesta, ja itse tapahtumasta tuntui osapuolilla olevan jossain määrin yhtenevä käsitys, mutta sen juridisesta tulkinnasta jyrkästi erilainen. Hra E. ja autosta noussut nainen yrittivät soittaa paikalle poliisia, siinä kuitenkin jostakin syystä epäonnistuen.
Omasta puhelimestani oli akku lähes lopussa, ja sitä paitsi minulla oli kiire kotiin valmistamaan ruokaa, joten en itse soittanut poliisia. Koska kaikki vahingot oli myös kärsinyt osapuoli, joka oli ilmeisen syyllinen, en myöskään pitänyt omasta puolestani tarpeellisena kuluttaa tapaukseen poliisin työaikaa.
Kommenttini Hra E:n käsitykseen
E. ja hänen naisseuralaisensa esittivät paikanpäällä käsityksenään, että olin
  1. ajanut kadun vasenta reunaa
  2. ollut matkalla ratikkakaistalle (s.o. keskikorokkeen toiselle puolelle), ja
  3. sitten päättänyt kääntyä heitä päin tahallani.
Nainen myös kuvitteli autoon tulleen naarmun johtuneen ohjaustangossani roikkuneesta viinipullosta.
Naarmu on kuitenkin ohjaustangon korkeudella (ks. kuva 3). Auton kylkeen on myös jäänyt ohjaustangon nousukahvoista mustaa maalia. Lisäksi vapaana roikkuva viinipullo ei voisi aiheuttaa tällaista kapeaa naarmua, vaan tekisi klommon tai hajoaisi.

Kuva 3: Kolarin osalliset: polkupyöräni ohjaustanko sekä Hra E:n auto. Naarmu on ohjaustangon korkeudella, ja siihen on jäänyt mustaa maalia nousukahvasta.
Mitä tulee ajatukseen, että olisin tahallani kääntynyt heitä päin ja vaarantanut terveyteni voidakseni aiheuttaa pientä rahallista vahinkoa, osoittaa kyseinen naarmu tämänkin mahdottomaksi teoriaksi. Käännettäessä pyörää oikealle, siirtyy ohjaustanko taakse ja sisään päin, kun taas eturenkaan etuosa siirtyy oikealle. Tällöin ensimmäinen autoon osuva osa olisi eturengas, ei ohjaustanko. Kuvassa olevan kaltainen naarmu on mahdollista syntyä oikeastaan vain siten, että auto kiilaa suoraan ajavaa polkupyörää vasemmalle.
Pyöräilijän oikea ryhmittiminen Helsinginkadulta tullessa
Valitsin Helsinginkadulta tullessani vasemman kaistan, koska se on itse asiassa ainoa laillinen ryhmittäytyminen Hämeentietä pohjoiseen jatkavalle pyöräilijälle.
Oikealla kaistalla on pakollinen ajosuunta oikealle (merkki 413, kuva 4), ja siihen poikkeuksena suoraan sallittu ajosuunta koskien busseja ja takseja (ks. kuva 1).

Kuva 4: 413, pakollinen ajosuunta
Pyörille on tieliikenneasetuksessa poikkeuslupa ajaa linja-autokaistalla (merkki 541 a/b, kuva 5)

”Milloin linja-autokaista on ajoradan oikeassa reunassa, sitä saavat käyttää myös mopot, invalidipyörät ja polkupyörät.”

Kuva 5: 513 b, Linja-autokaista

Bussikaistaa ei vielä tässä kohden kuitenkaan ole, vaan se alkaa vasta risteyksen jälkeen. Risteyksessä olevaa pakollisen ajosuunnan merkkiä ei tuo poikkeus koske.

Merkeille 412 – 415 on myös olemassa poikkeus pyöräilijöille:
”Merkeillä 412 – 415 osoitetusta ryhmitysjärjestelystä poiketen saa kuitenkin vasemmalle kääntyvä polkupyöräilijä tai mopoilija ajaa suoraan risteyksen yli oikeanpuoleista suoraan ajavalle liikenteelle tarkoitettua ajokaistaa pitkin.”
Tässä tapauksessa kuitenkin on kyse oikealle kääntyvästä kaistasta, jota pitkin pyöräilijä haluaisi ajaa suoraan. Tämän sallivaa poikkeusta ei laissa tai asetuksessa ole.
Näin ollen, tässä pyöräilijän kuuluu ajaa vasenta kaistaa ylittääkseen risteyksen. Oikeaa kaistaa saa ajaa vain kääntyäkseen oikealle.
Kaupungin pyöräliikenteestä vastaava liikennesuunnittelija Marek Salermo vahvisti käsitykseni, kun tiedustelin asiaa sähköpostilla. Lisäksi hän sanoi katsovansa, josko liikennemerkkejä voitaisiin muuttaa niin, että oikeanpuoleista kaistaa saisi ajaa risteyksen yli polkupyörälläkin.
”[…] kyseessä EI ole pyöräilijän kannalta ”oikein” osoitettu linja-autokaista, joten liikenteenohjaus on epäselvä. Epäselvyys pätee siis lähinnä käytännössä, koska lain näkökulmasta tilanne on selkeä ja juuri sellainen kuin perusteluissa esitit. Asia korjaantuu helpoiten kun bussi -lisäkilven alle laitetaan vielä polkupyörä -lisäkilpi.”
Hra E:n käsitys oli, että minun olisi tullut ajaa kadun oikeaa reunaa. Tämä on yleinen, mutta virheellinen käsitys.
Tieliikennelain 8§1, joka ohjaa oikeaan reunaan, koskee vain teitä, joissa on piennar, eli ei kaupunkiajoa ollenkaan.
”Ajoneuvoja on kuljetettava ajoradalla. Jos tien oikealla puolella on piennar, jolla ajo käy haitatta päinsä, polkupyörää ja muuta moottoritonta ajoneuvoa sekä mopoa on kuitenkin kuljetettava pientareella.”
Sen sijaan kaupungissa pyörän paikkaa ajoradalla säätelee sama lainkohta, kuin auton paikkaakin (tieliikennelaki 9§2):
”Milloin kuljettajan ajosuunnassa on vähintään kaksi ajokaistaa, hänen on kuljetettava ajoneuvoa ajokaistaa tarpeettomasti vaihtamatta yleensä eniten oikealla olevalla vapaalla ajokaistalla.”
Pyörällä siis kuuluu ryhmittyä kadulla kuten autollakin. Kaikki kaistat ovat vapaasti käytössä, ellei sitä jollain liikennemerkillä kielletä. Tässä tapauksessa oikeanpuoleista kaistaa pitkin risteyksen ylittäminen on kiellettyä, mutta vaikka se ei olisikaan, vasemman kaistan käyttäminen olisi silti ollut laillista.
Yhteenveto ja vaatimukset
En katso syyllistyneeni mihinkään, vaan ajoin liikennesääntöjen mukaisesti ja asianmukaista varovaisuutta noudattaen.
Hra E. sen sijaan
  1. Ohitti minut risteysalueella
  2. suoritti k.o. ohituksen oikealta puolelta, puoliksi viereisen kaistan kautta, ja
  3. kiilasi minut keskikoroketta vasten kesken ohituksen
Jokainen näistä teoista olisi käsittääkseni yksinäänkin liikenteen vaarantamista. Erityisesti pyöräilijän kiilaaminen seinää vasten ohituksen aikana osoittaa vaarallista piittaamattottomuutta kanssaliikkujista.
Koska en kärsinyt aineellisia vahinkoja, minulla ei ole minkäänlaisia korvausvaatimuksia. Toivon kuitenkin, että poliisi selittäisi hra E:lle painokkaasti, että hänen toimintansa tässä tapauksessa oli laitonta ja vaaransi liikenneturvallisuuden.
Otso Kivekäs
varapuheenjohtaja
Helsingin polkupyöräilijät.

——————————————–
Jälkikirjoitus

Esitin paikanpäällä hra E:lle ja hänen naisseuralaiselleen, että aisaa ei ole tarpeen viedä poliisille, vaan he voivat vaan raportoida vahingin vakuutusyhtiöönsä, joka korvaa maalauksen tai pellin vaihdon.

Hra E. kuitenkin teki minusta tutkintapyynnön. Kävin tänä aamuna klo 9 Pasilassa pohjoisen poliisipiirin tiloissa kuultavana (kyllä, keskistä piiriä ei enää ole; Malmin lakkautuksen yhteydessä Pasila peri sen nimen).

Tutkintapyynnön mukaan Kia oli lähtenyt edeltäni, ja minä olin ajanut sen kiinni, ohittanut ja kolaroinut. Tarpeetonta sanoakaan, että kuvatunlainen tapahtumasarja kuulostaa epätodennäköiseltä.

Selitin oman näkökulmani tilanteeseen, ja luovutin ylläolevan selvityksen sekä kuvat poliisille pöytäkirjan liitteiksi.

Klo 10:40 tutkiva komissaario soitti minulle ja kertoi, että asia on selvä. Hra E. oli jo ennen kuulustelua tullut itsekin siihen tulokseen, että hänen toimintansa tilanteessa oli virheellistä. Poliisi antoi hänelle suullisen huomautuksen, ja selitti liikennesääntöjä ns. kädestä pitäen.

Opetuksia onnettomuuksiin joutuville ja niitä vältteleville:

  1. Jos tilanteesta on minkäänlaista epäselvyyttä, kutsu poliisi paikalle. 112 palvelee läpi vuorokauden. Nytkin vastapuoli muutti kertomustaan jälkikäteen. Jos Hra E. ei olisi tullut järkiinsä ja hänen tapahtumakuvauksensa olisi ollut uskottavampi, asia olisi saattanut mennä oikeuteen asti ihan turhaan.
  2. Mahdollisuuksien mukaan, ota valokuvia kaikesta. Tässäkin auttoi, että minulla oli kuva, josta näki auton peltiin tulleen klommon tyypin, ja saattoi päätellä sen syntytavan. Erityisesti kuvaa vastapuolen auto, sen rekisterinumero, vastapuolen ajokortti ja kaikki mahdolliset vauriot kummankin osapuolen ajoneuvoissa ja persoonassa.
  3. Älkää lukeko tieliikenneasetusta, se aiheuttaa vain onnettomuuksia. Jos en olisi varta vasten miettinyt laillista ajolinjaa tuossa risteyksessä, olisin ajanut oikeaa kaistaa niin kuin kaikki muutkin. Se on selvästi turvallisempaa.

Itsenäisen Espoon kohtalonhetket

Kansalaiset, medborgare

Näinä päivinä eletään itsenäisen Espoon kohtalon hetkiä! Tänä sunnuntaina ratkaistaan, seisooko Espoon kunta 10 vuoden päästä nykyisellä sijallaan, vai puhutaanko vain läntisestä Helsingistä.

Helsingin seudun nykyinen tilanne on kestämätön. Kunnat kilpailevat keskenään hyvistä veronmaksajista ja yrityksistä. Liikennepäätökset perustuvat lähinnä siihen, mihin saadaan kupattua valtion rahaa. Kukaan ei edes yritä saada kokonaisuutta toimimaan.

Koska kyse on maan veturista, joka tuottaa kolmanneksen kansantuotteesta, ei holtiton sekoilu voi jatkua loputtomiin. Sille on pistettävä stoppi. Vaihtoehtoja on kaksi:

  1. Metropolihallinto, jolla on suoralla kansanvaalilla valittu valtuusto ja oma verotusoikeus
  2. Espoon ja Vantaan liittäminen Helsinkiin.

Tuleva eduskunta tulee aloittamaan seutuhallinnon rakentamisen lain voimalla. Tai jos se ei siihen kykene, edessä on lopulta pakkoliitos.

Suurin uhka Espoon olemassaololle ovat Itsenäisyydestä jääräpäisesti kohkaavat Espoo-nationalistit. Mikäli eduskuntaan valitaan Espoosta edustajia, jotka sabotoivat metropolihallinnon perustamista, ajaudutaan pakkoliitokseen.

Vantaan päättäjät torjuivat liittymisen Helsinkiin 17.1. selvin numeroin. Vanhassa maalaiskunnassa ollaan kuitenkin jalat maassa, ja ymmärretään vaihtoehdot. Valtuusto asettuikin 11.4. kannattamaan demokraattisesti valittuja yhteistyöelimiä. Se on ensimmäinen askel kohti toimivaa metropolihallintoa.

Espoolainen äänestäjä! Jos kotikuntasi on sinulle rakas, ja haluat sen jatkavan olemassaoloaan, Mieti ketä äänestät. Äänestä eduskuntaan ehdokas, joka kannattaa metropolivaltuustoa!

Kirjoittaja ei asu Espoossa eikä ole ehdolla mihinkään