Kirjoittajalta Otso Kivekäs

KIITOS 1997-2011

Tänään, kuultuani Stephen Elopin strategiajulkistuksen, olin pettynyt. Kuten varmasti kaikki muutkin suomen IT-insinöörit. Nokia oli meidät pettänyt. Pettänyt ne ylimitoitetut ja messiaaniset odotukset, joita koko 90-luvun nousukauden luoma sukupolveni oli siihen ladannut.

Kaikkihan tiedämme mitä käy Microsoftin kumppaneille. Ja Osakkeenomistajatkin tietävät, mikä arvo on yhtiöllä, joka ei hallitse ekosysteemiä, vaan ainoastaan tuottaa rautaa. Useimmat meistä uskoivat Meegoon, ja jotkut uiskoivat Symbianiinkin. Kaikki tuo usko tulevaan vedettiin tänään vessasta alas.

En kuitenkaan reagoinut riipasemalla kunnon kännejä, vaan vetäydyin pohtimaan tilannetta Nokian entisen johdon kanssa. Klassisen sikaripöydän ääressä, jäistä Pohjoissatamaa katsellessa totesimme, ettei nyt kannata ripotella tuhkaa päälleen tai polttaa barikkaadeja, vaan todeta tilanne ja katsoa eteenpäin.

Tietty jakso Suomen historiassa on nyt päättynyt. Siinä oli paljon hyvää, mutta sen oli aika viimein loppua.

Global domination

Älypuhelinten, tablettien, tietokoneiden, sovelluskauppojen ja sensellaisten uusilla (konvergoituneilla) markkinoilla asian ytimessä on hallinta. Ekosysteemin hallinta ja kuluttajien hallinta. Nokian vahvuus on aina ollut tehokas elektroniikan tuotanto ja myynti. Se on ihan eri peli.

Uutta kenttää hallitsevat Apple ja Google, haastajana Microsoft. Elektroniikkafirmalla joka yritti muuttua softafirmaksi ja sitten palvelufirmaksi eivät enää riittäneet rahkeet. Ei pystynyt, liian hapokasta. Viiden miljardin R&D-budjettia ei ylläpidetä pelkillä laitemyynnin madaltuvilla katteilla. Eikä omaa platformia ja tuotekauppaa kehitetä halvalla, ainakaan halvaantuneessa organisaatiossa jossa asiat juuttuvat sisäiseen politikointiin.

Jotain radikaalia pitää siis tehdä, etsiä uusia liittoja.

Apple ei Nokiaa halua. Steve ei ylipäänsä tee kenenkään kanssa yhteistyötä, se ei olisi stevemäistä.

Google taas on liian vahva. Nokia olisi sille vain yet another rautavalmistaja. Google on palvelufirma, joka ei tule koskaan sitoutumaan rautaan. Ja rautaahan Nokia on. Erityisasemaa ei olisi luvassa. Android-puhelinten tekeminen voisi olla ihan kannattavaa pikkubisnestä, mutta pientä, ja ylpeys ei anna myöten. Pakko olla vielä asiaa isoihin pöytiin.

Jäljelle jää Redmond. Siellä osataan solmia strategisia kumppanuuksia. Microsoftin kumppaneille käy toki aina huonosti, mutta se ei haittaa, jos olet itse Microsoft. Looginen lopputulos on, että Microsoft ostaa lopulta koko Nokian mobiilidivisioonakseen. Se on myös ainoa selitys, jonka kautta Elopin strategiassa on Nokian, eli sen omistajien, kannalta jotain järkeä. Jos kauppa tapahtuu vaikka hintaan 10€/osake, se on parasta mitä yrityksestä nyt voi enää saada.

Tämä on arvaus, mutta oikea semmoinen. 2012 loppuun mennessä Nokia julkistaa fuusion Microsoftiin; ehkä jo tänä vuonna.

Suomi ilman Nokiaa

Kyllähän kaikki ymmärrämme, ettei Suomen hyvinvointi voi pitkän päälle perustua siihen, että kiinalaiset tehdasduunarit ja intialaiset insinöörit ahertavat kolmessa vuorossa sen eteen, että juuri me saisimme särvintä leivälle. Se on korkeintaan tuulen tuoma hetken voitto – pitkän päälle työt täytyy tehdä itse.

Ja itse tekemiseen meillä on samat resurssit tänään kuin eilenkin. Jos Nokia irtisanoo tuhansia, se tarkoittaa tuhansia, jotka etsivät uusia tapoja olla hyödyksi. Nokian tähän maahan käytännössä luoma vahva IT-vientisektori pelasti meidät liian yksipuoliselta raskaalta teollisuudelta. Nyt on aika irtautua yhteen yhtiöön nojaavasta taloudesta. Suomen etu ei enää tarkoita samaa kuin minkään tietyn yhtiön etu, eikä lakeja enää säädetä Keilaniemessä.

Suo, kuokka ja kooderi

Suomen muutama tuhat Meego-kehittäjää vapautuu nyt muihin tehtäviin. Siinä joukossa on valtava määrä lahjakkaita ihmisiä, jotka kyllä löytävät itselleen paljon tekemistä. Luultavasti ensimmäinen täällä suunniteltu Android-puhelin julkaistaan vielä tänä vuonna. Ja sillä platformilla on tulevaisuutta. Saattaa myös olla, että turhan krääsänmyynti-orientoitunut IT-alamme alkaa avautua enemmän myös teknologian hyödyntämisen suuntaan. Siinä kun olemme toistaiseksi takapajula.

Myös Symbian-kooderien elämänlaatu paranee. Voin sanoa kokemuksesta, että kun siitä kerran päästää irti, ei kyllä tule ikävä. Kansan brutto-onnellisuus epäilemättä kasvaa.

Kiitos 1997 – 2011

Muistakaamme siis Nokiaa, joka kehitti helppokäyttöisiä kännyköitä jo 90-luvulla. Yritystä, joka toi samaan kuvaan Neuvostoliiton ja maailman ensimmäisen kännykkäpuhelun. Käsittämätöntä talousihmettä, joka pelasti meidän lamasta ja metsäteollisuuden banaanitasavallan ikeestä. Noita vuosia, jolloin IT-insinööri oli kansallinen sankari ja joka toisen nuoren toiveammatti. Kohottakaamme malja Nokialle, joka paransi kehitysmaiden köyhien elämää enemmän, kuin kaikki maailman kehitysapu yhteenlaskettuna.

Kaikesta siitä muusta sen sijaan ei nyt sanota mitään, sillä vainajista ei sovi puhua pahaa. Nyt ei ole aikaa vanhoille kaunoille, nyt on aika rakentaa uusi Suomi.

Paita saatavissa täältä

Ei ehtinyt mieltänsä malttaa

Hesarin sinänsä laadukkaiden kaupunkisivujen koulut keskeyttänyt velipuoli, eli ”Omakaupunki”, uutisoi taas tapauksen, joka ei ylitä tämän kummenpaa uutiskynnystä, koska on niin jokapäiväinen:

”Autoilija törmäsi suojatietä ylittäneeseen pikkupoikaan Vantaalla”

Kyseessä on juuri se klassinen. Autoilija A näkee suojatielle haluavan kävelijän ja pysähtyy suojatien eteen. Autoilija B jatkaa viereistä kaistaa ohi, ja törmää kävelijään. Tai kuten HS asian ilmaisi: ”Viereistä kaistaa ajanut kuljettaja ei ollut ehtinyt pysähtyä ajoissa, vaan törmäsi poikaan”.

Ei ehtinyt?

Kaikkihan varmasti tietävät, että suojatien eteen pysähtynyttä autoa ei saa ohittaa, vaan siihen tulee aina pysähtyä, vai mitä? Auton B kuljettajakin varmasti tiesi sen? Ja toimittajakin epäilemättä tuntee tieliikennelain?

Jos ohitettava ajoneuvo tai raitiovaunu on pysähtynyt suojatien eteen tai peittää näkyvyyden suojatielle, sitä ei saa ohittaa pysähtymättä, ellei ohittajan ja ohitettavan väliin jää suojakoroketta tai vapaata ajokaistaa.

Tuo kielto ei ole laissa sattumalta. Siinä vaiheessa, kun ohittava autoilija näkee suojatietä tulevan kävelijän, on jo myöhäistä. Silloin ei enää ehdi jarruttaa. Sen sijaan sitä ennen olisi ehtinyt aivan mainiosti. Siksi laki vaatii jarruttamaan ajoissa.

Eli kuljettaja päätti ajaa tavalla, joka on laiton, ja lisäksi kohtalaisen todennäköisesti vaarantaa kanssaihmisen hengen ja terveyden; pysähtynyt auto kun usein on pysähtynyt suojatien eteen ihan syystä: päästääkseen kävelijän yli. Kun riski toteutui, kuljettaja ei sitten enää ehtinytkään jarruttaa.

Miksi sitten HS katsoo tarpeelliseksi korostaa tätä ehtimistä? Koska pitää selittää, ettei kuljettaja sentään tahallaan ajanut pikkupojan päälle? No hyvä, kyllähän siinä on ero, mutta onko sillä väliä? Miksi ehtiminen pitää edes mainita, kun samalla teon laittomuus aivan ehtimisestä riippumatta jää sanomatta?. Samaan tapaan voisi uutisoida, että:

”Mies ei ehtinyt harkita ryyppykaverinsa puukotusta Vantaalla viime yönä”

Tässäkin ehtimisellä on merkittävä osuus. Jos Jartsa olisi ehtinyt harkita ja päättäisi silti tappaa Pertsan, tuomio tulisi luultavasti murhasta. Pikaistuksissaan tehty surma sen sijaa menee tappona, kun ei harkitsemaan ehtinyt. Uutisoinnissa lukee silti että tappoi. Äkillistä ja yllättävää tilannetta johon Jartsa joutui ei ole tapana korostaa – tappo mikä tappo.

Mikä näissä esimerkeissä eroaa? Se, että liikenteessä ihmisten vaarantamista ja jopa tappamista on tapana vähätellä, ja yrittää selittää, ettei tekijä jotenkin olisi ihan oikeassa vastuussa teoistaan. (Lisää vuodastusta aiheesta ja sen vierestä Human Transitissa).

Helsingissä on nykyään aivan järkyttävän huono liikennekulttuuri. Merkittävä osa autoilijoista rikkoo räikeästi lakia ja vaarantaa kanssaliikkujien hengen. Esimerkiksi lähes joka toinen kerta valojen vaihtuessa joku ajaa päin punaisia. Eikä tämä ole mitenkään autoilijoiden yksinoikeus, vaan pyöräilijät ja kävelijät ovat aivan yhtä pahoja. Käytöstä ylläpidetään selittelyn kulttuurilla, jossa uutisointia myöten annetaan ymmärtää, ettei tässä nyt niin pahasti tullut tehtyä, vaikka joku vähän kuolikin. Se on oikeasti kuvottavaa.

Ei mulla muuta.

Operaatio jääsota

Kaupunkifillarin iskujoukkojen päämajassa todettiin tällä viikolla, että operaatio lumisota ei edisty pyörätierintamalla tyydyttävällä tavalla, vaan ne ovat kokonaisuudessaan vihollisen loskajoukkojen vallassa.
Helsingin talousarvioesityksessä 2011 (s. 148) lukee:

“Talvipyöräilyreitistö ja  sen laatuvaatimukset määritellään. Määritellyllä talvipyöräreitistöllä panostetaan kunnostamisen ylläpidon ja viitoituksen parantamiseen.”

Kunnossapito ei vaan toistaiseksi ole ollut mitenkään viime talvea parempaa. Lunta on tietysti tullut paljon, eikä kaikkea aina ehdi tekemään, mutta on tämä silti ongelma.
Ratkaisuksi syntyi operaatio jääsota, jonka tosin piti alun perin olla helppoa loskan lapiointia. Paikaksi valikoitui rautatieaseman edusta, joka kuuluu mainittuun pääpyöräreitistöön. Loska vaan oli päässyt välissä jäätymään

Alussa oli suo, lapio ja lauma hippejä, eikun siis aktiviisia kansalaisia. Tälläisessä perunapellossa ei pysty turvallisesti pyöräilemään.
Valt. yo. Tulenheimo oikeissa töissä
Valt. yo. Tulenheimo oikeissa töissä
Taidon voi aina korvata voimalla.
Kunnossapitotiimi urakan lopussa. Vasemmalta oikealle Martti Tulenheimo, Reima Karhila, Niklas Wöltjen, Otso Kivekäs ja Olli Pottonen. Hannu Oskala kameran takana.


Hannu Oskalan palkittu videodokumentti sankarillisesta jääsodasta.

Vähän yli tunnin työllä saimme puhdistettua noin 50 metriä pyörätietä. Koneella pätkän olisi tehnyt ehkä minuutissa. Hauskaahan tuo oli, mutta ratkaisuksi talvikunnossapitoon ei suora kansalaistoiminta riitä, vaan kaupungin on otettava pyöräreittien kunnossapito tosissaan.

Kiitämme helsingin kaupungin rakennusvirastoa välineiden lainasta. Kuvat Hannu Oskala / Otso Kivekäs (cc-by-nc-sa). Julkaistu kaupunkifillarissa

Kuvia kissastani

Blogin tarkoitushan on, että kirjoittaja laittaa sinne kuvia kissastaan. No, minun kissani on sitten vissiin viime aikoina harrastanut lähinnä raideliikennettä ja pyöräilyä. Työpaikan kissa taas nyplää bittejä ja siinä sivussa suunnittelee vallankumousta.

Itse asiassa minullahan ei edes ole kissaa. Korvikkeeksi tässä kuva kissa-aiheisesta kenkätelineestä, jonka tein noin vuonna -97. Toisen päädyn istuva kissa ei päässyt tällä kertaa mukaan kuvaan, mutta tuo seisova onkin hienompi. Hyvin on kestänyt käyttöä parillakin eri koulukaverilla, vaikka perusdesignissa on fundamentaaleja ongelmia (muoto ennen kestävyyttä).

Vahtikissa työssään

Syksyllä innostuin pitkän tauon jälkeen taas vähän väkertämään, kun eteiseen tarvitsi epätavallisen matalan naulakon. Siis z-akselin suunnassa. Sille ei suomessa ole hyvä sanaa, jos se ei ole syvä, vaan…? Alla muutama kuva.

Naulakko tuoreeltaan tyhjänä
Ja seuraavana päivänä käytössä. Jostain syystä valoisalla tulee paljon parempia kuvia…

Työkaluina toimivat pistosaha, pystypora, viila ja hiekkapaperi, maalina kolme kerrosta valkolakkaa. Hattuhylly on itse asiassa K-raudan kukkahylly. Lintuprofiilien mallit on tusinan googlekuvan vaikutteista yhdistelty ja sitten runnottu funktionaalisiin tarpeisiin sopiviksi. Tunnstaako joku vielä lajin tai edes heimon?

Taloyhtiön askarteluhuoneesta on melko iso ilo tälläisessä, ei näitä asunnossa viitsisi tehdä, kun projekti on kuitenkin kuukausitolkulla levällään. Eikä minulla edes ole omaa höyläpenkkiä.

Tässäkin tapauksessa kestävyys sai väistyä esteettisten ratkaisujen tieltä. Erityisesti henkaritanko voisi potentiaalisesti repiä linnut, kun puun syyt ovat väärin päin. Tueksi sisään on piilotettu 12 sentin ruuvit.

Saavumme Helsingin päärautatieasemalle

Tai sitten emme. Tänä talvena joka viides lähijuna on saapunut Linnunlaulun raiteille odottamaan, ja jatkanut laiturille asti vasta varttia tai paria myöhemmin. Aamupalavereissa akateemisen vartin onkin nyttemmin korvannut VR:n kolme varttia.

Tämä ei ole halpaa hupia.

VR:n selvityksen mukaan lähijunista 80,9% saapui ajallaan marras-joulukuussa. Eli joka viides saapui yli 3 minuuttia myöhässä, VR:n tilastointikäytännössä kun alle kolmen minuutin myöhästymistä ei lasketa. Samaisessa selvityksessä todetaan, että joulukuussa 9% junista oli yli 30min myöhässä. Lisäksi 1-5% (eikö tuon tarkkempaa lukua tiedetä?) lähijunavuoroista on peruttu.

Arvioidaan tuosta keskimääräiseksi myöhästymiseksi siis 30min 20 prosentille junamatkustajista. Arvio lienee alakanttiin, koska myöhästymiset keskittyvät ruuhka-aikaan, jolloin matkustajia on enemmän. VR onkin luvannut alkaa tilastoida ruuhka-ajan myöhästymisiä erikseen, mutta nyt täytyy vielä mennä arvauksella.

Arkisin lähijunissa tehdään 195 000 matkaa päivässä. Päivässä myöhästytään lähijunissa siis yhteensä 195 000 * 0,2 * 0,5 = 19 500 tuntia. Se on 2 vuotta ja kolme kuukautta. Lisäksi, kun joka viides juna on myöhässä, ei juniin voi enää luottaa, vaan ihmiset joutuvat varautumaan tähän esim. lähtemällä aiemmalla junalla tai siirtämällä aamun palaverit myöhemmäksi. Joidenkin työajat joustavat helposti, toisten vaikeammin. Lasketaan, että 25% ihmisistä lähtee puolta tuntia aiemmin. Tästä seuraa toinen mokoma matka-aikatappiota (195 000 * 0,25 * 0,8 * 0,5 = 19 500).

Yhteensä saadaan siis 40 000 tunnin matka-aikatappio. Käyttäen laskennallista joukkoliikennetunnin hintaa* 9e, tappion arvo on 360 000€ päivässä. 4 kuukauden talvikaudelle yhteensä 29 miljoonaa euroa.

Mitä tälle voisi tehdä?

Myöhästymisten vähentämiseksi on ostettu glykoliruiskutuslaite (??€), vaadittu Helsingin rautatieaseman asetinlaitteen ja vaihteistojen uusimista (100M€) sekä ehdotettu Pisara-rataa (700M€) ja liikennöintikäytäntöjen uusimista (??€). Muita mahdollisia keinoja on mm. kattaa vaihteita, erottaa kaupunkiraiteet kokonaan kaukoraiteista tai jopa muuttaa kaupunkijunat metroiksi.

Ratkaisuehdotuksia siis riittää, mutta mitä tälle kannattaa tehdä?

Julkishallinnossa hankkeiden kannattavuutta tavataan mitata hyöty/kustannus-analyysilla (H/K). Luotettavuuden parantamiselle ei tosin hyötyjä ole koskaan laskettu, ainoastaan matka-aikojen nopeutumiselle. Kaikki liikenne kun on tapana olettaa 100% luotettavaksi. Mutta kerta se olisi ensimmäinenkin.

Tämä talvi on tietysti poikkeavan hankala. Kuten oli viime talvikin. Ensi talvikin saattaa olla, mutta ei välttämättä ole. Huomioidaan poikkeavuus puolittamalla kustannus. Keskivertotalvi aiheuttakoon siis vain puolet tämän talven kuluista. 15 miljoonaa euroa. Arvio on vedetty hatusta.

Viime kädessä kyse on siitä, että laskennallisten hyötyjen täytyy ylittää kustannukset. Kun hyödyt ovat 15 miljoonaa, kuoletusaika 30 vuotta ja korkokanta 5%**, riittävät hyödyt perustelemaan noin 240 miljoonan euron investoinnin. Jos se investointi lopettaa talvimyöhästelyn kokonaan, mikä ei tietenkään ole realistista.

Pisaraa ei yksin tuolla rahoita, mutta se asetinlaite olisi selvästi kannattanut tilata jo kauan sitten, jos se tarvitaan. Ja miksi meillä testataan vasta tänä talvena jäänestoa, joka on jo käytössä Norjassa, Ruotsissa ja Venäjällä? Siis kaikkailla, missä euroopassa ajetaan junia meikäläisissä talvioloissa. Jos vaikka unohdettaisiin puheet euroopan parhaasta joukkoliikenteestä, ja keskityttäisiin kopioimaan toimivia ratkaisuja perusasioihin.

Niin, ja se luotettavuus olisi ehkä syytä alkaa ottaa tosissaan liikennesuunnittelussa. Suurin tappio tässä nimittäin on, jos ihmiset eivät voi enää laskea elämäänsä junien varaan, vaan joutuvat hankkimaan autoja. Se maksaa vielä paljon enemmän.

* Laskukaava on vähän monimutkaisempi, ja hinnatkin vaihtelevat. Oikaisin tässä hiukan.

** Korkokantojakin on erilaisia. Nykyään useimmat tahot käyttävät EU:n suosittelemaa 5% korkokantaa. Vanhemmissa suunnitelmissa esiintyy kuitenkin numeroita 3%:sta 9%:iin. HSL:ssä on harkittu 3% korkokannan käyttämistä raidehankkeissa. Korkokannan valinta johtaa hyvin erilaisiin tuloksiin laskelmissa.

Asematunnelin asemakaava

En ole tässä kuussa kauheasti ehtinyt blogaamaan. Enkä ehdi vieläkään, vaan vasta ensi kuun puolella.

Sitä odotellessa, tässä tänään Tulenheimon Martin kanssa jättämämme muistutus asematunnelin asemakaavan muutosehdotukseen (uusi byrokraattis-lingvistisen arboretumini suosikkikukkanen)

Kommentoitava suunnitelma löytyy tästä, ja sen oheismateriaalit täältä.

Viitteeksi tässä kuva nykytilasta asematunnelin itäosassa. Huomaa myös esittelytekstin kaipuu 60-luvun alkuperäiseen asematunneliin.

Sitten asiaan.

Asematunnelin 1. tason liikennejärjestelyt

Asematunnelin uusi suunnitelma toistaa uskollisesti ja ansiokkaasti vanhan 60-80 -luvun asematunnelin henkeä pohjois-eteläsuuntaisine päälinjoineen ja kaarevine muotoineen. Tunnelin yhteyteen on kuitenkin sittemmin rakennettu metroasema, eikä alkuperäissuunnitelman henki enää sovi tunnelin nykykäyttöön.

Asematunnelin keskeisimmät liikennevirrat ovat metroon ja metrosta. Erityisesti Rautatieaseman ja metron välinen yhteys on erittäin kuormitettu. Tästä lähtökohdasta ajatellen ensisijaiset kulkuyhteydet pitäisi suunnitella diagonaaleina eri ovilta kohti Kompassitasoa, ja aivan erityisesti Rautatieasemalta kohti kompassitasoa (ks kuva 1)

Suunnitelmaa lukiessa herää epäilys, onko jalankulkijoiden liikennejärjestelyjä mietitty ollenkaan. Julkisen liikenteen asemat tulee mieltää ensisijaisesti liikennepaikoiksi, ja suunnitella liikennejärjestelyiltään toimiviksi. Vasta toissijaisesti voi miettiä kaupallista potentiaalia tai alkuperäisen suunnitelman henkeä: nämä ovat aina alisteisia jalankulkujärjestelyjen toimivuudelle.

Suunnitelman suurimmat ongelmakohdat (ks. kuva 2) ovat:

  1. Nykyäänkin ruuhkainen yhteys Rautatieasemalta metron suuntaan kaventuu ja muuttuu entistä mutkikkaammaksi. Päätunnelin kautta kulkeva kiertävä yhteys on tarpeettomasti pidempi, eikä vastaa intuitiota siitä, mihin suuntaan kulkija on matkalla.
  2. Yhteys Rautatieaseman ja Makkaratalon välisestä ”Päätunnelista” Metroon on silminnähden liian ahdas. Jos kaikkien kolmen suunnan liikennevirrat risteävät tässä, sekä lisäksi liiketilojen ovet aukeavat samaan tilaan
  3. Aiemmin melko hyvin toiminut kävely-yhteys Makkaratalon suuntaan pidentyy huomattavasti, heikentäen siten Metron palvelutasoa ydinkeskustassa.

Kävely-yhteys pitenee 10-15 metriä. Kun Rautatientorin metro-asemaa käyttää noin 5 miljoonaa ihmistä vuodessa, ja heistä ehkä 20% käyttää tätä yhteyttä, aiheuttaa muutos yksin tämän kulkusuunnan osalta noin 15 000 – 30 000 euron matka-aikatappiot vuodessa. Rautatieaseman suunnan ruuhkautumisen haitat ovat vaikeampia arvioida, mutta luultavasti suuremmat.

Muutos siis heikentää kävelijöiden kulkuyhteyksiä useaan keskeiseen suuntaan, ja heikentää siten joukkoliikenteen palvelutasoa. Tämä heikennys vaikuttaa pääosin tarpeettomalta ja perusteettomalta. Kompassitason itäpuolinen alue tulisikin suunnitella uudestaan siitä lähtökohdasta, että ensisijaiset yhteydet ovat diagonaalisia metron liukuportailta uloskäynneille. Kompassitasolta nousevien liukuportaiden sijoittamista diagonaaleille tulisi myös harkita.

Nykyisten ratikkapysäkeille vievien portaiden poistaminen on perusteltua, mutta suunnitelmissa tulisi varautua uusien yhteyksien avaamiseen ratikkapysäkkien länsipäähän, jos pysäkkejä voidaan tulevaisuudessa laajentaa niin, että yhteydet sinne mahtuvat.

Kompassitason liiketilalaajennos vaikuttaa hyvältä, eikä meillä ole siihen huomautettavaa.

Rautatieaseman pääoven edustan parkkipaikat

Koska myös maanpinnan kaavaa muutetaan tässä yhteydessä, on samalla syytä harkita myös maanpäällisistä jalankulkuinfrastruktuuria alueella.

Päärautatieaseman kautta kulkee 200 000 matkustajaa päivässä. Näistä ihmistä ehkä 30 000 – 50 000 kulkee pääovista. Aseman edustan 16 parkkipaikkaa ja 8 pysähdyspaikkaa käyttää 50 – 100 ihmistä päivässä. Prioriteetit tulisi suhteuttaa tämän mukaan.

Autojen pysähdyspaikkoja tarvitaan asemalla, mutta kymmenien tuhansien ihmisten sujuva liikkuminen on tärkeämpää. Pysähdyspaikat voitaisiin sijoittaa esimerkiksi taksiaseman yhteyteen Elielinaukion puolelle asemaa. Parkkipaikkoja puolestaan asemalle tulijoille voitaisiin tarjota Elielin parkkihallissa, jossa on 490 paikkaa aseman välittömässä läheisyydessä, tai Pasilan asemalla, joka on autoliikenteen kannalta paremmin sijoittunut.

Parkkipaikat ovat 40-luvun lisäys, eivätkä kuulu alkuperäiseen Saarisen suunnitelmaan (ks kuva 3).

Parkkipaikkojen poiston yhteydessä myös pyörätie voidaan oikaista, erottaa selkästi jalankulkualueesta ja muuttaa turvallisemmaksi.

Kynä ja miekka

Kannattaa tutustua Ylen Aselaki-sivustoon. Vähät minä aselaista, mutta Ylessä on joku kerrankin miettinyt, mikä on median tehtävä demokratiassa, ja miten sitä voisi nykyään toteuttaa.

Tuliaseet eivät itse asiassa ylipäänsä kiinnosta minua kauheasti. En harrasta metsästystä, tarkkuusammuntaa, enkä mitään muutakaan missä niitä käytettäisiin. Olen viimeeksi koskenut ruutiaseeseen joskus 15-vuotiaana, enkä ole tainnut laukaista sellaista koskaan. Ainoa kosketuspintani aseisiin on, kun olen ollut väkijoukossa, jota kohti on ammuttu (ei mihinkään lähelleni, en ollut hengenvaarassa). Sillonkin ampuja on kuitenkin aina ollut toimivaltainen viranomainen, joka ammuskelee väkijoukkoon osana työtehtäviään. Aselain muutoksessa ei olla puuttumassa viranomaisten aseenkäyttöön mitenkään, joten se ei tätäkään kautta kosketa minua.

Aselakiin liittyy ristiriitaisia, sinänsä perusteltuja intressejä. Harrastamisen järkevä mahdollisuus. Ammuskelujen vähentäminen. Ja sitten vielä kysymys keinojen tehokkuudesta. Asia ymmärrettävästi kiinnostaa monia, mutta koska se ei kiinnosta minua, jätän päätöksenteon mielelläni perehtyneempien vastuulle, enkä lausu siitä tässä tämän enempää.

No niin, asiaan!

Kun mediaa kutsutaan neljänneksi valtiomahdiksi, ja vallan vahtikoiraksi, ei se tarkoita Kanervan tekstiviestien tai Vanhasen terveyskeskusseuran kyttäämistä. Edes vaalirahojen penkomisella ei oikeastaan ole kuin kuriositeetin rooli. Pari pahiten suhmuroinutta joutuu julkiseen häpeään, ja toimittajat saavat taputella toisiaan selkään.

Lehdistö on valtiomahti, koska juuri lehdistö välittää meille kansalaisille kuvan siitä, mitä politiikka on, ja mihin vallankäyttäjät oikeastaan pyrkivät. Se Vanhanen, josta olemme lukeneet on lehdistön meille luoma elävä hahmo, menneisyyksineen, haaveineen ja inhimillisine heikkouksineen. Toki se perustuu elävään ihmiseen, mutta se mitä näemme, on tuo hahmo, eikä ihminen. Samaan tapaan myös puoluieden näkemykset välittää media, siksi SAK:n vaalimainos räjähti näpeille.

Nykyään tietysti media tai lehdistö pitää tässä ymmärtää laajasti. Ei ole kyse vain ammattitoimitajista tai edes vain journalismista. Ei journalismi ole tärkeää, julkisuus on. Neljäs valtiomahti on poliittinen julkisuus, ja nykyään se on suurelta osin internetissä, monissa eri muodoissa.

Tähän saumaan Ylen aselaki-beta iskee kuin 22 kaliperin luoti eteen sattuneen koululaisen selkään. Se ottaa lähtökohdaksi lainsäädäntöprosessin toiminnan, ja pyrkii kuvaamaan sitä ymmärrettävästi, tarjoten kaiken relevantin materiaalin lukijan harkittavaksi. Poliitiset toimijat saavat omin sanoin selittää, miten näkevät asian ja miksi toimivat kuten toimivat.

Ero draamalähtöiseen ”poliittiseen journalismiin” on valtava. Sukupolven ja yhden teknologiamurroksen mittainen, sanoisin. Jo pelkästään asiantuntijalausuntojen kokoaminen yhteen paikkaan helposti on merkittävämpää kuin kymmenen Hesarin pääkirjoitusta.

Yle ei tietenkään ole ensimmäisenä väijyssä haaskalla. Erilaisia  demokratiasivustoja on rakennettu tällä vuostuhannella ainakin puolen tusinaa

  • Pikkuparlamentti.fi on riippumaton poliittinen keskustelufoorumi, jossa blogaillaan ja luodaan leikkiäänestyksiä
  • Asialista.fi -projekti pyrkii rakentamaan wikikansalaisuutta, jossa kansalaiset osallistuvat yhteisten asioiden hoitoon puoluejärjestelmän ulkopuolelta
  • Blogit.edustajamme.fi kerää kansanedustajien blogit yhteen RSS-feediin ja tarjoaa niille yhteisen tägihaun
  • Aloitekanava.fi on palvelu, jolla nuoret voivat tehdä yhdessä ehdotuksia kotikunnalleen
  • Eduskunta.kuvat.fi esittää kansanedustajista roolipelityyppiset hahmolomakkeet perustuen eduskunnan äänestysdataan. Hauska idea ei vaan toimi kovin hyvin; hallitus-oppositio -jako sotkee kaiken muun datan.

Lähes kaikkia näitä palveluita yhdistää jotenkin ajatus …epäpoliittisesta politiikasta. Siis halu käsitellä ja esittää poliittista prosessia, mutta kuitenkin menemättä sisään sen poliittisuuteen, ikään kuin vain päätöksentekona. Se on myös niiden kaikkien suurin heikkous.

Ylelle antaa tässä etumatkaa ennen kaikkea ammattitaito. Valtiorahoitteisella laitoksella on varaa ja osaamista hioa betansakin huolella. Vielä merkittävämpää ammattitaitoa on toimittajien toimintakulttuuri, jossa on totuttu tekemään tätä epäpoliittista politiikkaa. Ylessä kun on ongelman kanssa taisteltu jo vuoskymmeniä, vaihtelevalla menestyksellä.

Mutta kaiken kaikkiaan, aselaki-beta on täsmälleen se syy, jota varten julkisrahoitteinen Yleisradio on olemassa.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

IPR-järjestelmän perusteita: teknologian kehitys

Tämä on pitkään viipynyt lopetus sarjalleni IPR-järjestelmän perusteista (IPR = immaterial property rights, immateriaaliset omistusoikeudet, kuten tekijänoikeudet ja patentit). Kirjoitin aiemmin edistyksestä, taloudesta, kulttuurista ja oheisvahingoista. Tällä kertaa aiheena on teknologian kehityksen tekijänoikeuksille aiheuttamat vaikutukset ja reunaehdot.

Tiivistetysti, minusta vaikuttaa siltä, että tekijänoikeusjärjestelmällä ei ole tulevaisuudessa kauhean suurta merkitystä teosten jakelijoiden ja kuluttajien välisissä suhteissa. Maailma tulee toimimaan oleellisin osin aivan kuin tekijänoikeuksia ei olisi. Riippumatta siitä, millaisia tekijänoikeuslakeja säädetään. Antakaas kun selitän.

Historiaa…

Nykyinen tekijänoikeusjärjestelmä syntyi kirjapainokoneen keksimisen myötä. Uusien teoskappaleiden (kirjojen) tuotantokustannus romahti käsinkopiontiin verrattuna, ja siksi aiemmat toimintamallit muuttuivat mielettömiksi. Vajaat 300 vuotta itse keksinnön jälkeen, 1709, syntyi ensimmäinen varsinainen tekijänoikeuslaki, jolla tasapainotettiin eri intressiryhmien (tekijät, jakelijat, kuluttajat) vaatimukset ja tarpeet. Kompromissi toimi kohtalaisesti seuraavat vajaat 300 vuotta. Sitten teknologia muuttui taas dramaattisesti. Kasvi on kirjoittanut tästä historiasta vähän laveamman kuvauksen.

Munkit kopioivat kirjoja käsin, työläästi ja siis kalliisti. Levitystä ei kannattanut erikseen kontrolloida, kun työn hinta asetti sille kuitenkin ahtaat rajat.

Painokone kopioi kirjoja halvalla, mutta keskitetysti. Syntyi alkuperäistekijän intressi päästä osingolle painajan syntyneestä voitoista, ja kontrollointi oli helppo toteuttaa painokoneiden käyttöä säätelemällä.

E-kirja kopioituu valitsemalla ”edit” ja ”copy”. Missä tahansa maailman miljardista tietokoneessa. Vaikka intressi rajoittaa on yhä olemassa, mahdollisuudet siihen ovat aika heikot.

Eikä tässä ole vain kirjoista kyse: levyprässi vastaa kirjapainoa, filmikelojen tuottaminenkin jossain määrin. Ja kaikkia näiden koneiden levittämiä sisältöjä voi nykyään levittää hiiren klikkauksella. Olisi harhaista väittää, ettei tässä ole tapahtunut perustavanlaatuista muutosta.

Katsotaanpa muutosta eri aloilla

Pelit

Tietokonepelit kohtasivat digitaalisen vapaan kopioinnin ensimmäisenä, koska ne syntyivät suoraan bittimaailmaan. 80- ja 90-luvulla pelit olivat järjestään kopiosuojattuja, ja kopiosuojaukset järjestään helppo tai ainakin mahdollista kiertää. Nyttemmin niistä on silloisessa muodossaan luovuttu.

Nykyään pelejä on kovin monenlaisia, ja niiden levityksen rajoitustekniikat vaihtelevat. Muutama esimerkki alla

  • Internetin flash-pelit ovat vapaasti saatavilla. Käyttö alkuperäisessä yhteydessään on tehty niin helpoksi, ettei kukaan viitsi ruveta kopioimaan niitä.
  • Kännykkäpelit perustuvat helppoon saatavuuteen. Ne maksavat jonkin verran, mutta niiden lataaminen puhelimeen on tehty helpoksi (maksu puhelinlaskussa), ja kopioiden hakeminen interntistä taas on työlästä, joten sitä ei kauheasti tapahdu
  • Verkkopelit, kuten WoW tai Eve Online perustuvat yhteisöön verkossa. Itse pelin kopioinnilla ei ole väliä, koska pelaajien pitää maksaa kuukausimaksua voidakseen pelata serverillä, jossa kaikki muut pelaajat ovat.
  • Konsolipeleissä jyrää DRM. Pelit on sidottu fyysiseen mediaan, ja laitteiden käyttöä rajattu, etenkin muuntelun osalta. Seurauksena jokainen uusi laitesukupolvi on aina aikansa rajattu, kunnes joku rikkoo DRM:n ja piraattipelit alkavat toimia.

Yksikään näistä malleista ei perustu oletukseen, että ihmistet eivät kopioisi pelejä. Päinvastoin, ne kaikki on suunniteltu siitä lähtökohdasta, että ihmiset kopioivat pelejä joka tapauksessa. Jo kopiosuojaukset aikanaan lähtivät tästä oletuksesta, mutta tekninen ratkaisu ei vaan ollut toimiva.

Musiikki

Musiikin saralla yksi suuri trendi on livemusiikin osuuden nousu. Jos ennen keikka oli tapa saada faneja, jotka ostavat levyjä, nykyään levy on pikemminkin tapa saada väkeä keikoille (kärjistys, toki).

Levy-yhtiöt ovat vastanneet haasteeseen laajentamalla ohjelmatoimistojen suuntaan, tekemällä ”360 diilejä”, joissa ne saavat osuuden keikoista, T-paitamyynnistä ja aivan kaikesta. T-paitaa tai keikkaa kun ei voi kopioida tietokoneella.

Perinteiset levy-yhtiöt ovat silti pulassa, kun levymyynti on katoamassa. Kyseessä on kuitenkin vain bisneksen muutos, ei maailmanloppu. Eikä se koske niinkään musiikin tekijöitä, kuin jakelijoita. Norjalaisessa tutkimuksessa huomattiin, että vaikka muusikoiden levytulot putosivat viimeisen 10v aikana 50%, kokonaistulot itse asiassa kasvoivat 66%. Suurimmat nousijat olivat keikkatulot, nousua 136%, apurahat, nousua 154% ja tekijänoikeuskorvaukset radioilta, ym, nousua 108%. Näistä uusista tuloista tekijänoikeuskorvaukset radioilta saattavat seuraavaksi joutua uhanalaisiksi, kun internet syö myös radioiden asemaa.

Musiikkiteollisuuden (ei siis muusikoiden) liikevaihdon kehitys Norjassa. Kokonaissumma on pysynyt suunnilleen samana, mutta levymyynnin osuus romahtanut. Muissa kuin levymyyntituloissa levy-yhtiöiden osuudet ovat pienempiä, joten muusikoiden osuudet ovat vastaavasti kasvaneet.

Elektronisen musiikin jakelun puolella on kaks menestystarinaa: iTunes ja Spotify. ITtunes perustuu iPodien vanhalle suosiolle: Kun Apple hallitsee musiikin kuuntelulaitteita, se voi tehdä omasta kaupastaan äärimmäisen helppokäyttöisen, ja samalla vaikeuttaa muusta lähteestä tulevien, laillisten tai laittomien, kappaleiden kuuntelua. Pohjimmiltaan malli on hyvin samanlainen kuin kännykkäpeleissä: osin kontrolloidussa ympäristössä jakelumallista voi tehdä piratismia suositumman, vaikka kuluttajat joutuvat maksamaan.

Spotify on mielenkiintoisempi tapaus, koska se toimii avoimessa internetissä ja millä tahansa tietokoneella. Siitä huolimatta sen on onnistuttu tekemään helpommaksi käyttää kuin vertaisverkoista musiikin lataaminen, joten se menestyy. Sivumennen sanoen, bändit jotka vetävät musiikkiaan pois Spotifystä eivät ehkä aina hahmota, että Spotifyn suurin kilpailija on The Pirate Bay. Sieltä biisejä ei saa pois, joten jos Spotifystä ei jotain löydy, fanit kääntyvät sinne seuraavaksi. Sekä iTunes, että Spotify nimenomaan kilpailevat piratismin kanssa, tunnustaen sen olemassaolevaksi realiteetiksi. Siksi ne menestyvätkin.

Kokonaisuutena näyttää siltä, että vaikka suuret levy-yhtiöt ovat pulassa, musiikkibisnes ei ole katoamassa minnekään. Se on vain sopeutumassa maailmaan, jossa pitää toimia ilman tekijänoikeuksia. Voi hyvin olla, että tulevaisuudessa levy-yhtiöt (tai niiden seuraajat) ovat artistien alihankkijoita jotka tarjoavat jakelupalvelua, eikä päin vastoin.

Kirjat

Kirjojen kohdalla binääriaika on vasta alkamassa. Näyttää siltä, että kirja-ala aikoo toistaa musiikkiteollisuudessa jo hyvin koeteltuja virheitä, joissa voi turvallisesti luottaa epäonnistuvansa. Sen jälkeistä kehitystä on vaikeampi arvata. Kirjallisuudessa ei ole musiikkiesitysten tapaista luontevaa vaihtoehtoista tulonlähdettä, jonka ympärille ala voisi siirtyä. Ansaintamallin rakentaminen julkisten lukemisten ympärille kuulostaa aika …surkealta.

Mutta tarve ylläpitää tekijänoikeuksia ei aikaansaa mahdollisuutta ylläpitää tekijänoikeuksia. Jos kirja-alalle ei löydy yllättävää uutta ansaintalogiikkaa, ainakin fiktiopuoli saattaa taantua, kun kustannustoimittajille ei löydy maksajaa entiseen malliin (kirjailijoita kyllä aina löytyy, mutta pelkkä kirjailija ei riitä, lukekaa vaikka Charles Strossia).

Rajauksia

Puhun tässä kuluttajille levitettävistä teoksista. Esimerkiksi ammattikäyttöön tarkoitetut ohjelmistot ovat erilaisessa asemassa, koska (ammatti)käyttö on rajattua ja sitä voidaan kontrolloida, vaikkei levitystä voikaan. Esimerkiksi Adobe vahtii tarkasti graafikoiden photoshopin käyttöä, mutta harrastelijoiden piratismiin ei puututa.

Yhteenveto

Kaikki eri alojen yllä  kuvatut keinot ovat tapoja reagoida siihen tosiasiaan, että teoksen levitystä ei voi estää. Mitenkään. Ratkaisuna voi joko:

  • tehdä omasta levityskanavasta helpoin, jotta se voittaa kilpailijat (spotify, iTunes), 
  • tehdä teoksesta sellainen, ettei sillä ole arvoa irrallaan, ilman yhteyttä välittäjän kontrolloimaan yhteisöön (verkkopelit), 
  • yrittää sabotoida teoksen käyttömahdollisuudet ilman yhteyttä kontrolloivaan jakelijaan (drm), tai 
  • siirtyä performatiivisiin teoksiin, jotka vaativat läsnäoloa (live-musiikki).

Yhdessäkään näistä toimintamalleista tekijänoikeussäädökset eivät näyttele merkittävää osaa. Niillä on varmasti merkityksensä jakelijoiden keskinäisessä taistelussa, mutta se on vain keskinäistä nokittelua ja nollasummapeliä, joka ei tuo leipää artistin pöytään.

Minusta näyttää kovasti siltä, että kuluttajia koskevan tekijänoikeuden päivät ovat luetut. Hyvässä ja pahassa. Voi olla, että lainsäädäntömme ei heijasta tätä vielä sataan vuoteen, mutta mediateollisuuden toimintamalleissa ja kuluttajien jokapäiväisessä käytöksessä se näkyy jo nyt. Yhä suurempi osa heistä toimii ikään kuin tavalliset ihmiset saisivat levittää mitä tahansa teosta vapaasti.

Hyvä elämä

Tuossa kun söin aamiaiseksi graham-paahtoleipiä itsetehdyllä omenahillolla, paistettuja luomukananmunia ja Alfred Nordquistin tummapaahtoista kahvia, luin Hesarista(*) juttua uusista painonhallintakursseista. Läheltä piti, etten saanut verenpainetautia pelkästä tuohtumuksesta.

”Tämmöisen vois vaikka jokainen tehdä kotona. Hyvä elämä. Mitä se sinulle merkitsee? Juttelet itsesi kanssa. Tämä voi olla aika pysäyttävääkin.”

[terveyskonsultti] Vanhanen kehottaa miettimään, mitkä asiat voi muuttaa ja mitkä ei. Työ on mitä on. Asuinpaikka on missä on. Mutta syömiseen voi vaikuttaa! Liikkumiseen voi vaikuttaa!

Tämä todellakin nyt on aika pysäyttävää. Yrittäkö joku ihan oikeasti auttaa elämäntapojen muuttamiseen näin? Ja ihmiset uskovat tämän auttavan? Alkaa jo pelottaa.

Noin näppituntumalla, hyvinvoinnin kolme tärkeintä kulmakiveä ovat perhe, työ ja koti. Jotta voisi olla onnellinen elämässään, kaikkien kolmen pitää olla sellaisia, että niiden kanssa voi elää. Ei täydellisiä, mutta tilanteessa jonka voi hyväksyä. Jos parisuhde ahdistaa tai työ on perseestä, ei elämä muutenkaan ole mukavaa kuin ehkä hetkittäin. Sama koskee kotia, sinne pitää olla mukava saapua.

Elämänhallinta lähtee siitä, että tuntee voivansa vaikuttaa elämänsä merkittäviin asioihin. Siis perheeseen, työhön ja kotiin. Jos merkittävät asiat suljetaan jo lähtökohtaisesti oman hallinnan ulkopuolelle, ja itse saa päättää vain syömisestä ja liikkumisesta, niin onhan se aivan selvää, että homma alkaa ahdistaa. Sitä voi sitten reagoida maanisesti kontrolloimalla niitä harvoja asioita joita voi (anoreksia, ortoreksia, fitness-harrastus) tai syömällä ja löysäilemällä oikein kunnolla, käyttämällä sitä ahtaasti rajattua vapauttaan.

Itse asiassa on aika vaikea perustella, millä tavoin pussikeitoilla eläminen ja neuroottinen lenkkeily olisi jotenkin parempaa elämänhallintaa kuin karkin mussuttaminen ja sohvalla makaaminen. Ei se ole, kumpikin on vain erilaisia rekatioita siihen, ettei koe voivansa hallita elämäänsä.

Seuraakin kolmen kohdan kurssi elämänhallintaan

  1. Tee töitä joista pidät

    Onko töissä kivaa? Jos ei, mieti, tuntuuko siltä että voit muuttaa työtäsi sellaiseksi, ettei vituta. Jos ei tunnu, ota loparit. Sillä ei ole väliä, voitko oikeasti muuttaa työtäsi vai et, jos tuntuu siltä että et voi, se syö henkisiä resursseja, ja heikentää omanarvontuntoa. Väliä on vain subjektiivisella kokemuksella, koska elämänhallinta on subjektiivista.

    Jos jaksat hakea uutta työtä vielä vanhassa käyden, se voi olla fiksua. Mutta jos et jaksa, ota vaan saman tien loparit. Kyllä se jaksaminen pikkuhiljaa palaa. Sitä paitsi kaikki työthän nykyään ovat pätkätöitä, loppuu se joskus kuitenkin, niin miksei sitten heti.

    Se, millä kriteereillä arvioi työnsä mielekkääksi, on sitten oma kysymyksensä. Voi olla, että siinä on henkilökohtaista vaihtelua. Omasta puolestani hahmottelin asiaa taannoin.

  2. Asu paikassa josta pidät

    Viihdytkö kotona? Pidätkö asunnostasi? Entä alueesta jolla asut? Jos vastasit ei, muuta muualle. Muuttaminen on tietysti vähän vaivalloista, mutta se kannattaa.

    Asunnolla, ja etenkin sillä miten sen kokee, on hämmentävän suuri vaikutus onnellisuuteen. Jos koti tuntuu ankealta, elämäkin tuntuu ankealta. Ja jos ympäristö tuntuu väärältä, kaipaat vaikka kaupunkiin tai sitten maalle, syö sekin elämänhallintaa.

    Jos luulit viihtyväsi Klaukkalassa, mutta et sitten viihtynytkään, se on ihan okei. Kokeilemallahan se selvisi, ja sitä paitsi mieli voi aina muuttua. Ei paikoista tarvitse pitää siksi että joskus piti. Mutta jos jokin paikka on kerran alkanut tuntua epämukavalta, se korjaantuu vain muuttamalla, tuskin millään asennemuutoksella.

  3. Syö hyvää ruokaa

    Ruokaa ei pidä ajatella kaloreina ja ravintoaineina, eikä varsinkaan itsekontrollin symbolina ja elämänhallintana. Se johtaa vaan ruokasuhteen neurotisointiin ja yllä kuvattuihin ongelmiin. Sitä kannattaa ajatella kokemuksena, nautintona. Tärkeintä on päästä eroon ruokaan liittyvistä syyllisyyden tunteista.

    Jos tuntuu siltä että lihoo liiaksi, sitä hyvää ruokaa voi syödä vähän vähemmän. Tai sitten voi vaan lihoa surutta. Lievä ylipaino (bmi 25-30) ei oikeastaan aiheuta juurikaan haittoja, toisin kuin pikalaihduttaminen pussikeitoilla.

Perheestä en nyt sano mitään, koska en halua alkaa parisuhdeneuvojaksi. Siinä saa vain turpiinsa. Perhe ei ole vain oma valinta, vaan ihmisten yhteispeliä.

Ymmärrän, että näiden ohjeiden noudattaminen ei aina käytännössä ole ihan niin helppoa kuin annan ymmärtää. Työstä irtisanoutumisessa on taloudellisia riskejä, ja asumiseenkin liittyy aika paljon reunaehtoja. Siitä perheestä puhumattakaan.

Mutta hyvän perheen, työn ja kodin tulisi olla ainakin tavoitteena, sen sijaan, että opetetaan muka elämänhallintana fatalismia tärkeissä asioissa ja sairaalloista itsekyttäystä pikkuseikoissa. Sehän johtaa vain hyödyttömään jojo-laihdutukseen, jossa asiakas alkaa pian kalliin kuurin jälkeen taas lihoa, ja tarvitsee kohta uuden tehokuurin. Niin…

* Luen sunnuntaihesaria yleensä aina torstaihin tai perjantaihin asti. Siinä riittää hyvin luettavaa koko viikon aamuiksi. Lehti on mukava osa aamurutiinia, mutta en halua raahata niitä kilokaupalla joka viikko paperinkeräykseen.

—–

Olen viime aikoina tehnyt töissä useampaakin eri projektia. Vaikka työntekoon sinänsä käytetty aika ei ole niinkään kasvanut, menee siihen jotenkin enemmän energiaa. Tai ehkä se antaa enemmän tilaisuuksia pohdiskelulle, jolloin näitä hatusta kiskottavia aiheita tulee pohdittua vähemmän. Seurauksena kuitenkin päivitystahti on hiukan harventunut. Sama jatkunee ainakin loppukuun, ja luultavasti ensikuunkin.