Otso Kivekäs, Author at Otso Kivekäs

Ikea-design

Hiukan kärjistäen designia voi tehdä kahdella tavalla.

Stefan Lindfors suunnittelee meille tuotteen ylivertaisten designerinlahjojensa avulla, huomioiden toki teollisen valmistuksen rajoitteet, tuotteen käyttöön liittyvät tutkimukset ja varmaan taiteen uusimmat trenditkin. Huippudesigneri on toki hyvä tuyössään, ja jos ei olisi, joku muu brändätty designeri korvaisi hänet nopeasti.
No-name designer tai joukko heitä hahmottelee tuotteet sellaisiksi mitä itse haluaisi käyttää. Mikä luultavasti siis tarkoittaa suurelta osin sellaista mihin ovat tottuneet. Näin toimii Ikea.

Kummassakin menetelmässä on huonot puolensa.

Stefanin bravuuri on tietenkin dildo joka ei värise tyydyttävästi. Ehkä Steffe ei tunkenut prototyyppiä perseeseensä, tai kenties hänen mieltymyksensä poikkesivat naisista joille dildo kuitenkin lähinnä suunnattiin. Designerin täytyy kyetä ymmärtämään käyttäjien tarpeita jotka poikkeavat hänen omistaan, mikä on kallista ammattitaitoa, ja parhaimmillaankin voi aina mennä pieleen.

Ikean kalusteet taas yleisesti ovat käytettävyydeltään parempia kuin kilpailijoiden kalliimmat vastineet, mutta poikkeus on tiskikaappi, jonka hyllyt ovat liian pieniä ja typerän mallisia (sanon yhden keittiön rakennettuani ihan omakohtaisesta kokemuksesta). Koska ruotsalaiset eivät käytä tiskikaappeja, design-tiimiltä on puuttunut se intuitiivinen omakohtainen näkemys jonka varassa ikea-design lepää. Parempaa olisi tullut kopioimalla orjallisesti mitä tahansa suomalaista valmistajaa.

Ruotsalaisen huonekalufirman lisäksi ikea-designiin prustuu myös avoin ohjelmistokehitys. Avoimessa kehityksessä ei yleensä ole minkäänlaisia formaaleja suunnitelmia, vaan kooderit kirjoittavat softaa oman, mitä ilmeisimmin ilmeisimmin jaetun, intuitionsa varassa. Kun softaa kehitetään etenkin omia tarpeita silmällä pitäen, on selvästikin mahdollista luoda yhteinen näkemys siitä mitä ja miten softan olisi syytä tehdä niin, että tuo näkemys riittää korvaamaan kirjoitetut suunnitelmat.

Rajoitus onkin sitten että malli toimii huonosti, jos softaa ei kehitetä omaan käyttöön, tai jos ei ole kaikille yhteistä vertailukohtaa. Siksi suuri osa varsinkin isommista avoimista projekteista keskittyy korvaamaan tai kopioimaan jo olemassa olevia suljettuja järjestelmiä. Merkittävät käytettävyysinnovaatiot tulevat yleensä ensin johonkin suljettuun tuotteeseen, josta ne sitten kopioidaan avoimiin versioihin.

Avoimen koodin historiallinen välttämättömyys

– Nimeni on Rappaport Digby, ja te kuuntelette ’Lasten tiedetuntia’. Tänään aiheenamme on avoin koodi ja sen historiallinen väistämättömyys.

Kuulitte oikein, sanoin avoin koodi, enkä vapaa. Nyt on nimittäin niin, että pitkällä aikajänteellä, kun extrapoloidaan tilannetta yli vaihtelevien juridisten järjestelmien, avoimuus on vapauden sekä välttämätön että riittävä ehto. Jos koodi on fyysisesti saatavilla, sen käyttö on ennemmin tai myöhemmin myös juridisesti sallittua. Siksi päivän aiheen osalta olennaista on nimenomaan koodin avoimuus.

Mutta nyt päästän ääneen Brentin, joka kertoo meille avoimen koodin historiasta ja sen merkityksestä Queng Holle

– Kiitos Rappaport. Avoimen koodin esihistoria ei ole kovin hyvin tunnettua, mutta se on lähtöisin jo vanhasta maasta. Ilmeisesti ensimmäisillä tähtialuksilla käytettiin vielä ei-kriittisissä sovelluksissa myös suljettuja järjestelmiä, mutta Queng Hon syntyyn mennessä kaikken aluksille huolittavan koodin avoimuudesta oli tullut ehdoton vaatimus, muu olisi yksinkertaisesti liian suuri riski.

Kun Pham Nuwen muokkasi satojen vuosien takaista paikallistajien koodia valovuosien päässä lähimmältä ihmisten asuttamalta planeetalta, kuinka hän olisi tehnyt sen, jos lähdekoodi ei olisi ollut mukana paikallistajissa? Yleisemminkin, varustettaessa avaruusalusta tähtien väliselle lennolle, mikään muu vaihtoehto kuin kaiken koodin ottaminen mukaan avoimessa muodossa ei ole mahdollinen.

Avaruuslento on tietenkin äärimmäinen esimerkki, mutta sama ilmiö, että avoimuus on yksinkertaisesti tehokkaampaa kuin suljetut järjestelmät esiintyy planeetoillakin. Suljetun järjestelmän toimittaja voi lopettaa toimintansa, tai kieltäytyä juuri siitä laajennoksesta jota käyttäjä tarvitsee. Ja vaikka kaikki onnistuisi täydellisesti, muutosten ja uuden käytön neuvotteluista tulee aina ylimääräistä kitkaa.

Tietenkin suljettujen järjestelmien varaan rakennettu talous tuottaa kaupallisia intensiivejä, jotka edistävät softan tuotantoa, mutta tämän tuomat hyödyt taloudelle häviävät suljettuuden haitoille jo verrattain pienissä järjestelmissä.

Tuon avoimuuden rajan approksimaation kaava on pohjimmiltaan melko yksinkertainen, perustuen käyttäjämäärään, muutostahtiin, käyttöönoton transaktiohintaan, muutospyynnön transaktiohintaan ja…

Kevät

Tuokiokuvia:

Talvi on lumihanki, kylmyys, ehkä aurinko paistaa hangille, tai Helsingin vaaleanpunainen yö hohkaa ympärillä. Syksy, vesisade, lentävät lehdet ja marraskuun pimeys. Kesä on kliseissään niin itsestäänselvä ettei siitä kannata edes sanoa mitään.

Kevät on erilainen. Kevät on sulavia likaisia lumikasoja joista valuu noroja, mutta toisaalta ensimmäiset silmut aukeamassa toukokuun auringossa. Kevät ei ole tuokiokuva. Se ei ole koskaan vain se mitä näet tänään, vaan aina samalla lupaus siitä mitä näet huomenna. Kevättä on mahdoton kuvata kuvaamatta muutosta, ja vaikea kuvata muutoin kuin positiivisesti.

Pahoitteluni musiikkivalinnasta, mutta Tavaramarkkinat jäi nyt kakkoseksi.

Tänään aurinko paistoi ensimmäistä kertaa sisään pohjoisikkunasta.

Katso miehiä

Internettiä seuraamalla on helppo huomata, että uuden watchmen elokuvan tärkein piirre on tietenkin penis. Eikä mikä tahansa penis, vaan valtava sininen hohtava penis.

Hienoa tietysti että penistä näytetään ja siitä puhutaan. Oikein mukava elinhän se on. Ja ehkä tämä on alkua Hollywoodin tekopyhien alastomuusstandardien muutokselle. Tässä tapauksessa peniksen heiluttelulle vieläpä löytyi alkuteoksesta perusteet, kun dr Manthattanin vuoskymmenten myötä vähenevä vaatetus kuvastaa hänen vähittäistä irtautumistaan ihmiskunnasta ja sen siveysstandardeista.

Siitä, että elokuvassa näkyy penis, tietenkin seuraa, että ohjaajan täytyy olla homo (hukkasin tähän kuuluvan linkin, sori), koska peniksethän kiinnostavat vain homoja. Lisätodisteeksi moisesta kieroumasta sopii, että mahdollisuutta näyttää lesboilua ei käytetty. Lesboilu kun on erittäin heteroseksuaalista toimintaa. Katsoja näet on mies.

Mielenkiintoisempaa kuitenkin on ehkä huomata, että dr Manhattanin penis on melko lailla sarjakuvassa esitettyä suurempi. Tässä kohti filmi on siis joustanut taiteellisesta visiosta yhteiskunnan normien suuntaan? Kukas nyt katkarapuja haluaisi katsella? Mieskin kelpaa yhä enemmän arvottavan ja seksualisoivan katseen kohteeksi, mutta samalla myös joutuu yhä enemmän sen kohteeksi. Ja siten vastaavien mielettömien ulkonäkökriteerien kohteeksi kuin naisetkin.

The map of lower Manhattan, two representations. internet, 2009

Ihmiskunnan suurin saavutus

Maslowin tarvehierarkiassa pohjimmaisina ovat perustavimmat tarpeet (ruoka, ilma, jne) ja niiden päällä kerroksittain ”korkeammat tarpeet” turvallisuus, sosiaalisuus, itsetunto ja itsetoteutus. Korkeamman tason tarpeet ovat ihmiselle relevantteja vasta kun alemmat tasot ovat tyydyttävästi hoidossa: kulttuuri ei paljon kiinnosta jos ei ole tuloja, ja ensi vuoden toimeentulosta ei juuri stressaa jos ei ole tänään ruokaa.

Hierarkian äärimmäisellä huipulla on sitten tarve tuottaa internettiin kuvia koirista mehiläisasuissa.

Kun ihmisillä on kaikki välttämättömät, tavallaan välttämättömät ja ihan kivat asiat mallillaan, riittää aikaa ja kiinnostusta puuhasteluun. Yhdet koodailevat vapaita softia, toiset katsovat vanhoja tv-sarjoja levyltä. Ja sitten kolmannet ottavat kuvia koirista mehiläisasuissa.

Perustellusti voidaan sanoa, että tämä on ihmiskunnan suurin saavutus toistaiseksi. Että on riittävästi ihmisiä joilta löytyy aikaa ja motivaatiota johonkin näinkin käsittämättömään (ja siten useammalla kaikkeen vähän normaalimpaankin, vaikkapa wikipediaan). Sen takana on vuosisatojen ja -tuhansien työ jolla on saatu länsimaissa kaikille ruokaa, teollinen yhteiskunta, kommunikaatioteknologiat… Kaiken tämän huipulla istuu koira jolla on päällään mehiläisasu.

Tämä on pohjimmiltaan tietoyhteiskunnassa olennaista. Ei protokollat, laajakaistojen prosenttimäärät tai bisnesmallit, vaan ihmisten tosiasiallinen, toteutuva* vapaus mitä tolkuttomimpaan yhteistyöhön ja itsetoteutukseen.

Hyvää tietoyhteiskuntapäivää.

* Ihan perinteinen sananvapaushan riittää siihen että kuka vaan saa tuottaa kuvia koirista mehiläispuvuissa, mutta tarvitaan riittävät teknologiset ja yhteiskunnalliset edellytykset, jotta tästä seuraisi että syntyy yhteisö joka todella tuottaa niitä. Toisinaan on syytä katsoa myös todellisuutta eikä vain abstrakteja vapauksia.

Operaatio tele

Osa 1

Matka Barcelonaan Mobile World Congressiin (maailman isoimmat telco-messut, 47000 ihmistä), kustannusarvio per naama:

Lennot 260e (halpaa)
kämppä 200e/naama (kuppanen mutta keskustasssa)
Päivärahat 330e
Puhelinkulut 500e tai enemmän (arvio aiempien matkojen perusteella)

Pistääkö silmään pieni yllätysmomentti?

Operaattorien merkittävin tulonlähde on ollut jo vuosia ”interconnect”, eli ylihinnan kiskominen operaattorien välisistä puheluista ja erityisesti ulkomaanliikenteestä. EU rajoitti vastikään roamingilla kuppausta, mutta edelleenkin hinnat ovat 0,55e/min puhelu suomeen, 0,2684e/min vastaaminen puheluun, tekstarit 0,28e/kpl ja datasiirto 7,99/10,99e/MB.

11e/mega on aika hapokas hinta globaalille tietoyhteiskunnalle. Voisi jopa epäillä että joku vetää välistä. Data-hinnoittelua kun EU ei rajoittanut.

Osa 2

Messuilla tärkein työni oli saada Rich Communication Suiten demot toimimaan 300 hengen seminaaria varten. Oletteko kuulleet RCS:stä? Ettekö? Sepä yllättävää. RCS on mobillioperaattoriyhteisön tämän hetken ehkä merkittävin uusi palveluhanke. Ette luultavasti tulekaan kuulemaan siitä.

Homman ideana on tiivistetysti tarjota teleoperaattorien asiakkaille vähän vastaavat palvelut kuin vaikkapa MSN ja Skype ovat tarjonneet jo joitakin vuosia. Paitsi että hiukan huonommat palvelut. Ja toiminee operaattorilta toiselle vasta vuosien päästä (vrt MMS). Ja sen käyttö maksaa.

Lisäksi homma täytyy tietenkin tehdä todella hankalasti. Demossa puhelin kytkettiin Ranskan kautta Saksaan yhteen serverikasaan ja PC taas VPN:llä Ruotsiin toisen valmistajan servereihin. Ja serverit sitten toisiinsa (kaikilla tasoilla raskailla protokollilla). Tämän seurauksena tarvittiin valtava määrä häkkäystä ja speksien oikomista ja viikonlopputöitä viidessä maassa että puhelu ja video menivät läpi.

Eräänsisäpiiriläisen sanoin: ”RCS on erinomainen palvelukonspeti. Se vaan olisi pitänyt tehdä 5 vuotta sitten (mutta silloin yksikään telcoista ei olisi ryhtynyt siihen)”

Skypellä on töissä 150 henkeä, telco-verkkojen kanssa työskentelee länsimaissa ehkä miljoona. Ulkomaanpuhelujen laatu on suunnilleen vertailukelpoinen, ainakin jos soittaa vähän kauemmas.

Osa 3

Elisan osakkeen arvo on noin 10 e. Elisan viime vuoden tulos oli noin 1,12 euroa osakkeelta. Eli P/E on vajaat 9. Hiukan diskonttaamalla tuosta nähdään että osakemarkkinat olettavat yhtiön olevan olemassa vielä vähän toistakymmentä vuotta. Tai vähän pidempään jos se alkaa kutistua jo ennen loppua.

Hiukan synkkä näkymä, mutta eipä taida Teliasoneran Igelkään paljon valoisammin ajatella, kun jakoi viime vuonna osinkoja enemmän kuin koko firman tuloksen. Se tarkoittaa että johto uskoo omistajilla olevan rahoille jotain järkevämpää käyttöä kuin mitä firman sisällä niille pystytään keksimään.

Osa 4

Asiakkaiden härskiä rahastusta missä vaan vielä voidaan, uudistumisen kankeutta ja uskon puutetta sekä johdossa että markkinoilla. Kaikki kuolevan bisneksen merkkejä.

Mutta ennen kun ruvetaan sanomaan kiitos ja hyvästi teknologiselle liikkeelle joka kuitenkin toi meille 150 vuodessa maailmanlaajuiset puhelinverkot, täytyy todeta että kyllä telco-kentässä on vielä potentiaaliakin, eikä sen kuolemaa ole kuulutettu kirkossa.

Siitä lisää toisella kertaa, mutta vihjeenä voisin sanoa että mielenkiintoisimmat jutut tapahtuvat Afrikassa.

Vahvemman puolella

On tullut pientä taukoa kirjoitteluun, kun selkä ei kestänyt liiallista koneella istuskelua. Kun ajankohtaisaiheet menevät ohi ajankohdan, niin symmetriasyistä kirjoitan nyt vielä vanhemmasta aiheesta.

Martti Ahtisaaresta.

Ahtisaari onnistuu luomaan rauhansopimuksia tilanteissa, jotka eivät vaikuta mitenkään helposti ratkeavilta, eivätkä ole ratkenneet vuoskymmeniin. Vertaamalla vaikapa Ahtisaaren CMI:n kohtuullisen rivakkaa rauhanprosessia Acehissa norjalaisten räpiköintiin Sri Lankalla, nähdään että Mara tekee jotain oikein.

Tietysti jokainen tilanne on erilainen eikä konflikteja voi verrata kuin puhelimia verkkokaupassa, mutta Ahtisaaren toiminnassa täytyy olla ja onkin johdonmukainen taustastartegia ja linja joka tekee tälläisen onnistumisen ylipäänsä mahdolliseksi.

Se on tinkimätön asettuminen aina vahvemman puolelle.

Acehin konfliktin ydinkiista koski sitä että GAM halusi oman valtion ja Indonesia halusi pitää Acehin. Ahtisaaren neuvotteleman rauhan ydinkohdat ovat että Aceh säilyy osana indonesiaa ja GAMille sovitaan mahdollisuus luovuttaa ilman että heidät tapetaan ja lupa osallistua paikallispolitikointiin, kunhan eivät enää aja itsenäisyyttä.

Kosovon konflikti koski oleellisesti sitä, että Sebia halusi pitää maakunnan suvereenisti osana itseään, ja sitä pommittanut länsiliittouma (lue USA) halusi sen Naton valvontaan ja myöhemmin itsenäiseksi. Ahtisaaren sopimassa rauhassa Kosovo siirtyi Naton valvontaan ja sittemmin julistautui itsenäiseksi. Milošević sai sopimuksen tekstin lähes samaksi kuin oli itse ehdottanut ennen sotaa, mutta sitä ei luonnollisestikaan noudatettu.

Toimiva rauhansopimus syntyy siis siten, että ensin katsotaan vahvemman osapuolen keskeiset vaatimukset. Niistä lähdetään liikkeelle. Pakettiin lisätään sitten heikommalle osapuolelle erilaisia todellisia ja symbolisia etuja, jotka mahdollistavat neuvottelijoille paketin myymisen kannattajilleen ja kasvojen säilyttämisen. Tämän päälle tarvitaan tietenkin suuria määriä neuvottelutaitoa, kärsivällisyyttä ja uskottava kansainvälinen status.

Tätä ei pidä tulkita Ahtisaaren toiminnan moraaliseksi arvosteluksi. Menetelmä nimittäin toimii, ja Ahtisaari on kiistatta toimissaan tehokas. Rauha on parempi kuin sota, ja jos joku omasta valtiosta unelmoinut ukkokerho joutuu tyytymään paikallispolitikointiin tai diktaattorin suuruudenhulluista unelmista menevät rippeetkin piloille, niin onko se jotenkin merkittävä ongelma?

Näemmä vaan rauhantekeminenkin on likaista ja hieman vastenmielistä puuhaa. Eikä kaikki kaunis ja hyvä ole mitenkään siistissä linjassa.

Ei kylpyhuonetta

Myyty asunto:, 92 500e, 32,6 m², 1h+kk (ei kylpyhuonetta).

Ei kylpyhuonetta.

Menemättä nyt siihen, kuka haluaa ostaa asunnon jossa ei ole vessaa, tai miksi sitä vessaa ei ole 80 vuoden aikana asuntoon rakennettu, tämä esimerkki antaa hyvän tilaisuuden tehdä pieniä laskelmia.

92 599 / 32,6 on 2840 e/m². Tässä talossa asunnot ovat viime vuosina maksaneet keskimäärin 3500 ja rapiat neliöltä. 660 e/m² ero, 22000e koko asuntoa koskien.

Ja nuo muut asunnot ovat 42m² tai enemmän, yksiön neliöhinnan kuuluisi olla suurempi. Toisaalta asuntojen hinnat ovat laskeneet, eikä tuo kämppä liene talon parhaita muutenkaan kuin vessansa osalta. Sanotaan siis 10-15ke ero siihen mitä maksaisi sama kämppä jos osa neliöistä olisi uhrattu vessaksi.

WC:n tekeminen maksaa tuommoiset 10-15ke (jos lasketaan putketkin mukaan). Tämän päälle siihen menevät noin 5 neliöä maksavat kantakaupungissa toiset 10-15ke (2-3ke neliöhinalla johon ei ole laskettu vessan hintaa mukaan neliön perushintaan. Tällätavoin laskien vessasta koituu kustannuksia 20-30ke. Uudessa talossa enemmän, vanhoissa vähemmän (kuluneempi vessa). Koska tässä talossa on putkiremontti tulossa, tuo on suunnilleen linjassa ylläesitetyn markkina-arvoperustaisen laskelman kanssa.

Putkiremontti taas tapaa maksaa Helsingissä (perinteisin menetelmin ja sisältäen wc:n uusimisen) 550-700 euroa neliöltä, siis pienille asunnoille 25-40ke. Tuosta voinee laskea wc:lle 15-20ke ja loput keittiölle. Putket kestävät 50 vuotta ja sen kestävät wc:n kaakelit ja vesikalusteetkin hyvin pidettyinä. Hintalaskelmassa tuon päälle pitää muistaa neliöiden hinta kuten ylläkin. [1]

Keskimäärin 25 000 uudesta tai vastaremontoidusta vessasta. Jaettuna (hieman optimistiselle) 50 vuoden käyttöiälle se tekee 500 euroa vuotta kohden.

Yksiöissä ja kaksioissa asuu 1-2 ihmistä, jotka keskimäärin käyvät paskalla ehkä kerran päivässä [2]. Jos siis kustannukset jyvitetäään yksinomaan paskallakäynnille (*), maksaa jokainen sessio noin euron.

Sitä voi sitten kaavoituskatsausta pöntöllä lukiessaan miettiä että onko se sen arvoista. Sanoisin että on.

(*) Tämä jyvitys on toki kaikkea muuta kuin kiistaton. Perustelisin sitä kuitenkin seuraavin argumentein.
– Kaikki lavuaaritoimenpiteet voi suorittaa keittiössäkin, eli niille ei kannata kustannuksia laskea. Hätätapauksessa myös kusella voi käydä lavuaariin, vaikka en kyllä sitä omassa keittiössäni rupeaisi tekemään.
– Puistowc:issäkin kusemaan pääsee ilmaiseksi, mutta paskalle ei.
– Jos bileissä asettaisi wc:lle käyttömaksun, rupeaisivat ihmiset kuseksimaan pulloihin, mutta paskalle halajavat pulittaisivat kiltisti. Sitäpaitsi maksuperusteiden täytyisi olla selkeitä.

Kahdeksan huomioita lämpimistä leivistä

Lämmin leipä on eri asia kuin toast, vaikka ne ovatkin sukua.
Lämmin leipä tehdään uunissa grillillä ritilän päällä. Mikrossa tulee vetistä möhnää ja pellin päälläkin liian löysää (ja voileipägrillillä toasti).
Lämmin leipä on kulinaristisena kategoriana melko aliarvostettu, johtuen ehkä siitä, että se on triviaali. Tehdäkseen Charlotte russen täytyy osata jotain, tai ainakin lukea ohjetta, mutta kuka tahansa toope saa aikaiseksi lämpimät leivät.
Kuitenkin mahdollisuudet kehittymiseen ja laadun parantamiseen ovat vastaavat kuin muussakin ruuanlaitossa. Vertaa pastakastikeet.
Oleellista on monipuolisuus. Samassa erässä ei ole syytä tehdä vain yhdenlaisia leipiä. Tämä erottaa lämpimät leivät bruchetoista.
Majoneesi.
Täytteitä ei saa laittaa liikaa. Vähemmän kuin toastiin, koska leipäkin on vain yhdellä puolella.
Olut sopii hyvin lämpimien leipien kanssa. Esimerkiksi Sinebrychoffin jouluolut, vaikka se onkin oikeastaan vain vetinen tumma lager.

Itsepäisyyspäivää

Lähdetäänpä siitä, että suurin uhka Suomen itsenäisyydelle on Venäjän hyökkäys tai sitä odotellessa suomettuneiden poliitikkojen Venäjälle miehityksen pelossa tekemät myönnytykset (*). On selvää, että täkäläinen asevelvollisjoukko ei kykene moista hyökkäystä pysäyttämään. On niin ikään selvää, että armeija ei auta lainkaan asiasta perillä olevien poliitikkojen hyökkäyksen pelkoon. Itsenäinen puolustus on pelkkää sisäpoliittista soopaa nykyään kun sitä ei enää tarvita edes ulkopoliittisen liturgian ylläpitoon.

Venäjän hyökkäyksen ja painostuksen välttämiseksi paras, ja ehkä ainoa, tapa on kehittää EU:ta voimakkaasti kohti liittovaltiota. Venäjä ei ilkeä uhkailla 500-miljoonaista EU:ta samaan tapaan kuin 5 miljoonan Suomea. Nato-option, -kortin tai edes -jäsenyyden varaan laskeminen ei riitä, koska on selvää ettei USA loputtomiin viitsi ylläpitää eurooppalaista puolustusta ilman EU:n aktiivista panosta. Siksi Naton syliin karhua pakoon hakeutuminen edellyttää sekin vahvempaa EU:ta.

Vahvemman ja yhtenäisemmän EU:n kehittymisen tiellä suurin este on tietenkin nationalismi. Huomattakoon, että hyllyllä olevan perustuslain turvatakuulausekkeen vesittämisessä erityinen osa oli juurikin suomalaisilla, joten liittovaltiokehityksen hidastamisesta voidaan syyttää nimenomaisesti myös Suomen sisäpolitiikkaa ja siten suomalaista nationalismia.

Näin ollen, isänmaallista toimintaa on sellainen toiminta, joka vähentää suomalaista nationalismia, koska vain siten voidaan turvata Suomi Venäjän hyökkäykseltä. Isänmaallinen retoriikka ja ajattelu tulee isänmaan edun nimissä pyrkiä syrjäyttämään politiikasta ja sen merkitys muutenkin minimoimaan.

Erityisen isänmaallista on pilkata Mannerheimia. Mielummin mahdollisimman rivosti.

(*) En itse oikeastaan allekirjoita tätä väitettä, mutta toisaalta en myöskään koe mielenkiintoiseksi pohtia Suomen itsenäisyyttä, joten en rupea erilaisia uhkakuvia sen laajemmin rankkaamaan. Tämän peruslogiikan kuitenkin hyväksyi enoni, joka on isänmaallisin ihminen jonka kanssa olen säännöllisesti tekemisissä, joten katson sen relevantiksi lähtökohdaksi pohtia isänmaallisuutta.