Suomessa elää uskomus, että 90-luvulla ja 2000-luvulla syntyneet osaavat käyttää tietotekniikkaa ikään kuin luonnostaan: Internetin ja kännyköiden keskellä kasvaneina he ovat ”diginatiiveja”, joille kaikki vanhemmille vaikea tekniikka onkin helppoa.
Uskomus on väärä. Oikeasti nuoret oppivativi sen ja vain sen, minkä kanssa ovat tekemisissä. WhatsAppin käytön älypuhelimessa oppii kun viestejä lähettää, ja Angry Birdsiä oppii pelaamaan pelaamalla. Mutta vaikkapa Excelin käyttö tai tekstin muokkaaminen eivät tulekaan samalla tavalla eteen. Tiedoston käsitekin jää vieraaksi pelkkää tablettia hakkaavalle, ja sellaisen lähettäminen sähköpostin liitteenä kuulostaa aika vaikealta.
Jos tietotekniikka näkyy nuorten elämässä vain viihteen roolissa, he oppivat kyllä viihdetekniikan käytön, mutta eivät niitä taitoja joita töissä ja opiskelussa tarvitaan. Niitä pitää opettaa, ja opettamista varten meillä on koululaitos.
Koululaitos ei vain tähän ole vielä ihan herännyt.
Eurostatin tuoreessa tutkimuksessa suomalaisnuorten tietotekniikkataidot ovat EU:n keskitasoa, vastaavat kuin Kreikassa tai Itävallassa. Muut Pohjoismaat menevät kaukana edellä.
Kouluissamme on kyllä laitteita. Toisessa tutkimuksessa selvisi, että suomalaisilla kasiluokkalaisilla oli käytössään tietotekniikkaa enemmän kuin saman ikäisillä missään muussa Euroopan maassa, mutta he käyttävät sitä vähemmän kuin muut: Euroopassa keskimäärin 53% kasiluokkalaisista käyttää koulun konetta viikottain ja huippumaa Tanskassa 70%. Suomalaisita kasiluokkalaisista 27% käyttää konetta opinnoissa viikottain, ja lähes kolmannes heistä ei ole vuoden aikana käyttänyt tietokonetta koulussa kertaakaan!
Suurin osa koululaisista joutuu elämään maailmassa, jossa tietotekniikka kuuluu vapaa-aikaan. Luokkaan tullessa avataan työkirjat ja suljetaan älypuhelimet. Tietotekniikalla ei ole mitään paikkaa valtakunnallisessa opetusohjelmassa, vaan opetuksen määrä ja jopa saatavuus riippuu kunnasta ja koulusta: toisille opetetaan tekstinkäsittelyä ala-asteella, toisille ensimmäistä kertaa yliopistolla.
Miksi kaunokirjoitusta opetetaan kaikille, mutta konekirjoitusta vain harvoille? Vain toinen niistä on taito, jota tarvitsevat oikeastaan kaikki. Onko ajatuksena, että lapset oppivat sen tärkeämmän kirjoitustaidon ikään kuin luonnostaan? Eivät muuten opi: itsekin olen kirjoittanut työkseni jo 14 vuotta, mutta edelleen kömpelösti ja virheitä tehden, koska en ylä-asteella valinnut vapaaehtoista konekirjoitusta.
Koululaitoksen tehtävä on opettaa lapsille perustaidot, joita nämä tulevat tarvitsemaan, vaikka eivät sitä lapsina vielä itse ymmärrä. Kuten konekirjoitus, tiedonhaku, kuvankäsittely ja taulukkolaskenta.
Virossa opetusohjelmaan kuuluu paitsi konekirjoitus, myös ohjelmointi. Ei siksi että kaikista tulisi koodereita, vaan koska ohjelmoinnin perusteiden ymmärrys on vastaavaa yleissivistystä kuin derivoinnin tai sijamuotojen osaaminen: kaikilla on hyvä olla käsitys niiden olemassaolosta. Ja kun työt automatisoituvat, yhä suurempi osa ikäluokasta tulee ohjelmoinnin ymmärrystä myös työssään tarvitsemaan.
Opetetaan toki Suomessakin ohjelmointia koululaisille, se vain tapahtuu koulujen ulkopuolella. Helsingin yliopisto pitää suosittuja ohjelmointikerhoja, ja useammassakin IT-yrityksessä työntekijät pitävät lapsille koodikerhoa. Linda Liukkaan lasten koodauskirja keräsi hetkessä 300 000 euroa rahoitusta, mikä vastaa 20% Suomen tämän vuoden kirjaviennistä.
Emme me kuitenkaan keskiaikaa elä. Suomen koulut ovat edelleen maailman parhaita, vaikka PISAssa tiputtiinkin 7. sijalle. Ja Suomi on edelleen yksi maailman johtavista tietotekniikan kehittäjistä, vaikka Nokia onkin myyty. Palataksemme kärkeen meidän pitää yhdistää maailman paras koululaitos ja maailman paras tietotekniikkaosaaminen. Nyt on siihen oikea aika, kun uutta opetussuunnitelmaa laaditaan vuodelle 2016.
Opetusministeri Kiurun sanoin, ”suomalainen opettaja pystyy kyllä mihin vain, jos vaan annamme välineet ja haasteen. Myös siirtymään digiaikaan.”
Olisiko aika antaa se haaste?
Julkaistu myös Tietoviikossa 12/2014
Teksti tullaan julkaisemaan myös kirjassani ”Kuinka tietoyhteiskunta korjataan”, jota voi ennakkorahoittaa tämän viikon loppuun saakka.
Tietojärjestelmähankinnat menevät Suomessa yleensä pieleen. Etenkin julkisella sektorilla. Koska olen vuosien varrella useaankertaankertonut miten tietojärjestelmiä ei pidä ostaa ja millaisia virheitä hankinnassa on tehty, koen velvollisuudekseni myös kertoa, miten niitä sitten pitää hankkia.
Tietojärjestelmiä voi julkisella sektorilla ostaa onnistuneesti kolmella tavalla:
Ostamalla palveluna (pilvestä)
Ostamalla valmiin standardituotteen
Teettämällä järjestelmän avoimena
Jos julkiset järjestelmät hankittaisiin näillä tavoin, ongelmia olisi paljon vähemmän.
Perinteisesti tietojärjestelmiä on ostettu niin, että tilaava organisaatio määrittelee (konsultin avulla) mitä tarvitsee, lähettää tästä tarjouspyynnön tarjoajille ja valitsee parhaalta kuulostavan järjestelmän halvimmalla hinnalla. Sen jälkeen seuraa pitkä ja hyvin kallis projekti, jonka myöhästyneen toimituksen jälkeen asiakkaalla on huono järjestelmä, jonka korjailusta ja jatkokehittelystä maksetaan seuraavat kymmenen vuotta, kunnes se päätetään heittää romukoppaan ja palataan toistamaan sama virhe. Useimmat julkiset tietojärjestelmähankinnat on tehty näin.
Se ei ole toimiva tapa. Mutta sen mukaisesti toimitaan, ellei nimenomaisesti pidetä huolta että toimitaan toisin.
Se siitä, takaisin niihin toimiviin tapoihin.
1. Osta palveluna
Ensinnäkin, et oikeasti halua ohjelmistoa. Haluat palvelun, jonka ohjelmisto sinulle tuottaa. Se ohjelmisto on vain tapa tehdä se.
Haluatko extranetin? Ota vaikka Basecamp. Tarvitsetko CRM:ää? Miten olisi SugarCRM? Dokumentinhallintaa? Riittäisikö Google Drive?
Pilvipalvelut eli valmiit online-ratkaisut eivät yleensä ole täsmälleen sitä, mitä sinulla oli mielessä. Mutta vaiva ja kustannus on ehkä tuhannesosa täsmälleen oikeanlaisen järjestelmän hankkimisesta. Kannattaa selvittää, onko sopivia online-tuotteita tarjolla, ja vakavasti miettiä, voitaisiinko toiminta sovittaa toimimaan niillä. Digitalisaation [6] suuret hyödyt tulevat töissä, joissa se yli satakertaistaa tehokkuuden, ja niitä kannattaa hiukan etsiäkin.
Pilvipalvelut sopivat käytettäviksi etenkin tukitoimissa, joissa 1) muillakin lienee suunnilleen samanlaisia tarpeita, ja 2) täsmälleen oikeanlainen toimintatapa ei ole keskeiwtä, vaan voidaan sopeutua siihen mitä palvelu tarjoaa. Koska muuttaahan palvelua ei voi.
Siis esimerkiksi tavanomaisen taloushallinnan tai varastoseurannan ohjelman voi yleensä hankkia palveluna, koska aika lailla samanlaisia tarpeita on muillakin. Laissa tarkkaan määrätyn palvelun toteutusta sen sijaan yleensä ei voi.
Pilvipalveluunkin voi jäädä jonkinlaiseen toimittajaloukkuun. Jos rakennat prosessisi toimimaan nimenomaan vaikkapa Google Driven kanssa, siirtymä siitä toiseen tarjoajaan on ylimääräinen vaiva. Tai palvelu saatetaan lopettaa lyhyelläkin varoitusajalla. Mutta koska kyse oli toiminnoista, joissa asiakkaalla on joustovaraa prosesseissa, tämä ei ole yleensä kovin suuri ongelma.
2. Osta standardituote
Jos jotain ratkaisua ei saa palveluna netistä, sen saattaa silti saada valmiina tuotteena. Tai jos lainsäädäntö ei mahdollista nettipalvelun käyttöä, niin tietojärjestelmän voisi ehkä kuitenkin hankkia valmiina omiin tiloihin.
Tämä on noin kymmenen kertaa työläämpää kuin nettipalvelu, ja ehkä kymmenen tai sata kertaa kalliimpaa. Mutta muutoin kyse on samasta asiasta, ja se siis joskus kannattaa.
Valmis tuote on sellainen, joka on olemassa ja käyttöön otettavissa sinä päivänä kun ostat sen. ”Tuote”, josta näet powerpointin ja toimitus luvataan ensi vuonna, ei ole valmis tuote, vaan myyntipuhe, jonka jäljiltä olet toimittajaloukussa. Se on se perinteinen tapa, jota piti välttää. Jos tuote ei sovi sellaisenaan käyttöön, et ole ostamassa tuotetta. Tai ainakaan pelkästään tuotetta, katso seuraava kohta.
MS Sharepoint on valmis tuote ja Photoshop on valmis tuote. Yksikään Suomessa myyty potilastietojärjestelmä ei ole valmis tuote.
3. Teetä avointa
Jos markkinoilta ei kerta kaikkiaan löydy sellaista järjestelmää jota tarvitset, on se sitten jonkun pakko koodata. Tähän liittyy aina suurin toimittajaloukun riski.
Kun järjestelmä kehitetään yhtä asiakasta varten, asiakkaan siis täytyy maksaa sen kehityskulut. Ja kaikkea koodia täytyy jatkokehittää, mikään järjestelmä ei koskaan ole lopullisesti valmis. Sen jatkokehityksenkin maksaa sama asiakas (sinä), ja siinä vaiheessa jos olet loukussa, sinulla on vain yksi tarjoaja, ja maksat mitä pyydetään.
Toimittajaloukku vältetään sillä, että kaikki koodi on avointa. Tämä on perusperiaate, josta on hyvin harvoin syytä poiketa. Ja yleensä poikettaessa tehdään virhe. Kun koodi on avointa, toimittajaa voidaan vaihtaa tarvittaessa, eikä toimittajaloukkua synny, tai ainakin siitä pääsee pois helpommin.
Koodin avoimuus on lähes välttämätön, mutta ei riittävä ehto kehityshankkeen onnistumiselle. Tässä muutama muu periaate, joita yleensä on syytä noudattaa
Ketterä kehitys, esim Scrum-mallilla.
Kaikki koodi heti avoimena julkiseen repositoryyn (esim: Github, Bitbucket). Siis joka päivä sitä tahtia kun se syntyy
Hyvin dokumentoidut julkiset rajapinnat (usein REST)
Standardien käyttö
Modernit kehitystyökalut
Valmiiden komponenttien käyttö
Prototyypit ja käyttöliittymä edellä työskentely
Vaiheittainen julkaisu ja pilotointi koko ajan käyttäjien kanssa
Modulaarinen arkkitehtuuri ja hankinta osakokonaisuuksina
Kilpailutuksessa arvioidaan osaamista ja toteutustapaa, ei tuotetta
Nämä eri käytännöt tukevat toisiaan, ja ovat tavallaan yhtenäinen paketti modernin ohjelmistokehityksen menetelmiä. Lisää ohjeita käytännön hankintaan muun muassa tässä ja tässä.
Jos järjestelmää pitääkin koodata, se ei missään tapauksessa tarkoita, että kaikkea pitäisi koodata tyhjästä. Päin vastoin, suurin osa siitä mitä tarvitaan, voi löytyä valmiina, ja koodataan vain se mitä ei löydy.
Projektin pohjana toimiva alusta voi olla avointa koodia tai suljettu tuote. Yleensä sen kannattaa olla avointa koodia, koska suljetun tuotteen kanssa on helpompi mokata ja päätyä taas toimittajaloukkuun.
Jos halutaan ostaa valmis järjestelmä ja kehittää sen päälle, siihen on syytä suhtautua kahtena eri hankintana: 1) hankitaan perusjärjestelmä, 2) kilpailutetaan erikseen sen päälle uuden laajennoksen kehitys. Perusjärjestelmän pitää siis tarjota riittävät avoimet rajapinnat, että muutkin kuin sen perusjärjestelmän tekijä tai kumppanit voivat aidosti kilpailla kehitysprojektista. Itse asiassa perusjärjestelmän tekijätaho olisi syytä sulkea ulos toisen projektin tarjoajien joukosta. Samaan tapaan ylläpito ja käyttötuki pitää pystyä kilpailuttamaan erikseen.
Jos järjestelmä ei tähän taivu, sen varaan ei voi jatkokehittää mitään jäämättä toimittajaloukkuun. Täytyy valita jokin muu perusjärjestelmä. Avoimen perusjärjestelmän kanssa tällaisia riskejä ei ole, siksi niitä yleensä kannattaa suosia.
Näillä samoilla periaatteilla järjestelmän voi kasata myös omana työnä, jos palkkalistoilla on siihen pystyviä ihmisiä. Työn määrä ei välttämättä ole kovinkaan suuri, mikäli lähes kaikki tarvittava löytyy valmiina avoimen lähdekoodin ratkaisuina. Jos tarve kehittää tietojärjestelmiä omaan käyttöön on jatkuva, ei välttämättä ole huono idea rakentaa jonkinlainen kyvykkyys siihen omaan organisaatioon.
Suuri osa avoimen koodin kehityksen hyödyistä saavutetaan periaatteessa silläkin, että asiakkaalla on omistusoikeus koodiin. Käytännössä se ei kuitenkaan riitä. Avoimeen koodiin kilpailevat yritykset voivat aidosti tehdä tarjouksia jatkokehityksestä, kun taas koodiin, jonka ne periaatteessa saavat, mutta jota ne eivät näe, on vaikea tarjota. Lisäksi toteuttajayritys pystyy sumuttamaan piilossa olevan koodin kanssa paljon paremmin, miten asiat tehdään. Ja olen nähnyt enemmän kuin yhden hankkeen, jossa asiakas ei lopulta ole ihan varma, mitä oikeuksia koodiin itse asiassa onkaan. Selkeän avoimuuden kanssa näitä ongelmia ei tule
Pakko valita
Hankintatapa on strateginen valinta, joka on pakko tehdä heti hankinnan alussa, ennen kun tarjouspyyntöjä lähdetään edes luonnostelemaan. Epävarmempi ostaja saattaa ajatella, että eikö kannattaisi antaa tarjoajien ratkaista? Että tehdään väljä tarjouspyyntö ja katsotaan millainen ratkaisu voittaa. Valitettavasti se on kuitenkin mahdotonta.
Tämä liittyy ennen kaikkea hankintalakiin, joka vaatii määrittelemään tarkasti hankinnan kohteen ja valintakriteerit. Jokainen hankintatapa vaatii oman, erilaisen tarjouspyyntönsä. Kilpailuun, jonka voi voittaa pilvipalvelulla, ei ole järkeä tarjota koodausprojektia, ja koodausprojektia pyydettäessä pilvipalvelu ei täytä ehtoja.
Jos tarjouksen kriteerit määritellään niin väljiksi, että mikä vaan tapa käy, silloin käy myös tapa, jossa ostaja sidotaan toimittajaloukkuun ja se jää tarjoajan vangiksi. Ja silloin tämä tapa tulee myös valituksi. Toimittaja hyötyy aina asiakkaan sitomisesta toimittajaloukkuun, siitä kannattaa jopa maksaa alihintaisen tarjouksen muodossa. Siksi toimittaja, jonka aie on lypsää asiakasta myöhemmin, voi aina tehdä halvimman tarjouksen. Tarjouspyynnön täytyy nimenomaisesti estää toimittajaloukku.
Julkisessa tietojärjestelmähankinnassa yksi tärkeimpiä tehtäviä on välttää joutuminen toimittajaloukkuun, ainakaan yhtään pahemmin kuin on pakko. Nämä kolme strategiaa ovat suhteellisen tunnettuja keinoja minimoida toimittajaloukku. Ne eivät ole omaa keksintöäni, vaan valtaamassa alaa Suomenkin julkisella sektorilla.
Avoimen ja suljetun lähdekoodin eroja IT-projektissa
Jälkikirjoitus luotetuista kumppaneista
Yksityisillä yrityksillä on käytössään vielä neljäskin hyvä vaihtoehto: kumppanuus luotetun toimittajan kanssa, jonka tuotetta käytetään.
Jos yrityksen oma toimiala ei ole koodaaminen, sen ei yleensä kannata lähteä teettämään koodia itselleen, vaan antaa pätevämpien hoitaa kehitys. Ja vaikka itsekin koodattaisiiin, erikoispalikat tekee tehokkaammin joku joka on niihin erikoistunut.
Kumppanuus toimii niin, että etsitään johonkin tiettyyn asiaan keskittyneistä firmoista se, jonka tyypit tuntuvat luotettavimmilta ja joiden kanssa tulee hyvin juttuun (ja joilla on näyttöä että osaavat työnsä). Jatkossa sitten ostetaan heidän tuotteensa ja pysytään siinä. Ja usein annetaan myyjän kertoa, että mitä oikeastaan kannattaisi ostaa, koska hehän alan parhaiten tuntevat. Ja jos ei yhteistyö suju tai jos alkaa tuntua että myyjä vedättää, lempataan myyjä niskaperseotteella pihalle ja haetaan seuraavaksi paras kilpailija tilalle. Luottamusta joko on tai ei ole.
Julkisella sektorilla tätä ei pidä tehdä. Se menee yleensä pieleen. Jos sidot itsesi yhteen tuotteeseen, sidot itsesi loukkuun.
Hankintalaki kieltää suosimasta yhtä toimittajaa. Julkinen toimija ei siis voi laillisesti luvata luottotoimittajalle, että he saavat jatkossakin projektit. Eikä valita luottotoimittajaansa, jos joku muu onkin tarjouskilpailun kriteereillä parempi.
Tätä voi tietenkin kiertää, ja hyvin yleisesti kierretäänkin. Ehkä kolmannes julkisista softahankinnoista on viritetty tietyn toimittajan voitettaviksi rakentamalla ehtoja, jotka ovat yhdelle toimittajalle mahdollisia ja muille vaikeita tai jopa mahdottomia. Se on tietenkin laitonta, mutta yleistä.
Jos kumppania onnistuukin suosimaan, se ei kuitenkaan riitä. Kun kumppani muuttuu hyvästä rengistä huonoksi vedättäjäksi, siitä pitäisi vielä päästä eroon. Luotettavan kumppanin pitää luotettavana se, että kumppani tietää tulevan bisneksen olevan kiinni luottamuksesta. Jos luottokumppani alkaa vedättää, se on entinen luottokumppani, ja menettää tämän asiakkaan lisäksi muitakin, joille sana leviää.
Hankintalaki kieltää tämänkin. Tarjoajia pitää kohdella tasapuolisesti, eikä huono maine tai yleinen epäluotettavuus ole pätevä peruste syrjinnälle (ja aiemman kokemuksenkin pohjalta se on vaikeaa). Tässä kohti lain kiertäminen on vaikeampaa. Talossa pitkään toiminut ja asiat tunteva kumppani, jonka tuote on tähän asti ollut paras, osaa kyllä tarvittavat asiat, ja tuntee tarpeeksi sisältöä viedäkseen markkinaoikeuteen selvästi itseään syrjivät tarjouskilpailut.
Julkisessa hankinnassa voi siis vähän laittomasti valita itselleen hovitoimittajan, jolta ostaa jatkossakin. Mutta mitään tapaa saada hovitoimittaja toimittamaan laatua jatkossakin ei ole. Tarjoavat yritykset tietenkin yrittävät rakentaa tällaisen ”luottamussuhteen”, mutta siihen suhteeseen ei valitettavasti voi luottaa.
Se, ettei tätä sääntöä ymmärretä, on suurimpia syitä siihen miksi julkiset tietojärjestelmät ovat niin huonoja.
Helsingin kaupungin tietotekniikkaohjelman luonnos on kommentoitavana Otakantaa.fi:ssä tänään viimeistä päivää. Tämä näkökulma ei näy siinä vielä riittävästi.
27.1.2015 klo 11.00-16.00, Tekniskan salit, Eerikinkatu 2, Helsinki
Helsingin seudulla asuu 1,4 miljoonaa ihmistä. Kerrostalossa, omakotitalossa, rivitalossa, paritalossa, asuntolassa, sillan alla… Meistä jokainen asuu jossain, ja asumisen tavat sekä asuntojen hallinnan muodot ovat yhä moninaisempia. Seudulla valmistuu 10 000 asuntoa vuosittain, mutta minne ja millaisia?
Helsingin Vihreiden eduskuntavaaliehdokas Otso Kivekäs ja Uudenmaan Kokoomuksen eduskuntavaaliehdokas Laura Kiijärvi järjestävät Asuminen 2015 – seminaarin, jonka aiheena on asumisen tulevaisuus ja nykyhaasteet. Osta lippusi nyt.
Ohjelma:
11.00 Ilmoittautuminen ja lounas
12.15 Seminaarin avaus. Laura Kiijärvi ja Otso Kivekäs
13.15 Miten laatutaso- ja palveluodotukset ovat muuttuneet asumisessa? Matti Tarhio, HOAS:n toimitusjohtaja
13.45 Parempaa rakentamista – rakennusmääräykset ja asumisen hinta. Jouni J. Särkijärvi, arkkitehti, entinen kansanedustaja ja ympäristöministeriön ylijohtaja
14.15 Kahvitauko
14.45 Metropolialueen kaupunkisuunnittelun haasteita. Osmo Soininvaara, kansanedustaja, Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnan varapuheenjohtaja.
15.30 Yksiö puutarhassa – täydennysrakentamista omakotialueille. Olli Enne, arkkitehti
16.00 Seminaari päättyy
Liput:
Yritykset 250e, sisältäen lounaan, kahvin ja ohjelman Yksityishenkilöt 85e, sisältäen lounaan, kahvin ja ohjelman Opiskelijat 55e, sisältäen lounaan, kahvin ja ohjelman
Lippuja voi ostaa täältä tai tilaamalla liput osoitteesta otso.kivekas (at)iki.fi tai laura (at) kiijarvi.fi
”Kuinka tietoyhteiskunta korjataan” on kirja siitä, mikä on tietoyhteiskunnassamme vialla, ja mitä sille pitäisi tehdä.
Kirjaprojektini on nyt rahoitettavissa Mesenaatti.me:ssä.Palvelusta voi ostaa etukäteen kirjan ja paljon muutakin. Rahat käytetään kirjan painamiseen, tai jos jää yli, vaalikampanjointiin.
Ensimmäisen 2 vuorokauden aikana se on kerännyt jo 1500 euroa, mikä tekee siitä menestyneimmän vaaliprojektin palvelun historiassa.Kiitos kaikille tähän mennessä osallistuneille 46 ihmiselle! Mukaan kuitenkin mahtuu vielä hyvin. Painokulut maksavat selvästi enemmän, vaalikampanjasta puhumattakaan.
90-luvulla Suomi oli tietotekniikan edelläkävijä, jossa oli eniten kännyköitä ja nettiliittymiä ja palveluita digitalisoitiin ensimmäisenä maailmassa. Tätä ihmettä tultiin ihastelemaan eri puolilta maailmaa.
2010-luvun Suomi on tietoyhteiskuntana parhaimmillaankin keskisarjaa. Tahtoa vielä on, mutta infrastruktuuri on rikki, ja hajoaa yhä lisää.
Blogissani olen etsinyt syitä taantumaan ja korjausratkaisuja jo vuosien ajan. Mutta koska maailmaa ei muuteta vain Internettiin kirjoittamalla, olen asettunut ehdolle eduskuntavaaleissa, ja julkaisen blogini pohjalta pamfletin “Kuinka tietoyhteiskunta korjataan”.
150 sivuun aion mahduttaa tietojärjestelmähankkeet, niiden ongelmat ja ratkaisut, tietotekniikan opetuksen, tekijänoikeuden tulevaisuus ja nettiajan maailmanpolitiikan muutokset.
Nämä ovat teemoja, joilla on yhä suurempi vaikutus Suomen politiikkaan, mutta joita ymmärretään eduskunnassa vielä valitettavan vähän. Haluan parantaa tilannetta paitsi pyrkimällä itse eduskuntaan, myös lisäämällä tietoisuutta tietoyhteiskunnan kysymyksistä poliitikkojen ja äänestäjien parissa. Loppujen lopuksi saamme sellaisen eduskunnan kuin ansaitsemme.
Tähän projektiin toivon tukeasi. Tilaa Mesenaatin kautta kirja ennakkoon paperilla tai sähköisenä, ja tilaa samalla lippu julkaisubileisiin, kirjan esittely tai vaikka luento sen aihepiiristä. Tarjolla on myös Jyrki Kasvin tulossa oleva kirja “Sensuurin vieno viettelys” samaan pakettiin. Kirja ilmestyy osana vaalikampanjaani ja kaikki kirjan rahoitus on samalla siis myös vaalikampanjani rahoitusta.
Helsingissä 4.1.2014
Otso Kivekäs
Kirja sisältää osiot:
– Tietojärjestelmät ja niiden hankinta
– Avoin data, avoin koodi ja avoin hallinto
– Koulut ja tietotekniikka
– Internetin maailmanpolitikka
– Immateriaaliset omistusoikeudet
Useimmat klassiset ikiliikkujat perustuvat tähän kaavaan:
Ota lähtökohdaksi jokin yksinkertainen systeemi, esimerkiksi pyörivä pyörä tai kourussa valuvaa vettä, joka nostetaan kauhoilla ylös.
Lisää systeemiin osia jotka saavat voimansa systeemin liikkeestä ja toisaalta ylläpitävät systeemin liikettä. Esimerkiksi vesipyörä, joka saa voimansa virtaavasta vedestä ja pyörittää vettä nostavaa hihnaa.
Jatka lisäämistä, kunnes et enää intuitiivisesti ymmärrä, miten voimat käyttäytyvät systeemissä
Kuvittele systeemin liikkuvan ikuisesti.
Ja näin ikiliikkuja on syntynyt. Rationaalinen todistusaineisto ei yleensä riitä pysäyttämään sitä.
Robert Fluddin ikiliikkuja vuodelta 1618
Turun toriparkkia sen sijaan on suunniteltu vasta vuodesta 1995. Sen vaiheista ja vaihtelevasta menestyksestä kertovat Long Play ja Lehti yhteisjulkaisussaanTurkulainen toriparkki ja salaisen mysteerin arvoitus.
Minut puolestaan on valittu Tekniikan museon säätiön valtuuskuntaan Helsingin kaupungin edustajana vuosille 2015-2017. Erilaiset valtuuskunnat ovat yleensä luonteeltaan lähinnä yhteydenpitoon tarkoitettuja, ja luottamustehtävä ei sisältäne kovin raskaita velvollisuuksia. Keskustelu ikiliikkujista Internetissä sopii nähdäkseni toimenkuvaan kuitenkin hyvin.
Helsingin automaattimetro ajoi ensimmäisen koeajonsa syksyllä 1974. Tänään – 40 vuotta myöhemmin – hanke kuopattiin jo toisen kerran, kun HKL:n johtokunta päätti purkaa sopimukset.
Kun Helsinkiin lähdettiin 60-luvulla suunnittelemaan metroa, haluttiin siihen vähintään valmius automatisointiin. 70-luvun alussa, kun konkreettisia suunnitelmia tehtiin, päädyttiin ensisijaisena ratkaisuna suosittamaan automaattiajoa, jossa kuitenkin olisi mukana junavalvoja joka junassa – ainakin alkuun.
Minkäänlaisia riskiarvioita tai varasuunnitelmia ei ilmeisesti tehty, tai ainakaan niitä ei ole jälkipolville säästynyt.
Automaattia ei saatu toimimaan. Pääongelma oli uudenlaisen tyristoriohjauksen magneettikenttien aiheuttama häiriö langattomaan tiedonsiirtoon. Samanlaisia moottoreita ei ollut kukaan käyttänyt juuri samanlaisen automaation kanssa vielä, eikä yhteensopivuutta siksi oltu kehitetty. Ongelma olisi varmaan ollut periaatteessa ratkeava, mutta käytännössä sitä ei saatu ratkaistua. Ja ongelmia oli myös jarrutuksessa ja sijainnin tunnistamisessa. 21.3.1979 metrotoimisto päätti, että jatkuvatoimisen kulunvalvonnan (ja siis automatisaation) hankinta siirretään myöhempään ajankohtaan, ja metro avataan ilman sitä.
Se myöhempi ajankohta tuli lopulta vastaan 2001, kun alkuperäinen asetinlaite ja käytönohjausjärjestelmä alkoivat vedellä viimeisiään. Vuosaaren metrohaaraan 90-luvulla oli käytetty jo asetinlaitteen varaosia, ja uusia laajennoksia varten oli tarpeen uusia järjestelmä. Samalla syntyi ajatus hankkia nyt se puuttuva jatkuva kulunvalvonta ja samalla automaattiajo.
Vuonna 2006 kaupunginvaltuusto päätti hankkia uuden kulunvalvonnan sekä automatisaation metroon arvioidulla 70 miljoonan euron kustannuksella niin että se olisi käytössä vuoteen 2010 mennessä. Perustelut kuuluivat:
”Automatisoimalla metroliikenne saavutetaan turvallisuustason paranemisen lisäksi monia muita merkittäviä hyötyjä. Metroliikenteen taloudellisuus ja palvelu paranevat, sen laajentamisedellytykset kohentuvat ja koko joukkoliikenteen houkuttelevuus ja sitä kautta sen osuus henkilöliikenteestä nousee. Täysautomatisoitu vaihtoehto on hyöty/kustannus-suhteeltaan edullisempi kuin puoliautomaattinen vaihtoehto.”
Minkäänlaisia riskiarvioita tai varasuunnitelmia ei ilmeisesti tehty, tai ainakaan niitä ei ole jälkipolville säästynyt, joskin valtuustolle esittelyssä lukee, että valittavalle vaihtoehdolle tullaan laatimaan riskianalyysi. Päätöksen jälkeen kuitenkin.
No, kustannusarvio osoittautui alimitoitetuksi. Väärän hinta-arvion lisäksi huomattiin muun muassa laituriovet välttämättömäksi osaksi automatisointia.
Siksi vuonna 2008 valtuusto päätti korottaa hintavarausta 115 miljoonaan euroon. Investointi katsottiin edelleen kannattavaksi. Hyöty/kannattavuus-laskelmat on laadittu tavalla, josta on vaikea tulkita mihin hyödyt tarkalleen perustuvat, ennen kaikkea lyhentyneisiin matkustaja-aikoihin kuitenkin.
Minkäänlaisia riskiarvioita tai varasuunnitelmia ei ilmeisesti tehty, tai ainakaan niitä ei ole jälkipolville säästynyt.
2014 lopussa automatisointihanke on vuoden 2008 aikataulusta myöhässä yli kolme vuotta (2006 aikataulusta yli 6 vuotta), ja sen loppuun tekemisen hinta-arvio on vähintään 50 miljoonaa yli budjetin.
Ensimmäinen riskiarvio jonka tiedän tehtiin keväällä 2013 kun olin aloittanut johtokunnan puheenjohtajana. Siinä vaiheessa arvioitiin jo riskejä sille, saadaanko länsimetroa auki aikataulussa ja valmistuuko projekti ikinä.
Yllä oleva historiakuvaus perustuu suurelta osin Juhana Hietarannan kandidaattityöhön, sekä keskusteluun Antero Alkun kanssa.
Automaattimetron koeajoa 1970-luvulla. Kuva Juhana Hietarannan kandityöstä
Tässä vaiheessa on syytä vastata muutamaan kysymykseen. En valitettavasti voi avata kaikkia yksityiskohtia, koska tähänkin tekstiin tultaneen viittaamaan oikeudessa. Toivon ymmärrystä tämän suhteen.
Onko metron automatisointi kannattavaa?
Jälkikäteen katsoen tämä projekti ei ollut. Jälkiviisaus on tietenkin helppoa, mutta 2006 ja 2008 tehdyt hyöty/kustannus-laskelmat olivat sangen optimistisia kustannusten suhteen, ja myös hyötyjen laskentaa voisi tarkastella kriittisesti. Esimerkiksi automaatin vaikutusta pysäkkiaikojen pidentymiseen ei huomioitu.
Alkuperäisessä hyötylaskelmassa matkustajien aikaa arvioidaan säästyvän 8 miljoonan euron edestä vuosittain. Nyt päätöksessä sanotaan, että ”Länsimetron käyttöönotto manuaaliajolla ei poikkea palvelutasoltaan olennaisesti automaattiajosta”. Nykyarvio lienee realistisempi.
Suomalaisissa liikennehankkeissa on ollut yleinen käytäntö kehittää hyöty/kustannus-suhteet sopiviksi, että hanke kannattaa. Tämä ei ole millään tapaa vain automaattimetroon liittyvä ongelma: saihan liikenneviraston pääjohtaja taannoin potkut vastaavasta. [4] HKL:ssä kyseinen tapa on jäänyt historiaan, ja samansuuntaista kehitystä näkyy muuallakin.
Käytännössä automatisoinnin kulut siis ylittävät siitä saatavat hyödyt. Laiturien lyhentämisen ja turvallisuussyiden takia siihen saattaa kuitenkin olla pakko mennä tulevaisuudessa.
Miksi metro sitten päätettiin automatisoida?
Käsittääkseni alkujaan kyse oli siitä, että ”totta kai metro on syytä automatisoida”, se on tulevaisuutta ja järkevää. Että 1974 kesken jäänyt hanke olisi syytä viedä loppuun.
Valtuuston päätöksen suurin peruste oli hankkeen laskennallinen kannattavuus. Kannattavuus taas perustui ennen kaikkea matkustajien säästyneeseen matka-aikaan ja lisääntyvään matkustajamäärän: laskentamallissa vuorovälin lyhentyminen 4 minuutista 2 minuuttiin säästää ihmisten aikaa miljoona tuntia vuodessa ja saa ihmiset kulkemaan metrolla miljoona matkaa enemmän vuodessa. Nykynäkökulmasta on helppo sanoa, että hyödyt oli arvioitu epärealistisesti.
Miksi laiturit päätettiin lyhentää?
Virallinen perustelu on, että sillä säästettiin noin 40 miljoonaa, kun asemat voitiin tehdä lyhyemmiksi. Säästön suuruutta on kyseenalaistettukin, mutta tuo on ainoa numero jonka kukaan on säästölle laskenut. Lyhyet laiturit aiheuttavat nyt manuaaliajossa 2,5 miljoonan vuotuisen kustannuksen, kun metroja pitää ajaa lyhyinä ja siis tiheämmin (enemmän junia -> enemmän kuskeja -> enemmän palkkamenoja).
Laitureiden lyhentäminen oli se suurin yksittäinen virhe joka hankkeessa on tehty. Se sitoi länsimetron avaamisen ja automatisoinnin paljon tiukemmin yhteen ja loi sen teknologisen loukun, jonka ratkeamattomuus on projektia jumittanut. Jo silloisilla tiedoilla olisi 2008 pitänyt tietää, että siinä otetaan aivan liian suuria riskejä aivan liian pienen hyödyn takia.
Monet sen aikaisen päätöksentekijät sanovat tienneensä, että päätös oli huono, mutta se oli tehtävä, koska Espoota ei olisi saatu hyväksymään Länsimetroa muutoin. Espoo säästi rahaa, ja tulevat ongelmat tulivat Helsingin puolelle.
Espoolaisten syyttäminen ei kuitenkaan ole koko totuus. Osasyynsä lienee myös HKL:n suunnitteluyksikössä, jossa haluttiin automaattimetro, ja sen takia haluttiin osoittaa sillä olevan hyötyjä. Ja 40 miljoonan säästö länsimetrossa on merkittävä automatisoinnin hyöty.
Miksi projektia ei lopetettu jo aiemmin?
Koska länsimetro halutaan avata ajoissa. Vasta tänä syksynä löytyi ratkaisu, jolla se on realistisesti mahdollista ilman automaattia.
Länsimetro on suunniteltu toimimaan laituriovien kanssa niin, että kiskojen ja asemalaiturin välissä on lasiseinä, jonka ovet aukeavat vain kun juna on kohdalla. Ilmanvaihto ja onnettomuuksien savunpoisto on suunniteltu niihin perustuen.
Laituriovet vaativat täsmälleen oikeaan kohtaan pysähtymistä, mikä on kuljettaja-ajossa vaikeaa. Se on toki mahdollista, mutta vaatii hidasta lähestymistä, ja siten hidastaa liikennettä oleellisesti. Vuosaari onnistuu, koska se on pääteasema, mutta muilla asemilla ne olisivat ongelma. Hitaampi liikenne on matkustajille hitaampaa, ja lisäksi tarvitaan enemmän junia. Ja hitaampi liikenne ei välttämättä olisi mahdollistanut lyhyiden junien vaatimaa tiheää vuoroväliä.
Laituriovet siis vaativat käytännössä automaattiajon, ja länsimetro vaati laituriovet. Lisäksi laituriovien kilpailuttaminen erikseen ja valmistaminen ajoissa ei olisi ehtinyt länsimetron aikatauluun.
Tänä syksynä kuitenkin selvisi, että länsimetro voidaankin avata ilman laituriovia. Helsingin ja Espoon rakennusvalvonnat ovat nyt hyväksyneet sen. Siksi länsimetron avaaminen ilman automatisointia on nyt mahdollista.
Automatisoidaanko metroa koskaan?
Ehkä, varmaankin. Automatisaatio kuitenkin on tulevaisuutta, tiedättehän.
Vakavammin: purkuskenaario on nyt laskettu oletuksella, että metro automatisoidaan 2020-luvulla. Kun junia nyt täytyy ajaa lyhyinä, kuskeja tarvitaan noin 60% enemmän kuin ptikien junien kanssa ja se maksaa 2,5 miljoonaa lisää vuodessa. Tämä tekee automatisoinnista kannattavampaa, jos se saadaan tehtyä kohtuukustannuksin.
Mahdollinen tuleva automaatioprojekti on kuitenkin oma projektinsa, ja siitä tehdään aikanaan oma päätöksensä ja kannattavuuslaskelmansa. Tämä automatisointiprojekti on nyt loppu.
Onko asia nyt loppuun käsitelty?
No koskapa mikään Helsingin päätöksenteossa olisi…
Ensinnäkin, päätös on muodollisesti vain lupa HKL:n johdolle purkaa sopimus. Muodollinen purkuilmoitus Siemensille pitää vielä tehdä
Toisekseen, asia viedään vielä kaupunginhallitukselle vahvistettavaksi. Päätös on todella suuri, ja katsottiin parhaaksi että myös kaupunginhallitus vahvistaa sen.
Paljonko tämä seikkailu maksoi
Vähemmän kuin luulisi, mutta varmaksi sitä ei voi tietää vielä pitkään aikaan. Oikeudenkäynnit kestävät vähintään 4-5 vuotta, kenties selvästi kauemminkin.
Tähän mennessä Siemensille maksetut rahat – vajaat 50 miljoonaa – saadaan takaisin sopimusta purettaessa, mutta vasta oikeudessa ratkeaa kuka maksaa kenellekin ja kuinka paljon. HKL uskoo että korvauksia saadaan, mutta sen ratkaisee oikeus.
Se mikä nyt maksaa, on että kun laiturit lyhennettiin, junatkin ovat siis lyhyitä ja niitä on liikkeellä enemmän, eli kuljettajia tarvitaan enemmän. 60% lisää junia tarkoittaa 60% lisää palkkakustannuksia. Noin 2,5 miljoonaa vuodessa.
Miksi projekti nyt lopetettiin ja sopimukset päätettiin purkaa?
Koska joskus on uskallettava lopettaa epäonnistunut projekti.
Tässä kaikki. Hyvää joulua, ja toivottavasti pääsemme kaikki metrolla Espooseen 2016.
Jos esitätte blogiin kysymyksiä, pyrin vastaamaan niihin. Saatan liittää vastauksia tähän tekstiinkin.
Uusimmassa Demokraatissa – siis Sosialidemokraattien lehdessä – sosiaalioikeuden professori Pentti Arajärvi kantaa huolta perustulon vaikutuksista. Arajärven käsitykset perustulosta ovat kuitenkin hiukan erikoisia, ja vaativat korjaamista.
Tässä siis Pentille muutama selventävä vastaus koskien perustuloa
Arajärvi sanoo: ”Kansalaispalkan kaikkein perustavanlaatuisin ongelma on, että se jakaa ihmiset kahtia. B-luokkaan jäävät ne, jotka elävät kansalaispalkalla ja A-luokkaan kuuluvat ne, jotka ovat töissä.”
Tässä on nyt väärinkäsitys. Nykyisen sosiaaliturvan perustavanlaatuisin ongelma on, että se jakaa ihmiset kahtia. B-luokkaan jäävät ne, jotka elävät sosiaaliturvalla ja A-luokkaan kuuluvat ne, jotka ovat töissä. Perustulo pyrkii ratkaisemaan tätä ongelmaa sillä, että sitä maksetaan kaikille. Se auttaa rakentamaan polkua ”B-luokasta” ”A-luokkaan”, mikä nykyjärjestelmässä on tehty kovin vaikeaksi.
Perustulo on kaikille maksettava sosiaaliturva, jonka saa kävi töissä, opiskeli tai oli työttömänä, yrittäjänä tai mitä vain. Ajatus on, että kun sosiaaliturva ei riipu siitä mitä juuri kussakin kuussa tekee, tarvitaan vähemmän byrokratiaa ja meistä kukin voi suunnitella elämäänsä paremmin eteenpäin. Suurta palkkaa nauttivilta perustulo verotetaan pois, eli se ei vaikuta heidän olosuhteisiinsa. Yksi mahdollinen tapa toteuttaa perustulo on esitetty Vihreiden perustulo-mallissa.
”Demareiden mielestä perustulo, kansalaispalkka tekisi Suomesta kahden kerroksen yhteiskunnan. Ihmisen edellytetään tulevan toimeen perustulolla riippumatta siitä, millainen hänen elämäntilanteensa on.”
Ei edellytetä. Kukaan ei ole esittänyt perustulomallia, jossa kaikkien kuviteltaisiin selviävän täsmälleen samalla rahalla. Perustulon on tarkoitus korvata nykyinen perusturva. Sen päälle voidaan ja täytyy edelleen säilyttää joitakin harkinnanvaraisia tukia. Perustulon jatkeeksi saa myös hankkia muita tuloja, jos on siihen mahdollisuus.
”SDP:ssä on laskettu, että kansaneläkkeen suuruisena täysi perustulo tarkoittaa verotuksen tason tuplaamista.”
Vihreissä on laskettu, että 560 euron perustulo onnistuisi nykyisen sosiaaliturvan hinnalla, eli kustannusneutraalisti. Kansaneläkkeen suuruus parisuhteessa olevalle on 562,27 euroa, eli puhe on samasta summasta. Toisin kuin SDP:n laskelmat, Vihreiden laskelmat ovat julkisesti netissä nähtävillä. Mallin mahdollisiin virheisiin voi puuttua kuka vain.
SDP:n laskutavassa suljetaan silmät siltä, että jos työssäkäyvä saa perustulon ja maksaa perustulon verran enemmän veroa, hän siis saa nettona käteen saman summan kuin nykyäänkin. Teknisesti ottaen verot nousevat, mutta vain teknisesti, ei käytännössä. Ja jos perustulo muutetaan täyspäiväisesti työssäkäyvällä verovähennykseksi, edes prosentti verokortissa ei muutu.
”Kriittisesti kansalaispalkkaan suhtautuvat demarit katsovat, että tasoltaan alhaisena kansalaispalkka luo köyhyyttä ja heikentää ihmisen asemaa työmarkkinoilla.”
Nykyinen sosiaaliturvan rakenne luo köyhyysloukkuja ja tukahduttaa ihmisten yritykset parantaa omaa tilannettaan. Perustulo sen sijaan antaa viimekätisen turvan riippumatta siitä, tekeekö täyspäiväisiä, satunnaisia tai ei minkäänlaisia töitä. Se antaa tilaa ja mahdollisuuden sosiaaliselle nousulle, jota nykyjärjestelmä rajoittaa. Siksi se antaa myös heikossa asemassa olevalle työntekijälle enemmän neuvotteluvaltaa suhteessa työnantajaan. Perustulo siis vähentää köyhyyttä ja parantaa nyt syrjään jäävien asemaa työmarkkinoilla.
”Vaarana on, että koko työllisyyspolitiikka voidaan unohtaa. Vastuuta toimeentulosta siirretään työnantajalta valtiolle.”
Maassa on tätä kirjoittaessani 320 000 työtöntä. Kuka on se työnantaja, joka ”kantaa vastuuta” heidän toimeentulostaan? Aivan, sitä ei ole. Sen sijaan sosiaaliturvamme on täynnä mekanismeja, jotka hankaloittavat heidän mahdollisuuksiaan mennä töihin.
Perustulo on yritys vastata hyvinvointivaltion ongelmiin 2010-luvulla, kun meillä ei ole 1980-luvun täystyöllisyyttä. Se ei varmasti riitä yksinään, mutta mikään ei estä kehittämästä sen lisäksi aktiivista työvoimapolitiikkaa. Edellytykset onnistumiselle olisivat ehkä nykyistä paremmat, kun sosiaaliturva ei rankaisisi töissäkäynnistä.
Taiteilijan käsitys sosiaaliturvan rakenteesta yksilön kannalta. Kuvan lähde, lisenssi CC-BY-NC-2.5
Pahinta näissä väärinymmärryksissä on, että ne ajavat köyhyyden vähentämisestä aidosti huolta kantavat ihmiset lisäämään ja syventämään köyhyyttä.
Nykyinen sosiaaliturvajärjestelmämme, terveydenhuoltojärjestelmämme ja asumisen tukijärjestelmämme on kuin luotu rakentamaan kahden kerroksen yhteiskuntaa. Parempiosaisille on ansiosidonnainen työttömyysturva, heikommassa asemassa oleville peruspäiväraha ja toimeentulotuki. Turvatussa työsuhteessa oleville on työterveyshoito, työelämän ulkopuolella ja vaikka yrittäjyyteen pakotetuilla terveyskeskuksen jono. Säännöllistä tuloa nauttivat saavat omistusasuntoihinsa tukea, epävarmassa asuvien asumista tuetaan lähinnä vuokralla.
Useimpiin näihin ”B-luokan” (demareiden sana, ei minun) ihmisten turvamalleihin on rakennettu mekanismeja jotka estävät nousua ”A-luokkaan”. Ne ylläpitävät ja rakentavat luokkayhteiskuntaa. Se ei varmasti ollut alkuperäinen tarkoitus, mutta se on nykyinen todellisuus. Juuri tähän perustulo on vastaus.
Perustulon tärkein ominaisuus on, että se ei ole ”B-luokan” ihmisille tarkoitettu almu, vaan universaali sosiaaliturvan malli meille kaikille. Se on sosiaaliturvaa, jossa myös heikossa asemassa oleviin suhtaudutaan aktiivisina kansalaisina, ihmisinä jotka haluavat ja voivat hallita omaa elämäänsä. Se mahdollistaa oman asemansa parantamisen. Tämä on paitsi oikein, myös lähes varmasti kansantaloudellisesti kannattavaa.
Sosialidemokraattisella liikkeellä on kunniakas menneisyys ja lukuisia saavutuksia, joista on syytä olla ylpeä. Vanhetessaan ja kaikki tavoitteet saavutettuaan SDP:stä näyttää olevan tulossa hyvinvoivien työssäkäyvien (ja eläkeläisten) luokkapuolue, joka rakentaa kuilua omiensa ja vähäosaisten väliin. Se on sääli ja suuri tragedia.
Suomi tarvitsee sosialidemokraattisen puolueen, joka pitää vähäosaisten puolta realistisilla ja toimivilla ratkaisuilla. Mistä me saamme uudet demarit?
90-luvulla Suomi oli tietotekniikan edelläkävijä, jossa oli eniten kännyköitä ja nettiliittymiä ja palveluita digitalisoitiin ensimmäisenä maailmassa. Tätä ihmettä tultiin ihastelemaan eri puolilta maailmaa.
Tänään tilanne on toinen. Tuomioistuinten tietojärjestelmä junnaa ja vaarantaa oikeusturvan. Sähköinen pysäköinninvalvonta hidasti työtä 30%. Toimeentulotuen nettilomake maksaa kaksi miljoonaa. Lääkärien aika hukkuu tiimalasin katseluun.
2010-luvun Suomi on tietoyhteiskuntana parhaimmillaankin keskisarjaa. Tahtoa vielä on, mutta infrastruktuuri on rikki, ja hajoaa yhä lisää. Julkisten tietojärjestelmien kriisiin etsitään ratkaisuja Virosta, jossa ei 90-luvulla juuri edes ollut tietojärjestelmiä.
Miksi näin kävi? Mikä meni vikaan?
Yksi kuulemani selitys on, että vanhenimme. Suomen 90-luvun IT-päättäjät olivat kolmi-nelikymppisiä ja innokkaita viemään maan tulevaisuuteen sekä luomaan itselleen uraa uusilla alueilla. Tänään nuo samat miehet (lähinnä miehet) ovat eläkeiän kynnyksellä ja keskittyvät siihen, ettei loppu-uran aikana tule yllätyksiä.
Jos näin olisi, sehän olisi hyvä uutinen. Päättäjäpolvi vaihtuu aikanaan, ja edistys siis jatkuu. Mutta pahoin pelkään, ettei se ole ainakaan koko totuus.
Vanhenemisen kanssa rinnan meillä on nimittäin syntynyt erityisesti julkiseen hallintoon kulttuuri, jossa IT:tä hankitaan ilman että tarvitsee ymmärtää mitä ollaan tekemässä.
90-luvun alussa valtiolla ja kunnilla oli omat IT-yhtiönsä, jotka vastasivat niiden järjestelmien kehittämisestä. Valtion tietokonekeskus, Kunnallistieto, PTK-tietokeskus ja Medici Data. Toimintatavassa oli ongelmansa, ja kaikki yhtiöt myytiinkin pois. Samalla yksityistettiin julkisten tietojärjestelmien omistajuus sekä lähes kaikki osaaminen niitä koskien.
Ensivuodet uusi tapa toimi. Virastoissa kerrottiin, mikä on ongelmana ja IT-yhtiön miehet kertoivat mitä pitää tehdä ja mitä se maksaa. Hankinnat hoidettiin aina omalle firmalle, koska nehän tämän järjestelmän osaavat. Kustannukset vähän nousivat, mutta siihen oli Nokia-Suomessa varaa.
Mikään ei kuitenkaan toimi ikuisesti. Viimeisen 20 vuoden aikana ohjelmistokehitys on muuttunut. On tullut ketterää kehitystä, pilvipalveluita, avoimen koodin yhteisöjä ja avoimia rajapintoja. Virastoissa ei ole ollut ketään, jonka työ olisi ollut pysyä muutoksesta perillä. Eikä yritysten puolellakaan ollut mitään tarvetta kehittää toimintaa, koska bisneshän luisti hyvin näinkin.
Pikkuhiljaa julkinen järjestelmähankinta on ajautunut yhä kauemmas omaan maailmaansa. Prosessit ja kieli jota käytetään ovat muotoutuneet peittämään sen, tietääkö kukaan osallinen mitä oikeastaan ollaan tekemässä. Ei keskustella mitä järjestelmän pitäisi tehdä, vaan sen hallinnan mallista.
Esimerkiksi yritysarkkitehtuuri syntyi strategisen johtamisen välineeksi, tavaksi ymmärtää yrityksen liiketoiminnan ja tietojärjestelmien suhdetta ja kehittää niitä yhdessä. Väline on parhaimmillaan, kun sitä kehitetään systemaattisesti ja liiketoimintajohto ohjaa toimintaa aktiivisesti.
Nykysuomessa yritysarkkitehtuurista on tullut kokonaisarkkitehtuuria. Käytännössä jokainen virasto tilaa konsultin tekemään pinon kaavioita, koska laissa lukee että sellainen pitää olla. Tuloksena on yleensä joukko itsestäänselvyyksiä ja toiveita, jotka jäävät levyn nurkalle pölyttymään. Toiminnan kehittämiseen dokumenttia harvoin käytetään, jos se siihen edes sopisi.
Vastaavia kyynisiä kuvauksia voisi kirjoittaa myös vaatimusmäärittelyjen, rajapinta-arkkitehtuurien ja käytettävyyssuunnitelmien käytöstä. Kaikkien niiden pitäisi olla tapoja suunnitella ja selvittää organisaatiolle, mitä tässä oikein halutaan tehdä. Siis luoda ymmärrystä. Ja kaikista niistä on tullut dokumentteja jotka tilataan yhdeltä konsultilta ja toimitetaan toiselle. Ymmärrys jää syntymättä.
Se mitä Suomi kaipaa, on ymmärrystä mitä ollaan tekemässä. Että puhutaan konkreettisesti niistä asioista mitä tarvitaan ja miten ne voitaisiin saada toimimaan. Ja kun sanon asiat, tarkoitan myös tietojärjestelmiä. Koska aivan kaikki asiat ovat nykyään numeroita jossain tietojärjestelmässä.
Tänään julkaistiin luonnos Helsingin uudeksi yleiskaavaksi. Se on radikaali käänne viimeisen 60 vuoden kaupunkisuunnitteluun: siinä missä aiemmissa yleiskaavoissa on levitetty kaupunkia ja etsitty yhä uusia alueita muutettavaksi lähiöiksi, nyt katse on kääntynyt sisäänpäin: miten olemassa olevaan kaupunkiin saataisiin lisää ihmisiä.
Yleiskaavan suuri idea on muuttaa moottoritiet Kehä I sisäpuolella kaduiksi ja rakentaa niiden varteen taloja. Näin saadaan asunnot 100 000 ihmiselle. Toinen idea on täydennysrakentaa olemassaolevia alueita voimakkaasti. Kaava ei enää erottele mitkä ovat omakotitalo- tai kerrostaloalueita, eikä asumista rajata tiukasti erilleen työpaikoista. Sen sijaan määrätään vain alueen tiiviys (usein korkea) ja että kadunvarsiin pitää tulla liiketiloja.
Nämä ovat kaikki kuin suoraan Lisää kaupunkia Helsinkiin -ryhmän ideoita. Jos neljä vuotta sitten urbanismi – halu saada lisää kantakaupungin kaltaista tiivistä kaupunkia – oli vasta joissain pienen piirin keskusteluissa, nyt se on levinnyt kaikkiin puolueisiin ja koko kaupunkisuunnitteluvirastoon.
Kun kolme vuotta sitten pyöräilimme Länsiväylää, en olisi uskonut, että näin pian esittämämme ajatus onkin kaupunkisuunnittelun valtavirta.
Yksin ei kukaan eikä mikään puolue saisi aikaan tällaista muutosta. Taustalla on aikojen muutos: 60 vuoden yrittäminen on osoittanut, ettei hajauttamiseen ja autoliikenteeseen perustuva kaupunkirakentamine toimi. Se tule liian kalliiksi, eikä syntyvä kaupunki vastaa sitä, mitä nykyään enemmän halutaan.
Ei yleiskaava toki täydellinen ole. Tiivistä kaupunkia voisi tehdä vielä selvästi enemmän, kuten Pro Helsinki 2.0 -vaihtoehtokaavassa on tehty. Vertaamalla yleiskaavoja huomataan, kuinka tiivis säästää vihreää: Pro Helsingissä on moni merkittävä viheralue jätetty koskemattomaksi, vaikka asukkaita ja työpaikkoja tulee selvästi enemmän.
Yleiskaavassa on myös haluttu rajata muutamia vanhoja teollisuusalueita edelleen vain teollisuuskäyttöön: siis kielletty sinne asuntojen rakentaminen. Erityisesti ongelma on Herttoniemen teollisuusalue, jossa kahden metroaseman vieressä halutaan pitää maata todella matalalla käyttöasteella. Kyse lienee jonkinlaisesta nostalgiasta; työpaikkoja tiiviissä sekoittuneessa rakenteessa olisi monin verroin nykyisiä autokauppoja ja kivimurskaamoja enemmän – ja samalla asunnot kymmenille tuhansille hyvillä paikoilla. Tämä nostalgia valitettavasti hidastaa Itä-Helsingin kehitystä ja jarruttaa sen nousua vanhan kantakaupungin rinnalle.
Ja vaikka autotunnelelihin ei kaupungilla ole rahaa, niitä silti edelleen roikotetaan kaavassa. Keskustatunnelin, Hakamäentien tunneleiden ja muiden varauksien ylläpito maksaa joka vuosi hankaloittamalla kaupungin kehittämistä, ja ne pitäisi uskaltaa siivota kokonaan pois.
Näistä puutteista huolimatta uusi kaupunkikaava on silti rohkea askel kohti parempaa ja toimivampaa kaupunkia. Suuri kiitos kaikille osallisille, tätä tässä on odoteltu!
Helsinkiin syntyy joka vuosi yli kuusi tuhatta vauvaa, joka vuosi edellistä enemmän. Ja yhä useampi haluaa myös muuttaa Helsinkiin. Tämä kasvu on meille suuri vahvuus ja voimavara. Väestönkasvu on se syy, miksi Helsingin talous on muuta maata vahvempi.
Mutta kasvulla on hintansa. Uusille asukkaille pitää olla asuntoja. Lisäksi lapset tarvitsevat päiväkoteja ja kouluja, ja kaikki asukkaat liikuntapaikkoja, puistoja, toimivaa liikenneverkkoa ja kaikkea sitä perustaa, jota kaupungissa asuminen edellyttää.
Meillä on varaa kasvaa. Helsingissä on Manner-Suomen kolmanneksi alhaisin tuloveroprosentti ja kahdeksanneksi alhaisin kiinteistövero. Jos kaupungin kehittäminen sitä edellyttää, veroja voidaan myös nostaa.
Arvoisa puheenjohtaja, kysymys kuuluukin, onko meillä rohkeutta kasvaa.
Viime vuonna sovimme investointikaton käytöstä rajaamaan kaupungin rahankäyttöä. Se toimikin hyvin välineenä arvioida, mitkä investoinnit ovat tärkeimpiä, ja mistä voidaan joustaa. Mutta jo nyt on nähdään, kuinka investointikatto hidastaa uusien alueiden välttämättömiä investointeja. Asuntoja rakennetaan liian hitaasti ja liikuntapaikkoja varten pitää kikkailla yksityisen rahoituksen kanssa. Leikkipuistot rapistuvat käsiin ja päiväkodit täyttyvät ääriään myöten. Eikä puistoihin ole rahaa ollenkaan.
Strategiaa tullaan hienosäätämään valtuustokauden puolivälissä, ensi talvena. Siinä yhteydessä täytyy löytää tapoja varmistaa, että kaupunki voi kasvaa, että meillä on uusille helsinkiläisille tilaa ja riittävät palvelut.
Ensi vuoden budjetti ei ole tältä osin kiitettävä, ehkä korkeintaan tyydyttävä. Silti se lienee paras, mihin juuri nyt pystyimme. Mutta ensi vuonna täytyy pystyä parempaan.
Hyvät valtuutetut, ihmiset muuttavat Helsinkiin, koska tämä on hyvä kaupunki. Ihmiset pysyvät täällä, koska Helsinki on hyvä kaupunki. Meidän vastuumme on pitää Helsinki hyvänä myös tuleville polville.
