Kansallinen palveluväylä tienhaarassa

Tietoviikko-lehti pyysi minua tekemään heille tiivistetyn version kansallista palveluväylää koskevasta blogauksestani, jotta voisivat painaa sen paperille.

Se ilmestyi tämän päivän lehdessä, ja löytyy alta nyt myös sähköisessä muodossa.

Tietoviikko 11.4.2014

Tietoviikko 11.4.2014

Kansallinen palveluväylä on ehkä merkittävin IT-projekti tällä hetkellä Suomessa. Se on luonteeltaan ristiriitainen: toisaalta siinä pyritään uudistamaan koko se tapa, jolla julkisia tietojärjestelmiä Suomessa tehdään. Toisaalta siinä saatetaan vain kaataa 120 miljoonaa sille jolla on syvimmät taskut. Ratkaisut hankkeen ja ehkä koko IT-palvelualan suunnasta tehdään tämän kevään aikana.

Teknisesti palveluväylä on vain alusta, jolla kutsutaan palveluita. Suurin osa siihen kohdistetuista odotuksista onkin ylimitoitettuja, jos ajatellaan pelkkää väylää. Mutta kyse on enemmästä kuin vain tietojärjestelmästä. Palveluväylähankkeen tavoitteena on mullistaa tapa, jolla suomalaisia tietojärjestelmiä tehdään.

Hallituksen rakennepoliittisessa ohjelmassa marraskuussa kirjattiin: “Toteutetaan viipymättä kansallinen sähköinen palveluväylä ja sähköinen tunnistautuminen kustannustehokkaasti sekä Viron yhteistyömahdollisuudet täysimääräisesti hyödyntäen.” Kremlologian parhaiden perinteiden mukaisesti “viipymättä” ja “kustannustehokkaasti” tarkoittavat, että hanke tehdään ketterästi eikä perinteisenä julkishallinnon mammuttiprojektina. “Viron yhteistyömahdollisuudet täysimääräisesti hyödyntäen” taas tarkoittaa avointa lähdekoodia. Voisihan sen sanoa selvemminkin, mutta ei ole ollut tapana. Perustelumuistiossa puhutaan lisää avoimista rajapinnoista, avoimesta koodista ja paremmin toimivista julkisista hankinnoista, joihin PK-yrityksetkin pääsevät mukaan.

Tarkoitus on siis toteuttaa suuri julkinen softahanke kevyesti ja nopeasti ja siirtyä integraatioissa käytäntöön, jossa ne tehdään helposti ja toimivat avoimesti. Samalla avataan kaikki mahdollinen data ja rajapinnat ja siirrytään malliin, jossa julkiset tietojärjestelmät ovat avointa koodia, jotta niitä voidaan hyödyntää tehokkaammin. Rakennepaketissa ennakoidaan tästä saatavan kansantalouden tasolla puolen miljardin vuotuiset hyödyt.

Toisaalta tämä ei ole ainoa totuus hankkeesta, sillä on myös synkempi puoli.

Taloussanomat kertoi tammikuussa, kuinka palveluarkkitehtuurihanke on “120 miljoonan euron ontto kuori” ja rahojen käytölle ei ole olemassa suunnitelmaa. Professori Tomi Voutilainen taas epäilee, että siitä on tulossa teknologiavetoinen uudistus, jossa unohdetaan loppukäyttäjien tarpeet. Luvattujen hyötyjen toteutumisestakaan ei ole mitään näyttöä. Vastaavia tietojärjestelmien yhteentoimivuushankkeitahan on tehty Suomessa ennenkin, mm. VIA ja PERA, mutta integraatio on edelleen ihan yhtä jähmeää.

Epäilyksille on siis perusteita. Isoissa julkisissa IT-hankkeissa yleensä päädytään tekemään raskas mammutti, myöhässä ja yli budjetin, tuottaen samalla toimittajaloukku, joka hidastaa kehitystä ja maksaa jatkossakin. Miksi tällä kertaa kävisi eri tavalla?

Koodin avoimuus hankkeessa on myös hiukan epäselvää. Sitran Mirjami Laitisen mukaan palveluväylä ei ole avointa koodia, eikä jaettavissa muille. Internet-huhun mukaan taas koodi olisi avointa vain osittain, eikä kaikkea lähdekoodia saataisi. Huhujen uskottavuutta lisää se, että Suomen ja Viron välisessä sopimuksessa ei mainita avoimuudesta tai ylipäänsä lähdekoodista mitään.

Kaiken lisäksi hankkeessa on käytetty ensimmäinen vuosi saamatta aikaan paljoakaan. On toki kirjoitettu kokonaisarkkitehtuuri ja pidetty seminaareja. Kumpikaan ei varsinainen ketterän hankkeen avauspaukku. Kehitysympäristökin on pystytetty, mutta kenellekään ei anneta pääsyä siihen.

Palveluväylä näyttääkin tällä hetkellä avoimen koodin hankkeelta, jonka koodiin ei pääse käsiksi ja ketterältä hankkeelta, jossa kehitysympäristöihin ei pääse kukaan käsiksi. Ja 120 miljoonaa olisi tarkoitus käyttää toistaiseksi tuntemattomaan kohteeseen.

Kumpi kuvaus tilanteesta sitten on oikea? Molemmat, ja vain aika näyttää, kumpi perii voiton. Palveluväylästä voi tulla käännekohta, jossa julkisten IT-hankkeiden kurssi kääntyy parempaan. Tai siitä voi tulla karmea esimerkki miten IT:n varjolla kerätään rahat yksityiseen taskuun saamatta mitään toimivaa aikaiseksi.

Otso Kivekäs
Ohjelmistokonsultti ja Helsingin kaupungin tietotekniikkajaoston puheenjohtaja

Oma data

Olin tänään My Data -seminaarissa. Tai no, ’olla’ on vähän vahva verbi. Kuuntelin seminaarin alkupään nettistriimistä, sitten juoksin kaupunginhallitukseen ja lopulta järkkääjien kanssa oluelle seminaarin jo jälkeen. Mutta osallistuin kumminkin, tälläistä tämä ADHD-internet-ajan osallistuminen on.

My Data, oma tieto, on avoimen datan seuraava askel. Ajatus siitä, että meistä kukin pääsee käsiksi itseään koskeviin tietoihin, että ne tavallaan ”omistaa”. Perusideana aika selkeä ja helppo hahmottaa. Oma datasi on sekä tietoa sinusta, että samalla sinun tietoasi.

Sen sijaan, että sairaalalla on tietoa sinusta potilastietojärjetslemässä, sinulla on tietoja, joita sairaala saa käyttää hoitosi suunnitteluun. Mutta niin saa toinenkin sairaala, jolle ne annat. Ja sama koskien kouluja, pankkeja, ja lopulta ketä vain, joka tietojamme käsittelee.

Ja aivan kuten avoimen datan kanssa, myös oman datan päälle voidaan rakentaa paljon erilaisia palveluita, jotka auttavat sekä kansalaisia, että instituutioita, jotka dataa perinteisesti käyttävät. Esimerkiksi brittiläinen Patiens Know Best rakentaa järjestelmää, jossa potilastiedot jaetaan potilaskeskeisesti niitä tarvitseville instituutioille. Järjestelmää käyttää jo yli 100 eri appia.

omadata

Patiens Know Best havainnollistaa, miten oman datan alusta selkiyttää tiedonhallintaa.

Mutta oma data on muutakin. Se on vahva vaatimus siitä, että tietoyhteiskunnan perustana pitää olla yksilöt, joilla on oikeuksia. Että minä omistan itseäni koskevan tiedon vähintään yhtä paljon kuin sen minusta kerännyt instituutio. Että en ole vain tiedon kohde, vaan sen aktiivinen haltija. En vain objekti, vaan subjekti. Että minullakin on oikeuksia.

Omistuksen käsite ei tietenkään oikein toimi muun kuin tavaroiden suhteen. Edes maan omistaminen ei ole niin selkeää, saatikka aasin, huoneen, palvelijan tai vaimon. Ja informaation omistaminen on oikeastaan ideanakin lähes mahdoton. Metafora hajoaa käsiin. Siksi tarvitaan tarkempaa analyysiä Kun en ole kunnon esitykseen vielä missään törmännyt, luonnostelen tähän tänään baarikeksustelun pohjalta.

Oma data voidaan jakaa avoimen datan tavoin eri tasoille. Korkeampi taso on aina ”enemmän oma”. Erotuksena avoimeen dataan, korkein taso ei ole aina mahdollinen tai välttämättä edes tavoiteltava.

  1. Oikeus tietää: tiedät, että sinua koskien on dataa. Suomessa ja EU:ssa lainsäädäntö periaatteessa edellyttää tätä.
  2. Oikeus nähdä: pääset näkemään itseäsi koskevan datan
  3. Oikeus jakaa: sinulla on oikeus jakaa itseäsi koskeva data toiseen palveluun, ja tähän on tekniset edellytykset.
  4. Oikeus valvoa: näet kuka ja miksi dataasi käsittelee. Tätä ei Suomessa juuri tunneta, mutta Virossa vaatimus on kai laissa asti.
  5. Oikeus poistaa: oikeus poistaa datasi sieltä missä ne ovat. Sillä se joka voi jotain tuhota, vasta todella hallitsee sitä. Tiettävästi henkilötietodirektiivin tulkinta tekee tämän lähes mahdottomaksi: tietoa ei saa täysin poistaa, jotta mahdolliset väärinkäytökset voidaan saada kiinni.

Kolme ensimmäistä tasoa luovat perustan, jonka päälle on mahdollista rakentaa liiketoimintaa. Neljäs ja osin viides taso tekevät omasta datasta vaatimuksen, joka jäsentää koko tietoyhteiskunnan teknisen perustan: onko se vapaiden ihmisten yhteisö, vai instituutioita ja niiden alamaisia.

Tämä perusta koodataan tietomalleihin ja tulevien insinööripolvien ajattelun ytimeen. Tästä omassa datassa on kyse.

Ammattiyhdistyksen vastuu – mitä TEKin pitäisi tehdä

Tekniikan akateemisilla (TEK) on käynnissä vaalit, ja tänään viimeinen äänestyspäivä. Tässä muutamia mietteitä ammattiyhdistyksen roolista muistutukseksi kaikille jotka eivät vielä ole äänestäneet.

Olen aina ollut perusmyönteinen AY-toimintaa kohtaan ja myös jäsen jo kymmenisen vuotta. Akateemisena liittona TEKin suurin arvo ei kuitenkaan ole palkkakysymyksissä ja työehtosopimuksissa, koska työehtosopimukset menevät useimmilla ERTOn (toinen tekniikan alan liitto) mukaan ja palkat ovat yksilöllisiä. Edunvalvonnassa suurin rooli on neuvonnalla ja tarvittaessa juristipalveluilla. Suomessa työntekijöillä on hyvät oikeudet, mutta niistä kiinni pitäminen vaatii tietoja ja osaamista, jota ei normaaleille ihmisille työn ohessa kerry. Siksi tarvitaan ammattilaisia auttamaan työehtosopimusten ja työsuojeluohjeiden viidakossa.

Ammattiyhdistys on aina edunvalvontajärjestö, mutta ei koskaan pelkkä edunvalvontajärjestö. Kautta historian ammatilliseen järjestäytymiseen on aina liittynyt myös ajatus siitä, kuinka työntekijät yhdessä hakevat tapoja tehdä alastaan ja maailmasta ympärillään paremman. Ja kantavat vastuuta muustakin kuin pelkästään omasta palkkapussista.

Sata vuotta sitten se tarkoitti vaatimusta 8 tunnin työpäivästä, yleislakkoja, punakaarteja ja kaikenlaista, mistä seurasi muutakin kuin hyvää. Maailma on sittemmin muuttunut, eivätkä yhteiskunnan konfliktit enää ole ihan yhtä jyrkkiä. Mutta edelleen AY-toimintaan kuuluu ajatus, lähes velvollisuus katsoa omaa nenäänsä pidemmälle. Esimerkiksi Tekniikan akateemiset voisi ja sen pitäisi ottaa jyrkästi kantaa suunniteltua verkkotiedustelulakia vastaan, kuten myös Elinkeinoelämän keskusliitto on jo tehnyt.

Lakiehdotuksen ajatuksena on, että nettipalveluita tarjoavien yritysten pitää tarjota valtiolle takaovi päästä urkkimaan ihmisten tietoja. Siis samalla tavalla, jolla Snowden paljasti USAn toimivan. Ajatus on hyvin ongelmallinen niin yksityisyyden kuin yritysten ja sijoitusten houkuttelun kannalta. Siksi se pitää torpata heti alkuunsa mahdollisimman laajalla rintamalla. Ja siksi myös ammattiyhdistysten, TEK etunenässä pitää asettua sitä vastaan.

vihreä_tek_äänestä

Kirjoittaja on ehdolla Tekniikan akateemisten valtuustovaaleissa. Tänään on viimeinen päivä äänestää, joten jos olet jäsen, tee se heti tästä.

HKL:n johtokunnan lista 27.3.2014

HKL taas, listalla paljon mielenkiintoisia asioita. Muutaman kokouksen blogaus on jäänyt väliin, pahoittelut siitä.

pyörälogoKaupunkipyörät tulevat taas. Uudessa hankesuunnitelmassa suunnitellaan 1500 pyörän ja 150 aseman järjestelmää, joka ulottuisi Pasilaan, Kumpulaan, Meilahteen ja Lauttasaareen asti, ehkä Munkkiniemeenkin. Vuonna 2015 tulisivat ensimmäiset 500 pyörää, ja loput 1000 seuraavan kolmen vuoden aikana. Täytyy kysyä, miksei nopeammin. Kansainvälinen kokemus on, että järjestelmät kannattaa tehdä saman tien suuriksi. Rahoitukseen on tutkittu mainoksia asemissa ja pyörissä sekä sponsorointia. Suurin osa jää silti kaupungin maksettavaksi, mutta parantuneet liikenneyhteydet sekä terveyshyödyt perustelevat investoinnin. Hyvältä näyttää joka tapauksessa.

kaupunkipyöräkartta

Pyysin toimitusjohtajalta aiemmin, että johtokunta voisi keskustella tulevista toiminnallisista tavoitteista etukäteen, jotta syntyvät näkemykset ja ideat voidaan huomioida. Talousarvioehdotusta hyväksyttäessä kun on vähän myöhäinen hetki suunnitella niihin mahdollisia muutoksia.

Toiminnalliset tavoitteet ovat kaupungin keino ohjata eri virastoja ja muita. Virastoille asetetaan valtava määrä erilaisia ohjeita ja tavoitteita, mutta sitovat toiminnalliset tavoitteet ovat ikään kuin ”aikuisten oikeesti” tavoitteita. Jos niitä ei saavuta, sitä pitää selitellä valtuustossa asti ja se on noloa. Periaatteessa tavoitteet johdetaan kaupungin strategiasta, mutta yhteys ei aina ole ihan ilmeinen.

Tavoitteita on pienehkö määrä, luokkaa viisi. HKL:llä on ollut vakiona tavoiteet:

  • Tilikauden tulos vähintään nolla.
  • Raitio- ja metroliikenteen asiakastyytyväisyys vähintään toissavuoden tasolla
  • Raitioliikenteen luotettavuus on 99,85 % (2012: 99,90 %) ja metroliikenteen 99,96 % (2012: 99,94 %).

eikä näistä varmaan luovuta, korkeintaan hienosäädetään. Luotettavuuden osalta kannattaa huomata, että tuossa luvussa on mukana vain HKL:stä johtuvat ajamattomat lähdöt, ei esim. kiskopysäköintejä. Lisäksi on ollut kaksi muuta tavoitetta:

”Yleisillä alueilla suoritettavien kaivutöiden toteuttaminen lupaehdoissa edellytettyjen tavoiteaikojen puitteissa,” joka on aina toteutunut, ja alkaa ehkä olla siinä määrin itsestäänselvyys, ettei sitä tarvitse erikseen mainita ja tänä vuonna ”Projektinhallintajärjestelmä on otettu käyttöön kaikissa infrainvestointihankkeissa,” joka lienee täyttänyt tarkoituksensa.

Pikto_ratikka2Mitä tavoitteita sitten voisi olla? Yksi itseäni kiinnostava olisi ratikoiden nopeuttaminen. HKL:llä voisi olla siihen yhteinen tavoite kaupunkisuunnitteluviraston kanssa, esimerkiksi ”Raitioliikenteen keskilinjanopeus nousee 0,5km/h vuosittain luotettavuuden pysyessä ennallaan tai parantuessa.”

Sanamuodon ei tarvitse olla juuri tämä. Ja linjanopeus on vähän hankala mittari, koska sen oikeastaan päättä HSL:n aikataulusuunnittelija aikatauluja tehdessään. Mutta edellytykset sille, kuinka suuri se voi olla, riippuvat HKL:n ja kaupunkisuunnitteluviraston toimista. Nyt nopeus on noin 14km/h, kun se nykyisellä linjastollakin (ja pysäkeillä) voisi hyvin olla luokkaa 18km/h, ja yleiskaavassa suunnitelluille pidemmille ratikkalinjoille sen pitää olla pikemminkin 25km/h. Kehitettävää siis riittää.

Tuomas Rantanen on toivonut sitovaa päätöstä Kruunuvuoren sillan rakentamisesta. HKL vastaa, että niin mekin, mutta muutama mutka on vielä matkassa:

”Kruunuvuoren raitiotieyhteyden toteuttaminen kantakaupunkiin, eli siltayhteys Sompasaaresta Kruunuhakaan tai Hakaniemeen, on riippuvainen Hanasaaren voimalaitoksen käytöstä tulevaisuudesta. Järkevien raitiotielinjojen toteuttaminen ei ole mahdollista mikäli voimalaitos jatkaa ja laajentaa toimintaansa nykyisellä sijainnillaan. Ennen Kruunuvuoren raitiotien rakentamista pitää tehdä päätös voimalaitoksen jatkosta sekä siltayhteydestä kantakaupunkiin.”

Ja voimalasta on suunniteltu päätettävän vasta 2015. Tässä on monta toisiinsa kytkeytyvää isoa hanketta nyt, joten ihan helppoa ei ole.

Pasilassa ja Kaisaniemessä uusitaan kiskoja. Ihan hyvältä näyttää, mutta täytyy vielä tarkistaa läpi onko tuossa paikkoja joissa kiskoaluetta voisi samalla parantaa. Esimerkiksi Kaisaniemessä ratikkakaistat voisi korottaa erilleen ajokaistoista. Yhtäkään vaihdetta ei näihin työkohteisiin kuulu.

Lausunnon liikkumisen kehittämisohjelmasta pyysin viimeksi pöydälle. Ohjelma on oleellisesti hyvä, ja lausuntokin siitä on hyvä, vähän varovainen vaan: ”HKL olisi näin suonut myös liikkumisen kehittämisohjelmassa tehdyn painotuksia myös joukkoliikenteen runkolinjaverkon toteutustavan suhteen.”

Vastauksessa siis ehdotetaan ratikoiden selvämpää huomioimista, mutta kovin pyörein sanankääntein. Sen voisi ehkä sanoa selvemminkin.

 

Pikto_metro2Automaattimetron tilanne on vähän lupaavampi. M200-junan on saatu katsastettua, eli ilmeisesti sen turvatason määritykset saatiin ratkaistua. Lisäksi laituriovien tekninen ratkaisu on saatu sovittua. Tarkoitukseni on kirjoittaa automaattimetrosta laajemmin erikseen, siksi ei siitä enempää tässä tekstissä.

Metrovartioinin tilanne kuullaan. Vartiointihan siirtyi 1.11.2013 Palmialle, ja nyt kuullaan miten ensimmäisen 4 kuukautta ovat sujuneet. Esityslistan tekstistä ei voi vielä kauheasti päätellä.

Metroon ollaan tilaamassa myös uutta erppiä (toiminnanohjausjärjestelmää) arvioituun hintaan 1,5 miljoonaa. Koska kyse on yli miljoonan hankkeesta, tämä menee seuraavaksi IT-jaostoon arvioitavaksi. Määrittelyä oltiin viime keväänä hankkimassa Tieto oyj:ltä, jonka järjestelmää oltiin katsottu sopivaksi kandidaatiksi. Johtokunta kuitenkin päätti, että määrittelykonsultti ei saa osallistua itse tarjouskilpailuun, joten homman sai CapGemini, joka on kaupungin kilpailuttamassa puitesopimuksessa määrittelyä Helsingille tarjoava firma.

Nyt määrittely on sitten tehty, ja ollaan etenemässä hankintaan. Esittelystä ei aivan selviä, miten softa ollaan kilpailuttamassa. Viimeistään IT-jaostolle tämä täytyy kuitenkin selittää, joten toivottavasti esittely on laajempi. Ja täytyy kysyä, miksi hinta-arvio on noin korkea. Samantapainen järjestelmä ratikkapuolella maksoi vain luokkaa 200 000 euroa. Varmasti toki erojakin on…e

Tietojärjestelmä on politiikkaa, osa 1: case opetuksen pilviväylä

Opetusministeriö suunnittelee ”pilviväylää” sähköisten oppimateriaalien välitykseen kouluihin. Hanke on sunnuntaihin asti kommentoitavana otakantaa-palvelussa.

Nyt olisi helppo ajatella, että jostain softakikkarettahan tässä vaan tehdään, nörtit miettikööt sen. Mutta se olisi virhe. Oikeasti tässä päätetään:

  • Millaisia oppimateriaaleja tulevaisuuden koulussa voidaan käyttää ja millaisin laittein
  • Kuka valitsee oppimateriaalit: oppilas, opettaja, kunta vai valtio
  • Onko jatkossa olemassa suomalaista oppimateriaalibisnestä (a.k.a. koulukirjakustantamot) ja miten se järjestäytyy, kenelle tuotteitaan kauppaa
  • Onko isoilla kansainvälisillä toimijoilla tarkat tiedot kaikista Suomen koululaisista

Nämä ovat kaikki tyypillisiä tietojärjestelmän suunnitteluun liittyviä teknisiä päätöksiä. Päätöksiä arkkitehtuurista, pääsynvalvonnasta, tietomallista. Ne ovat päätöksiä, minkä laatikoiden väliin piirretään minkäkinlaisia viivoja kaavioon.

Samaan aikaan ne samat viivat kaviossa ovat  merkittäviä linjanvetoja siitä, mitä koko organisaatio on tekemässä. Tässä tapauksessa siis opetuksen ja oppimateriaalituotannon tulevaisuudesta.

Valistuneessa organisaatiossa tämä softa-arkkitehtuurin ja toiminnan yhteys ymmärretään. Ymmärretään, että samassa pöydässä missä piirretään laatikoita ja viivoja, täytyy myös valita, mitä organisaatio haluaa tulevaisuudessa tehdä. Koodin ja bisneksen on pakko keskustella.

Opetusministeriö taitaa onneksi olla tässä suhteessa olla valistunut organisaatio.

Tutustuin pilviväylään syksyllä, kun tein työn puolesta yhtä sen esiselvityksistä. Siinä vaiheessa piirtelemäni arkkitehtuuriluonnokset olivat vielä tukevasti irrallaan tavoitteista: alihankintakonsultti vaan umpiossa keksii ideoita tietämättä mihin tässä oikeastaan pyritään.

Myöhemmin tekniset ideat ja poliittiset tavoitteet kuitenkin lähenivät toisiaan: Helmikuussa opetusministerin erityisavustaja Esa Suominen kokosi porukan aiheesta kiinnostuneita kansalaisia sekä projektin vetäjät keskustelemaan vähän valmiimmista suunnitelmista. Itse päädyin mukaan lähinnä blogausteni ansiosta, kommentoimaan miten tietojärjestelmiä kannattaa tehdä. Ja innostuin sen verran, että kirjoitin projektisuunnitelman luonnostakin. Hankkeen nyt esitelty kuvaus perustuukin pääosin tekstiini.

No ,jos pikkuhiljaa koitan päästä asiaan, mistä tässä pilviväylässä on siis kyse?

Projektisuunnitelman sanoin:

Pilviväylä-hankkeen tarkoitus on tuottaa järjestelmä, jolla parhaat ja uusimmat opetusmateriaalit saadaan helposti koulujen ja opettajien käyttöön. Lisäksi kehitetään tapoja tukea opettajien omaa opetusmateriaalien tuotantoa ja levitystä muidenkin käyttöön ja helpottaa yritysten mahdollisuuksia päästä oppimateriaalimarkkinoille. Oppi- ja opetusmateriaali ymmärretään tässä laajasti sisältäen oppimiseen liittyvät teksti- ja videomateriaalit, pelit, käyttösovellukset, ryhmätyökalut ja palvelut.

 

Pilviväylästä kehitetään kokonaisvaltainen edutech-ekosysteemin kohtaamis- ja vuorovaikutuspaikka verkossa. Se on paikka jossa oppilaiden, opettajien ja palveluntuottajien muodostama vertaisverkko toimii ja vaikuttaa tulevien pedagogisten käytänteiden luomiseen ja levittämiseen.

Käytännössä kyseessä on siis ”kauppapaikka”, josta opettajat valitsevat opetusmateriaaleja, joka on integroitu oppilasrekisteriin ja tarjoaa automaattisesti oppilaille auktorisoinnin ja autentikoinnin materiaaleihin: kun opettaja klikkaa vaikka nettipelin käyttöön, oppilaat pääsevät siihen käsiksi, vaikka se pyörii pelin tarjoajan palvelimilla. Ja sama auktorisointi toimii myös laskutusperusteena, joten mitään erillistä DRM:ää ei tarvita tiedostomuotoisillekaan materiaaleille.

foo

Palataanpa alussa esittämiini kysymyksiin

Millaisia oppimateriaaleja tulevaisuuden koulussa voidaan käyttää ja millaisin laittein? Mitä tahansa tiedostoina liikkuvaa tai serverillä toimivaa. Myös erilaisiin laitteisiin asennettavat ohjelmat ovat mahdollisia, joskin eksoottisempien laitteiden kanssa saattaa asentaminen mennä käsityöksi. Järjestelmä ei oleta täysin yhtenäistä laitekantaa

Kuka valitsee oppimateriaalit: oppilas, opettaja, kunta vai valtio? Opettaja, koulu tai kunta, riippuen miten kyseisessä kunnassa valinnat halutaan tehdä. Ilmaismateriaalien osalta yleensä opettaja, mutta maksullisiin on yleensä kunnalla jokin kontrolli. Joissain tapauksissa oppilaatkin.

Onko jatkossa olemassa suomalaista oppimateriaalibisnestä (koulukirjakustantamot) ja miten se järjestäytyy, kenelle tuotteitaan kauppaa? On. Alan liiketoimintamalleja pyritään olemaan rajaamatta. Laskutus voidaan hoitaa luokittain käyttöönoton mukaan tai todellisen käytön mukaan tai kuinka vaan. Erityistä huomiota suunnataan myös avoimien oppimateriaalien tuotannon tukemiseen.

Onko isoilla kansainvälisillä toimijoilla tarkat tiedot kaikista Suomen koululaisista? Ei ole, mutta… Oppimateriaalintarjoaja tietää oppilaista vain ne tiedot, jotka materiaalin tai palvelun käyttöön tarvitaan. Käytännössä tosin tämä voi sisältä nimen ja luokan.

 

Nämä vastaukset eivät ole ainoita mahdollisia. Suunnittelun aikana on pyöritelty erilaisia ratkaisuja, joista seuraa eri vastaukset. Luultavasti useampia kuin voisin kuvitellakaan. Esimerkiksi oppimateriaalien valinta olisi voitu koodata vain koulutuksen järjestäjän (kunnan) vastuulle. Tai materiaalituotanto olisi voitu rajata vain virallisesti hyväksytyille tahoille sen sijaan että sitä voi tehdä ”kuka vain”. Tai järjestelmään olisi voitu rakentaa jokin virallinen DRM, joka olisi halvaannuttanut sen. Jne, jne.

On suhteellisen helppoa tunnistaa olemassa oleva toimintapa, ja varmistaa että se on jatkossakin mahdollinen (ellei sitä juuri haluta estää). Esimerkiksi se, että opettajat voivat valita käyttämänsä opetusvälineet. Selvästi vaikeampaa on nähdä mahdolliset tulevat toimintatavat, jotka järjestelmä sopivalla tavalla tehtynä mahdollistaa. Esimerkiksi avoimien oppimateriaalien kehityksen tuen rakentaminen järjestelmään vaatii sekä teknistä että yhteiskunnallista näkemystä.

Code is law, sanoi Lawrense Lessig vuoskymmen sitten. Se tarkoittaa, että tietojärjestelmät jotka rakennamme, sanelevat mikä on mahdollista ja mikä ei, mikä on helppoa ja mikä vaikeaa. Siksi tietojärjestelmien rakentamista ei saa jättää pelkästään nörttien asiaksi. Siinä suunnitellaan, millaisessa maailmassa tulevaisuudessa elämme.

Krimin sota, ja mitä se meille kuuluu

Vielä viikko sitten Ukrainan tapahtumissa oli kyse Ukrainasta. Siitä kääntyykö maa itään vai länteen, kansan raivosta korruptoitunutta oligarkkivaltaa kohtaan ja mitä moninaisimpien ryhmien sekavista tavoitteista.

Ei enää. Nyt Ukrainan tapahtumissa on kyse Venäjästä, ja vain Venäjästä. Ilmassa leijuu toisen Krimin sodan uhka.

Krimin sota alkoi 1853, kun Ottomaanien sulttaanikunta julisti sodan Venäjälle, joka oli miehittänyt sen vasallivaltioita. 160 vuotta sitten, maaliskuussa 1854, Britannia ja Ranska liittyivät sotaan. Sulttaanikaan tuskin olisi sotaa julistanut ilman varmuutta tuesta. Brittien ja Ranskan joukot nousivat maihin Krimin niemimaalle, jossa taisteltiin seuraavat 2 vuotta.

Taustalla oli Venäjän ja Ottomaanien Turkin nokittelu ja kamppailu mustan meren herruudesta. Lopputulos oli lähinnä patti. Venäjä sai pitää Sevastopolin laivastotukikohdan, mutta joutui luopumaan vaatimuksestaan toimia Ottomaanien valtakunnan kaikkien kristittyjen suojelijana.

Krimin sota liittyy Suomeen, koska taisteluita ei käyty vain mustalla merellä, vaan myös Tyynellä merellä ja Suomessa, missä brittien laivasto räjäytti Bomarsundin linnoituksen sekä poltti satamamakasiineja ja laivoja pitkin pohjanmaan rannikkoa.

Kevyen prikaatin kuuluisa järjetön hyökkäys

Kevyen prikaatin kuuluisa järjetön hyökkäys

Olisi helppoa ja halpaa vetää tästä analogia nykypäivään. Krimille nousee tällä kertaa Venäjä, ja kyse on Sevastopolista, sekä oikeudesta suojella kaikkia venäjänkielisiä Ukrainassa. Ukrainan pääministeri julisti jo miehityksen tarkoittavan sotaa; johtava länsimaa USA katsoo toistaiseksi vierestä paheksuen.

Voimme kuitenkin oppia historiasta lähinnä sen, ettemme opi siitä mitään. Emme elä 1850-lukua, ja maailma on muuttunut monella tapaa. Venäjä oli sen kertaisen laajentumisensa huipulla, Britit kiistaton merivalta ja sodankäynti ylipäänsä nuorille miehille oikein asianmukaista puuhaa. Viime vuoskymmenet Venäjä on ollut pikemminkin heikkenevä suurvalta, Britit ja USA kiinni jo liian monessa konfliktissa pitkin maailmaa, eikä kukaan toivo sotaa. Silloinen talous oli tehty tukemaan sotaa, nykytalous ei sitä kestä. Suomessakaan ei tällä kertaa ole venäläistä linnoitusta, joskin Pohjanmaan rannikolle suunnitellaan venäläistä ydinvoimalaa.

Ukrainassa voi nyt tapahtua melkein mitä tahansa. Venäjä saattaa miehittää Krimin. Tai saattaa pyrkiä miehittämään koko maan. Putinin toimia on asiantuntijoidenkin vaikea ennakoida. Kriisi saattaa ratketa yhdellä tai toisella tavalla, tai jäädä kytemään vuoskymmenten katkeruutena ja kyräilynä. Ja se voi levitä, itään, länteen etelään tai pohjoiseen, tänne Venäjän raja-alueille.

Mutta mitä tämä meille kuuluu?

Ukrainan rajalta on Helsinkiin lyhyempi matka kuin Utsjoelta. Väitteet sadoista tuhansista Ukrainan pakolaisista lienevät propagandaa, mutta niistä saattaa vielä tulla totta. Ja jos protestit ja levottomuudet leviäisivät Venäjälle (jossa talouskasvu hyytyi, mikä tuskin lisää vakautta), mahdolliset pakolaiset tulisivat vielä paljon lähempää. Tältä osin kriisin todellakin on syytä kiinnostaa Suomea. Pöytälaatikossa pitäisi ola suunnitelmat sille, mitä tehdään jos itärajan yli tulee miljoona pakolaista. Tähän asti pakolaiset ovat tulleet Eurooppaan etelästä, mutta se voi muuttua. Käy yhä selvemmäksi, että EU:lle tarvitaan yhteinen pakolaispolitiikka.

Suomen perinteinen strategia on Venäjää koskevissa kysymyksissä aina pistää pää puskaan ja toivoa ettei kukaan huomaa olemassaoloamme. Ikävä sanoa, mutta virallisen Suomen reaktioksi se on luultavasti tälläkin kertaa fiksu valinta. Suomi on liian pieni tekemään tai sanomaan mitään, mikä olisi Venäjällä muuta kuin ärsyttävää. Suomen ei voi eikä sen kannata kauheasti jyrkemmin yksinään reagoida.

Entäs Nato? Naton ydin, eli USA on vetänyt joukkojaan Euroopasta kylmän sodan loppumisesta lähtien. Jäljellä on enää 30 000 sotilasta, kun vielä 90-luvulla määrä ylitti 100 000. Nato ei ole ottanut Georgiaa tai Ukrainaa turvatakuidensa piiriin, eikä ylipäänsä ole selvää, mitä turvatakuut nykymaailmassa oikeasti takaavat: kyse on kylmän sodan aikaisesta instrumentista jota ei suunniteltu nykytilanteeseen, eikä takuun pitävyyttä ole koskaan kokeiltu käytännössä.

Se joka voisi ja jonka pitäisi reagoida on EU. Ei sotilaallisesti, sillä siihen ei unioni kykene, eikä se muutenkaan olisi järkevää, vaan ”pehmein keinoin”, jäädyttämällä pankkitilejä ja perumalla viisumeja jne. Tähänastinen unionin politiikka Ukrainassa ei vakuuta, koska sitä ei ole. Ulkopolitiikkaa on vetänyt satunnainen joukko maita, ei unioni. Sillä jos ei EU ota läntistä Ukrainanpolitiikkaa vedettäväkseen, ei sitä tee oikein kukaan muukaan. Sitä varten meillä unioni on, että se on riittävän iso sanomaan Venäjälle jotain mitä on pakko kuunnella. EU:lle tarvitaan vaan todellinen yhteinen ulkopolitiikka.

Suomettuminen 2.0 ei riitä. Sen sijaan tarvitsemme EU:n vahvaa ulkopolitiikkaa.

 

Kirjoittaja on ehdolla eurovaaleissa ja seuraa maanisesti Ukraina-uutisointia.

Pyöräilyn liikennesääntöihin oppeja Euroopasta

Kirjoitin tekstin Vihreiden blogiin Pykälät ja pyöräily-seminaarin esityksen pohjalta.
otso_kivekas_pyoralla_670px.jpg

Suomen pyöräilykulttuuri, infrastruktuuri ja säännöt laahaavat jäljessä Keski-Eurooppaa. Meillä pyöräillään kyllä kohtalaisen paljon, mutta onnettomuuksia tapahtuu selvästi muuta Eurooppaa enemmän. Suurin vika on huonoissa pyöräteissä. Niiden kanssa kuitenkin elämme vielä vuoskymmeniä, nopeampi apu on saatavissa lakia korjaamalla. Tekeillä oleva tieliikennelain uudistus antaakin tähän oivan sauman.

Mitä laissa siis pitäisi muuttaa? Tässä pari pääkohtaa.

1. Pyörätiellä pysäköinti on kiellettävä

Onhan se kiellettyä periaatteessa nykyisinkin, mutta käytännössä yleinen käytäntö. Keski-Euroopassa lyhyet pakolliset pysähdykset (tavarantoimitukset, asiakasta odottavat taksit, jne) tehdään ajoradalla, ja ohi ajava liikenne ohittaa. Suomessa autokuskit tuppaavat ajamaan jalkakäytävälle tai pyörätielle, jos vain suinkin mahdollista.

Ongelmallista pysäköintiä Helsingin Bulevardilla

Ja heitä voi osin ymmärtää, koska laki ei ole aiheessa ihan yksinkertainen.

”Ajoneuvon saa erityistä varovaisuutta noudattaen pysäyttää lyhyeksi ajaksi jalkakäytävälle ja pyörätielle ajoneuvoon nousemista, siitä poistumista, sen kuormaamista tai kuorman purkamista varten, milloin läheisyydessä ei ole käytettävissä muuta pysäyttämiseen sopivaa paikkaa ja pysäyttämiseen on pakottavia syitä. Pysäytetty ajoneuvo ei kuitenkaan saa kohtuuttomasti haitata jalkakäytävällä ja pyörätiellä kulkemista. Kuljettajan on tällöin pysyteltävä ajoneuvonsa läheisyydessä ja tarvittaessa siirrettävä ajoneuvo paikkaan, jossa se ei häiritse muuta liikennettä.”

Pykälä on sen verran monimutkainen ja oikeuskäytäntökin epävarmaa, että käytännössä pysäköinninvalvontakaan ei usien uskalla sakottaa tuon nojalla, jos on vaan epäilys, että kyse on tavaratoimituksista.

Siksi tarvittaan pykälä, jossa sanotaan selkeästi, että ajoneuvo tulee pysäyttää ajoradalle, ellei sitä pysähtymiskiellolla kielletä. Vaikka on kuviteltavissa tilanteita, joissa pyörätielle pysähtyminen olisi kokonaisuudessaan vähiten haittaa aiheuttava ratkaisu, käytännössä monimutkainen pykälä on tehnyt siitä normin silloinkin, kun se ei olisi laillista.

2. Väistämissääntöjä pitää selkiyttää

Pyöräilijän väistösäännöt tasa-arvoisessa risteyksessä, kun kadun vasemmassa reunassa on pyörätie ja risteävällä kadulla ei ole. Loput 104 tapausta täällä.Väistämissäännöt ajatellaan usein yksinkertaisiksi: väistä oikealta tulevaa, tottele liikennemerkkejä ja väistä kävelijöitä suojatiellä. Pyöräilijän kannalta tämä ei kuitenkaan ole tilanne.

Riippuen siitä, ajaako pyörätiellä vai ajoradalla, oikeassa vai vasemmassa reunassa ja onko risteävällä kadulla pyöräteitä, pyöräilijällä on 123 erilaista kohtaamistilannetta ja sääntöä. Viereisessä kuvassa näkyvät säännöt tilanteeseen, jossa pyöräilijä ajaa kadun vasemman reunan pyörätietä ja risteävällä kadulla ei ole pyörätietä, blogissani täällä loput 104 tapausta.

Suurin ongelma on Suomessa yleiset 2-suuntaiset pyörätiet, jotka tulevat risteyksiin hankalilla tavoilla. Mikään lainsäädäntö ei tee niistä selkeitä risteyksissä. Yksi muutos kuitenkin auttaisi vähän: risteyksissä pitäisi palata periaatteeseen, että oikealta tulevaa väistetään. Nykyisellään pyörätieltä tuleva pyöräilijä väistää autoja tietyin, monimutkaisin ehdoin.

Useimmissa Euroopan kaupungeissa on vakiintumassa infraratkaisu, jossa pyörätiet ovat yksisuuntaisia kadun molemmin puolin. Se helpottaa risteysjärjestelyitä ja parantaa turvallisuutta. Kaikkien kaupunkien pyöräteiden muuttaminen vie kuitenkin kauan. Siksi laki on syytä muuttaa vähän paremmaksi jo nyt.

3. Yksisuuntaisia vastasuuntaan pyöräily

Yksisuuntaisella kadulla vastasuuntaan ajon salliva merkki Brysselissä Hiljaisilla yksisuuntaisilla kaduilla pyöräily pitäisi sallia myös toiseen suuntaan. Se helpottaa pyöräilyä kaupungissa ja tekee reiteistä selkeämpiä. Kyse ei ole kaikista yksisuuntaisista kaduista, vaan käytännössä vain 30km/h-kaduista, joilla liikennemäärät ovat melko vähäisiä. Vilkkaammille kaduille voidaan tehdä erillinen pyöräkaista toiseen suuntaan.

Vastaava järjestely on käytössä lähes kaikissa maissa Itämerestä etelään, eikä se lisää onnettomuuksia.

4. Vapaaehtoinen pyörätie

Suomessa pyörätietä on pakko käyttää, jos sellainen on. Vaikka se olisi lähes ajokelvoton tai lumikasan tukkima. Toisaalta Norjassa pyörätietä ei koskaan ole pakko käyttää, vaan aina saa ajaa myös ajoradalla. Ranskassa ja Itävallassa osa pyöräteistä on pakollisia (lähinnä pääteillä) ja toiset taas vapaaehtoisia (kaupungeissa). Ruotsissa pyöräteitä periaatteessa pitää käyttää, mutta käytännössä siitä saa myös poiketa.

Suomessakin olisi syytä siirtyä Norjan malliin ja jättää ajoratkaisu pyöräilijän omaan harkintaan. Silloin kun pyörätie on hyväkuntoinen ja fiksusti suunniteltu, lähes kaikki ajavat sitä vapaaehtoisestikin; jos se taas on liian huono ajettavaksi, ei ole syytä pakottaa ketään sitä ajamaan.

Nämä neljä muutosta ovat kaikki käytössä useimmissa tai ainakin monissa Euroopan maissa. Ne ovat pieniä parannuksia, joilla helpotetaan suomalaisen pyöräilykulttuurin tuomista lähemmäs keskieurooppalaista.

Esitykseni Pykälät ja pyöräily -seminaarissaEsitykseni samasta aiheesta Vihreän eduskuntaryhmän Pykälät ja pyöräily -seminaarissa. Tilaisuuden kalvot taas löytyvät tästä.

Kirjoittaja on Helsingin polkupyöräilijöiden aktiivi, kaupunginvaltuutettu ja eurovaaliehdokas.

Kuinka kansallinen palveluväylä tulisi tehdä

Kansallinen palveluväylä on ehkä merkittävin IT-projekti tällä hetkellä Suomessa, Apottiakin tärkeämpi. Se on luonteeltaan ristiriitainen: toisaalta siinä pyritään uudistamaan koko se tapa, jolla julkisia tietojärjestelmiä Suomessa tehdään. Toisaalta siinä saatetaan vain kaataa 120 miljoonaa sille jolla on syvimmät taskut. Ratkaisut hankkeen ja ehkä koko suomalaisen IT-palvelualan suunnasta tehdään lähikuukausina.

Kun olen seuraillut projektia vuoden verran melko läheltä, koen että minun täytyy kertoa mistä siinä nähdäkseni on kyse, ja mitä sille pitäisi tehdä.

Optimistin tarina

Tekniikkana palveluväylä on itse asiassa suhteellisen yksinkertaista: sovittu toimintatapa ja sovitut rajapinnat siihen, miten toisiin järjestelmiin otetaan yhteyttä. Yhteinen tapa tunnistaa käyttäjät ja tapa selvittää järjestelmien osoitteet. Useimmilla isoilla yrityksillä on jonkinlainen palveluväylä, mutta se on vain osalla pakollista perusinfraa, vähän kuin serverihallit tai nettikaapelointi. Se ei sinänsä ole mitään kauhean ihmeellistä, vaikka toki tarpeellista.

Kansallinen palveluväylä ei ratkaise järjestelmien yhteentoimintaa eikä sinänsä tuo kovin dramaattisia säästöjä. Suurin osa palveluväylään kohdistetuista odotuksista onkin täysin ylimitoitettuja, jos ajatellaan pelkkää väylää.

Mutta kyse on enemmästä kuin vain tietojärjestelmästä. Palveluväylähankkeen – tai kansallinen palveluarkkitehtuurin, kuten sitä nyttemmin kutsutaan – tavoitteena on mullistaa tapa, jolla suomalaisia tietojärjestelmiä tehdään. Hallituksen rakennepoliittisessa ohjelmassa marraskuussa kirjattiin:

“Toteutetaan viipymättä kansallinen sähköinen palveluväylä ja sähköinen tunnistautuminen kustannustehokkaasti sekä Viron yhteistyömahdollisuudet täysimääräisesti hyödyntäen.”

Kremlologian parhaiden perinteiden mukaisesti “viipymättä” ja “kustannustehokkaasti” tarkoittavat tässä, että hanke tehdään ketterästi eikä perinteisenä julkishallinnon mammuttiprojektina. “Viron yhteistyömahdollisuudet täysimääräisesti hyödyntäen” taas tarkoittaa avointa lähdekoodia. Voisihan sen sanoa paljon selvemminkin, mutta ei ole ollut tapana.

Rakennepaketin perustelumuistiossa (s. 71) asiaa selitetään lisää.

“Palveluväylä mahdollistaa tiedon välityksen organisaatioiden välillä yhdenmukaisesti sovituilla tavoilla (yhtenäiset tiedon kuvaukset, rajapintakuvaukset ja standardit) perustuen avoimiin rajapintoihin ja keskeisten osien osalta avoimeen lähdekoodiin. [...]

Yhteentoimivuuden lisäksi Palveluarkkitehtuuri luo aiempaa paremmat liiketoimintaedellytykset yrityksille ja erityisesti PK-sektorille, sillä uusi toimintamalli ja avoimet rajapinnat parantavat niiden edellytyksiä osallistua julkisiin ICT-hankintoihin sekä mahdollisuuksia luoda uusia innovatiivisia palveluja julkista tietoa hyödyntäen.”

Tarkoitus on siis toteuttaa suuri julkinen softahanke kevyesti ja nopeasti ja siirtyä integraatioissa käytäntöön, jossa ne tehdään helposti ja toimivat sen sijaan, että niitä jarrutellaan ja rahastetaan niiden avulla toimittajaloukkua. Samalla avataan kaikki mahdollinen data ja rajapinnat ja siirrytään malliin, jossa strategiset julkiset tietojärjestelmät ovat avointa koodia, jotta niitä voidaan hyödyntää tehokkaammin.

Ja tämä toimivien tietojärjestelmien kulttuuri on tietenkin tarkoitus laajentaa koskemaan julkista sektoria yleisestikin – kuten on tehty Virossa. Rakennepaketissa ennakoidaan tästä saatavan kansantalouden tasolla puolen miljardin vuotuiset hyödyt. Siis 500 000 000 euroa joka vuosi.

Tässä vaiheessa varmaan ymmärrätte, miksi olen innoissani hankkeesta. Tässä yritetään tehdä monia niistä asioista, joista olen puhunut viime vuosina. Toisaalta tämä ei ole ainoa totuus hankkeesta, sillä on myös synkempi puoli.

Viron palveluväylän (X-Road) yleisarkkitehtuuri. Keskellä on väylä, joka yhdistää tietojärjestelmiä. Tämän tarkkuuden kaaviosta ei tietenkään näe, mitä oikeasti tehdään.

Viron palveluarkkitehtuurin yleisarkkitehtuuri. Keskellä on väylä (X-Road), joka yhdistää tietojärjestelmiä. Tämän tarkkuuden kaaviosta ei tietenkään näe, mitä oikeasti tehdään.

Pessimistin tarina

Taloussanomat kertoi tammikuussa, kuinka palveluarkkitehtuurihanke on “120 miljoonan euron ontto kuori” ja rahojen käytölle ei ole olemassa suunnitelmaa. IT-hankkeiden tunnettu kriitikko, Professori Tomi Voutilainen taas epäilee, että siitä on tulossa teknologiavetoinen uudistus, jossa unohdetaan loppukäyttäjien tarpeet. Valitun teknologiankin järkevyyttä kyseenalaistetaan, eikä luvattujen puolen miljardin hyötyjen toteutumisesta ole vielä mitään näyttöä.

Vastaavia tietojärjestelmien yhteentoimivuuteen tähtääviä hankkeitahan on tehty Suomessa ennenkin, ks esim. Julkishallinnon perustietovarantojen rajapinnat (PERA)  tai Valtion yhteinen integraatiopalvelu (VIA). Molemmissa on varmasti tehty paljon sinänsä tarpeellista työtä, mutta kumpikaan ei ole ratkaissut yhteentoimivuuden ongelmia, vaan integraatio on edelleen ihan yhtä jähmeää.

Epäilyksille on siis perusteita. Isoissa julkisissa IT-hankkeissa yleensä päädytään tekemään raskas mammutti, myöhässä ja yli budjetin, tuottaen samalla toimittajaloukku, joka hidastaa kehitystä ja maksaa jatkossakin. Pitäisi olla vahvat perustelut, miksi tällä kertaa kävisi eri tavalla.

Koodin avoimuus hankkeessa on myös hiukan epäselvää. Sitran Mirjami Laitinen sanoi Sitran Real Time Economy-seminaarissa että palveluväylä ei ole avointa koodia, eikä jaettavissa muille. Että se on väärinkäsitys. Sittemmin tosin olen kuullut, että Laitisen esittämä käsitys olisi väärinkäsitys.

Internet-huhun mukaan koodi olisi avointa vain osittain, eikä kaikkea lähdekoodia saataisi. Vahvistusta ei ole, mutta näiden huhujen uskottavuutta lisää se, että Suomen ja Viron välisessä sopimuksessa ei mainita avoimuudesta tai ylipäänsä lähdekoodista mitään.

Kaiken tämän kruunaa, että hankkeessa on nyt onnistuttu käyttämään ensimmäinen vuosi saamatta aikaan paljoakaan. On toki kirjoitettu kokonaisarkkitehtuuri ja pidetty seminaareja. Kumpikaan ei varsinainen ketterän hankkeen avauspaukku. Kehitysympäristökin on tiettävästi pystytetty, mutta kenellekään ei anneta pääsyä siihen.

Palveluväylä näyttääkin tällä hetkellä avoimen koodin hankkeelta, jonka koodiin ei pääse käsiksi; ketterältä hankkeelta, jossa tehdään kaikkea paitsi koodataan ja kehittäjäyhteisönrakentamishankkeelta, jossa kehitysympäristöihin ei pääse kukaan käsiksi. Ja 120 miljoonaa olisi tarkoitus käyttää toistaiseksi tuntemattomaan kohteeseen.

mahdollisuudet-ja-uhat

Kumpi kuvaus tilanteesta sitten on totta? Molemmat, ja vain aika näyttää, kumpi perii voiton.

Todellisuudella on vielä tällä hetkellä edellytykset kummankin toteutumiselle. Palveluväylästä voi tulla se käännekohta, jossa jälkikäteen huomataan julkiset IT-hankkeiden kurssin kääntyneen kohti toimivaa ja järjellistä. Tai siitä voi tulla yksi pahimpia esimerkkejä siitä, miten IT:n varjolla vedetään rahat yksityiseen taskuun saamatta mitään toimivaa aikaiseksi. Lähikuukaudet ratkaisevat, kummasta tarinasta tulee totuus.

Tässä siis hahmotelma, mitä nähdäkseni pitää tehdä, jotta optimistin tarina voittaa.

Suuntaviivoja hankkeelle

Hankkeelle tarvitaan täsmälliset tavoitteet. Abstrakteista visioista pitää päästä yksi askel alaspäin konkreettisesti mitattavalle tasolle. Tällaisia täsmällisiä suuria tavoitteita näen hankkeella kolme:

  1. Jokainen tieto on yhdessä ja vain yhdessä paikassa (master data). Muut tiedon tarvitsijat hakevat sen tästä tunnetusta paikasta, mahdollisesti käyttäen välikopioita, mutta säilyttämättä koskaan omaa rekisteriä.
  2. Kansalaisille tarjotaan mahdollisuus nähdä omat tietonsa ja tarkistaa kuka niitä on katsellut. Tämä toteutetaan kaikelle väylään kytkettävälle tiedolle.
  3. Projektissa ei luoda uusia toimittajaloukkuja. Olemassa olevat toimittajaloukut tunnistetaan ja joko rajataan vaikutuksiltaan tai puretaan.

Ensimmäinen tavoite on se mitä julkishallinto saa: selkeämmän ja toimivamman arkkitehtuurin kaikelle tiedolle ja siten toiminnalleen. Ministerienkin visioiman reaaliaikaisen verotuksen tai kuntien tuottavuusharppauksen.

Toinen tavoite on se mitä kansalaiset saavat: vahvemman hallinnan omaan dataansa, ensimmäisen askeleen kohti digitaalista kansalaisuutta eikä vain kuluttajuutta.

Kolmas tavoite taas on se mitä alan yritykset saavat: uudenlaisen lähtökohdan siihen, miten tietojärjestelmiä ostetaan, askeleita kohti toimivaa ja tehokasta markkinataloutta.

Nämä tavoitteet on oikeastaan kirjattu muodossa tai toisessa hankkeen asiakirjoihin, tiivistin ne vaan konkreettisemmiksi. Nämä tavoitteet on syytä pitää kirkkaana mielessä kaikessa toiminnassa, sillä kaiken toiminnan tulee niitä edistää. Eikä ole poissuljettua, että tavoitteita voisi olla muutama lisääkin, nämä olivat vain ne mitä minä näen.

Konkreettisesti projekti on syytä rakentaa mahdollisimman ketteräksi ja avoimeksi.

Ketteryys tarkoittaa tässä etenkin nopeita konkreettisia käyttöönottoja ja pieniä osaprojekteja. Ei vuoden mittaista suunnitteluhanketta, vaan pieniä kokeiluhankkeita, ja niiden pohjalta seuraavia pienehköjä hankkeita.

Avoimuus taas tarkoittaa mukaan ottamista. Palveluväylään on tarkoitus integroida aluksi kymmeniä, sitten satoja tietojärjestelmiä ja myös sitä käyttäviä järjestelmiä on potentiaalisesti vähintään satoja. Kaiken tämän tekeminen keskusjohdetusti ja erilaisilla kahdenvälisillä sopimuksilla veisi vuoskymmenen. Siksi pitää tehdä kaikki mahdollinen, jotta kukin virasto, kunta tai yritys voi toteuttaa omia integraatioitaan mahdollisimman itsenäisesti ja helposti.

Sitä varten tarvitaan avoimet testi- ja kehitysjärjestelmät, joilla integraatioita voi kokeilla, vapaasti käytettäviä esimerkkikoodeja, ohjeita, jne. Vielä enemmän tarvitaan väylä käyttävien ja kehittävien ihmisten yhteydenpitoa.

Palveluväylän kehittämiselle ja käytön tueksi pitää rakentaa avoimia keskustelun ja yhteistyön alustoja. Siis esimerkiksi ottaa käyttöön Github, pitää säännöllisiä avoimia seminaareja, tehdä metadatan standardointi avoimesti ja julkisesti, kutsuen kaikki kiinnostuneet mukaan jne. Petri Aukia luonnostelee joitakin hyviä käytäntöjä blogauksessaan.

Kaikki palveluväylän koodi ja mahdollisimman suuri osa integrointikoodista on syytä julkaista netissä avoimella lähdekoodilla. Ei niinkään mistään periaatteellisesta syystä, vaan koska se helpottaa uusien tahojen mukaantuloa ja nopeuttaa uusia integrointeja, kun jo tehdystä työstä voi oppia. Ei ole ollut kerta eikä kaksi, kun avoimen koodin bugi on korjattu sitä käsittelevän palaverin aikana, tai sen myöhästyessä. Avoimuus myös estää palveluväylä-integraatiota muodostumasta taas uudeksi toimittajaloukuksi.

Ja koska rahaa on jonkin verran käytettävissä, projekti voi kannustaa sillä virastoja mukaan toimintaan – ja toimintatapoihin.

Yhteistyösopimus, joka Suomessa salattiin ja Virossa laitettiin nettiin. Tässä toimintatapojen maahantuonnissa on vielä vähän työtä tehtävänä...

Yhteistyösopimus, joka Suomessa salattiin ja Virossa laitettiin nettiin.
Tässä toimintatapojen maahantuonnissa on vielä vähän työtä tehtävänä.

Yllä kuvaamani tavoitteet ja toimintatavat tarkoittavat vallankumousta siinä, miten tietojärjestelmähankkeita Suomessa tehdään. Ne ovat totta kai paras tapa saada palveluväylä nopeasti toimintaan ja käyttöön. Mutta softa on tässä viime kädessä sivuroolissa, tärkeintä onnistumisen kannalta on muuttaa toimintatapoja ja ajattelutapoja.

Ja siksi tärkein yksittäinen ratkaisu on, millaisia ihmisiä hanketta vetämään palkataan. Sellaisen tuloksen saa, millaiset tekijät palkkaa.

Ensinnäkin, pitää palkata osaavia.

Pätevyyttä on monenlaista, ja montaa erilaista osaamista tässä tarvitaankin: poliitista, teknistä, byrokratiaa, muutosjohtamista… Ei tule olemaan helppo homma. Mutta on helppoa keksiä yksi minimiehto, jonka onnistuminen edellyttää: hankkeeseen tarvitaan ihmisiä, jotka ymmärtävät miten ohjelmistoja tehdään.

Vielä konkreettisemmin: jotta hanke voisi onnistua pitää palkata ihmisiä, jotka ovat joskus tehneet työkseen ohjelmointia, mieluiten vielä muualla kuin julkisen sektorin hovihankkijoilla. Kaikkien ei tarvitse vanhoja koodereita, mutta puolet porukasta olisi syytä olla.

Hankkeessa on tarkoitus levittää toimintatapoja, joilla softaprojektit voivat onnistua (sen sijaan että muuttuvat tahmeiksi mammuteiksi). Ja näiden tapojen levittämisessä auttaa paljon, jos oikeasti ymmärtää miten ja miksi ne toimivat.

Toisekseen, pitää palkata muutosta haluavia.

Tehtäessä muutoshanketta avain on totuttujen toimintatapojen muuttamisessa. Tarkoitus on tehdä asiat eri tavalla kuin ennen, ja siksi olisi hyvä palkata ihmisiä, jotka haluavat tehdä asiat paremmin kuin ennen. Haluavat sitä niin paljon, että ovat valmiita näkemään vähän vaivaakin, jotta hanke onnistuisi. Jos näin ei tehdä, hanke tuskin voi onnistua.

Kolmannekseen, pitää palkata ihmisiä, jotka uskaltavat rikkoa totuttuja toimintatapoja.

Kun tarkoitus on muuttaa toimintatavat, halun lisäksi tarvitaan valmiutta rikkoa vakiintuneet käytännöt. Vallankumousta ei tehdä pelkästään kabineteissa pullaa syömällä.

Näillä eväin lähtisin itse liikkeelle.

Teksti on lakujaan julkaistu Hyvä renki -blogissa, joka käsittelee suomalaisen tietoyhteiskunnan ongelmia ja ratkaisuja

Pyöräilyn 2010-luku Helsingissä

Kirjoitin tämän tekstin Liikkuvan arjen design projektin loppuraporttiin viime syksynä. Koko kirja löytyy pdf:nä täältä. Muutoin kirja käsittelee muotoilun roolia liikennesuunnittelussa ja erityisesti pyöräilyn edistämisessä; tämä minun tekstini on sille eräänlainen esipuhe.

Pyöräilyn aseman korostaminen on yksi 2010-luvun suuria trendejä kaupunkisuunnittelussa. Pyöräilyn osuus on noussut lähes nollasta merkittäväksi sellaisissa kaupungeissa kuin Rooma, Sevilla ja New York. Pyörien myynti ylittää jo autojen myynnin lähes kaikkialla Euroopassa. Eikä tämä trendi ole sivuuttanut Helsinkiäkään. Pyöräilijöiden määrä on noussut tasaisesti vuosituhannen alusta saakka, ja polkijamäärä Helsinginniemen laskentalinjalla on lähes kaksinkertaistunut vuodesta 2005.

Pyöräilyn edistämisen voidaan Helsingissä katsoa alkaneen pyöräilyprojektista. Kaupungin strategiaohjelmassa 2009-2012 päätettiin perustaa pyöräilyprojekti, jonka tavoitteena olisi kaksinkertaistaa pyöräilyn osuus. Saman vuoden kesäkuussa aloitti Marek Salermo Helsingin pyöräliikenteen suunnittelijana. Tavoite ei ollut erityisen täsmällinen, ja ensimmäiset vuodet menivätkin lähinnä ihmeteltäessä, mitä ja miten oikeastaan pitäisi tehdä.

Kaupungin pääreittien kunnostustarpeita selvitettiin 2010. Pääreittien linjausta ei tosin oltu vielä valittu, mikä vähän hankaloitti toimintaa. Ehkä osin siksi suurin osa löydetyistä ongelmista on edelleen korjaamatta.

Samana syksynä kriittisiä pyöräretkiä alettiin uudistaa. Mukaan järjestämään kutsuttiin uusia tahoja, muun muassa Helsingin Polkupyöräilijät. Samalla jo vuosien ajan jatkuneet mielenosoitukset alkoivat saada täsmällisemmin kaupungin politiikkaan vaikuttavan luonteen.

Vuoden 2011 aikana virastomaailma eli edelleen suunnitteluvaihetta. Katuun asti maalattiin parikymmentä pyörätaskua Kamppiin ja Töölöön. Virastojen ulkopuolella kriittinen pyöräretki valtasi Länsiväylän 13.9.2011 vaatien siitä katua. Nyttemmin sama idea on yleiskaavan visiossa.

Vuonna 2012 alkoi virkatyökin jo tuottaa tuloksia. Suurin virstanpylväs oli, kun Baana avattiin Helsinkipäivänä 12.6. Samalla aukesi Narinkalla myös väliaikainen Pyöräkeskus, joka on toiminut erilaisten pyöräilytapahtumien kokoavana näyttämönä viimeiset kaksi kesää. Myös kantakaupungin pyöräteiden tavoiteverkko hyväksyttiin, ja siinä tavoite tehdä pyörätiet muun muassa Mannerheimintielle, Hämeentielle, Mechelininkadulle ja Tukholmankadulle. Lisäksi hyväksyttiin ensimmäinen osa suunnitteluohjeista, joka määrittää miten pyöräteitä pitää oikeastaan tehdä.

Tämän vuoden [2013] puolella on tehty pyöräilyn edistämissuunnitelma, joka lopulta konkretisoi 2009 asetetun tavoitteen: nostaa vuoteen 2020 mennessä pyöräilyn osuus 15 prosenttiin liikenteestä. Asfalttiin maalattiin pyöräkaistat Nordenskiöldinkadun länsipäässä Töölössä ja Runeberginkadun eteläpäässä Kampissa. Mannerheimintien pyörätiesuunnitelmat hyväksyttiin, mutta sen sijaan pyörätiesuunnitelmat Mechelininkadulle ja Helsinginkadulle juuttuivat lautakuntakäsittelyyn, kun parkkipaikoista kannettiin kovaa huolta.

Kuten tästä lyhyestä historiikista helposti huomaa, asioiden vieminen ideasta asfaltiksi asti on hidasta, todella hidasta. Vuosien työstä huolimatta edelleenkin jokainen pyöräristeys, jossa tehdään katutöitä, muutetaan samalla aiempaa huonommaksi lisäämällä ylimääräinen reunakivi töyssyksi pyöräilijän eteen.

Pyöräily lsiääntyy Hämeentiellä, mutta pyöräteitä vielä odotetaan

Pyöräily lsiääntyy Hämeentiellä, mutta pyöräteitä vielä odotetaan

Tämä kuvaa ehkä laajemminkin poliittista ilmapiiriä pyöräilyn suhteen. Poliittisesti Helsingissä on laaja kannatus pyöräilyn painoarvon lisäämiselle. Se on kirjoitettu kaupungin strategiaan ja erilaisiin liikenteen kehittämissuunnitelmiin. Kaikki puolueet myös kannattavat sitä. Ongelmat alkavat, kun jotain pitäisi konkreettisesti tehdä.

Helsingin valtavassa ja hajanaisessa organisaatiossa asiat hukkuvat jonnekin ei-kenenkään-maalle. Organisaatio osaa tehdä niin kuin aina ennekin, mutta jos mitään pitäisi muuttaa, täytyy siitä saada aikaan noin viiden viraston konsensus. Ja yleensä joku aina jarruttaa asioita varmuuden vuoksi.

Vaikeudet kaupunkipyöräjärjestelmän saamisessa ovat tästä hyvä esimerkki. Mainosrahoitteinen pyöräjärjestelmä päätettiin hankkia vuonna 2008. Kolmen kilpailutuksen ja viiden vuoden jälkeen viimeisin yritys saada pyöräjärjestelmä kaatui, koska kaupunki ei kyennyt järjestämään riittävän hyviä mainospaikkoja. Viime tarjouskilpailusta on jo kaksi vuotta, ja mainosmarkkinat ovat muuttuneet sillä välin. Suunnittelu on kestänyt näin kauan, koska kaikki asiat piti sopia liikennelaitoksen, liikennesuunnittelun, asemakaava-arkkitehtien, rakennusviraston, rakennusvalvontaviraston ja kaupunkikuvaneuvottelukunnan kanssa. Jokaisen mahdollisen tahon lupa tarvittiin käytännössä jokaiseen mahdolliseen asiaan.

Hitaudesta huolimatta suurikin laiva lopulta kääntyy, ja toimivan pyöräinfran eteen jostain ilmaantuneet esteet ylitetään yksi kerrallaan. Kaikki merkit viittaavat siihen, että käänne on jo tapahtunut.

Kaupungin kymmenen vuoden investointisuunnitelmassa pyöräväylien rakentamisen rahoitus nostetaan takavuosien neljästä miljoonasta noin kymmeneen miljoonaan. Se on pyöräilynedistämisohjelmassa ehdotettu taso, ja mahdollistaa pyörätieverkon systemaattisen kehittämisen.

Suunnitteilla onkin runsaasti uusia pyöräteitä. Keskustan ja lähiöiden välille on tarkoitus tehdä suorat ja tasaiset baanat, muun muassa pääradan ja Itäväylän varteen. Kantakaupunkiin taas rakennetaan tanskalaistyyppiset pyörätiet pääkaduille. Mannerheimintien ja Mechelininkadun lisäksi suunnitteilla on
Mäkelänkatu ja erityisesti Hämeentie.

Reunakivistä tehtiin periaatepäätös jo 2012. Vielä tämän vuoden puolella pitäisi tulla risteysten tyyppipiirrokset, joiden mukaan jatkossa risteyksiä ei sabotoida. Ja kaupunkipyörätkin ovat tulossa, mutta vasta 2015. Joko mainoksilla tai ilman.

Dead man’s chest

Bitcoin-sijoittaja, jäivätkö rahasi jumiin Mount Goxiin? Ei hätää, voit edelleen lahjoittaa ne Otson eurovaalikampanjaan. Rahojasi et enää näe, mutta päääset olemaan hyvällä asialla. Osoite on 1AHFBKGjy5SH4efXBPkE6ZeoBPPUBX2N91

Katso alta miksi.

Viime maanantaina ylivoimaisesti suurin bitcoin-välittäjä mtGox ilmoitti estävänsä toistaiseksi bitcoinien siirtämisen mtGoxista ulos teknisen ongelman takia. Transaktiot kauppapaikan sisällä toimivat ja myös reaalivaluuttojen siirto ulos – ainakin palveluntarjoajan lupauksen mukaan – toimii, joskin viive voi olla useita viikkoja. Epäilykset vellovat, onko kyse kuvatunlaisesta teknisestä ongelmasta vai onko joku onnistunut puhaltamaan asiakkaiden rahat.

Seurauksena bitcoin-markkina jakautui kahtia, ja coinien hinta mtGoxissa lähti selvään laskuun verrattuna hintaan ulkopuolella: GoxCoineja voi vaihtaa euroiksi vain, jos joku on valmis vaihtamaan toiseen suuntaan. Eikä kukaan tee sitä täyteen hintaan.

Sijoittajat, joiden rahat ovat lukossa kauppapaikassa, jossa kurssi on romahtanut, ovat ymmärrettävästi käärmeissään. Ja kävi mtGoxin kanssa niin tai näin, pienemmät kauppapaikat ovat hukanneet käyttäjien rahoja jo monesti. Toisinaan ehkä petoksena, toisinaan huonon koodauksen takia.

BTC-maailman ulkopuolella ekonomistit povaavat jo valuutan lähtölaskennan alkaneen. Eikä ensimmäistä kertaa. Keskuspankit varoittelevat valuutan riskeistä ja Kiina kielsi sen kokonaan. EU:n pankkivalvonta korostaa, että bitcoinin käyttäjillä ei ole minkäänlaista sijoittajan- eikä kuluttajansuojaa.

Väksiin tulee mieleen, että eikö se ole juuri pankkivalvonnan tehtävä vahtia, että rahaa pyörittävät laitokset eivät hukkaa asiakkaidensa rahoja?

Sanoivat pankkiirit mitä vain, kryptovaluutat kuitenkin ovat osa tulevaisuuden maailmaa. Jos ei Bitcoin, niin sitten vaikka DogeCoin, tai ehkä luultavammin joku kryptovaluutta, jota emme toistaiseksi ole nähneet.

Ei niitä voi lopettaakaan. Vaikka kaikki keskitetyt markkinapaikat kiellettäisiin ja suljettaisiin, aina voi rakentaa LocalBitcoinsin kaltaisia P2P-kauppapaikkoja, joissa reaalivaluuttaa ei liiku ollenkaan. Niitä on käytännössä mahdotonta saada kuriin, vaikka rahamarkkinoita valvottaisiin kuinka tiukasti. Kryptorahat ovat tulleet jäädäkseen. Tuskin korvaamaan ”oikeita” reaalivaluuttoja, mutta niiden rinnalle.

Aarre on kätkössä kuolleen meihen kirstussa, Gox-vuoren uumenissa. Sen saadakseen täytyy....

Aarre on kätkössä kuolleen miehen kirstussa, Gox-vuoren uumenissa.

Pitkän päälle kryptovaluuttojen – kuten kaikkien valuuttojen – hyöty on toimia vaihdon välineinä, ei niiden makuuttaminen sijoituksena. Jotta se onnistuisi, tarvitaan tietty määrä luottamusta valuutanvälittäjiin. Tilanne jossa välittäjistä kohtuullinenkin osa huijaa asiakkaitaan ei tule koskaan mahdollistamaan kryptovaluuttojen leviämistä. Tarvitaan mekanismeja, joilla tavallinen valuutan käyttäjä voi olla kohtuullisen varma, että hänen rahojaan ei kavalleta kun hän tekee tavallisia ostoja, myyntejä, tilisiirtoja jne.

Toisaalta jotta kryptovaluuttojen keveydestä on mitään etua, ei niitä voida tuoda nykyisen EU:n pankkisäätelyn piiriin. Tarvitaan jotain siitä väliltä.

Se voisi tarkoittaa suunnilleen
1) että kryptovaluutat tunnustetaan olemassa olevaksi ilmiöksi. Ei samaksi kuin valtioiden takaamat rahat, mutta silti vaihdon välineeksi
2) että kryptovaluutan välittäjille luodaan vapaaehtoinen sertifiointi, joka takaa jonkin minimitason luotettavuutta.

Sertifiointi voisi sisältää vaikka

  • ylläpitäjien luotettavan identifioinnin, ja sitoutumisen rikosoikeudelliseen vastuuseen, jos petoksia tapahtuu
  • jonkin minimitason varmistuksen, että työntekijät eivät ole tunnettuja huijareita, että softa suunnilleen toimii ja että kauppaa hoidetaan professionaalisti.
  • ehkä vaatimuksen julkaista kauppapaikan softan kriittisten osien koodi

Täsmälliset kriteerit voitaneen luoda poimimalla sopivia osia luottokorttiyhtiöiden ja pörssien vaatimuksista. Ja sertifikaattien myöntäjän ei ole pakko olla EU:n pankkivalvonta. Hommaan saattaisi sopia jopa paremmin jokin järjestö kuin valtiollinen taho. Vähän niin kuin luottokorttien käsittelyehtojenkin [x3] kanssa.

Sertifikaatti ei tietenkään vastaa pankkitalletussuojaa, eikä sen pidäkään vastata. Toistaiseksi nähdyt kryptovaluutat ovat luonteensa puolesta arvoltaan epävakaita riskisijoituskohteita, eikä niistä kannata yrittää muuta tehdä. Mutta on yksi asia menettää rahansa koska riskisijoitus paloi näpeille ja kokonaan toinen asia joutua petoksen uhriksi. Toinen kuuluu pelin henkeen ja toinen on rikos.

Siis jos rahasi ovat mtGoxissa jumissa, voit yhä lahjoittaa ne Otson eurovaalikampanjaan. Rahojasi et näe, mutta saatpahan hyvän mielen. Osoite on 1AHFBKGjy5SH4efXBPkE6ZeoBPPUBX2N91

(tai MtGoxin ulkopuolella (bitaddress.org) 1Fj5emNESr8GqwDtDppEB5fsYeCBgamJPr )

 

Tehdään yhdessä maailmasta parempi myös krytovaluutalle.

Dogecoin-NASAMount Gox-tilin rahat vaihdetaan euroiksi ja ulos Goxista muutaman viikon kuluttua, sikäli kun se on mahdollista ja käytetään vaalityöhön. Tilille ei ole syytä siirtää rahaa mtGoxin ulkopuolelta, vaan siihen kannattaa käyttää ennemmin vaihtoehtoista tiliä 1Fj5emNESr8GqwDtDppEB5fsYeCBgamJPr