Euroopan unioni perustettiin 1951 tuomaan rauha Eurooppaan sitomalla Saksa ja Ranska toisiinsa. Sitomisessa se onkin onnistunut hyvin, mutta Euroopan turvallisuustilanne on sittemmin muuttunut, kun Venäjä käy aktiivista sotaa Ukrainassa ja muodostaa uhan koko Euroopalle. Tässä suhteessa tilanne on muuttunut paljon viimeisen 10 vuoden aikana.
Tämä on nähdäkseni yksi suurimmista kysymyksistä kohta käytävissä eurovaaleissa. Mikä on eurooppalaisten puolueiden suhde Venäjään ja siihen pitäisikö Euroopan vastata siihen yhtenäisesti, vai odotella hajanaisina mitä käy?
Suomalainen turvallisuuspolitiikka on aina ollut äärimmäisen pragmaattista – jopa niin pitkälle, että vanhoista ratkaisuista on joskus aika kiusallista puhua jälkikäteen (mieti koko jatkumoa Kekkosesta Rosatomin voimalaan). Toisaalta pragmaattisuuden etu on kyky muuttaa suuntaa nopeastikin tarvittaessa – kuten keväällä 2022 nähtiin Naton suhteen.
Natoon hakeminen oli oikea ratkaisu ja meillä onneksi oli vielä 2022 mahdollisuus siinä onnistua. Tänä päivänä olisi kuitenkin todella naivia kuvitella, että Nato-jäsenyys yksin riittäisi takaamaan turvallisuutemme. Nato on koko olemassaolonsa ajan perustunut siihen, että USA takaa liittolaistensa turvallisuuden Euroopassa. Näin on tänään, mutta ei välttämättä huomenna.
Enkä puhu vain siitä, valitaanko Trump presidentiksi. Kiina haastaa Yhdysvaltoja yhä aktiivisemmin ja Amerikassa turvallisuuspolitiikan fokus kääntyy siksi yhä enemmän Tyynenmeren suuntaan. Vaikka presidentillä olisi kuinka aito halu auttaa eurooppalaisia, voi tulla eteen tilanteita, joissa kykyä auttaa ei ole. Siksi Euroopan täytyy ottaa paljon suurempi vastuu turvallisuudestaan – osana Natoa, mutta myös aihepiireissä jotka ovat perinteistä turvallisuuspolitiikkaa laajempia ja joita Nato ei käsittele.
Kaksi vuotta sotaa ukrainassa on osoittanut, että Euroopan kyky lisätä puolustustarvikkeiden tuotantoa on heikko. Teollisten laitosten skaalaus syö toki aina aikaa, mutta jos edelleen alan teollisuus panttaa investointeja epävarmana siitä, tuleeko tilauksia, on ongelma ennen kaikkea poliittinen. Selvästi kansallisten budjettien varassa toimiva ratkaisu ei ole riittävä, puhumattakaan siitä että sitä ohjaa usein protektionismi enemmän kuin kokonaisuuden ajattelu.
Tarvitsemme nopeasti EU:n yhteisen puolustusbudjetin, joka on riittävän suuri, että puolustusteollisuus uskaltaa skaalata prosessejaan sieltä tulevien tilausten varaan. Määrän lisäksi tämä mahdollistaa hankintojen fokusoimisen tavalla, joka auttaa tämän päivän haasteissa parhaiten. Ja yhteistä budjettia varten tarvitaan yhteisvelka, jotta asiassa voidaan edetä nopeasti. Velka pitää aikanaan maksaa takaisin, mutta ammuksia tarvitaan Ukrainassa nyt ja jollemme reagoi uhkaan tosissamme, niitä saatetaan tarvita kohta muuallakin.
Toinen keskeinen turvallisuuskysymys on vahvemman suhteen luominen globaaliin etelään. Meille Putinin sota Ukrainassa on todella iso asia, mutta länsimaiden ulkopuolella ei ole ollenkaan samalla tavalla selvää, miksi siitä pitäisi välittää tai miksi vastustaa juuri Venäjää. Suhde Euroopan valtoihin ei aina ole kaikkein lämpimin. Suomella ei ole historiaa siirtomaavaltana, mutta monilla Euroopan keskeisillä mailla on. Suhde on usein vaikea puolin ja toisin. Siksi juuri me voisimme olla suunnannäyttäjiä ajattelutavassa, jossa etenkin Afrikan maihin suhtaudutaan tasaveroisina kumppaneina, joiden näkökulmia myös kuunnellaan.
Keskustelun fokus ei pitäisi olla, annammeko kehitysapua vai emmekö anna tai otammeko siirtolaisia vai emmekö ota. Nämä ovat ylhäältäpäin katsovia näkökulmia. Oikea kysymys on, mitä globaalin etelän maat meiltä toivovat ja miten voimme vastata siihen. Ja vastineeksi toivomme että he tukevat meitä moninapaiseksi ja epävakaaksi muuttuvassa maailmassa.
Tämänhetkiselle Suomen hallitukselle nämä ovat vaikeita avauksia. Sekä Kokoomus että Perussuomalaiset ovat olleet hyvin kriittisiä yhteisvelan suhteen ja etenkin Perussuomalaisille ajatus afrikkalaisten kunnioittamisesta on epäilemättä hankala. Tässä tarvitaan sitä suomalaista pragmaattisuutta!
Aivan samalla tavalla Nato-jäsenyys oli vaikea monille puolueille. Vihreät käänsi kantansa rauhallisella prosessilla alkaen vuodesta 2014, kun Venäjä miehitti Krimin ja SDP sekä Vasemmistoliitto hyvin nopeasti 2022. Tai mahdollisesti prosessi alkoi sisäisesti jo aiemmin, en ole ollut sisällä näkemässä. Ja vastaavasti perussuomalaiset siivosi erittäin tehokkaasti pois kaikki yhteydet putinismiin Venäjän 2022 hyökkäyksen jälkeen.
Kansallisen edun nimissä oikeistopuolueiden tulisi nyt kyetä ylittämään omat sokeat pisteensä.
Kun Suomi vietiin Euroopan unioniin Lipposen johdolla, korostui keskustelussa turvallisuus. Sodan nähneelle sukupolvelle oli ilmeistä, että vaikka EU ei ollut turvallisuuspoliittinen yhteisö, juuri turvallisuutta yhtenäisyys meille tarjoaa. Siksi linja oli kaikkiin ytimiin.
Tämän tekstin kirjoittaminen on myös minulle vaikeaa. Oma sukupolveni kasvoi aikuiseksi kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa, jossa rajat aukeavat kaikkiin suuntiin ja sotilaallisten uhkien ajattelu oli vanhanaikaista. Olen aseistakieltäyjä. En uskonut, että valtiot ja aseisiin perustuva turvallisuus on vastaus ihmiskunnan tulevaisuuden haasteisiin. En usko edelleenkään, mutta olen suomalainen pragmaatikko ja näen, että joudumme vastaamaan myös menneisyyden haasteisiin jotka ovat nousseet haudastaan, jotta meillä olisi tulevaisuus.
Siksi tarvitsemme yhtenäisempää Eurooppaa, joka vastaa yhdessä Venäjän haasteeseen. Poliittisesti, taloudellisesti ja kykenee siihen tarvittaessa sotilaallisesti. Ja kykenee luomaan tasavertaisia liittolaisuuksia globaalin etelän kanssa. Jokaisen Suomen puolueen pitäisi nähdä, että yhteisvelka puolustukseen ja etelän valtioiden kunnioitus ovat meille turvallisuuspoliittisesti kriittisiä. Ja viedä tämä viesti eurooppalaisille sisarjärjestöilleen.
Hyvää eurooppapäivää kaikille!
