Avainsana: kulttuuri

Ei se homoksi tee, jos vähän homostelee

Päädyinpä taas kulttuurin pariin, tällä kertaa katsomaan Pirkko Saision Homo!-musikaalia kansallisteatteriin. Eikä siinä mitään, kiva tapa viettää iltaa.

Musikaalina, anteeksi musiikkinäytelmänä, teos oli ihan onnistunut. Itseni lisäksi muukin yleisö viihtyi Räs… anteeksi Teräksen perheen toilailua seuratessaan, vitseille naurettiin, bändi osasi soittaa ja osa näyttelijöistäkin laulaa. Lisäksi näytelmä tarttuu ajankohtaiseen aiheeseen, ja tosiaan homouden kulttuurihistoriaa, merkityksiä ja hankaluuksia käydäänkin kattavasti läpi vähän joka kantilta adoptio-oikeudesta Turingiin, Paavaliin ja pisuaariin. Eikä näytelmä taiteellisestikaan täysin ansioton ollut, vaan pyrki kehittämään musiikkiteatteria suuntaan jossa farssi ei ole pelkkä farssi.

Mutta kuitenkin mielenkiintoisinta tässä on, että Kansallisteatteri on tilannut Pirkko Saisiolta näytelmän homoista. Kuten näytelmässä huolella esiin tuotiin. Siis tilannut. Homoista. Tähän on tultu.

Joskus 70-luvulla oli kulttuuriradikalismia. Oli muun muassa muuan Pirkko Saisio, radikaali näyttelijä ja työläiskirjailija sekä feministinen luutuneiden asenteiden kriitikko. Eikä ollenkaan huono kirjailija. Sitten oli instituutioita, jotka elivät omaa jähmeää elämäänsä. oli muun muassa Kansallisteatteri, jonne ei todellakaan mitään taistolaisten tekstejä otettu.

Kului 40 vuotta, ja nyt establishment on sitten sitä, että postmodernisti pilkataan homovastaisuutta. Kriitikot ylistävät, illat myydään loppuun, ja keskustelua syntyy. Tätä on suomalainen valtavirtakulttuuri 2011.

Kai tässä on pakko ymmärtää linnan juhlia vältteleviä ja muita tuputuksesta ahdistuneita. Kyllä tätä homoutta tosiaan valuu niskaan joka kaapin päältä; on tämä koko yhteiskunta nyt yhdet homotanssit kerrassaan.

Palaten näytelmään, joka tätä todellisuutta kommentoi, sankariksi nouseekin näkökulmahenkilö Veijo Teräs, keski-ikäinen mies jolla on vähän vaikeaa. Veijo ei ole homo, eikä ehkä oikein heterokaan. Eikä selkeästi mitään muutakaan. Veijolla on vaan kriisi, eikä hän oikein tiedä mitä haluaa. Mutta tietojenkäsittelytieteestä puhuminen auttaa.

Kaikista hahmoista juuri epävarmalla keski-ikäisellä miehellä on rohkeutta olla määrittymättä, olla päätymättä selkeään ratkaisuun. Siinä on asian ydin. Vapaa maa on se, jossa ei tarvitse olla erityisesti sitä eikä tätä.

Saision omin sanoin ”suvaitsevaisuus, se on sitä ettei olla mitään mieltä”. Ja eipä toisten seksuaalisuudesta ihan vakavissaan muuta sanottavaa olekaan.

Mutta kyllä se viihteestä käy, etenkin lätkämailojen kanssa.

Veijo on mun sankari

Minkä musiikin talo

Erinäisten sattumien seurauksena päädyin tänään Apocalyptican keikalle Musiikkitaloon. Yllätys oli mieluisa, koska olin jo päättänyt, että täytyyhän se talo mennä näkemään ja kuulemaan. Ja sitäpaitsi Apocalypticaa olen kuullut vain levyltä, vaikka keikkoja on kehuttu.

Talon kuvauksia voinee lukea toisaalta. Hienohan se on, ja kulhomainen pääsali on vaikuttava. Epäsymmetrisenä ja kääntylevine pintoineen se muistuttaa jonkinlaista modernia lasimaljakkoa.

Apocalyptica taas lienee päässyt avaamaan musiikkitalon ensimmäisenä ”rock-aktina” varmaan siksi että – no, sellot nyt ovat selloja. Tai ehkä kiertueajat vain sattuivat sopimaan, tiedä häntä.

Mutta se musiikki.

Oli helppo huomata, että musiikkitalo on suunniteltu akustisesti soitettavalle musiikille. Tonnien painoinen kanooppi, lavan sijoittelu keskelle ja tietävästi penkkien materiaalivalinnatkin on tehty akustiikan ehdoilla. Niin kauan kun ei käytetä äänentoistoa.

Istuimme 1F-katsomossa, lähes suoraan lavan takana. Ei tietenkään paras paikka, mutta kaikki eivät voi istua parhaalla paikalla. Äänentoisto oli suunnattu ainoastaan eteenpäin. Seurauksena edes välispiikeistä oli vaikea saada selvää, laulusta ja soitosta puhumattakaan. Rummut sen sijaan kuuluivat mainiosti – ne kun olivat suoraan edessä – ja peittivät tehokkaasti kaiken muun äänen. Selloista kuuli diskantteja sen verran, että melodiat saattoi tunnistaa, mutta Apocalyptican hienot selloriffit ja kaikki bassoäänet hukkuivat.

Näkökulma bändiin vastaa äänentoiston toimivuutta. Ei siinä, ihan hyvä persehän Pertulla on.

Rummuttomat biisit toimivat jo paremmin, joskin sellot puurouttivat niissäkin toisensa. Muutama täysin akustinen biisi (tai näin olin kuulevinani) sen sijaan soi todella kauniisti.

Jos saan näin julkisesti ehdottaa musiikkitalon organisaattoreille, niin kolme parannusideaa.

  1. Hommatkaa pääsaliin toimiva äänentoisto. Kyllä ammattialiset varmaan osaisivat sellaisen rakentaa.
  2. Jättäkää sähköisesti vahvistetuissa keikoissa taka- ja sivukatsomot myymättä. Salista tippuu kolmannes pois, mutta etuosassa homma ehkä toimii
  3. Se nyt on klassisen musiikin talo. Siihen se on kuulema loistava, käytetään sitä siihen.

Täytyy kyllä vielä mennä erikseen kuuntelemaan jotain klassista taloon, koska ei tämän perusteella voi vielä sanoa sen soveltuvuudesta käyttötarkoitukseensa yhtään mitään.

Mitä Helsingissä syötiin 200 vuotta sitten?

Heinäkuun kuukausiliitteessä ilkka Malmberg kirjoitti taas erinomaisen viihdeartikkelin suomen historiasta, tällä kertaa itäisen ja läntisen kulttuurin eroista (”Kaksi kansaa”). Se kolmas kulttuuri vaan puuttui taas – kaupunkikulttuuri.

Otetaanpa esimerkkinä ruokakulttuuri. Malmberg kirjoittaa:

Aikoinaan Länsi- ja Itä-Suomen ruokakulttuurit poikkesivat toisistaan selvästi Idässä arvostettiin suun nautintoja, siellä lämmitettiin uuni monta kertaa viikossa , haudutettiin paisteja, ja leivottiin kukkoja ja piirakoita. Leipä oli tuoretta ja pehmeää.

Lännessä leivottiin harvoin ja syötiin kovaa leipää. Jo aamusta pöydässä oli perunaa ja kastiketta, että jaksettiin lähteä pellolle. Se oli kovan työn ja säästäväisyyden maailma.

Vaan mitä syötiin Helsingissä 1800- ja 1700-luvulla? Ei tietenkään karjalanpiirakoita tai muikkukukkoja, mutta tuskinpa vaan perunoita kastikkeen kera päivät pääksytysteen myöskään. Varmaankin silakkalaatikkoa, onhan se kaupungin perinneruoka, mutta mitä muuta?

Porvariston ja aatelisten pöydissä on varmasti ollut runsaasti vaikutteita Ruotsista ja Keski-Euroopasta, ja myöhemmin venäläinen virkakunta sekä sotilaat ovat tuoneet omia vaikutteitaan. Säätyläisten palvelijat lienevät syöneet aika samaa tapaista ruokaa kuin herransakin, aterioiden jäänteitä näet, tai palvelusväelle kokattuja yksinkertaisempia versioita. Samat piiat tai kokit kun ruuat tekivät kaikille. Suutarit, räätälit ja muut itsenäiset ammatinharjoittajat, eli alkuperäiset pikkuporvarit, harrastivat varmaankin myös jonkinlaista fuusiokeittiötä eri vaikutteista, ehkä vähän yläluokkaa lähempänä maalaiskeittiötä. Mutta en osaa sanoa, mitä ruokia he siis käytännössä söivät.

Historiallista ruokakulttuuria tarkastellessa yleensä yhteiskunnan hyväosaisten ruuat ovat ne mielenkiintoisimmat. Ei ranskalainen talonpoika vetänyt chateaubriandia eikä kiinalainen Pekingin ankkaa, puhumattakaan jälkiruuista. Siksi ruokahistorian perkaaminen kaupunkilaisvaikutteista samalla köyhdyttää sitä raskaasti, ja tuloksena on vaikkapa käsitys suomalaisesta ruuasta, jonka ainoa kohokohta oli kun jouluna sai kinkkua ja uunissa paistettuja juuresmössöjä.

Virossa historiallisen ruokakulttuurin puristaminen maalaismuottiin näkyy vielä pahemmin, kun kaikki kaupungeissa ja kartanoissa syöty on siivottu pois ”saksalaisvaikutteina”. Maikkarin matkailusivut tiivistävät ”Virolaiset ovat suomalaisten tapaan maalaiskansaa, joten käytössä on perinteisesti ollut yksinkertaisia aineksia…” ja voisiko sitä sen paremmin sanoa. Samapa tuo, että alueella oli jo 1200-luvulla vilkasta ulkomaankauppaa käyvä kaupunki, jonka ympärille maa vähitellen syntyi.

Malmberg käyttää artikkelissaan esimerkkeinä Kiteetä ja Laitilaa, molemmat uusia pikkukaupunkeja, entisiä kyliä, jotta voisi välttää vanhojen kaupunkien sekoittununeen väestön ja monipuolisen, vaikutteita saaneen kulttuurin. Ne kun sotkisivat jakoa kahteen selkeään kansaan kaikenlaisilla piirteillä, jotka kuuluvat tässä jaossa eri puolille rajaa tai eivät kummallekaan

Kaupunkisuomen historia ulottuu 1200-luvulle, siis yhtä kauas kuin kirjoitustaito, ja siten tunnettu Suomen historia ylipäänsä. Voi siis hyvin sanoa, että Suomessa on käytännössä aina ollut kaupunkeja. Ainakin maan kehitys on aina perustunut kaupunkeihin, joissa kaikki uusi on syntynyt tai tänne tuotu. Silti kuva Suomesta on heinäseipäiden, kansallispukujen ja tuohivirsuisten kanteleensoittajien Suomi.

Fiksaatio maalaisuuteen ”oikeana” suomalaisuutena on epäilemättä peräisin 1800-luvun fennomaaneilta. Kaupunkien hyvinvoiva lähinnä ruotsinkielinen porvaristo etsi ja määäritteli oikean suomalaisuuden osin maaseudun kiertelyn ja osin omien ennakkoluulojensa varassa. Tulosta on siitä pitäen sitten opetettu totuutena ja jonkinlaisena kansallisena itseymmärryksenä, jossa kaupungeilla ei ole juurikaan sijaa.

Elias Lönrot, Jean Sibelius, Akseli Gallen-Kallela , Juhani Aho, Arvid Järnefelt, Pekka Halonen ja käytännössä kaikki muutkin 1800-luvun kulttuurivaikuttajat opiskelivat Helsingissä ja tekivät täällä suuren osan elämäntyöstään, jolla luotiin kuva maalaisesta suomalaisesta elämänmuodosta. Eikä se olisi muualla maassa onnistunutkaan, ei ainakaan maaseudulla, jossa ei ollut korkeakouluja, dekadentteja kapakoita eikä sopivaa kultturellia seurapiiriä.

Mutta siis, mitä Helsingissä oikein syötiin? pitäisi varmaan mailata Kjell Westölle ja kysyä…

Kaarle Suuri

Käsiini sattui Cristopher Leen ”sinfoniametalliteema-albumi” Charlemange, by the Sword and the Cross, joka kertoo Kaarle Suuren elämästä. Tai siis ei tietenkään kirjaimellisesti levy, vaan sen musiikkisisältö bitteinä.

Sinfoniametalli tarkoittanee ilmeisesti että on sinfoniaorkesteri ja metallivaikutteita. 800-luvun musiikkivaikutteita en ainakaan tunnistanut, mikä saattaa olla ihan omaa sivistymättömyyttäni. Joskin eipä varhaiskeskiajan musiikista paljon muuta kai tiedetäkään kuin gregoriaaninen kirkkolaulu, ja senkin varhaiset muodot kätkeytyvät johonkin myöhemmin vakiintuneiden muotojen alle. 1800-luvulta ja 1900-luvun elokuvamusiikista lainaillaan sen sijaan aika vapaalla kädellä. Ja olinpa parin tietokonepelin teemojakin tunnistavinani.

Levy on oikeastaan ihan kiva (ei siitä sen enempää voi sanoa), ja ilmeisesti historiallisesti melko tarkka. Parhaiten kokonaisuutta kuvaa ehkä tämä kommentti:

Christopher Lee – he of Lord of the Rings and Star Wars fame – is releasing a symphonic metal concept album about the first holy Roman Emperor Charlemagne. Why? Why the hell not. He’s Dracula, he can do anything!

Lee keksi tehdä levyn, koska hän periytyy Kaarle suuresta. Kuten myös allekirjoittanut (*). Ja luultavasti myös suurin osa lukijoista, elleivät kaikki. Kaarlella oli ainakin 20 lasta, joista monet aloittivat eri kuningassukuja. Kaarlen jälkeläisten naiminen oli suosittua hallitsijapiireissä, ja kuninkaalliset muutenkin kovian naimaan ristiin suppeissa ympyröissään. Parin sadan vuoden päästä lähes kaikki Euroopan monarkit olivatkin Kaarlen sukua. Koska hallitsijat ovat yleensä kovia lisääntymään, ja heidän jälkeläisiään naidaan aatelissukuihin (elleivät he perusta niitä), keskiajan lopussa suunnilleen koko keskisen ja eteläisen Euroopan aatelisto oli Kaarlen jälkeläisiä, ja huomattava osa muustakin väestöstä.

Kaarle Suuri eli 1200 vuotta sitten, suunnilleen 50 sukupolvea. Euroopan väestönkasvu oli 800-1900 melko vähäistä, keskimäärin noin 15% vuosisadassa, mikä tarkottaisi 2,1 selviävää lasta keskimäärin. Kuitenkin Kaarlen jälkeläisissä oli suuria määriä yhteiskunnan hyväosaisia, jotka lisääntyvät keskimääräistä enemmän. Gregory Clarckin mukaan rikkaat saivat esiteollisessa yhteiskunnassa jopa kaksi kertaa enemmän lisääntyviä jälkeläisiä kuin köyhät, ja esimerkiksi Englannissa 1800-luvun väestö perityykin pääosin 1200-luvun yläluokasta. Ja tuossa yläluokassa taas moni periytyi Kaarle Suuresta…

vaikkei näin olisikaan, lLaskemalla pelkästään keskimääräisellä lisääntymisellä 2,1 lisääntyvää lasta jokaiselle Kaarlen jälkeläiselle saadaan 50 sukupolvessa 2,1^50 = 12 911 144 350 507 190 jälkeläistä. Luku on tietenkin absurdi ja virheellinen, koska siinä ei huomioida että samat henkilöt perityvät Kaarlesta useampaa eri kautta.

Tarkempi laskenta edellyttäisi Euroopan populaatiodynamiikan mallinnusta läpi vuosisatojen, mitä en viitsi edes yrittää. Vaikuttaa kuitenkin aika selvältä, että alueilla, joille Kaarlen jälkeläisiä päätyi merkittävään asemaan varhaiskeskiajalla, moderni väestö perityy lähes kokonaisuudessaan hänestä. Suomen kaltaisilla eristyneemmillä alueilla jälkeläisiä lienee vähemmän, mutta kyllä tännekin melkoinen joukko Kaarlesta todennäköisesti periytyviä hansakauppiaita, merimiehiä ja niin edelleen on jälkensä jättänyt.

Tältä pohjalta pieni testi, jolla lukijat voivat kokeilla periytyvätkö Kaarle Suuresta

  1. Onko sinulla tunnettuja esivanhempia Keski- tai Etelä-Euroopan (Itämerestä etelään) aatelistossa?
  2. Onko sinulla tunnettuja esivanhempia jotka ovat peräisin Keski- tai Etelä-Euroopasta
  3. Onko sinulla eurooppalaisia (jenkki-rotuopen ”kaukaasialaisia”) esivanhempia?

Jos vastasit kysymykseen 1 kyllä, periydyt käytännössä varmasti Kaarle Suuresta.
Jos vastasit kysymykseen 2 kyllä, periydyt melko varmasti Kaarle Suuresta.
Jos vastasit kysymykseen 3 kyllä, periydyt todennäköisesti Kaarle Suuresta.
Jos vastasit kaikkiin kysymyksiin ei, periydyt luultavasti silti Kaarle suuresta.

(*) Olen auttanut isoäitiäni sukututkimuksessa viime aikona ja oppinut jänniä asioita. Kaarlen osalta: Äidinäidinäidinäidinisänisäni oli Campbellien lordisuvun nuoremman pojan avioton lapsi. Yksi aiemmista lord Campbelleista taas oli mennyt naimisiin Skotlannin kuninkaan James IV Stewartin aviottoman tyttären tyttären kanssa. Ja Skotlannin kuninkaista päästään muutama Ranskan ja Italian kuninkaan kautta Kaarleen. Olettaen, että kaikkien ketjun jäsenten isät ovat ketä väitetään, periydyn siis tätä kautta Kaarle Suuresta. Oletus tuskin pitää paikkaansa.

IPR-järjestelmän perusteita: kulttuuri

IPR:llä, erityisesti tekijänoikeuksilla pyritään myös tukemaan uuden kulttuurin syntyä. Tavoitteeksi näkee väitettävän myös esimerkiksi ”turvata taiteilijoille elinkeino” tai ”taata kulttuurin tekijöille reilu palkka”, mutta nämä ovat ilmeisen vääriä muotoiluja, koska nykysysteemi ei todellakaan turvaa tai takaa mitään tuloja kulttuurin tekijöille: vain murto-osa elää tekijänoikeustuloillaan.

Mutta siis , tavoitteena edistää kulttuuria. Katsotaanpa.

Kulttuurialat vastaavat 2,6% EU:n taloudesta. Suomessa niiden osuutta ei tilastoida erikseen, vaan ne mahtuvat 3,5% ”muut palvelut” sisään. Prosenttiosuus lienee sama kuin muuallakin, tuskin ainakaan suurempi. Tämä siis kattaa kirjallisuuden, popmusiikin, elokuvateollisuuden sekä kaiken muunkin missään mielessä kulttuuriksi luettavan, josta syntyy rahaa. Suomessa potti on noin 4,7 miljardia. Vertailun vuoksi, Nokian liikevaihto on 41 miljardia.

Olisi kuitenkin virhe määritellä alojen merkitys pieneksi tällä perusteella. Kulttuurialat avstaavat vain 2,6% mitattavasta taloudesta, mutta laajasti tulkittuna, sisältäen myös rahatalouden ulkopuolisen toiminnan, ne vastaavat 100% kulttuuriteosten tuotannosta. Ja se on merkittävä kysymys. Esimerkiksi jos nykyinen musiikkibisnes romahtaa täysin, on se taloudellisesti rajallinen katastrofi, vastaa ehkä parin paperitehtaan sulkemista. Mutta jos musiikin luominen jostain syystä lakkaa, olemme menettäneet keskeisen osan ihmisyyttä (eihän se nyt tieteenkään voi kirjaimellisesti lakata, tämä oli kärjistys. Sama argumentti toimii taantumisenkin suhteen).

Kulttuurin edistystä on siis ajateltava kulttuurin lähtökohdista, ei vain taloutena. Tässä tarkastelussa on tosin syytä huomata, että kulttuuri ei ole sama asia kuin nykyinen kulttuuriteollisuus. Kulttuuri on ihmisyhteisön yhteinen kokemus, sen jäsenten ”saama hyöty”. Ei ole mitenkään selvää, että näiden edut olisivat samat. Teollisuudella tietenkin on ymmärrettävä intressi lobata omaa asiaansa, mutta sivuutetaan nyt se, ja ajatellaan vain ihmisyhteisön kulttuurista saamaa hyötyä.

Kulttuurin edistymistä onkin sitten jo vähän vaikempi mitata. Jokaisella on omat käsityksensä siitä, mikä on hyvää tai huonoa, ja vaikka niissä on ehkä jotain yhtenevyyksiä, kaikki yritykset objektiivisiin laatukriteereihin lienevät tuhoon tuomittuja.

Mittarina kulttuurin edistymiselle voi koittaa käyttää luku/katselu/kuuntelukertojen määrää. Nimenomaan kulutuskertoja, eikä tuotantomääriä: jos miljoona ihmistä kuuntelee yhden levyn, heidän saamaansa hyötyä voidaan verrata siihen, että tuhat ihmistä kuuntelee tuhat levyä. Ei ole itsestäänselvää kumpi on parempi.

Kulutusmärän käytössä proxynä on ilmeiset ongelmansa. Erityisesti se ei huomioi laatua mitenkään. Olen lukenut Orhan Pamukin Nimeni on punainen ja R.A.Salvatoren viimeisimmän musta haltia -hömpän kummankin kerran, mutta ensimmäisestä koen saaneeni melko paljon enemmän. Salvatoren kirjojen nimiä en edes muista, ja tunnistan vain kansikuvasta olenko lukenut ne jo (kerran erehdyin, ja huomasin sen vasta puolessa välissä kirjaa…). Subjektiivisesti laadun käsite on selvä, mutta sen yleistäminen ei onnistune. Jonkin verran se kuitenkin vaikuttaa kulutusmääriin: kirja jota luetaan paljon on yleensä jollain tapaa hyvä (vaikka se tapa ei vastaisikaan perinteisiä sivistysihanteita).

Toinen ongelma on hyödyn epälineaarisuus: teinille levyn ostamisen (anteeksi vanhahtava ilmaus, I’m so 90’s) hyödystä suuri ellei jopa suurin osa tulee siitä, että kavereillakin on sama levy. Sama koskee kaikkea kulttuuria: se on yhteinen kokemus, ja siitä saatu ”hyöty” perustuu juuri yhteiseen jakamiseen. Tässä mielessä se, että miljoona ihmistä lukee yhden kirjan on enemmän kuin jos tuhat lukee tuhat kirjaa.

Kysymys IPR:stä asettuu tässäkin lopulta leviämisen esteet vastaan luomisen kannusteet. Se, että teoksista pitää maksaa vähentää niiden käyttöä, ja siten taannuttaa kulttuuria. Toisaalta, jos tekijöitä (oletetusti) kannustava kuvitelma menestyksestä särkyy, uutta kulttuuria syntyy ehkä vähemmän. Ja jos rahan teko kulttuurilla vaikeutuu, mistä maksetaan kustannustoimittajille, musiikkituottajille ja muille kulttuurin tueksi työtään tekeville, joille nykyään lohkeaa osuus tekijänoikeusbisneksen tuotoista.

Teos

Ihmisen käsitteellinen ajattelu ei pohjimmiltaan perustu kategorioihin, vaan prototyyppeihin. Sen sijaan, että jollekin käsitteelle mietittäisiin välttämättömät ja riittävät ehdot, sen määrittää tyypillinen esimerkki, ja muiden kohteiden uskotaan sitten olevan samanlaisia. Ohjelmointikieliä harrastaville: kyse ei ole Javasta vaan Selfistä (tai sopivasta Javascriptistä).

Prototyyppiin perustuvan intuition päälle älyllistetty kategoria on vuotava abstraktio. Se ei yleensä vastaa edes käyttäjänsä käsitystä ko. käsitteestä kuin suunnilleen. Lait pyritään rakentamaan kategorioiden varaan, mutta myös niitä säätävät ihmiset ajatelevat niiden kohteita prototyyppien kautta.

Kun luet tästä sanan ’tekijänoikeus’, minkä tyyppistä teosta ajattelet ensimmäisenä? Vastaus todennäköisesti kertoo miten ajattelet tekijänoikeuskysymyksistä.

Tekijänoikeuden juridiikka ja filosofia on syntynyt painotuotteena valmistettavan kirjan ympärille, määrittelemään tasapaino kirjailijan, julkaisujan ja lukijan oikeuksille. Sittemmin sitä on laajennettu samantyyppisiin, mutta myös hyvin erityyppisiin kohteisiin. Argumentaation muoto on aina ollut, kuinka tämä ja tämä kohde on vastaava kuin kirja. Nykyään luullakseni muita yleisiä prototyyppejä ovat musiikkikappale ja elokuva.

Entä jos kulttuuriteoksen prototyyppi olisikin tämä?

Teoksessa on tietysti raskaasti ja monella tasolla viittauksia Pirates of the Caribbeanista, mutta olisi virhe nähdä se vain pelleilynä videokuvalla. Kyseessä on pohjimmiltan musiikkikappale, jonka melodia on tietenkin lainaa. Kannattaa kuunnella kappale vaikka ilman kuvaa, se toimii kyllä.

Toisena, vokaalit ja ääniefektit ovat suoraan elokuvan ääniraidalta. Alun kaikuvat kilahdukset lienevät vittuilua leffan kieltämättä sangen epäonnistuneille efektivalinnoille.

Kolmantena on kuva. Muutamin poikkeuksin kaikki kuvat ovat äänen ehdoilla valittuja siten, että ääniraitaa ei saa käyttää ilman että kuva näkyy samalla, ja jos äänen monistaa kuoroksi, myös kuva pitää monistaa. Tuloksen syntyy ikään kuin videokuvamontaasi, jossa kuvia voi koittaa sovittaa yhteen sulavasti, mutta tiukkojen ehtojen rajoissa. Esimerkiksi Willin kirveen isku pöytään alkupuolella on sovitettu (näkymättömään) vasaran iskuun alasimeen, jotta ääni menee kohdalleen.

Neljännellä tasolla teos tietysti lainaa elokuvasta hahmot kaikkine viittauksineen. Esimerkiksi Jack Sparrow, ei ole vain elokuvan hahmo, vaan paljon enemmän. Ja elokuvan ulkopuolelta ilmeinen viittauskohde on tietenkin They Are Taking the Hobbits to Isengard.

Itseäni viehättää tuon montaasitekniikan lisäksi erityisesti se, kuinka puheääni muuttuu omassa päässä lauluksi, ja siitä löytää melodioita joita siinä ei oikeastaan ole.

Pirates-viittauksista lähinnä melodian ja hahmojen voi sanoa olevan lainattuja. Kaikki muut ovat oikeastaan uusiokäyttöä: teoksessa niille annettu merkitys poikkeaa olennaisesti elokuvan merkityksestä. Itse näen, että samaan tapaan kaikki kulttuuriteokset viittaavat toisiin teoksiin monella eri tasolla. Tämä johtuu siitä, että oma prototyyppini teokselle on vapaa softa.

Teoksen prototyyppi tuli taas mieleeni, kun olin perjantaina Vihreiden tekijänoikeusseminaarissa (positiivinen yllätys; yllättävän fiksua keskustelua, Kasvin hirveän väriset kalvot täällä). Jäin tilaisuuden jälkeen juttelemaan yhtenä alustajana olleen säveltäjä Antti Auvisen kanssa. Hänelle teoksen prototyyppi oli sekeästi taidemusiikkikappale.

Auvinen oli miettinyt tekijänoikeuksia ja osasi argumentoida, mutta keskustelu oli jotenkin erikoisen yhteismitatonta, kun käsitteiden merkityksiä ei saanut kohtaamaan. Hän esimerkiksi sanoi ”Eihän tarkoitus tietenkään ole, että suoja-ajat haittaisivat kulttuurin tuottamista”, kun minulle on itsestäänselvää, että ne tekevät täsmälleen sitä (analogia softapatentteihin).

ps. Lupaan lopettaa merirosvoista puhumisen hetkeksi. Katsoin viime viikolla kaikki kolme Piratesia, ja se tuntuu vielä. Se kolmas on juoneltaan jo aika psykedeelinen.

Joutsenlampi

Tarjoutui tilaisuus päästä suomalaisten eläkkeenmaksajien piikkiin balettiin, mihin tietenkin tartuin. Hyvä niin, sillä oma-aloitteisesti olisi saattanut jäädä Joutsenlampi katsomatta, kun olen nähnyt sen jo. Se olisi ollut sääli.

Tämä oli nimittäin Kenneth Greven uusi koreografia, kun olen joskus aikoinaan nähnyt Rudi van Danzigin version. Ja baletissa koreografi voi muokata teosta aika raskaalla kädellä, mukaan lukien juoni, näytösten määrä ja musiikkikappaleiden valinta ja sovitus.

Greven tulkintaa kehutaan modernisoiduksi ja nykyihmislle helpommin avautuvaksi. En tiedä missä määrin kykyni lukea (tai pitäisi ehkä sanoa kokea) tanssia on kehittynyt, ja missä määrin arvio avautuvuudesta on totta, mutta tunsin kyllä saavani tästä paljon enemmän irti kuin aiemmista baleteista joita olen nähnyt.

Juoni oikeasti kulki mukana tanssijoiden liikkeissä, ei ollut epäselvää mitä henkilöt tunsivat ja kokivat. Parhaimmillaan suorastaan näki miten siivet kohosivat Márován selästä. Ja koreografia oli tarkkaan harkittua silloinkin kun tanssijat vain seisoivat paikoillaan. Lavastus antoi minimalismissaan tilaa tanssille (Kansallisoopperassa tavataan ylikäyttää talon hyviä lavastusresursseja) ja puvustuskin tuki kuorokohtauksia. Valaistuksen ja savustuksen suunnittelijakaan ei todellakaan ollut ensimmäistä päivää töissä.

Sanoisin, että jos haluaa tutustua klassiseen balettiin, niin uusi Joutsenlampi on ehkä paras mahdollisuus mitä siihen Suomessa tulee. Kiire ei silti ole, koska Kansallisbaletin tuntien se kyllä pysyy ohjelmistossa seuraavat viisi vuotta.

Niin, tai siis oikeastihan sinne mennään tietysti katselemaan miestanssijoiden perseitä (oh!)

Nostalgia

Minä palaan jalanjäljilleni. On teemoja, joita jään kiertämään aina uudestaan.

Fantasiakirjallisuudessa sankarit edustavat aina menneen maailman hyveitä (ja yleensä vallasta syöstyjä kuningassukuja), jotka muutos sysää syrjään valtavirrasta, mutta jotka jatkavat toivotonta taisteluaan muutosta edustavia vihollislaumoja vastaan. Paremmissa kirjoissa sankarin toivoton taistelu saattaa olla klassinen tragedia, mutta useammin pysähtyneisyys perii lopulta epätodenäköisen voiton. Teema lienee peräisin liiasta Tolkienin kopioinnista; koko Silmarillionhan ei puhu mistään muusta.

Tuomas Nevanlinna löytää huippu-urheilusta yhden hyvän puolen sen ”aristokraattisessa itsetarkoituksellisuudessa” ylevämpänä vastineena kuntoilun ”kuolemanpelkoisten orjien ruumiinteknologialle”. Tämä sai minut ensimmäisen kerran harkitsemaan, voisiko huippu-urheilussa oikeasti olla jotain järkeä.

Kjell Westö, ja oikeastaan suurin osa suomenruotsalaista kirjallisuutta kuvaa kielivähemmistöä jonka oma kulttuuri on vähitellen katoamassa, kuitenkin ilman että kenelläkään oikeastaan menisi huonosti. Sitä kuinka tulevaisuudesta puuttuu oleellinen osa identiteettiä, mutta samaan aikaan se on kuitenkin valoisa.

Tälle tunteelle on nimi. Nostalgia.

Haluaisin puhua siitä, kuinka viehätyn nostalgian estetiikasta kuitenkin tajuten, että se ei ole hyvä lähtökohta elämälle tai millekään, ja että sen on väistyttävä muutosten tieltä. Siitä kuinka oikeastaan nostalgia on juuri haikailua siihen, minkä katoamisen on jo hyväksynyt.

Minulla ei vaan ole aiheesta mitään sanottavaa, jota ei olisi jo sanottu Watchmenin taustalla mainoskylteissä.

Man at his highest

Ayn Randin mukaan taiteen tehtävä on ” [to] present men as they ought to be”, ”Life, not as it is, but as it could be and should be”. [1] Tai toisin sanoin ”show man at his highest potential”. [2]

No niin, eikös se ole tässä:

Hiukan liiankin korostetun lihaksikkaita ja hyväkuntoisia ihmisiä, joille laulu täysin palkein raskaasti jumpatessa ei tuota mitään ongelmaa. Leveä, sekä itseensä että asiaansa rajatta uskova hymy ja yksinomaan positiivinen tunnelataus. Kiinnittäkää myös huomiota ruumiinkieleen, joka korostaa voimaa, vitaaliutta, tahtoa ja pyrkimystä yhä ylemmäs. Sankarihahmo on korostetun pyhimysmäinen valkoisessa asussaan, mitä vaikutelmaa vielä korostaa jaloissa palvovat airobik-ohjaajat.

Lyriikkaa (ja modulaatiota) myöten teos pyytää kuulijaa mukaansa yhä korkeammalle, yhä parempaan tulevaisuuteen jossa meillä on… öö, kosminen niittari jolla nitoa kansat toisiinsa?

Samasta peruslähtökohdasta obektivistien kanssa taiteen suhteen lähti myös sosialistinen realismi. En sano, että kumpikaan olisi täysin väärässä, mutta sosialistisen realismin erottamaton kumppani oli reaalisosialismi.

You can call me Al

Selittäkääs joku miksi tämä on soinut päässäni viimeiset 4 päivää.

Tai siis se soi päässä koska katson sen aina pari kertaa päivässä uudestaan, mutta miksi ihmeessä koen tarvetta katsoa sen yhä uudestaan?