Avainsana: kulttuuri

Moraalinen eläin

Oletko koskaan miettinyt, miksi ranskalaiset huippuravintolat eivät suostu luopumaan kyseenalaisesti tuoteusta hanhenmaksasta? Syy on moraalinen.

Huippuravintolan kokit pystyisivät luomaan ilman hanhenmaksaakin kulinaristisia elämyksiä, joita 99,9% syöjistä ei uskaltaisi kutsua heikommiksi kuin nykyisiä. Todellinen huippukokki pystyy pienellä harjoittelulla tekemään vaikka täysin vegaanisen menun, jota vain paatunein lihansyöjä kehtaisi pitää muuta kuin täydellisenä.

Mutta kokki itse näkisi eron.

Huippuravintolan työmoraalissa gastronomian edelle ei saa asettaa mitään. Pyrkimys lopputuloksen täydellisyyteen ohittaa aina minkä tahansa muun näkökannan. Käytännössä tästä seuraa, että mitään muita näkökantoja ei huomioida lainkaan. Esimerkiksi nyt vaikkapa hanhien rääkkäystä (ellei voida ajatella että rääkkäys tekee hanhista gastronomisesti huonompia).

Jos tästä tinkimättömästä täydellisyyden tavoittelusta luovuttaisiin, tuhoaisi se työyhteisön moraalin, ja luultavasti koko ravintolan. Eivät kokit tee 70-tuntisia viikkoja vain kohtalaisen palkkansa eteen, tai edes tulevan jättipotin toivossa. He tekevät niin ennen kaikkea koska niin kuuluu tehdä, koska lopputuloksen täydellisyys on tärkeintä mitä on.

Ei keittiössä tietenkään ihan mitä tahansa tehdä. Ihmisliha tuskin löytyisi listalta, vaikka se olisi kuinka hyvää. Rajoitukset kuitenkin ovat aina piilossa: kysymyskään niistä ei nouse esiin, koska jos avoimesti kysytään prioriteettia ruuan ja muun välillä, ruuan täytyy voittaa. Vegaanikokki voi antautua täydellisesti vegaaniruuan tekoon ilman ristiriitoja, koska kysymys lihan tai maidon käytöstä ei oikeasti ole mikään kysymys.

Samaan logiikkaan perustuu Applen käytettävyyssuunnittelu. Ai 3G:lle ei riitä sähkö kun on tämä iso multi-touch-näyttö? No, pärjää sitä ilmankin nopeaa datayhteyttä. MMS-lähetys ei sovikaan visioon viesti-UI:sta? No kuka niitä nyt lähettää muutenkaan.

Samasta syystä myös suurin osa menestyvistä yrittäjistä vaikuttaa melko hulluilta. Ja menestyvillä tiedemiehillä ei ole elämää.

Katso miehiä

Internettiä seuraamalla on helppo huomata, että uuden watchmen elokuvan tärkein piirre on tietenkin penis. Eikä mikä tahansa penis, vaan valtava sininen hohtava penis.

Hienoa tietysti että penistä näytetään ja siitä puhutaan. Oikein mukava elinhän se on. Ja ehkä tämä on alkua Hollywoodin tekopyhien alastomuusstandardien muutokselle. Tässä tapauksessa peniksen heiluttelulle vieläpä löytyi alkuteoksesta perusteet, kun dr Manthattanin vuoskymmenten myötä vähenevä vaatetus kuvastaa hänen vähittäistä irtautumistaan ihmiskunnasta ja sen siveysstandardeista.

Siitä, että elokuvassa näkyy penis, tietenkin seuraa, että ohjaajan täytyy olla homo (hukkasin tähän kuuluvan linkin, sori), koska peniksethän kiinnostavat vain homoja. Lisätodisteeksi moisesta kieroumasta sopii, että mahdollisuutta näyttää lesboilua ei käytetty. Lesboilu kun on erittäin heteroseksuaalista toimintaa. Katsoja näet on mies.

Mielenkiintoisempaa kuitenkin on ehkä huomata, että dr Manhattanin penis on melko lailla sarjakuvassa esitettyä suurempi. Tässä kohti filmi on siis joustanut taiteellisesta visiosta yhteiskunnan normien suuntaan? Kukas nyt katkarapuja haluaisi katsella? Mieskin kelpaa yhä enemmän arvottavan ja seksualisoivan katseen kohteeksi, mutta samalla myös joutuu yhä enemmän sen kohteeksi. Ja siten vastaavien mielettömien ulkonäkökriteerien kohteeksi kuin naisetkin.

The map of lower Manhattan, two representations. internet, 2009

Ihmiskunnan suurin saavutus

Maslowin tarvehierarkiassa pohjimmaisina ovat perustavimmat tarpeet (ruoka, ilma, jne) ja niiden päällä kerroksittain ”korkeammat tarpeet” turvallisuus, sosiaalisuus, itsetunto ja itsetoteutus. Korkeamman tason tarpeet ovat ihmiselle relevantteja vasta kun alemmat tasot ovat tyydyttävästi hoidossa: kulttuuri ei paljon kiinnosta jos ei ole tuloja, ja ensi vuoden toimeentulosta ei juuri stressaa jos ei ole tänään ruokaa.

Hierarkian äärimmäisellä huipulla on sitten tarve tuottaa internettiin kuvia koirista mehiläisasuissa.

Kun ihmisillä on kaikki välttämättömät, tavallaan välttämättömät ja ihan kivat asiat mallillaan, riittää aikaa ja kiinnostusta puuhasteluun. Yhdet koodailevat vapaita softia, toiset katsovat vanhoja tv-sarjoja levyltä. Ja sitten kolmannet ottavat kuvia koirista mehiläisasuissa.

Perustellusti voidaan sanoa, että tämä on ihmiskunnan suurin saavutus toistaiseksi. Että on riittävästi ihmisiä joilta löytyy aikaa ja motivaatiota johonkin näinkin käsittämättömään (ja siten useammalla kaikkeen vähän normaalimpaankin, vaikkapa wikipediaan). Sen takana on vuosisatojen ja -tuhansien työ jolla on saatu länsimaissa kaikille ruokaa, teollinen yhteiskunta, kommunikaatioteknologiat… Kaiken tämän huipulla istuu koira jolla on päällään mehiläisasu.

Tämä on pohjimmiltaan tietoyhteiskunnassa olennaista. Ei protokollat, laajakaistojen prosenttimäärät tai bisnesmallit, vaan ihmisten tosiasiallinen, toteutuva* vapaus mitä tolkuttomimpaan yhteistyöhön ja itsetoteutukseen.

Hyvää tietoyhteiskuntapäivää.

* Ihan perinteinen sananvapaushan riittää siihen että kuka vaan saa tuottaa kuvia koirista mehiläispuvuissa, mutta tarvitaan riittävät teknologiset ja yhteiskunnalliset edellytykset, jotta tästä seuraisi että syntyy yhteisö joka todella tuottaa niitä. Toisinaan on syytä katsoa myös todellisuutta eikä vain abstrakteja vapauksia.

Pinnan alla

Pinta on tyyni, mutta alla kuohuu. Ego pitää julkisivua yllä, mutta Id vie ja siinä sitten vikistään. Yhteiskunnassa näytellään sisäsiistiä, mutta sisimmässään jokainen on peto/rasisti/tunteva ihminen/arvoitus.

Esimerkkinä tästä: ”Jouka Valkaman uusi teos, 91° N, pohtii yhteisöä, jonka näennäinen harmonia ja kulissit alkavat murtua. Voiko ihminen paeta menneisyyttään?” Kylmän ja kovan pinnan alta tunkeutuu esiin herkkä ja kaiken muuttava rakkaus ja toisaalta näennäisen 50-luvun parisuhdeidyllin alta paljastuu patriarkaalinen sorto ja ahdistus. (oli muuten riittävän populistista modernia tanssia että itse tajusin, ja siis myös pidin)

Ajatus siitä, että pinnan alla vaanii ihmisen tai asian syvin olemus, joka ”on totta”, toisin kuin ”näytelty” pinta on tietenkin vanha, vähintään Freudilta, luultavasti vanhempikin.

Ei ole mitenkään ilmeistä, että se mikä näkyy olisi jotenkin vähäarvoisempaa kuin se mikä jää piiloon. Noin äkkiseltään voisi luulla päin vastoin: esiin jää usein tulematta asioita siksi että ne ovat epäolennaisia. Ja viimekädessä koko jaottelu on tietenkin mielivaltainen.

Tämän logiikan takana on kulttuurinen malli jossa asiat täytyy jakaa ”pintaan” ja ”sisäiseen” jotta pinta sitten voitaisiin kuoria ja paljastaa sisäinen. Ja jostain syystä se sisäinen on yleensä hyvin tiedossa jo ennen kuin aletaan kuoria. Ehkä tarve ”paljastaa” jonkun ”oikea karva” lähteekin siitä, että se miltä asiat näyttävät ei vastaa sitä miten niiden haluaa olevan: jos näet väärin, katso tarkemmin kunnes näet mitä haluat.

Sitäpaitsi on oikeastaan aika epäkohteliasta ruveta katselemaan toisten itselleen luomien naamioiden taakse. Mutta taiteen materiaaliksi yleiset ajatusmallit tietysti sopivat hyvin, koska niiden kautta teokseen saa kosketuspintaa. Jos tekisin modernia tanssia siitä miten pinnan alta paljastuminen on oikeastaan näennäistä ja se löytynyt ”todellisuus” katsojan luomus, tajuaisiko sitä kukaan?

Sitten pitäisi vielä vaan osata tanssia…