Tänä jouluna sosiaalisessa mediassa on kiertänyt Luke O’Neilin artikkeli ”The Year we Broke Internet – An explantion. An apology. A plea.”
Sitä on levittänyt moni toimittaja tai nettijulkisuuden amatööri vähän eri näkökulmista. Mihin artikkeli antaakin mahdollisuuksia, koska siinä käsitellään kysymystä journalismista sosiaalisessa mediassa laveasti (ja journalismikin pitää nyt ymmärtää laveasti, jotta pyramidikuvameemit lasketaan journalismiksi)
O’Neilin monista jaettavaksi tarkoitetuista soundbiteistä tartun nyt yhteen:
”Among all the things I’ve written this year, the ones that took the least amount of time and effort usually did the most traffic. The more in-depth, reported pieces didn’t stand a chance against riffs on things predestined to go viral.”
Tässä tiivistyy ehkä parhaiten tekstin pääteesi – että on olemassa hyvää journalismia, ja on olemassa netissä hyvin leviävää journalismia, ja että kun lähestyt näistä toista, siirryt samalla kauemmas toisesta.
Kirjoituksen faktat ovat varmasti tosia – siksi paljon tilaa hän käyttää hölynpölyn levittämisen kritiikkiin – mutta en jakaa hänen käsitystään siitä, mitä internetin ja sosiaalisen median journalismi on. En koe hänen dikotomiaansa oikeaksi, enkä osaa jakaa myöskään hänen katkeraa sävyään. Selitän asian omakohtaisella esimerkillä
Artikkeli innoitti minut selaamaan läpi blogini suosituimmat tekstit. Jako- ja tykkäysmäärät ovat hukkuneet Bloggerin uudistuksissa ja wordpressiin siirtymässä, mutta Google Analyticsista sain lukukertojen määrän, joten se toimikoon nyt heuristiikkana.
- Kuvitettu pikaopas risteyspyöräilyyn (2010): 46 300 lukukertaa
Tekstin taustalla on noin 30 tunnin työ kahlaten läpi lakia, selittäen ja piirtäen laintulkintaa. Saavutti suuren suosion heti, mutta yli 60% hiteistä on tullut ensimmäisen vuoden jälkeen.
- Kaikki mielipiteet eivät ole saman arvoisia (2012): 28 300 lukukertaa
Kevyt irvailupostaus, joka purkaa turhautumista siihen, miten hömppää käsitellään verrattavana faktoihin. Vahvasti viraalipostaus, joka lähtee leviämään sosiaalisessa mediassa aina välillä. Kaksi kolmannesta lukijoista tullut ensimmäisen kuukauden jälkeen.
- Epic fail, eli sairaaloiden IT eilen, tänään ja huomenna (2012): 18 300 lukukertaa
Toinen todella työläs (ja pitkä) postaus. Lukijoista vajaa puolet ensimmäisen kuukauden aikana, nousee esiin aina kun aiheesta puhutaan. Pääsi Hesarin pääuutiseksi kuukauden julkaisun jälkeen. Vaikutuksiltaan ehkä merkittävin tekstini; sysäsi liikkeelle muutoksen, jossa julkishallinnon IT-ostoista tuli poliittinen asia ja niitä ajatellaan eri tavoin.
- Käänne Helsingin liikennepolitiikassa (2013): 15 800 lukukertaa
Tekstinä melko nopeasti kirjoitettu, mutta summaa kuukauden raskaiden neuvottelujen tulokset ja mitä saavutettiin. Poikkea listan muista teksteistä siinä, että merkittävyys on asioissa joita raportoidaan, eikä puhtaasti tekstin itsensä varassa (vaikka toki myös asioiden tulkinnalla on väliä). Eniten yhdessä päivässä lukukertoja kerännyt tekstini (11 000), ensimmäisen viikon jälkeen lukijamäärä muutamia satoja kuussa.
- Ihmisvihan iglu (2012): 12 800 lukukertaa
Toinen viraalipostaus, joka leviää aina välillä. Analysoi julkisen tilan problematiikkaa melko melodramaattisin sanankääntein, sisältäen runsaasti kevyesti verhottuja viittauksia. Puolet lukijoista ensimmäisen kuukauden aikana.
Viiden kärjestä kaksi on vaatinut useiden työpäivien työn kirjoittamiseen, ja kolmaskin, jos lasketaan työni jonka tuloksia raportoin. Kaksi on yhdessä illassa viraaliksi kirjoitettuja tekstejä, mutta niissäkin taustalla tarkistetut faktat ja huolellinen lähteistys. Ja vain yksi teksteistä on saanut enemmistön lukijoistaan ensimmäisen kuukauden aikana, muita jaetaan ja tykätään yhä uudestaan.
Se mikä kaikkia tekstejä yhdistää on, että jokainen niistä kuvaa jonkin rajatun asian maailmasta kattavasti ja hyvin, tavalla jota ei yleensä tarvitse myöhemmin kauheasti täydentää. Lisäksi niistä jokainen myös luo sosiaalista todellisuutta, esittää tulkinnan siitä, mikä maailmassa on olennaista, mikä on ongelma tai mikä hyvä idea. Tekstejä jaetaan, koska ne on tarkoitettu jaettaviksi: jokainen niitä jakava myös käyttää niitä välineenä sosiaalisen todellisuuden rakentamiseen, itsemäärittelyyn, kavereidensa valistamiseen tai sen sellaiseen. Hyvin leviävä teksti ei niinkään pyri objektiiviseen todellisuuden kuvaamiseen, kuin sen luomiseen.
(onko joku muuten nähnyt oikeaa tutkimusta siitä, miksi ihmiset jakavat niitä linkkejä joita jakavat? pistäkää linkkiä)
Tämä on se miten minä näen sosiaalisen median tulevaisuuden. Jaettavuus ei ole asiasisällön vastakohta, vaan siitä lähes riippumaton ominaisuus. O’Neilin maalaama synkkä kuva ammattijournalismin kiihtyvästä rappiosta sosiaalisessa mediassa on varmasti osa todellisuudesta, mutta vain osa. Siinä osassa sosiaalista mediaa jossa minä elän, huolella tehdyt taustatyöt korreloivat vahvasti lukijamäärän kanssa.
Internet ja erityisesti sosiaalinen media on vienyt journalismin murrokseen. Enkä nyt puhu monikanavajulkaisemisesta tai kiristyneestä työtahdista. Merkittävin muutos on, että perinteinen ajatus ammattijournalisteista portinvartijoina tietoon on katoamassa. Tätähän O’neillin siteeraama hömppäsivun päätoimittajakin sanoo: “We reject the idea that the media elite or people who have been trained in a certain way somehow have the monopoly on editorial judgment.”
Seuraus ei kuitenkaan ole pelkästään hassun hölynpölyn ja juorujen levitystä. Kun ihmiset tottuvat tiedon-, tekstin ja muun ”sisällön” luomisen ja levittämisen työkaluihin jotka miellä kaikilla nykyään on, monenlaisia luomisen, jakamisen ja yhteistyön malleja on syntynyt ja syntyy. Sanottakoon ihan esimerkkinä vaikka Wikipedia. Aika hyvä yhteenveto ja innostunutta visiointia teeman ympärillä löytyy Clay Shirkyn kirjasta ”Cognitive Surplus: Creativity and Generosity in a Connected Age”. Alla Shirkyn TED-puhe samoista teemoista.
O’Neilin näymä maailmaan on pessimistisempi ehkä siksi, että nämä uudet mahdollisuudet eivät näy oikeastaan lainkaan, jos sosiaalista mediaa katsoo ahtaan journalistisesti. Mutta jos meemitehtailu on journalismia, niin kai sitten poliittinen blogaaminenkin?
Minä en ole journalisti, enkä yritä hankkia elantoani suoraan tekstillä. Näkökulma on eri. Tavoitteeni ei ole vain selittää maailmaa, vaan muuttaa sitä teksteillä. Ja siitä näkökulmasta sosiaalisen median aikakausi tarjoaa täysin ylivertaiset mahdollisuudet mihinkään aiempaan verrattuna.
