Avainsana: politiikka

Puolue

Tein tässä taannoin ehkä hieman yllättävän ratkaisun, ja liityin puolueeseen. Tarkemmin sanoen olin perustamassa yhdistystä Tieteen ja teknologian vihreät – Viite.

Viitteen tarkoitus on toisaalta tuoda teknistä ja tieteellistä tietoa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon (etenkin Vihreisiin), ja toisaalta lähentää vihreitä ”insinöörimaailmaan”. Käytännössä siis esimerkiksi potkia puoluetta järkevämpään suuntaan IPR-kysymyksissä.

Vanhana anarkistina en juuri usko puolueisiin tai parlamentaariseen politiikkaan. Olen suhtautunut siihen nihilistisesti jo niin kauan, että minua ei oikeastaan ihan kauheasti hetkauta mitä eduskunnassa tapahtuu. Se on aina sitä samaa peliä niillä samoilla sännöillä, eikä se synnytä mitään uutta tai mielenkiintoista.

Sen sijaan kaipasin tilaa tietynlaiselle keskustelulle. Keskustelulle, jossa fiksut ihmiset pyrkivät tekemään maailmasta parempaa konkretian kautta, ei vain viinilasillisen painikkeeksi (ja ei, blogikeskustelu ei todellakaan ole kelvollinen substituutti).

En osaa mitään fiksua taustateoriaa, tai sopivaa terminologiaa tämän selittämiseen, mutta minulla on aika selvä sisäinen näkemys siitä miten, sanotaan nyt ”poliittista edistystä” (huono termi mutta menkööt), voidaan luoda. Muutos ei lähde yksilöistä, jotka valaistuvat itsekseen. Se ei myöskään synny komiteatyönä tai marssiessa lippujen liehuessa. Sen sijaan tarvitaan poliittisen yhdessäolon ja keskustelun tiloja, joissa ei taistella kysymyksistä, mutta ei myöskään pyritä sovittelemaan ristiriitoja, vaan yhdessä luomaan jotakin uutta. Vähän kuin think tankin idea puhtaimmillaan, ilman siihen Jenkeissä kuuluvaa likakaivo-osuutta.

Sellaisia tiloja on pirun harvassa. Mutta niitä on mahdollista luoda. En osaa sanoa täsmälleen miten, mutta fiksuilla ihmisillä, avoimuudella ja yhteisillä tavoitteilla on sen kanssa paljon tekemistä. Ja siinä miten minä hahmotan poltiikkaa, näillä luovilla tiloilla on suuri merkitys, oikeastaan kaikki muutos syntyy niistä. Reaktiiviset rakenteet, kompromissielimet ja sen sellaiset vain toistavat saamiansa vaikutteita.

Ajattelin että ehkä Viitteestä voisi tehdä tälläisen tilan. Että se saattaisi olla kokeilemisen arvoista.

Minun takapiha

Pietari kalmin kadun (ja joidenkin vaihtoehtojen) vastustajia on syytetty nimbyilystä. Luultavasti syystä, eiköhän ainakin osa vastustuksesta kumpua siitä että juuri omaa niitynpalaa ei saisi häiritä. Mikä on aivan luonnollista, yleensä omat asiat kiinnostavat.

Vastineeksi onkin keksitty Yimby, eli Yes-Men in Black, eikun siis Yes In My BackYard. Jimbyilyn ideana on koittaa korostaa että kaupunki on kokonaisuus ja tasapainottaa nimbyjen vietävissä olevaksi koettua kaupunkisuunnittelua.

Se, että paikalliset vastustavat jotain haketta ei tietenkään tarkoita että hanke olisi huono. Mutta se ei myöskään tarkoita että se olisi hyvä, ja pahimman nimbynkin esitettämät argumentit voivat olla perusteltuja, vaikka hän itse käyttäisikin niitä kyynisesti.

Esimerkkinä vaikkapa Vallilan ratikkahallisuunnitelma, jonka yksi ramppi menisi tämänkin talon alta. Kasasimme taloyhtiön hallituksessa siitä tietenkin kaupungille kirjelmän, jossa tuotiin esiin aivan aiheellisia huolia hallin vaikutuksista, esimerkiksi louhintatöiden vaikutukset pommituksissa vaurioituneeseen taloon tai maanalaisen ratikkamelun kantautuminen talon rakenteisiin. Varmaankin sinänsä ratkaistavissa olevia ongelmia: räjäytetään varovasti ja laitetaan melueristeet kiskojen alle jne. Pari tusinaa muutakin taloyhtiötä alueelta avautui aiheesta, ja ennen Pietari Kalmin kadun hässäkkää se oli hetken kaupungin kuumina ”nimby-kiista”.

Lopputuloksena kaupunki nyt selvittää kannattaako tuota rakentaa, vai pitäisikö ehkä sitten kehittää Koskelan ratikkavarikkoa. Ja mahdollisesti louhia sinne luola toiseen mäkeen.

Omasta puolesta voin sanoa, että kannatan tuota Vallilan ratikkahallia, jos se on kokonaisuutena kaupungin kehittämisen kannalta paras ratkaisu. Mutta en tiedä onko se. Varikon pitäminen Koskelassa voi hyvinkin olla fiksumpaa. Pitänee toivoa että lautakunnassa ollaan asiasta päätettäessä paremmin perillä aiheesta kuin minä tällä hetkellä.

Ongelma on vaan että tälläinen on aika helvetin leimi statement. ”Kyllä minä uskon että demokraattisesti valitut päättäjämme valitsevat parhaan ratkaisun”. En varmasti usko. Mutten usko myöskään siihen että asiasta eniten kiihottuneet saisivat parhaan ratkaisun keskenään sovittua. Ison riidan todennäköisemmin.

Ehkä pitäisi uskoa kansalaiskeskusteluun, että aktiivinen ja avoin keskustelu johon osallistuvat sekä päättäviin rooleihin äänestetyt että aiheesta muuten vaan kiinnostuneet johtanee ainakin parempaan tulokseen kuin sen puute.

Takapiha. Ei sinne montaa ratikkaa mahdu.

ps. mitä tulee tuohon Kumpulan kampuksen yhteysongelmaan, niin mahdolliset toimenpiteet noin subjektiivistei rankattuina ovat:

  1. Kävely- ja pyöräyhteyksien parantaminen. Etenkin bussipysäkeltä (silta, talvikunnossapito) mutta myös pasilan suunnasta
  2. Ratikkalinja aluksi Arabiasta Pasilaan, myöhemmin ehkä koko 506:n korvaajaksi (Jokeri 0). Ensimmäisen osan voi pistää pysyyn nykyisillä kiskoilla heti ensi syksyksi ja jatkot Munkkaan, Viikkiin sekä Otaniemeen ja oikaisun laakson läpi sitten sitä mukaa kun kerkiää.
  3. 55:n laittaminen kiertämään mäen kautta (mikä ollaankin tekemässä). Parantaa keskustan suunnasta niiden yhteyksiä joille olympiakelkkarataa ylös kävely on hankalaa.
  4. Pietari Kalmin kadun jatkaminen. Oma käsityksen puistossa aktiivisesti ulkoilevana on, että tämä on ehkä kuitenkin parempi ratkaisu kuin se että ei tehdä mitään. Ei se nyt niin paljon sitä puistoa pilaa ja samalla saisi sen pyörä/kävelyreitin Pasilan suunnasta kuntoon.
  5. 506:n laittaminen kiertämään mäen kautta. Melko symbolinen ”ratkaisu” jonka kokonaishyödyt hukkunevat haittoihin.
  6. Bussitien rakentaminen Vallilanlaakson kautta ratapohjaa. Pidempi, kiertävä reitti jota varten tarvitsee kalliin tunnelin. Ja häiritsee puistoaluetta enemmän kuin tuo pohjoisempi reitti. Huono idea siis, ainakin tähänastisilla suunnitelmilla.
  7. Pikkubussiyhteys mäeltä Pasilaan. Taloudellisuus ohoi.

Vahvemman puolella

On tullut pientä taukoa kirjoitteluun, kun selkä ei kestänyt liiallista koneella istuskelua. Kun ajankohtaisaiheet menevät ohi ajankohdan, niin symmetriasyistä kirjoitan nyt vielä vanhemmasta aiheesta.

Martti Ahtisaaresta.

Ahtisaari onnistuu luomaan rauhansopimuksia tilanteissa, jotka eivät vaikuta mitenkään helposti ratkeavilta, eivätkä ole ratkenneet vuoskymmeniin. Vertaamalla vaikapa Ahtisaaren CMI:n kohtuullisen rivakkaa rauhanprosessia Acehissa norjalaisten räpiköintiin Sri Lankalla, nähdään että Mara tekee jotain oikein.

Tietysti jokainen tilanne on erilainen eikä konflikteja voi verrata kuin puhelimia verkkokaupassa, mutta Ahtisaaren toiminnassa täytyy olla ja onkin johdonmukainen taustastartegia ja linja joka tekee tälläisen onnistumisen ylipäänsä mahdolliseksi.

Se on tinkimätön asettuminen aina vahvemman puolelle.

Acehin konfliktin ydinkiista koski sitä että GAM halusi oman valtion ja Indonesia halusi pitää Acehin. Ahtisaaren neuvotteleman rauhan ydinkohdat ovat että Aceh säilyy osana indonesiaa ja GAMille sovitaan mahdollisuus luovuttaa ilman että heidät tapetaan ja lupa osallistua paikallispolitikointiin, kunhan eivät enää aja itsenäisyyttä.

Kosovon konflikti koski oleellisesti sitä, että Sebia halusi pitää maakunnan suvereenisti osana itseään, ja sitä pommittanut länsiliittouma (lue USA) halusi sen Naton valvontaan ja myöhemmin itsenäiseksi. Ahtisaaren sopimassa rauhassa Kosovo siirtyi Naton valvontaan ja sittemmin julistautui itsenäiseksi. Milošević sai sopimuksen tekstin lähes samaksi kuin oli itse ehdottanut ennen sotaa, mutta sitä ei luonnollisestikaan noudatettu.

Toimiva rauhansopimus syntyy siis siten, että ensin katsotaan vahvemman osapuolen keskeiset vaatimukset. Niistä lähdetään liikkeelle. Pakettiin lisätään sitten heikommalle osapuolelle erilaisia todellisia ja symbolisia etuja, jotka mahdollistavat neuvottelijoille paketin myymisen kannattajilleen ja kasvojen säilyttämisen. Tämän päälle tarvitaan tietenkin suuria määriä neuvottelutaitoa, kärsivällisyyttä ja uskottava kansainvälinen status.

Tätä ei pidä tulkita Ahtisaaren toiminnan moraaliseksi arvosteluksi. Menetelmä nimittäin toimii, ja Ahtisaari on kiistatta toimissaan tehokas. Rauha on parempi kuin sota, ja jos joku omasta valtiosta unelmoinut ukkokerho joutuu tyytymään paikallispolitikointiin tai diktaattorin suuruudenhulluista unelmista menevät rippeetkin piloille, niin onko se jotenkin merkittävä ongelma?

Näemmä vaan rauhantekeminenkin on likaista ja hieman vastenmielistä puuhaa. Eikä kaikki kaunis ja hyvä ole mitenkään siistissä linjassa.

Itsepäisyyspäivää

Lähdetäänpä siitä, että suurin uhka Suomen itsenäisyydelle on Venäjän hyökkäys tai sitä odotellessa suomettuneiden poliitikkojen Venäjälle miehityksen pelossa tekemät myönnytykset (*). On selvää, että täkäläinen asevelvollisjoukko ei kykene moista hyökkäystä pysäyttämään. On niin ikään selvää, että armeija ei auta lainkaan asiasta perillä olevien poliitikkojen hyökkäyksen pelkoon. Itsenäinen puolustus on pelkkää sisäpoliittista soopaa nykyään kun sitä ei enää tarvita edes ulkopoliittisen liturgian ylläpitoon.

Venäjän hyökkäyksen ja painostuksen välttämiseksi paras, ja ehkä ainoa, tapa on kehittää EU:ta voimakkaasti kohti liittovaltiota. Venäjä ei ilkeä uhkailla 500-miljoonaista EU:ta samaan tapaan kuin 5 miljoonan Suomea. Nato-option, -kortin tai edes -jäsenyyden varaan laskeminen ei riitä, koska on selvää ettei USA loputtomiin viitsi ylläpitää eurooppalaista puolustusta ilman EU:n aktiivista panosta. Siksi Naton syliin karhua pakoon hakeutuminen edellyttää sekin vahvempaa EU:ta.

Vahvemman ja yhtenäisemmän EU:n kehittymisen tiellä suurin este on tietenkin nationalismi. Huomattakoon, että hyllyllä olevan perustuslain turvatakuulausekkeen vesittämisessä erityinen osa oli juurikin suomalaisilla, joten liittovaltiokehityksen hidastamisesta voidaan syyttää nimenomaisesti myös Suomen sisäpolitiikkaa ja siten suomalaista nationalismia.

Näin ollen, isänmaallista toimintaa on sellainen toiminta, joka vähentää suomalaista nationalismia, koska vain siten voidaan turvata Suomi Venäjän hyökkäykseltä. Isänmaallinen retoriikka ja ajattelu tulee isänmaan edun nimissä pyrkiä syrjäyttämään politiikasta ja sen merkitys muutenkin minimoimaan.

Erityisen isänmaallista on pilkata Mannerheimia. Mielummin mahdollisimman rivosti.

(*) En itse oikeastaan allekirjoita tätä väitettä, mutta toisaalta en myöskään koe mielenkiintoiseksi pohtia Suomen itsenäisyyttä, joten en rupea erilaisia uhkakuvia sen laajemmin rankkaamaan. Tämän peruslogiikan kuitenkin hyväksyi enoni, joka on isänmaallisin ihminen jonka kanssa olen säännöllisesti tekemisissä, joten katson sen relevantiksi lähtökohdaksi pohtia isänmaallisuutta.