Yksinpurjehdus on ehkä äärimmäisin esimerkki vapauden ja riippumattomuuden illuusiosta. Purjehtija valjastaa luonnonvoimat käyttöönsä ja kulkee muista ihmisistä täysin riippumatta minne haluaa. Rantautua voi satamaan, tai sitten johonkin aution saaren rantaan. Yhteiskuntaa tarvitsee vasta kun ruokavarat loppuvat kesken ja niitä pitää hankkia lisää. Ja veneeseen mahtuu vaikka kahden kuukauden sapuskat.
Mielikuva on tietenkin kaukana todellisuudesta, pelkkä illuusio. Purjehtijan tosiasiallinen, toteutuva vapaus ei ole vapautta yhteiskunnasta, vaan juuri yhteiskunnan mahdollistamaa. Selitän omakohtaisella esimerkillä.
Sunnuntaina lähdin purjehtimaan, ajatuksena matkata Saaristomerelle. Osan matkaa yksin, välillä joku kaveri kyydissä.
Ehdin Espoon ulkosaaristoon, Kytön kohdalle, kun lensin mereen. Menin etukannelle siivoamaan unohtunutta etuköyttä ja pollaria, kun vene vahinkojiippkasi aaltoon, kansi lähti alta ja etupurje löi naamaan ja suoraan yli laidan. Pinna oli sidottuna, ja ajattelin että saaren suojassa se riittäisi, mutta ei riittänyt. Eikä varmaan olisi riittänyt autopilottikaan. Aalto oli niin suurta että halssin pitämiseen tarvitsi jatkuvaa ennakko-ohjausta.
No, liikkuvaan veneeseen ei käytännössä voi kiivetä takaisin. Vene kääntyi pohjoiseen, väärälle puolelle pussittava genua ja sidottu pinna saivat sen kulkemaan vakaasti sivutuuleen. Itse uin puolisen kilometriä Kytön saareen. Osin vasta-aaltoon, mutta se oli silti paras suunta.
Kytössä puolisen tuntia lämmiteltyäni (onneksi oli lämmin päivä) ja huidottuani ohi meneville veneille (kukaan ei huomannut mitään) törmäsin saaressa retkellä oleviin saaren omistajiin. Tai omistajuudesta on tapeltu nyt sata vuotta ja se lienee edelleen epäselvä. Joka tapauksessa pääsin heidän kyydissään takaisin veneelle. Joka oli karilla, totta kai.
Siinä vaiheessa rannikkovartiosto oli jo veneellä paikalla, ja partiolennolle matkalla ollut lentokonekin poikkesi kiertelemään ja tähystämään merta. Yksinään karilla lojuva vene herättää huomiota.
Emme ruvenneet venettä irrottamaan (vaikka olisimme halunneet), vaan rannikkovartiosto kuskasi minut Helsinkiin, josta siirryimme veneen omistavan kaverin kanssa Espoon meripelastajien tukikohtaan ja sieltä aluksella venettä hakemaan. Meripelastajat saivatkin veneen irti, mutta valitettavasti siihen mennessä se oli ehtinyt hakata peräsimensä rikki. Köli vaikuttaa ehjältä, mutta totta kai sekin pitää tarkastaa vielä. Vene ei kuitenkaan kulje ilman peräsintä minnekään.
No, tällaista sattuu joskus purjehtiessa. Pitää tehdä parhaansa, että ei sattuisi, mutta sattuu silti. Meri on petollinen rakastaja. Välillä hellä ja lämmin, välillä vihainen ja vaarallinen. Ja välillä se tappaa varoittamatta. Merenkulkijat ovat kautta aikojen tienneet ja hyväksyneet, että matka voi aina jäädä viimeiseksi. Mutta navigare necesse est.
Nykyään tosin riski kuolla merellä on hyvin pieni. Vaikka putoaisi veneestä, liikkuu vesillä paljon ihmisiä, joista joku poimii kyytiin. Ja kun vene näkyy tuuliajolla, ohikulkijat soittavat hätänumeroon, ja rannikkovartiosto tulee etsimään. Ja meripelastus auttaa merihädässä olevia. Vaikken olisi kyennyt uimaan saareen, minut olisi käytännössä varmasti poimittu merestä.
Tämä yhteiskunnan antama turva on se, joka oikeasti mahdollistaa purjehtijan vapauden. Kun Gnaeus Pompeius määräsi purjelaivat lähtemään myrskyyn, siinä ei ollut mitään vapaata, vaan kyse oli pakosta. Miljoona roomalaista tarvitsi ruokaa. Vapaa ja rento huviveneily on suurimmalle osalle ihmisiä mahdollista vain siksi, että sen turvallisuuden ja helppouden eteen tehdään jatkuvasti töitä. Ilman yhteiskuntaa, emme olisi vapaita purjehtimaan yksin ja vapaina. Mahdollisuus olisi tosiasiassa olemassa vain taitavimmille ja uhkarohkeimmille. Tai niille joiden on pakko.
Tämä on laajemminkin ehkä tärkein vapauden käsite: ihmisten ulottuvilla käytännössä oikeasti olevien mahdollisuuksien kirjo. Ei vain negatiivinen vapaus, että kukaan ei kiellä, vaan myös aito mahdollisuus. Vaikea määritellä täsmällisesti, mutta usein käytännössä ilmeinen. Emme ole vapaasti valintoja tekeviä atomistisia subjekteja, vaan yhteiskunta tekee meistä sitä mitä olemme, mahdollistaa tai estää vapautemme.
Tämän lyhyt purjehdukseni minulle opetti.
Opin toki myös jotain konkreettista: yksinpurjehduksen turvaratkaisujen kanssa on syytä olla oikeasti todella pedantti. Porukalla purjehtiessa tilanteet voi ratkaista kun ne tulevat eteen, yksin ne täytyy ratkaista etukäteen.
Noudatin purjehtiessani seuraavia turvatoimia:
- Pelastusliivit koko ajan päällä. Ilman niitä olisi ollut vaikea uida saareen.
- Pelastusliiveissä pilli, jolla voi viheltää ohiajajille. Täysin hyödytön, kukaan ei kuullut mitään.
- Taskussa kännykkä vesitiiviissä pussissa, että voi soittaa rannasta 112. Ei auttanut, koska vesitiivis pussi ei pitänyt vettä.
En noudattanut seuraavia turvatoimia (olisi pitänyt ja jatkossa aion):
- Keulakannelle ei mennä purjeiden ollessa vedossa, ellei ole pakko
- Jos mennään, lifeline on aina kiinni
- Fenderit, keulaköydet ym hoidetaan ennen purjeiden nostoa ja purjeiden laskun jälkeen. Tämä tarkoittaa, että purjelähtöjä ei voi tehdä, tai jos tekee, pitää pysähtyä suojassa piihin ja ehkä laskea purje ja hoitaa keulatyöt sitten. Mahdolliset unohtuneet fenderit ym saavat olla kunnes on seuraava sopiva paikka hoitaa ne.
- Teen listat töistä jotka pitää hoitaa ennen köysien irrotusta ja ennen purjeiden nostoa ja käyn listat aina läpi
Näillä varmistuksilla yksinpurjehdus on huomattavasti turvallisempaa. Aikaa menettää muutaman minuutin päivässä, eli ei lainkaan. Muutenkaan mitään hyvää syytä ohittaa varotoimet ei oikeastaan ole.
