Yksi politiikan kulmakivistä – ainakin minulle – on vapaus. Enkä puhu pelkästään juridisesta vapaudesta päättää omista asioistaan lain puitteissa, vaan tosiasiallisesta, toteutuvasta vapaudesta. Siis siitä, kuinka vapaita ihmiset ovat muokkaamaan omaa elämäänsä haluamansalaiseksi, tekemään asioita ja hakeutumaan seuraan, jonka kokevat itselleen hyväksi.
Vapaus syntyy ympäristöstä, joka mahdollistaa sen.
Se ei ole ainoa kysymys politiikassa, mutta yksi ydinkysymyksistä. Siksi lähes kaikkien päätösten kohdalla kysyn itseltäni, lisääkö tämä ratkaisu ihmisten vapautta elää kuten haluavat, vai kaventaako ehkä sitä. Jotkut päätökset ovat pelkkää hallinnointia, ja toisissa seuraukset ovat kovin monimutkaisia arvioida. Mutta usein päätösten vaikutuksia voi arvioida tällä liberaalilla periaatteella.
Esimerkiksi sosiaaliturvamme suorastaan työntää ihmisiä tilaan, jossa heidän on vaikea ottaa aktiivinen rooli elämässään. Toimeentulotuen saaja ei voi ottaa vastaan keikkatöitä, koska toimeentulotuki katkeaa, sitä leikataan ja jäljelle jäävää osuutta saa vasta pitkäksi venyneen käsittelyajan jälkeen. Hän voi toki vapaasti valita tekeekö nyt keikan ja ei syö ensi kuussa, vai kieltäytyykö ehkä kuitenkin. Käytännössä hänen vapautensa – ja myös kokemus oman elämän hallinnasta – on rajattua. Sama koskee työmarkkinatuen saajaa, jonka työvoimatoimisto velvoittaa hakemaan työpaikkoja joihin hän tietää olevansa väärä ihminen. Näissä monissa perustulo olisi osaratkaisu.
Myös kaupunkisuunnittelun kysymyksiä voi lähestyä vapauden kautta. Vanha keskiaikainen sanonta kuuluu, että kaupunki-ilma tekee vapaaksi, ja se edelleen pitää paikkansa: suuressa kaupungissa ihmisellä on enemmän mahdollisuuksia ammatilliseen erikoistumiseen, erikoisempiin harrastuksiin, erilaisiin sosiaalisiin ympyröihin… Ihmisillä on siis enemmän vapautta, ja siksi oikeus ja todellinen mahdollisuus muuttaa halutessaan Helsinkiin on tärkeä.
Kaupunkiliikenteessä vapaus toteutuu parhaiten kun mahdollisimman moni voi kulkea erilaisilla, itse valitsemillaan kulkutavoilla. Jotta joukkoliikenne olisi aidosti mahdollisuus, sen pitää muodostaa verkko, jonka avulla voi kulkea kaikkialle kaupungissa helposti ja nopeasti. Ja jotta pyöräily olisi mahdollisuus, väylien pitää olla turvallisen tuntuisia ja selkeitä. Siksi esimerkiksi Hämeentien tuleva muuttaminen joukkoliikennekaduksi lisää ihmisten vapautta: joukkoliikenne palvelee useampaa paremmin, pyöräily muuttuu mahdolliseksi monelle ja kaikkiin osoitteisiin pääsee edelleen myös autolla.
Tänä iltana Helsingin valtuusto käsittelee sosiaali- ja terveysuudistuksen valinnanvapausmallia. Me emme siitä päätä, vaan ainoastaan lausumme näkemyksen maan hallitukselle.
Ei varmaan tule yllätyksenä, että minä pidän ihmisten valinnanvapaudesta. Ajatus, että ihmiset saavat vapaammin itse valita, millaisia ja minkä tarjoajan terveyspalveluita käyttävät, on periaatteessa askel hyvään suuntaan.
Käytännössä nyt käsittelyssä olevassa mallissa on melkoisia ongelmia.
1) Hallituksen valinnanvapausmallissa on yksityisille terveysalan yrityksille ongelmalliset kannustimet, joita Osmo Soininvaara on hyvin eritellyt. Kannustinmallien rakentaminen on yleisesti vaikeaa, ja erityisen vaikeaa se on tilanteessa jossa laskun maksaa eri taho kuin hoidosta hyötyy. Soininvaaraa siteeraten
”[T]erveydenhuolto on tyyppiesimerkki alasta, jossa markkinatalous toimii erilaisten markkinavirheiden vuoksi hyvin huonosti. Avainsanoina epäsymmetrinen informaatio ja adverce selection, yhteismaan ongelma ja moraalikato. Pääero tavalliseen markkinatalouteen on se, että kun kolmas osapuoli maksaa, ostajalla ja myyjällä on kiusaus sopia maksajan pään yli hyvin kalliista hoidosta.”
2) Valinnanvapaus ei säästä, vaan todennäköisesti nostaa kustannuksia. Esimerkiksi ruotsissa näin on käynyt, ja terveydenhoito maksaakin Suomea enemmän (vaikka USAa vähemmän). Toki voidaan ajatella, että vapaudella saa ollakin hinta, ja tavallaan ymmärrän ajatuksen. Mutta kun uudistuksella halutaan säästää sosiaali- ja terveydenhoidosta 3 miljardia ja tehdään se tavalla, joka lisää kustannuksia, luvassa on suuria vaikeuksia. Tietty älyllinen rehellisyys on tarpeen.
3) Hallituksen aikataulu on mahdoton. Jos maakunnat aloittavat työnsä 1.1.2019, ja samalla hetkellä joutuvat kilpailutilanteeseen ilman mahdollisuutta valmistautua siihen, keskellä Suomen historian suurinta organisaatiofuusiota, ajautuu terveydenhoito todennäköisesti kaaokseen.Aikataulun mahdottomuuden ovat todenneet niin sairaanhoitopiirien johtajat kuin sote-uudistuksen valmistelijatkin. Hallituspuolueet eivät vaan vielä ole myöntäneet sitä. Peruskoulu-uudistus tehtiin viiden vuoden aikana, aloittaen Lapista. Miksei valinnanvapausmallikin voisi alkaa ensin yhdessä maakunnassa, ja sieltä kokemuksista oppineena vasta levittää muualle maahan? Voisi tulla aika paljon halvemmaksi.
Nyt esitetyssä muodossa valinnanvapausmalli ei toteuta tavoitteita, joihin sillä pyritään. Itse asiassa esityksen omista vaikuttavuusarvioistakin voi tämän lukea. Ja jos terveydenhoitojärjestelmämme ajetaan kriisiin, näkyy se ihmisten terveydessä, mikä puolestaan heikentää heidän toimintamahdollisuuksiaan ja siis vapauttaan. Siksi suhtaudun nyt esitettyyn malliin melko kriittisesti.
Maan hallitus käynnisti perustulokokeilun, jota on kansainvälisen kiinnostuksen lisäksi myös kritisoitu suppeudesta ja koeasetelman ongelmista. Itse jäin kritiikin sijasta pohtimaan, voisiko Helsinki toteuttaa perustulon paremmin?
Perustuloahan kannattaa selvittää ja kokeilla. Sen suurin arvo on varmuudessa, jonka se ihmisille tuo: joka kuu tilille tippuu tietty summa, teit mitä vain. Nykyinen sosiaaliturva rankaisee erityisesti työkeikoista: jos ansaitset yhdessä kuussa vähän, seuraavan kuun tukiasi leikataan jopa samalla summalla. Lisäksi tuet ensin perutaan ja sitten myönnetään uudelleen, mistä voi seurata jopa useamman kuukauden viive. Jokainen työkeikka riskeeraa siis seuraavan kuun toimeentulon, eikä siitä jää käteen juuri mitään lisää.
Yksi viime vuoskymmenten muutos politiikassa on ollut (suurten) kaupunkien roolin kasvaminen. osin valtioiden kustannuksella. Kun väestö, talous ja muu inhimillinen toiminta keskittyy yhä voimakkaammin kaupunkiseuduille, näiden keskittymien polittinen painoarvo nousee.
Hyvä esimerkki tästä ilmiöstä Suomessa on lasten oikeus päivähoitoon ja sen käsittely. Hallitus linjasi, että oikeutta rajataan säästösyistä. Oppositiopuolueet tietenkin vastustivat, samaten työntekijät ja monet tutkijat. Kunnista, jotka lausuivat lakiesityksestä oli osa enemmän kriittisiä, osa vähemmän. Joskus ennen asia olisi ratkennut siihen, kun eduskunta säätää lain. Sitä myöten selvä, vaikka jupina aina jatkuu. Mutta kun laki oli tulossa käsittelyyn, Helsinki teki linjauksen, että oikeus päivähoitoon säilytetään joka tapauksessa, laista riippumatta. Merkittävä osa suuremmista kaupungeista seurasi Helsingin esimerkkiä.
Perustulo on kysymyksenä tietenkin monimutkaisempi kuin päivähoito-oikeus. Se on merkittävä muutos sosiaaliturvaan, ei vain olemassa olevan palvelun säilyttämistä. Ja kyse on myös paljon suuremmista rahoista. Perustulo vaatii muutoksia syvällä sosiaalipolitiikan ytimessä, joka on perinteisesti katsottu valtion pelikentäksi. Mutta toisaalta niin on subjektiiviset oikeudetkin.
Maailma on menossa suuntaan, jossa perustulon kaltainen sosiaalipolitiikan uudistus sopii keskusteluun myös kaupungin politiikassa.
Perustulo auttaa kiipeämään yhteiskunnan luokkia, vaikka jalat eivät aina kantaisi
Kunnalla on oikeus kerätä veroja ja oikeus maksaa asukkailleen tukia. Ne ovat periaatteessa riittävät edellytykset toteuttaa perustulo. Käytännössä eivät ihan.
Vihreiden tuoreimmassa perustulomallissa maksettaisiin jokaiselle kansalaiselle 560€ kuussa verottomana. Helsingissä on noin 530 000 täysi-ikäistä, joten kustannus olisi noin 3,5 miljardia. Vertailun vuoksi, Helsingin budjetti on nyt noin 4,5 miljardia.
Vihreiden perustulomallissa nykyinen sosiaaliturva korvattaisiin pääosin perustulolla, ja lisäksi verotusta säädettäisiin niin, että hyvä- ja keskituloisilta perustulo käytännössä verotettaisiin pois. Näin mallista saadaan kustannusneutraali, eli se on rahojen puolesta realistista toteuttaa.
Helsinki ei kuitenkaan voi muuttaa olemassa olevaa sosiaaliturvaa (eikä tehdä etuudesta verotonta) ja verotustakin voi muuttaa lähinnä nostamalla kuntaveroa. Kolmen ja puolen miljardin kerääminen edellyttäisi kuntaveron nostoa noin 26 prosenttiyksiköllä, 45 prosenttiin. Se on aika kaukana mistään realismista.
Täysimittaista perustuloa Helsinki ei siis voi nykyisellään toteuttaa. Mutta entä osittainen perustulo?
Osittainen perustulo
Osittaisia perustulomalleja on jo kokeiltu maailmalla. Israelissa käynnistettiin 2008 perustulokokeilu (tai tarkemmin ottaen negatiivisen tuloveron kokeilu, palaan eroon myöhemmin), jossa tietyt pienituloiset ryhmät neljässä kaupungissa saivat noin 100 euron taatun toimeentulon, riippumatta siitä, saavatko työtuloja tai saavatko muita sosiaaliturvan muotoja. Tulotason noustessa tuki liudentuu nollaan. Pari vuotta myöhemmin malli laajennettiin koko maahan, ja sitä on ulotettu muutoinkin suurempaan ihmisjoukkoon, ei kuitenkaan vielä kaikille.
Israelin mallin hyödyistä en ole löytänyt kattavaa analyysiä, mutta uutislähteet sanovat sen vähentäneen köyhyyttä ja lisänneen työllisyyttä. Yhdysvalloissa EITC-ohjelman, jossa on vastaavia piirteitä, katsotaan parantaneen työllisyyttä selvästi.
Mitä jos Helsingissä toteutettaisiin 100 euron osittainen perustulo? Selvää on, että satasen osittainen perustulo ei riitä turvaamaan kenenkään elämää, mutta sen saisi pitää riippumatta työnteosta ja se parantaisi siis pientä palkkaa saavien asemaa. Lisäksi se ei olisi riippuvainen Kelan käsittelyajoista ja takaisinperinnöistä ja maksunkeskeytyksistä, vaan ainakin vähän rahaa tulisi tilille aina luotettavasti. Ja Israelin esimerkki antaa osviittaa, että se saattaisi hyvinkin parantaa työllisyyttä, kun kannusteet olisivat paremmat ja ihmisten olisi helpompi hankkia töitä.
(tässä välissä huomautan, että tämän blogauksen laskelmat oikovat hiukan yksityiskohdissa, eivätkä siis anna täysin oikeaa kuvaa vaikutuksista kuntatalouteen. Tarkoitus on selvittää itselleni suuruusluokkia, ei niinkään tarkkaa kustannusta. Jossain voi myös piillä suurempiakin virheitä)
Mitä maksaisi, jos kaikille aikuisille helsinkiläisille maksettaisiin 100 euron perustulo? Oletetaan, että perustulo korvaisi nykyisiä tukia ja etuuksia tuon 100 euron osalta, eli työttömyysturvaa, toimeentulotukea, asumistukea, opintotukea jne saavien saama tuki leikkaantuisi tuon 100€ osalta. Toimeentulotuki toimii näin jo automaattisesti, muiden tukien osalta tämä edellyttäisi valtiolta lainsäädäntöä. Oletetaan lisäksi, että valtio osallistuu hankkeeseen näin säästämällään summalla.
Helsingissä on vajaat 530 000 aikuista asukasta. Heistä työttömyysturvaa saa 44 000, opintotukea 36 000, asumistukea 34 000 ja toimeentuloa 41 000. Koska nämä ihmiset ovat osin samoja, oletetaan että noin 130 000 hengen osalta siis perustulo ei muuttaisi tukien kokonaissummaa (s.o. ei lisäkustannusta).
400 000 helsinkiläiselle 100€ kuussa maksaa 480 miljoonaa euroa vuodessa. Mutta koska perustulokin olisi kohtuullisesti ansaitsevalle veronalaista tuloa (Helsinkihän ei voi muuttaa verotuksen sääntöjä), todellinen nettokulu kaupungille olisi noin 380 miljoonaa. Se vastaa noin vajaan 3 prosenttiyksikön nostoa kunnallisveroon.
Nykyisellään Helsingin kunnallisvero on 18,5 prosenttia – neljänneksi alin manner-Suomessa Kauniaisen, Espoon ja Eurajoen jälkeen. Kolmen prosenttiyksikön nosto nostaisi sen 21,5 prosenttiin. Samalle tasolle esimerkiksi Kotkan ja Kuhmon kanssa. Savonlinnassa veroprosentti on vielä äyrin korkeampi, 22,5. Tämä olisi suuri veronkorotus, mutta kuviteltavissa olevan rajoissa.
Erona korkeamman veroprosentin kaupunkeihin Helsinki maksaisi korotuksen takaisin veronmaksajille perustulona. Vaikutus usiempien työssäkäyvien kukkarossa olisi siis lähellä nollaa. Tosin, koska kaupunki ei voi säätää verotuksen rakennetta, pienituloiset saisivat käteen enemmän kuin menettävät ja suurituloiset maksaisivat enemmän kuin perustulona saavat. Raja asettuisi ehkä suunnilleen 3800€ kuukausitulojen paikkeille: sitä vähemmän ansaitsevat voittaisivat ja parempituloiset häviäisivät.
Periaatteessa satasen osittainen perustulo olisi siis mahdollinen, joskaan ei ihan kivuton. Kaupungin päätösten lisäksi se vaatisi valtiolta lainsäädännön joka mahdollistaisi sen sovittamisen muun sosiaaliturvan lomaan ja osallistumista kustannuksiin samalla summalla jonka valtio tässä säästäisi.
Toinen, ehkä helpompi tapa olisi tehdä Israelin mallin tapaan negatiivinen tulovero. Negatiivinen tulovero eroaa perustulosta siinä, että sitä ei makseta kaikille, vaan sen sijaan pienituloiset saavat kuukausittaista ”veronpalautusta”, jonka maksimisumma on vastaava kuin perustulon suuruus olisi. Käytännössä siis lähes tuloton ihminen saisi satasen kuussa ja esimerkiksi 600€ kuussa ansaitseva 50€ ja 1200€/kk ansaitseva 0€.
Koska suurin osa väestöstä ei saisi negatiivista tuloveroa lainkaan, sen kokonaiskustannus olisi huomattavasti perustuloa pienempi, ehkä kymmeniä miljoonia josta selvittäisiin paljon pienemmällä veronkorotuksella. Oikean suuruusluokan laskemiseen riittäviä verotilastoja en valitettavasti onnistunut löytämään julkisena, joten luku on vain esimerkki
Kustannusero osittaisen perustulon ja negatiivisen tuloveron välillä ei ole siinä mielessä ”todellinen”, että perustulossahan hyvätuloinen veronmaksaja saa maksamansa verot takaisin perustulona. Negatiivisen tuloveron mallissa hän ei saa lisätuloa eikä maksa lisää veroa. Nettona vaikutus on hänelle sama (jos mallit ovat muutoin identtisiä), mutta poliittisesti ”pienempi kustannus” on paljon helpompi.
Valtion osallisuus olisi tässäkin mallissa suotavaa. Negatiivinen tulovero olisi paras toteuttaa yhdistettynä reaaliaikaiseen tulorekisteriin, jonka käyttöönottoa verottaja suunnittelee 2019. Tällöin ”veronpalautus” voisi joka kuussa perustua edellisen kuun ansioihin. Toisaalta Israelissa malli on toteutettu vuositasolla: edellisen vuoden tulotason perusteella määräytyy tuki seuraavaksi koko vuodeksi. Yhteensovittaminen sosiaaliturvan kanssa olisi ehkä mahdollista tehdä jopa ilman lainsäädäntömuutoksia.
Muita vaihtoehtoja
Israelissa negatiivinen tulovero on rajoitettu tiettyihin sosiaaliryhmiin, ja siihen oikeutettujen joukkoa on aikojen saatossa kasvatettu. Sama olisi mahdollista Helsingissäkin. Jos esimerkiksi halutaan laajentaa oppeja, joita valtion perustulokokeilusta saadaan, voisi perustuloa alkuun kokeilla vaikka yrittäjille tai freelancerille.
Erilaisia perustulon malleja voisi myös kokeilla pienemmällä otoksella eri sosiaaliryhmiä. Valtion kokeilulainsäädäntö antanee tähän mahdollisuuden, ja käytännön kokemus erityisesti mallien toteutuvista hyödyistä olisi arvokasta.
Laskin tässä perustulomallin rahoitettavana kunnallisverolla, koska perustuloa on tapana ajatella kytkettynä ansiotuloverotukseen. Helsingillä on kuitenkin käytettävissään toinenkin merkittävä vero: kiinteistövero. Helsinki perii nykyisellään kiinteistöveroa lain sallimien minimien mukaan ja saa siitä 248 miljoonaa euroa. Maksimiinsa nostettu kiinteistövero tuottaisi vajaat 500 miljoonaa, noin 245 miljoonaa euroa nykyistä enemmän. Osittainen perustulo olisi rahoitettavissa ainakin pääosin myös kiinteistöverolla.
Johtopäätökset
Helsinki ei voi toteuttaa täysimittaista perustuloa, mutta osittaisen perustulon tai negatiivisen tuloveron malleista on täysin realistista keskustella. Ne eivät ole ilmaisia, mutta hyötyjä ja niiden suhdetta kustannuksiin kannattaa selvittää tarkemmin.
Näillä malleilla ei saavuteta kaikkia perustulon hyötyjä, mutta saavutettavat hyödyt saattavat silti tehdä niistä perusteltuja. Ja käytännössä perustulo on joka tapauksessa niin suuri muutos, ettei sitä ole missään saatu tehtyä yhdellä askeleella. tarvitaan pienempiä askeleita joista alottaa, tai perille ei päästä ikinä.
Erityisesti pitäisi etsiä malleja, jotka alentavat työllistymisen esteitä kohtuullisin kustannuksin. Kokeiluilla satunnaisotoksella tai johonkin tiettyyn sosiaaliryhmän rajatulla toteutuksella olisi mahdollista oppia, millainen perustulo toimisi parhaiten.
Itse uskon tältä pohjalta, että Helsingin kannattaisi ensi valtuustokaudella aloittaa tarvittavat tutkimukset ja selvitykset, sekä neuvottelut verottajan, Kelan ja valtioneuvoston kanssa, että Helsingissä voidaan ottaa käyttöön tai ainakin kokeiluun jokin osittaisen perustulon tai negatiivisen tuloveron malli.
Luokkaerot lähes katosivat Suomesta 1900-luvun mittaan, mutta ovat viime vuosikymmeninä tehneet paluuta. Se ei ole sattumaa, eikä historian vääjäämätön laki. Se johtuu ainakin osin siitä, että sosiaaliturvamme tuottaa luokkaeroja.
Luokkaerot ovat eri asia kuin tuloerojen kasvu, vaikka ilmiöt liittyvätkin yhteen. Tuloerot eivät itsessään johda luokkayhteiskunnan syntyyn:jos jokaisella, tuloista riippumatta, on tosiasiallisesti samat mahdollisuudet, ja ihmiset aidosti liikkuvat sosiaalisella asteikolla, ei kyse ole luokkayhteiskunnasta. Mikäli tuloerojen kasvaessa liikkuvuus luokkien välillä vähenee (kuten se näyttäisi ehkä tekevän), on luokkayhteiskunta syntymässä.
Luokkayhteiskunta on sitä, että ihmiset luokitellaan eri luokkiin, ja heidän odotetaan käyttäytyvän luokkansa mukaisesti — odotukset, vaatimukset ja mahdollisuudet ovat eri luokissa erilaiset. Ja täsmälleen tällaista eriytymistä yhteiskunnan tukijärjestelmät meillä rakentavat.
Suomessa on kaksi asumisen tukijärjestelmää, meillä on kaksi työttömyysturvaa ja kaksi rinnakkaista terveydenhuollon järjestelmää. Niissä ihmiset jaetaan kahteen luokkaan, raadollisesti sanottuna niihin jotka pärjäävät, ja niihin jotka eivät pärjää. Ja järjestelmät pyrkivät pitämään ihmiset siinä luokassa johon he ovat päätyneet, estämään siirtymistä luokasta toiseen.
Käyn seuraavaksi läpi kunkin näistä järjestelmistä, ja sitä miten ne luovat ja vahvistavat ihmisten jakoa eri luokkiin.
Kaikkein halvin asumismuoto, eli velaton omistusasunto on saatu tasaisesti kaikkien tuloluokkien saataville, paitsi köyhimmän kymmenyksen. Muihin tuloluokkiin kuuluvista noin 40% omistaa velattoman asunnon, köyhimmistä 15%. Lähde Tilastokeskus.
Asumisen tuet
Asumisen tukijärjestelmä sisältä kaksi eri luokkaa: säännöllisiä tuloja saava saa tukea asunnon omistamiseen (myyntitulon verottomuus, koron verovähennys ja laskennallisesti asumistulon verottomuus) mutta ei vuokralla asumiseen.Monet säännöllisiä tuloja saava ostaisivat oman asunnon ilmankin näitä tukimuotoja, mutta tuet lisäävät tätä.
Satunnaisilla tuloilla ja avustuksilla elävä taas saa erilaisia tukia vuokralla asumiseen (asumistuki, opintotuen asumislisä, toimeentulotuen asunto-osuus), mutta paljon hankalammin tai huonommin oman asunnon maksamiseen.(*) Moni epävarmoilla tuloilla elävä jättäisi oman asunnon hankkimatta muutenkin, mutta tukien ohjausvaikutus vähentää moista riskinottoa entisestään.
Käytännössä kaikkien asumista tuetaan. Ja ongelman ydin ei ole tarkoissa summissa, vaan siinä, että tukijärjestelmä ohjaa asumisvalintoja polarisoitumaan: se ohjaa hyväosaisia asumaan omistusasunnoissa niin, että itsensä elättävä aikuinen ihminen joka asuu vuokralla alkaa olla harvinaisuus, ja se ohjaa heikompiosaisia vuokra-asumiseen niin, että omistusasunto on sosiaalitoimen luukulla yllättävä poikkeus.
Samalla elinpiirit ja talot joissa asutaan eriytyvät. Siksi monelle (etenkin hieman pumpulissa kasvaneelle) hyväosaiselle vuokra-asunnot ja kunnan vuokratalot tarkoittavat ”niitä”, toisia, jotka tuodaan jostain tänne häiritsemään meidän hyvämaineista asuinaluettamme. Kun ei välttämättä tunneta ketään joka asuisi vuokralla.
Asumisen tukijärjestelmämme aktiivisesti eriyttää ihmisiä eri luokkiin, eli rakentaa luokkayhteiskuntaa.
(*) tukia saa kyllä omistusasuntoonkin, mutta huonommin. Opintotuen asumislisää ei saa omistusasuntoon lainkaan. Toimeentulotuen asumiskuluissa lasketaan yhtiövastike ja korko, mutta ei lainanlyhennystä, joka tulottoman ja varattoman asukkaan kuitenkin on pakko maksaa. Asumistukea omistusasuja saa vastikkeeseen ym. ja viiteenkymmeneenviiteen prosenttiin koroista.
Vähätuloisin 30% saa tukea lähinnä vuokralla asumiseen, hyvätuloisin 50% lähinnä asunnon omistamiseen. Asumiskustannusten osuus kuluista on vähätuloisilla suurempi, ja vuokralla asuminen on (osin tuista johtuen) kalliimpaa. Lähde Tilastokeskus.
Työttömyysturva
Työttömyysturvamme on kaksiosainen: ansiosidonnainen turva niille, joilla on ollut riittävän pitkä työsuhde sekä työttömyyskassan jäsenyys, työmarkkinatuki muille.
Ansiosidonnainen työttömyysturvan suuruus lasketaan palkasta ja se on yleensä olennaisesti työmarkkinatukea suurempi. Ajatus on, ettei tulotaso työsuhteiden välissä tipahtaisi liian jyrkästi: ansiosidonnainen muodostaa sillan työsuhteesta toiseen ja ehkäisee riskiä pudota köyhyyteen — siis alempaan luokkaan.
Ansiosidonnaista saadakseen täytyy olla työttömyyskassan jäsen ja täyttää työssäoloehto:
”olet ollut palkkatyössä vähintään 26 viikkoa (noin 6 kk) työttömyyttä edeltäneiden 28 kuukauden aikana (= tarkastelujakso) ja työaikasi on ollut vähintään 18 tuntia viikossa ja kokoaikatyön palkkasi on ollut alan työehtosopimuksen mukainen, tai jos työehtosopimusta ei ole, vähintään 1164,75 e/kk”.
Kassan jäsenyysvaatimusta kritisoidaan, koska kassat maksavat vain [x2] 5,5 prosenttia ansiosidonnaisesta. Tämä on tietysti periaatteessa väärin, mutta ei järjestelmän suurin ongelma.
Paljon suurempi ongelma on työssäoloehto, johon kelpaavat vain vähintään 18 työtunnin viikot. Freelancereiden palkkioperustaiset sopimukset ja sivutoiminen yrittäjyys eivät kelpaa ollenkaan, eikä opintojen aikainen työssäkäyntikään aina. Ansiosidonnainen on suunniteltu vakituisessa perinteisessä työssä käyville, ja muut jäävät helposti sen ulkopuolelle.
Työmarkkinatuki ei riipu aiemmista tuloista, mutta kyllä perheen koosta ja joskus vanhempien tuloista. Sen keskimääräinen suuruus on 705 euroa kuussa, nettona 564 euroa.
Suurin osa työmarkkinatuen saajista saa myös toimeentulotukea tai asumistukea. Kussakin kolmessa tuessa on erilaiset ehdot ja myöntämisperusteet, ja niitä käsittelee kaksi eri viranomaista – Kela ja kunnan sosiaalitoimi.
Erityinen ongelma on satunnaisten työtulojen vaikutus. Jos edellä mainittujen tukien saaja tekee vaikka työkeikan ja ansaitsee muutamia satasia rahaa, niin
Tukia leikataan siten, että 70–100% palkasta hukkuu tukien pienenemiseen.
Työmarkkinatuen päätösten pitäisi tulla viikossa, mutta kuukausienkin käsittelyajoista puhutaan. Toimeentulotuen käsittelyajan pitäisi olla seitsemän arkipäivää, tai kiireellisissä tapauksissa heti, mutta toisinaan se viekin jopa kuukauden. Ja jos hakemusta pitää korjata tai täydentää, alkaa ajan lasku alusta. Ja monimutkaisessa hakuprosessissa täydennettävää usien löytyy.
Pitkät käsittelyajat ja epäselvät säännöt tuottavat turvattomuutta, joka johtaa lamaantumiseen. Kun ei tiedä milloin ja miten satunnaiset työkeikat vaikuttavat tukiin, on varmin ratkaisu olla ottamatta riskiä ollenkaan.
Työttömyysturvaan lisättiin viime vuonna 300 euron ”suojaosa”, eli alle 300 euron ansiot eivät leikkaa tukea. Samanlaista suojaosaa ei kuitenkaan ole vielä asumistuessa, toimeentulotukeen sitä ei ole tulossa ollenkaan. Tämän takia suojaosasta hyötyvätkin etenkin ansiosidonnaisen päivärahan saajat. Lisäksi suojaosa ei suinkaan aina toimi kuten tarkoitettu.
Käytännössä siis pienestä työkeikasta saa rahaa käteen korkeintaan kolmanneksen palkasta, ehkä ei mitään. Ja seuraavassa kuussa ei välttämättä saa normaaleja tulojaan.
Toimeentulotuen saaminen edellyttää myös, että hakijalla ei saa olla säästöjä ( ne on ensin käytettävä elämiseen). Eli kun työnteko saattaa viivästyttää seuraavan kuun palkkaa, tähän viiveeseen ei saa varautua. Juuri ne ihmiset, jotka eniten tarvitsisivat [b8] vararahastoa tilillään, eivät sitä saa kartuttaa.
Perusturvamme tuet – erityisesti toimeentulotuki – synnyttävät loukun, joka on kuin rakennettu estämään näille tuille kerran joutunutta pääsemään sieltä pois. Työn tekemisestä on tehty kannattamatonta ja riskaapelia. Sosiaaliturvan pitäisi kannustaa ihmisiä töihin, mutta se tekee juuri päin vastoin.
Ansiosidonnainen turva ja perusturva rakentavat yhdessä rajan, jonka yläpuolella olevat pyritään pitämään yläpuolella ja alapuolella olevat alapuolella. Ne siis rakentavat luokkayhteiskuntaa.
Verotuksen ja tukien yhteisvaikutuksessa luokkaero tulee hyvin näkyviin: on se luokka, joka maksaa jokaisesta ansaitsemastaan lisäeurosta 65–90% takaisin, ja on parempiosaisten luokka, joka maksaa on 35–55%. Vasemmassa reunassa näkyvä piikki on yllä keskusteltu 300 euron suojaosa. Kuvan lähde on vihreiden perustulomallin simulaatiot. Tässä simulaatiossa käytetty malli ei merkittävästi muuta efektiivisen marginaaliveron luokkaluonnetta (huom: tämä ei ole vihreiden lopullinen ehdotus, vaan välimalli jota korjattiin sittemmin).Efektiivinen marginaalivero esimerkkiperheen tapauksessa. Tässäkin kuvassa näkyy luokka, joka maksaa 55-100% efektiivistä marginaaliveroa ja toinen joka maksaa 40-50%. Kuva tutkimuksesta ”Työnteon taloudelliset kannustimet”
Terveydenhuolto
Perusterveydenhoitomme perustuu kahteen rinnakkaiseen järjestelmään. Säännöllisessä työssä käyvillä on työterveyshuolto, muut käyvät terveyskeskuksessa.
Kummastakin saa likimain samat palvelut ja vastaavat lähetteet erikoissairaanhoitoon, milloin tarpeen. Mutta terveyskeskukseen jono on jopa kuusi viikkoa kun työterveyshuoltoon pääsee parhaimmillaan 24/7 muutamissa tunneissa. Lisäksi terveyskeskuksessa käynnistä pitää maksaa terveyskeskusmaksu.
Työterveyshuolto perustuu työnantajan tekemään sopimukseen terveysyrityksen kanssa. Laki velvoittaa sellaisen tekemään, mutta käytännössä kaikki työnantajat tarjoavat terveyspalveluita selvästi laajemmin kuin laki vaatii. Ja vaikka työnantaja tarjoaa palvelut, se ei kuitenkaan maksa niistä kuin noin puolet. Loput maksaa yhteiskunta.
Käytännössä ihmiset siis jaetaan terveyspalveluissa kahteen luokkaan: niihin jotka saavat palvelua nopeasti ja maksutta, ja niihin jotka joutuvat odottamaan pidempään ja maksavat palvelustaan. Ei varmaan tule yllätyksenä, että ensimmäinen ryhmä on terveempi kuin toinen? Siihen valikoituu alkujaankin terveempiä, koska sairaat ovat huonommin työkykyisiä. Mutta palveluiden ero myös ylläpitää tätä terveyseroa. Heikko terveys on merkittävä syrjäytymisriski. Kun terveyssyistä moni työ on mahdoton, tai on paljon sairaslomilla, jää selvästi helpommin työttömäksi. Ja erityisesti mielenterveysongelmat (yleisin työkyvyttömyyseläkkeen syy) hankaloittavat työn hakemista huomattavasti.
Yksi ääriesimerkki on pääsy Kelan tukemaan kuntouttavaan psykoterapiaan. Saadakseen tuen, pitää terveyskeskukseen ensin saada ei-akuutti aika lääkärille (viikkoja, kuukausia) ja lääkäriltä lähete psykiatrille (viikkoja, kuukausia) sitten useampi tapaaminen psykiatrin kanssa (kuukausia) ja lausunto kelaa varten. Prosessi vie helposti vuoden. Työterveyshuollosta psykiatrille voi päästä samana päivänä, ja lausunnon saa suunnilleen laissa säädetyssä minimajassa, kolmessa kuukaudessa. Masentuneelle ihan normaalitkin asiat ovat vaikeita, vuoden byrokratiarumba pitää monet poissa hoidon piiristä, ja ilman Kelan tukea monivuotiseen terapiaan on vain harvalla varaa.
Terveydenhuollon kaksiosainen järjestelmä jakaa ihmiset kahteen luokkaan: niihin joilla on työterveyshuolto ja niihin joilla ei. Ensimmäiset pyritään pitämään työkykyisinä ja siis omassa luokassaan, jälkimmäisiä ei ainakaan auteta pääsemän työterveyshuollon piiriin, vaan heille tarjotut jonotusajat ovat omiaan myös pitämään heidät poissa työelämästä.
Yhteenveto
Jokaisessa näistä tarkasteluista – asumisessa, terveydenhuollossa ja sosiaaliturvassa — luokkien raja asettuu hiukan eri kohtaan, ja samat ihmiset saattavat olla eri puolilla rajaa. Suomalainen yhteiskunnassa ei kuitenkaan ole kovin jyrkkiä luokkarajoja, ja ihmiset liikkuvat eri luokkien välillä, tosin ehkä vähemmän kuin viime vuosisadalla.
Jos kuitenkin käy niin, että joutuu luokkarajan alapuolelle kaikissa kolmessa jaossa, nousua estämään on kasautunut jo aika monta tekijää. Joutuu maksamaan enemmän asumisestaan, saa terveydenhoidon palvelut hitaammin ja saa jokaisesta lisäeurosta vähemmän käteen kuin parempiosaiset naapurit. Se tekee oman elämänsä hallinnasta ja sosiaalisen asemansa parantamisesta oikeasti aika vaikeaa.
Nämä eivät ole yksinkertaisia asioita. Sosiaaliturvan rakennetta tai terveydenhoidon organisaatiota ei voi tuosta vaan muuttaa toiseksi. Ihmiset ovat suunnitelleet elämänsä nykyrakenteiden mukaan, ja mikä tahansa muutos on aina myös jonkun tappio. Nykyiset käytännöt eivät ole kenenkään tietoisesta pahuudesta peräisin, vaan monimutkaisten järjestelmien korjailusta pieni pala kerrallaan. Tuskin kukaan on tarkoittanut tätä lopputulosta.
Minulla ei ole valmista patenttimallia joka korjaisi kaikki maamme ongelmat. Perustulo toki ratkaisisi osan, mutta vain osan ongelmista. Tehtävän vaikeudesta huolimatta ongelmavyyhtiä pitää kuitenkin lähteä ratkomaan.
Jokaisen tuen ja jokaisen rakenteen kohdalla pitää kysyä: auttaako tämä ihmisiä parantamaan omaa sosiaalista asemaansa? Vai estääkö tämä pikemminkin sosiaalista nousua ja rakentaa jyrkempää luokkayhteiskuntaa?
Ja jos tuki tai rakenne luo luokkayhteiskuntaa, silloin se pitää korjata. Me tarvitsemme yhteiskunnan, jossa köyhiä ei lannisteta ja pidetä pakolla köyhinä, vaan jossa jokainen voi uskoa parempaan huomiseen.
Helsingin kaupunginhallitus hyväksyi juuri uuden tietotekniikkaohjelman, jossa linjataan avoimen koodin käyttö:
”Kaupungin toimeksiannosta kehitettävä uusi ohjelmistokoodi julkaistaan avoimen lähdekoodin lisenssillä, ellei ole perusteltua syytä muuhun.”
Tämä tarkoittaa, että jatkossa kun kaupunki hankkii uuden tietojärjestelmän, eikä valmiita tuotteita ole ostettavissa, projektissa tehtävä koodi julkaistaan avoimella lisenssillä. Ei enää toimittajaloukkua, vaan sen sijaan järjestelmien laatu parantunee ja hinta laskee pikkuhiljaa. Kyse ei ole ideologisesta periaatteesta, vaan käytännöllisestä tietojärjestelmien hallinnasta. Päätös olikin yksimielinen sekä kaupunginhallituksessa että sen IT-jaostossa.
Tämä ei tarkoita, että kaupunki siirtyisi Linuxiin tai Open Officeen. Valmiita tuotteita hankittaessa valitaan ensi sijassa parasta, ja se voi olla myös Windows tai Office365.
Samassa paperissa linjataan myös, että ennen hankintaa on valittava ja perusteltava hankinnassa käytettävä strategia: ollaanko hankkimassa valmista tuotetta vai teettämässä uutta järjestelmää. Ja kaupunki aloittaa myös koulutusprojektin, jossa IT-hankintoja tekevät virkamiehet koulutetaan siihen, miten hankinnat saadaan onnistumaan.
Ensimmäisenä merkkinä uudesta toimintatavasta, tarjouskilpailu avoimen kehityksen puitesopimukseen on jo käynnissä.
Avoimen koodin kirjaus ei ole ohjelmassa sattumalta, vaan se on vuosien työn tulos.
Tammikuussa 2012 ehdotin edelliseen tietotekniikkaohjelmaan lisäystä:
”Avoin lähdekoodi. Kaupungin tilaama ohjelmistokehitys julkaistaan EU:n avoimen lähdekoodin lisenssillä (EUPL), ellei tästä ole erityisistä syistä tarpeen poiketa”
Silloin ei ollut oikein mitään tapaa käydä poliittista keskustelua aiheesta, eikä virkakunnassa myöskään oikein ymmärretty, mitä edes tarkoitin. Itselläni ei myöskään ollut mitään asemaa, joka pakottaisi minua kuuntelemaan. Olin vain yhden lautakunnan jäsen.
Nyt kolme vuotta myöhemmin molemmat ovat osa uutta ohjelmaa (tosin lisenssiä ei määritellä). Sillä tavoin politiikka toimi. Ensin ehdotetaan, sitten keskustellaan. Usein se vie aikaa, ja joskus se vaatii uusien keskustelukerhojen perustamista. Kun vaan jaksaa keskustella ja perustella asiat, kysyä kysymyksiä ja antaa vastauksia, niin lopulta voi käydä niin, että ehdottamasi muutos hyväksytään yksimielisesti.
Matkalla oli aika monta askelta. Käytiin kuntavaalit 2012 joissa tulin valituksi. Strategianeuvotteluissa olin vihreiden neuvottelijana ja esitimme IT-jaoston perustamista. Syksyllä 2013 se perustettiin, ja minusta tuli sen puheenjohtaja.
Jaosto käsitteli ohjelman valmistelua moneen kertaan, ja vaatimuksestamme se oli myös kahdesti kommentoitavana julkisesti. Kommentoinnit tosin osuivat juhannukseen ja uuteen vuoteen, mutta jostain se on avoimuuskin aloitettava. Ensi kerralle voisimme ehkä ottaa oppia Espoosta.
Helsinki on nyt ottanut merkittävän askeleen kohti toimivampia tietojärjestelmiä. Seuraavaksi sama periaate pitää ottaa käyttöön koko maassa. Intia ehti jo meitä ennen, samaten Britannia ja USA.
Meistä jokainen haluaa kokea olevansa yhteiskunnan arvokas jäsen. Tähän kuuluu mm. tunne yhteiskuntaan kuulumisesta, kyky vaikuttaa ympäröivän yhteiskunnan asioihin ja mahdollisuus asua sellaisessa elinympäristössä, jossa on onnellinen. Eriarvoisuus lisääntyy jatkuvasti länsimaissa, myös Suomessa. Tällöin yhä harvempi voi kokea itsensä osalliseksi, yhteiskunnan jäseneksi.
Tulo- ja varallisuuserot kasvavat lähes kaikkialla länsimaissa. Kasvavat luokkaerot ovat uhka yhteiskuntarauhalle, heikentävät hyvinvointivaltion toimintaa ja myös talouskasvua. Tämä on helppo sanoa, vaikeampi kysymys on, mistä se johtuu ja mitä asialle käytännössä voisi tehdä. Perinteiset keinot, progressiivinen verotus ja tulonsiirrot, toimivat yhä huonommin globaalissa maailmassa.
Thomas Piketty analysoi varallisuuserojen kasvun syyksi vähäisen talouskasvun: kun pääoma tuottaa voittoa enemmän kuin talous kasvaa, kasautuu vauraus väistämättä. Havainto oli uusi, mutta samaan aikaan kerran ymmärrettynä ilmeinen, lähes itsestään selvä ja siten raikas. Ja eriarvoisuuden kasvu on empiirinen fakta. Pääsyyksi Piketty arvioi yritysten (etenkin nopeasti kasvavien IT-firmojen) kasaamat voitot kun työn osuus liikevaihdosta samalla laskee.
Mathew Rognlie taas analysoi Pikettyn aikasarjoja, ja päätyi erilaiseen näkemykseen. Empiriinen data ei tue ajatusta, että yritysten voittojen osuus kansantuotteesta olisi kasvanut. Se on maasta riippuen pysynyt ennallaan, laskenut tai kasvanut vain kohtuudella. Se mikä on kasvanut, on kiinteän omaisuuden tuotto. Siis etenkin maan ja asuntojen.
Tämä ei kumoa Pikettyn perusteesiä, mutta johtopäätökset muuttuvat täysin. Jos Rognlien analyysi pitää kutinsa edes sinne päin, asuntopolitiikka on merkittävimpiä politiikan aloja.
Viime vuoskymmeninä asuntojen hinnat ovat nousseet jyrkästi kaikissa länsimaiden suurkaupungeissa paitsi Berliinissä. Samalla ovat nousseet myös vuokrat ja asumiseen käytetty osuus tuloista. Vuonna 1985 Helsingin seudulla käytettiin asumiseen 18 % tuloista, vuonna 2012 jo 30 %. Asuntojen reaalihinnat ovat vuoden 1995 pohjasta nousseet noin 150 %.
Asuntopääoman tulojen osuus kaikista tuloista eräissä maissa Matthew Rognlien mukaan. Asuntopääoman rooli on noussut lähes kaikissa länsimaissa.
Ihmiselle, joka omisti asuntonsa 1995 ja omistaa sen edelleen, tämä hinnannousu ei hirveästi näy. Hän pärjännee ihan hyvin. Mutta ihminen, joka nyt ostaa ensimmäistä kertaa asunnon, maksaa asuntolainaa paljon suuremman osan tuloistaan kuin joitakin vuosikymmeniä sitten ensiasunnon ostanut. Ja ihminen, joka on asunut koko ajan vuokralla, maksaa aina vain suuremman osuuden tuloistaan vuokraa.
Tähänastisella politiikalla vuokra-asukkaan ja ensiasunnon ostajan olot eivät ole helpottumassa. Suurin syy korkeaan hintatasoon on, että kasvukeskuksissa asuntoja rakennetaan liian vähän. Etenkin Helsingissä, mutta myös muissa kasvukeskuksissa. Asuntopula aiheuttaa hintojen nousua.
Eikä se rasite jakaudu tasan. Niillä, joilla on ollut omistusasunto jo pitkään, tai asuntoja on suvussa, ei ole hätää. Jos taas on syntyjään asuntovarallisuuden ulkopuolelta, nouseva hintataso tekee vaikeammaksi nousta asumisen säätykierrossa. Ja asiaa pahentaa asumisen tukijärjestelmämme, jossa vakaasti toimeen tulevia ohjataan verotuilla omistamaan asuntonsa, kun taas tukien varaan välillä joutuvat käytännössä pakotetaan asumaan vuokralla. Asumisen tukipolitiikkamme on kuin luotu kärjistämään Rognlien analysoimaa eriarvoisuutta.
Jos analyysi siis on edes likimain oikea, tärkein tapa torjua eriarvoisuuden kasvua on rakentaa paljon lisää asuntoja kasvukeskuksiin. Tämä on se agenda, jota Lisää kaupunkia Helsinkiin ajaa. Ryhmää perustaessamme ajattelimme lähinnä miten kaupungista tehdään hyvä, mutta näyttää siltä, että paremman kaupungin rakentaminen on myös työtä eriarvoisuutta vastaan. Tehdään kaupunkia, jossa on tilaa kaikille!
Saadaanko eriarvoisuuden kasvu sitten kuriin näillä keinoin? Sitä en voi varmaksi sanoa. Esittelin tässä yhden tutkimuksen, joka viittaa siihen suuntaan. Mutta se on vain yksi tutkimus, ja siitä vetämäni johtopäätökset ovat osin aika pitkälle vietyjä. Luulen, että rakentaminen oikeasti auttaisi. Ja jos ei auttaisikaan, maailma jossa on varaa asua on joka tapauksessa parempi. Sitä kannattaa tavoitella, vaikkei se kaikkea ratkaisekaan.
Minulla on unelma Suomesta, jossa yritykset menestyvät ja tuovat hyvinvointia meille kaikille. Minulla on myös idea, miten tämä unelma saavutetaan:
Tarvitsemme lisää yrityksiä, jotka tekevät tuotteita ja palveluita, joita ihmiset haluavat ostaa.
Kuulostaa itsestään selvältä, ja niin se oikeastaan onkin. Liiketaloustieteessä pidetäänkin lähes itsestään selvänä lähtökohtana, että sellaiset yritykset, joiden tuotteita halutaan ostaa, menestyvät verrokkiryhmää paremmin.
Sillä ei ole lopulta niin väliä, halutaanko tuotteita ja palveluita ostaa kotimaassa vai ulkomailla, tai haluavatko niitä ostaa kuluttajat vai ehkä toiset yritykset. Eikä silläkään, onko kyseessä tuote vai palvelu tai perustuuko ostohalu laatuun, markkinointiin, hintaan vai juuri oikeaan sijaintiin. Ne ovat kaikki yhtä hyviä perusteita. Mitä useampi yritys tekee tuotteita tai palveluita, joita halutaan ostaa ja mitä useammille eri markkinoille näitä myydään, sen parempi. Ekologisen kantokyvyn reunaehdoissa, totta kai.
Kukin yritys tietenkin vastaa omista tuotteistaan, siinä ei kannata käydä ulkoa opastamaan. Mitä voimme siis tehdä tämän vision toteuttamiseksi?
Karsitaan ja suoraviivaistetaan yritystukia ja -verotusta. Yrityksen on tarkoitus keskittyä tuotteiden ja palveluiden tekemiseen asiakkaille. Jos innovaatiotuet ohjaavat toimintaa innovaatiopuuhasteluun, ne siis johtavat harhaan. Jos tukea saa tuotekehitykseen muttei markkinoinnin kehitykseen, sekin ohjaa harhaan. Innovaatiotukijärjestelmämme on suunniteltu vuoden 2000 Nokialle. Se on varmasti parempi kuin monessa maassa, mutta emme elä vuotta 2000, ja Nokiakin myi jo puhelimensa. Maatalous- ja aluetuista nyt puhumattakaan. Sama summa vähempinä ja selkeämpinä veroina on usein tukia parempi ratkaisu liike-elämässä, ja auttaa keskittymään asiakkaisiin eikä tukien sekä verojen optimointiin.
Perustulo auttaa yrittämään ryhtymisessä valtavasti. Merkittävät menestystarinat syntyvät riskillä, ja riskinottohalua lisää, jos tietää että on olemassa myös turvaverkko. Nykyisellään yrittäjä tai itsensätyöllistäjä on käytännössä täysin ilman sosiaaliturvaa. Ymmärrettävästi tämä karsii monen riskinottohalua, kun perhekin pitäisi elättää.
Luovutaan opintoaikojen kyttäämisestä ja muutenkin sallitaan elinikäinen oppiminen, jotta akateemiselle yrittäjyydelle jää tilaa. Yritys kun olisi luontevinta perustaa opintojen aikana, jolloin riski tulotason romahduksesta ei ole niin suuri ja toisaalta riskinottohalua taas löytyy. Kun opiskelijat pakotetaan putkinäköisesti valmistumaan kapeaan osaamissektoriin, siinä kärsii kaiken muun lisäksi myös mahdollisuus yrittämiseen ja kokeiluihin, joista ne tuote-ideat syntyvät.
Annettaan kaupunkien kasvaa reilusti. Kaupungin tiivistyessä ja kasvaessa kaikkeen taloudelliseen toimintaan tulee tehokkuushyötyjä lähes automaattisesti. Kansainväliseen menestykseen kasvavat yritykset myös toimivat nykytaloudessa käytännössä aina suurissa kaupungeissa, jossa on osaamisen keskittymiä. Niitä ei vaan synny muualle. Keskittyminen antaa tilaa kehittää parempia palveluita rajatummillekin asiakasjoukoille.
Tehdään parempia julkisia hankintoja. Erityisesti IT-alalla auttaa, jos julkisissa hankinnoissa vaaditaan laatua, joka kelpaa muillekin. Alan toimijat oppisivat ja joutuisivat kehittämään tuotteensa ja toimintatapansa tasolle, jolla niille löytyy muitakin ostajia kuin Suomen valtio.
Lista ei ole kattava, mutta näillä eväillä saisimme tehtyä selvästi enemmän tuotteita ja palveluita, joita joku haluaa ostaa. Se toisi merkittävää kasvua yrityssektorille ja koko Suomeen.
Elinkeinorakenteen muutos suomessa 1880 – 2010 antaa hiukan perspektiiviä siihen, mistä tuleva kasvu ja työpaikat voisivat löytyä.
Myös elinkeinoelämän keskusliitto (EK) on julkaissut oman kasvun manifestinsa. Se on vähän minun manifestiani pidempi, ja keskittyy eri ongelmiin. EK:n manifestissa mainitaan tai edes vihjataan tarkalleen nolla kertaa, että kannattaisi tehdä tuotteita, joita joku haluaa ostaa. Yhden kerran vihjataan (s. 12), että voisi tehdä laadukkaita tuotteita. Innovaatiosta kyllä puhutaan, ja verkostoitumisesta. Mutta nekin näyttäisivät liittyvän lähinnä siihen, miten prosesseja optimoidaan tehokkaammiksi. Tuote itsessään on mitä on, ja sitten sitä viedään laivalla pois mahdollisimman monta tonnia. Kotimarkkinat ovat pelkkää epäoleellista paitojenpesua ja elämme kaikki viennistä.
Suuri osa EK:n keinoista on abstraktia ideologista kritiikkiä suunnattuna etenkin sosialidemokratiaa (mm s. 3,4,16) ja ammattiyhdistysliikettä (s 20) kohtaan. Konkreettisesti vaaditaan eri muodoissa lisärahan käyttöä teollisuuden tukemiseen (s. 17) , teollisuuden verojen alentamista (mm s. 3,16) ja metsäteollisuuden kanssa kilpailevan toiminnan rajaamista (s. 18), jotta puukaupat saadaan tehdä riittävän halvalla. Rakenteellisia uudistuksia vaativat osat jäävät kovin abstrakteiksi, tai ainakaan en ymmärtänyt, mitä ne käytännössä tarkoittavat. Pikemminkin pamfletti on lista vaatimuksia, joiden avulla vanhaa liiketoimintaa voisi jatkaa mahdollisimman ennallaan. Keskittyen erityisesti vanhoille aloille (s. 9) ja siis olemassa oleviin suuryrityksiin.
Ehkä luen manifestia nyt vähän pahantahtoisesti, mutta päähuoli tuntuisi olevan, että teollisuuden suhteellinen osuus kansantuotteesta on laskenut. Ei siis absoluuttinen koko, ei vienti, vaan suhteellinen osuus ja siis vaikutusvalta. Kaipuu 80-luvun vuorineuvosmaailmaan ja suurteollisuuden hallitsemaan yhteiskuntaan on vahvasti läsnä. Kekkonen ei olisi päästänyt maata tähän tilaan.
Teollisuudellahan menee huonosti absoluuttisinkin numeroin, ja se on ihan todellinen ongelma. Tuotannon arvo on laskenut yli viidenneksen huippuvuodesta 2008 ja samalla maan vaihtotase samalla +8 miljardista -2 miljardiin. Mutta ongelma ei ole se, että teollisuuden prosenttiosuus BKT:stä on siirtynyt normaaleihin länsieurooppalaisiin numeroihin. Jos se kertoisi palvelusektorin noususta, se olisi yksinomaan hyvä asia. Tarvitsemme nimittäin oikeasti maahan uutta kasvua, ja yhtään mikään ei viittaa siihen että sitä olisi tulossa raskaasta teollisuudesta.
Jos tässä olisi kyse vain yhdestä pamfletista, en minä siitä jaksaisi kirjoittaa. Pamfletteja nyt tulee ja menee, vähän kuin viskin kera kirjoitettuja blogauksia yössä. Mutta sama ongelmallinen asenne tuntuisi olevan selvästi yleisempikin. Yritystoiminnan pääkysymykseksi ei nähdä asiakkaiden saamista, vaan keskitytään puhumaan olosuhteiden ongelmista.
Sunnuntain Hesarissa Juhana Vartiainen sanoo, että ”Suomi pystyy omilla ratkaisuillaan vaikuttamaan kaikkiin muihin seikkoihin paitsi vientituotteiden kysyntään”. Siis emme voi vaikuttaa tuotteidemme kysyntään? Just. No ei ihme että menee huonosti, jos emme voi vaikuttaa tuotteidemme kysyntään. Ruotsalaiset näyttävät voivan: ei ole Ikealla mennyt taantumassakaan huonosti. Muutenkin menestyneemmän länsinaapurimme esimerkki näyttäisi olevan aika eri suuntainen kuin EK ohjeistaa.
Ymmärrän toki makrotalousteorian kokonaiskysynnän käsitteen, ja siihen emme maailmanmarkkinoilla voi tietenkään merkittävästi vaikuttaa, mitä Vartiainen oikeasti tarkoittaakin. Mutta siihen, mikä osuus tuosta kokonaiskysynnästä kohdistuu suomalaisiin tuotteisiin meillä on kaikki edellytykset vaikuttaa.
Teollisuuden osuus bruttokansantuotteesta on Suomessa laskenut normaalille länsieurooppalaiselle tasolle. Lähde: EK
Eihän EK tietenkään ole mitenkään täysin väärässä. Osa heidän analyysistään ja keinoistaan on samoja, joista itsekin puhuin. Mutta näkökulma on selvästi eri. Ehkä ongelmana onkin, että kaikista yrityksistä koetetaan puhua ikään kuin ne olisivat samanlaisia. Eivät tietenkään ole.
Yrityksiä on ainakin kolme toisistaan selvästi eroavaa luokkaa, joilla on aivan eri tilanne ja ongelmat – ja erilaiset intressit, mitä tulee yhteiskunnan kehittämiseen.
On perinteiset suuryritykset, joita EK edustaa. Niiden maailmassa suuret koneet tuottavat suurta hyvinvointia, laivat vievät tonneina tavaraa, AKT:n lakko on katastrofi. Palkoista sovitaan TUPOssa tai liittokierroksella ja viisi vuotta on ihan luonteva aika suunnitella tuotantoa eteenpäin. Ongelmia ovat EK:nkin listaamat lakkoherkkyys, raaka-aineiden hintojen epävarmuus ja ylipäänsä se, ettei muu yhteiskunta enää oikein taivu viisvuotissuunnitelmiin.
Perinteisesti suomessa ”elinkeinoelämää” ja yritysten intressejä ajatellaan lähes täysin tästä näkökulmasta.
Sitten on PK-yritykset ja kasvuyritykset. Näihin muutamien kymmenien tai korkeintaan parin sadan työntekijän yrityksiin syntyy suurin osa uusista työpaikoista, ja erityisesti IT-alalla menestystarinat lähes järjestään nousevat pienyrityksistä, jotka kasvavat räjähdysmäisesti tai ostetaan suurempaan firmaan. PK-yrityksillä on yhä kasvava asema oikeastaan kaikkialla paitsi raskaassa teollisuudessa, josta EK kantaakin huolta. PK-yrityksen markkinat ovat joko hyvin paikalliset tai globaalit – missä tapauksessa vienti on palvelua, täysin digitaalista tai kevyttä suhteessa hintaansa.
Työsopimukset tyypillisesti sovitaan yksilöllisesti (kyllä, se on täysin laillista: työehtosopimus säätelee vain minimitason, ja ainakin Helsingissä useimmilla aloilla pikkufirmoissa maksetaan sitä enemmän) ja EK:n mainostama paikallinen sopiminen on käsitteellisestikin vaikeaa, koska ei ole olemassa paikallista ammattiosastoa.
Ongelmia ovat esimerkiksi työehtosopimuksen monimutkaisuus (arkipyhäkorvausten laskeminen tuntityöläisille tuntuu olevan magiaa joka alalla) tai se kuinka tuotekehitystuet olettavat firman eriyttävän tutkimustoiminnan normaalista liiketoiminnasta. Kehittämistuet valuvatkin helposti suuryrityksille.
Kolmantena ja unohdetuimpana joukkona on mikroyritykset: sivutyöyritykset, itsensätyöllistäjät, yhden hengen firmat ja ensimmäisten työntekijöiden palkkaajat. pelkästään itsensätyöllistäjiä on 170 000, yksinyrittäjiä 160 000. Sivutoimiset yritykset ja pari henkeä palkanneet päälle, ja tässä on jo toistakymmentä prosenttia koko maan työvoimasta. Jotakuinkin kaikilla kuviteltavissa olevilla aloilla.
Ylivoimaisesti suurin ongelma mikroyrittäjille on sosiaaliturva: sitä ei kauheasti ole, ja sikäli kun on, sen saaminen on silti epävarmaa. Yksinkertaisin ratkaisu olisi tietenkin perustulo, joka takaisi turvaverkon myös niille, jotka uskaltavat perustaa yrityksen tai työllistää itsensä. Muitakintapoja toki on taata toimeentulo ihmisille, joiden tulot ovat epävarmoja ja vaikeasti ennakoitavia.
Toinen ongelma on ensimmäisen työntekijän palkkaamiseen liittyvä byrokratia ja riskinotto – se mikä kokeneelle yrittäjälle on arkipäivää ei sitä ole ihmiselle, joka ensimmäistä kertaa elämässään harkitsee palkata jonkun.
Byrokratiaa voisi auttaa mikroyrityksille suunniteltu oma yritysmuoto tai osakeyhtiön variantti, jossa pikkuyrityksen pankkitili automaattisesti vähentäisi oikeat viranomaismaksut ja jossa erillistä kirjanpitoa ei tarvita, vaan tiliote vuoden lopussa riittäisi verottajalle.
Riskinotto on vaikeampi. Siihen voisi auttaa ALV-rajan nosto, tai mikroyrityksen työsuhdemallin helpottaminen. Mutta toisaalta niihin liittyy sitten kumpaankin ongelmansa. Pelkästään yrittäjän oman sosiaaliturvan korjaaminen ja byrokratian automatisointi auttaisi jo pitkälle.
Näitä kolmea yritysjoukkoa on syytä käsitellä valtion toimissa aina erikseen ja miettiä toimien vaikutukset niistä kuhunkin. Uusi kasvu ja uudet työpaikat tulevat etenkin pk-yrityksistä ja mikroyrityksistä, joten juuri niihin on syytä kiinnittää erityishuomio.
Tarvitsemme talouden, joka tuottaa meille hyvinvointia. Sen hyvinvoinnin ydin ovat tuotteet ja palvelut, joita ihmiset haluavat. Menestyvät yrittäjät keskittyvätkin niiden tuottamiseen, eivätkä etujen julkiseen vaatimiseen. Kannustakaamme heitä siihen.
Kävipä näinä päivinä, että yrittäjä halusi järjestää olut & viskimessut. Mikäs siinä, olutta ja viskiähän moni samalla kertaa juo, joskaan itse en sitä ymmärrä. Vähintäänkin niillä on samat harrastajat. Kas kun niitä voivat miehet kivasti keskenään harrastaa, no homo.
Yrittäjä sitten haki tuotemerkin, keskusteli Valviran kanssa missä laajuudessa viskeistä saa puhua ja haki anniskelulupaa. No, anniskelulupaapa ei meinannut tulla, koska kahdessa yksityishenkilönblogissa puhuttiin viskistä.
Aluehallintovirasto katsoi, ettei tapahtumalle voisi antaa lupaa, jos se löytyy googlella sanalla viski, tai jos siihen liittyen blogeissa puhutaan viskistä.
Blogeissa. Puhutaan viskistä…
No puhutaanpa sitten helvetti viskistä: se on hyvää.
Suosikkini on 16-vuotias Lagavulin, sitä pyrin pitämään aina kaapissa. Savuista, muttei kaikkein savuisin. Erityisen hyvin Lagavulin sopii omenapiirakan ja vanilijajäätelön kanssa, mutta kyllä moneen muuhunkin tilanteeseen.
Savuisinta lienee Laphroaig, 10v, jota myös tykkään pitää tarjolla. Viski-illoissa se jää kyllä listan viimeiseksi, kovalla maullaan kun sotkee myöhempää maistelua. Laphroaig on myös suosittu baariviski, luultavasti siksi koska sen maun maistaa kovassakin kännissä ja voi kokea tekevänsä jotain erityistä kuin tilaa lasillisen kallista viinaa.
Ja itse en ole koskaan ymmärtänyt vanhempien tai muuten spesiaalimpien Laphroaigien päälle. Perus kymmenvuotias on omalla tavallaan hyvää, enkä ole kokenut snobiversioiden tuovan siihen mitään lisää. Paitsi hintaa tietenkin.
Muita maistelemisen arvoisia ovat ainakin pehmeämpi Glenmorangie, jotain palkintojakin tiettävästi voittanut Auchentochan ja Ledaig, joka tosin maistuu vähän bensalta.
Viskistä puhuttaessa on tapana puhua nimenomaan single malt-viskeistä, ja jos vähänkin snobbaillaan, skotlantilaisista singlemalteista. Tai omaa erityislaatuisuuttaan voi tietenkin korostaa poimimalla jonkin irkku- tai japsiviskin suosikikseen. Tullamoren tai Yamazakin vaikka. Irkut tislaavat viskinsä yleensä kolmasti, joten maut eivät ole ihan yhtä teräviä ja päänsärkykin saattaa olla lievempi, jos legendaa on uskominen.
Suuresti arvostamani Glenmorangie-visikin sivu näyttää tänään tältä – Suomi, Finland, 11.10.2014
Mutta palataanpa viranomaissäätelyn jännittävään maailmaan.
Vuosina 1919 – 1932 meillä oli kieltolaki, joka kielsi kaiken alkoholin myynnin. Sen jälkeen alkoholipolitiikka on pikkuhiljaa vapautunut saavuttaen eräänlaisen kulminaatiopisteen, kun keskioluen myynti kioskeissa sallittiin 1995.
Nyt elämme jonkinlaista omituista konservatiivista vasta-aaltoa: alkoholin saatavuutta ei uskalleta rajoittaa ja sen hintaa ei käytännössä voi nostaa, joten päädytään sitten kieltämään ja rajoittamaan vähän sitä ja tätä. Ihan vaan koska jotain nyt pitäisi kieltää ja rajoittaa.
Eikä minua tässä haittaa alkoholimainonnan rajoittaminen. Takavuosina edes Alkon hinnasto ei saanut olla netissä, ja sen kanssa kyllä saattoi hyvin elää, vaikka hölmöähän se oli. Rajoitukset kohdistuivat siihen toimijaan, joka alkoholia myös myi, ja joutui sitten niiden sääntöjen kanssa elämään.
Ongelma on, että aluehallintovirasto haluaa kieltää täysin riippumattomien blogien oikeuden kertoa tapahtumasta. Se on vaarallista mielivaltaa. Se on sananvapauden perusteeton rajoitus, ja oikeastaan siis perustuslain vastaista.
”Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä, paitsi mikäli mainitut viestit koskevat alkoholia.”
Virasto vaati yrittäjältä A, että blogistit B ja C eivät saa kertoa viskistä ja yrittäjän tapahtumasta samalla kertaa. Säädös, johon tässä vedotaan lienee alkoholilain 33§1, joka kieltää väkevien alkoholijuomien mainonnan.
Voin vain arvailla mitä virkamies on ajatellut, mutta arvaan siis ajatuksen kulkeneen niin, että blogitekstit netissä ovat selvästikin mainoksia. Virkamies elänee maailmassa, jossa on olemassa journalistien tuottamaa toimituksellista sisältöä, ja sitten on olemassa mainoksia. Sellainenhan maailma pitkälti olikin vielä 20 vuotta sitten, kun olut tuli R-kioskeihin.
Sittemmin vaan keksittiin WWW. Tiedättehän, se joka tunnetaan nykyään nimellä ”internet”, ja josta lukenet tätäkin tekstiä. Sinne kuka vaan voi tuottaa omaa sisältöään. Esimerkiksi minä. Tai mainitut blogaajat Jaakko Matikainen ja Nikolas.
Maailma nyt vaan toimii nykyään niin, että kuka vaan voi levittää haluamaansa tietoa, eikä sitä oikein voi estää. Jos alkoholilaki on tämän kanssa ristiriidassa, sen pahempi alkoholilaille. Se kannattaisi varmaan päivittää.
Ja päivitettyhän sitä onkin, valitettavasti vielä ongelmallisempaan suuntaan. Vuodenvaihteesta alkaen myös mietojen alkoholijuomien mainonta kielletään, jos:
9) se toteutetaan tai kohdistetaan yleisölle järjestyslaissa (612/2003) tarkoitetulla yleisellä paikalla;
11) sen kaupallinen toteuttaja käyttää hallitsemassaan tietoverkon palvelussa kuluttajien tuottamaa sanallista tai kuvallista sisältöä tai saattaa palvelun välityksellä kuluttajien jaettavaksi tuottamaansa tai kuluttajien tuottamaa sanallista tai kuvallista sisältöä.
Tuon yhdeksännen kohdan perusteella Koffin kaljatölkki Keravalla saa häädön ja hevoset uudet nimet. yhdennentoista pykälän perusteella taas Facebookin jaa-nappi pitäisi poistaa juomayhtiöiden sivuilta. No, viimeksmainittu ei tulle tapahtumaan, joten siinä saa sitten sosiaali- ja terveysministeriön virkamies ihmetellä, mitäs seuraavaksi tehdään, kun laki ja todellisuus eivät kohtaa.
Alkoholisäätelyllä on ihan ymmärrettävät tarkoitusperät: vähentää juoppoutta ja kaikenlaisia alkoholin haittoja. Mutta säädökset ovat alkaneet elää omaa, todellisuudesta vieraantunutta elämäänsä. Ja jos säädös ja todellisuus ovat liian pahassa ristiriidassa, arvatkaas mitä käy? Todellisuus voittaa, ja ihmiset tekevät mitä haluavat.
Harhaisen holhousmentaliteetin sijasta tarvitsemme alkoholisäätelyn, joka oikeasti toimii nykymaailmassa. Sellaisen, jossa ymmärretään meidän kaikkien olevan vapaita kansalaisia, joilla on myös oikeuksia, ei vain alkoholin uhreja.
Minä lähden seuraavaksi ostamaan lisää viskiä, kaappi kun uhkaa tyhjentyä. Maanantaina marssin Alkoon, suosituksia otetaan vastaan.
On näet tullut aika puhua viskistä.
Tämä internetkohu sai huomaamaan, että viinakaappihan kaipaa täydennystäKaikki tuotemerkit on blogitekstissä säilytetty oikeassa muodossaan ja linkattu johonkin kyseisen tuotteen myyjään.
Yksinpurjehdus on ehkä äärimmäisin esimerkki vapauden ja riippumattomuuden illuusiosta. Purjehtija valjastaa luonnonvoimat käyttöönsä ja kulkee muista ihmisistä täysin riippumatta minne haluaa. Rantautua voi satamaan, tai sitten johonkin aution saaren rantaan. Yhteiskuntaa tarvitsee vasta kun ruokavarat loppuvat kesken ja niitä pitää hankkia lisää. Ja veneeseen mahtuu vaikka kahden kuukauden sapuskat.
Mielikuva on tietenkin kaukana todellisuudesta, pelkkä illuusio. Purjehtijan tosiasiallinen, toteutuva vapaus ei ole vapautta yhteiskunnasta, vaan juuri yhteiskunnan mahdollistamaa. Selitän omakohtaisella esimerkillä.
Sunnuntaina lähdin purjehtimaan, ajatuksena matkata Saaristomerelle. Osan matkaa yksin, välillä joku kaveri kyydissä.
Ehdin Espoon ulkosaaristoon, Kytön kohdalle, kun lensin mereen. Menin etukannelle siivoamaan unohtunutta etuköyttä ja pollaria, kun vene vahinkojiippkasi aaltoon, kansi lähti alta ja etupurje löi naamaan ja suoraan yli laidan. Pinna oli sidottuna, ja ajattelin että saaren suojassa se riittäisi, mutta ei riittänyt. Eikä varmaan olisi riittänyt autopilottikaan. Aalto oli niin suurta että halssin pitämiseen tarvitsi jatkuvaa ennakko-ohjausta.
No, liikkuvaan veneeseen ei käytännössä voi kiivetä takaisin. Vene kääntyi pohjoiseen, väärälle puolelle pussittava genua ja sidottu pinna saivat sen kulkemaan vakaasti sivutuuleen. Itse uin puolisen kilometriä Kytön saareen. Osin vasta-aaltoon, mutta se oli silti paras suunta.
Kytössä puolisen tuntia lämmiteltyäni (onneksi oli lämmin päivä) ja huidottuani ohi meneville veneille (kukaan ei huomannut mitään) törmäsin saaressa retkellä oleviin saaren omistajiin. Tai omistajuudesta on tapeltu nyt sata vuotta ja se lienee edelleen epäselvä. Joka tapauksessa pääsin heidän kyydissään takaisin veneelle. Joka oli karilla, totta kai.
Siinä vaiheessa rannikkovartiosto oli jo veneellä paikalla, ja partiolennolle matkalla ollut lentokonekin poikkesi kiertelemään ja tähystämään merta. Yksinään karilla lojuva vene herättää huomiota.
Emme ruvenneet venettä irrottamaan (vaikka olisimme halunneet), vaan rannikkovartiosto kuskasi minut Helsinkiin, josta siirryimme veneen omistavan kaverin kanssa Espoon meripelastajien tukikohtaan ja sieltä aluksella venettä hakemaan. Meripelastajat saivatkin veneen irti, mutta valitettavasti siihen mennessä se oli ehtinyt hakata peräsimensä rikki. Köli vaikuttaa ehjältä, mutta totta kai sekin pitää tarkastaa vielä. Vene ei kuitenkaan kulje ilman peräsintä minnekään.
No, tällaista sattuu joskus purjehtiessa. Pitää tehdä parhaansa, että ei sattuisi, mutta sattuu silti. Meri on petollinen rakastaja. Välillä hellä ja lämmin, välillä vihainen ja vaarallinen. Ja välillä se tappaa varoittamatta. Merenkulkijat ovat kautta aikojen tienneet ja hyväksyneet, että matka voi aina jäädä viimeiseksi. Mutta navigare necesse est.
Nykyään tosin riski kuolla merellä on hyvin pieni. Vaikka putoaisi veneestä, liikkuu vesillä paljon ihmisiä, joista joku poimii kyytiin. Ja kun vene näkyy tuuliajolla, ohikulkijat soittavat hätänumeroon, ja rannikkovartiosto tulee etsimään. Ja meripelastus auttaa merihädässä olevia. Vaikken olisi kyennyt uimaan saareen, minut olisi käytännössä varmasti poimittu merestä.
Tämä yhteiskunnan antama turva on se, joka oikeasti mahdollistaa purjehtijan vapauden. Kun Gnaeus Pompeius määräsi purjelaivat lähtemään myrskyyn, siinä ei ollut mitään vapaata, vaan kyse oli pakosta. Miljoona roomalaista tarvitsi ruokaa. Vapaa ja rento huviveneily on suurimmalle osalle ihmisiä mahdollista vain siksi, että sen turvallisuuden ja helppouden eteen tehdään jatkuvasti töitä. Ilman yhteiskuntaa, emme olisi vapaita purjehtimaan yksin ja vapaina. Mahdollisuus olisi tosiasiassa olemassa vain taitavimmille ja uhkarohkeimmille. Tai niille joiden on pakko.
Tämä on laajemminkin ehkä tärkein vapauden käsite: ihmisten ulottuvilla käytännössä oikeasti olevien mahdollisuuksien kirjo. Ei vain negatiivinen vapaus, että kukaan ei kiellä, vaan myös aito mahdollisuus. Vaikea määritellä täsmällisesti, mutta usein käytännössä ilmeinen. Emme ole vapaasti valintoja tekeviä atomistisia subjekteja, vaan yhteiskunta tekee meistä sitä mitä olemme, mahdollistaa tai estää vapautemme.
Tämän lyhyt purjehdukseni minulle opetti.
Opin toki myös jotain konkreettista: yksinpurjehduksen turvaratkaisujen kanssa on syytä olla oikeasti todella pedantti. Porukalla purjehtiessa tilanteet voi ratkaista kun ne tulevat eteen, yksin ne täytyy ratkaista etukäteen.
Noudatin purjehtiessani seuraavia turvatoimia:
Pelastusliivit koko ajan päällä. Ilman niitä olisi ollut vaikea uida saareen.
Pelastusliiveissä pilli, jolla voi viheltää ohiajajille. Täysin hyödytön, kukaan ei kuullut mitään.
Taskussa kännykkä vesitiiviissä pussissa, että voi soittaa rannasta 112. Ei auttanut, koska vesitiivis pussi ei pitänyt vettä.
En noudattanut seuraavia turvatoimia (olisi pitänyt ja jatkossa aion):
Keulakannelle ei mennä purjeiden ollessa vedossa, ellei ole pakko
Jos mennään, lifeline on aina kiinni
Fenderit, keulaköydet ym hoidetaan ennen purjeiden nostoa ja purjeiden laskun jälkeen. Tämä tarkoittaa, että purjelähtöjä ei voi tehdä, tai jos tekee, pitää pysähtyä suojassa piihin ja ehkä laskea purje ja hoitaa keulatyöt sitten. Mahdolliset unohtuneet fenderit ym saavat olla kunnes on seuraava sopiva paikka hoitaa ne.
Teen listat töistä jotka pitää hoitaa ennen köysien irrotusta ja ennen purjeiden nostoa ja käyn listat aina läpi
Näillä varmistuksilla yksinpurjehdus on huomattavasti turvallisempaa. Aikaa menettää muutaman minuutin päivässä, eli ei lainkaan. Muutenkaan mitään hyvää syytä ohittaa varotoimet ei oikeastaan ole.
Vihreiden poliittiseen ohjelmaan kirjattiin viime viikonloppuna seuraava kanta huumepolitiikkaan:
”Huumausainepolitiikan painopiste siirretään rangaistuksista haittojen vähentämiseen. Rikoslaissa huumausaineiksi määriteltyjen laittomien päihteiden käytöstä ja hallussapidosta omaan käyttöön ei pidä rangaista. Lisäksi päihdeongelmaisten kuntoutukseen on kohdennettava lisää resursseja.”
Iltasanomat ehti tästä jo riekkumaan, että ”Vihreät: Kovatkin huumeet käyttövapaiksi”. No, onko kyse siitä, että haluamme vaan vapauttaa huumeet, koska kamaa on kiva vetää tai koska olemme hippejä? Ei tietenkään. Sen sijaan haluamme toimivaa huumepolitiikkaa.
Jos käyttäjien sakottaminen vähentäisi huumeidenkäyttöä, voitaisiin keskustella onko se tarkoituksenmukaista. Mutta parhaan tietoni mukaan tällaisesta ei ole mitään näyttöä. Mutta maissa, joissa käytön rangaistavuudesta on luovuttu ja satsattu sen sijaan hoitoon, huumeiden käyttö ja erityisesti niihin liittyvät ongelmat ovat vähentyneet.
”Lakimuutoksen seurauksena huumekuolemat vähenivät, ongelmakäyttäjien määrä putosi ja hiv-tartuntojen määrä romahti. Pelättyä huumeturismia ei syntynyt.
Portugalista ei kuitenkaan tullut vapaavaltiota, jossa huumeita saa käyttää miten huvittaa. Huumekauppiaat ja salakuljettajat joutuvat oikeuteen kuten ennenkin. Käyttäjät otetaan yhä kiinni, ja huumeet takavarikoidaan.”
Vancouverissa omaksuttiin 2001 Portugalin tapainen politiikka – huolimatta siitä, että Kanadan valtion linja oli paljon jyrkempi. Vancouver jatkaa tiellään, ja ajatukset ovat levinneet jo muuallekin Kanadaan. Canadian Public Health Association esittää kantanaan:
”The new policy paper outlines a ”21st century approach” in which criminal prohibitions would be replaced by a public-health-focused regulatory program to manage the production, sale and distribution of currently illegal drugs. Under such a regime, ”efforts are focused on addressing the social determinants of problematic substance use, moderating consumer demand for psychoactive substances, reducing harm, and improving the health of individual users, communities, and populations.”
Huumeiden käytöstä ja pienten määrien hallussapidosta ei rangaista myöskään Hollannissa, Tsekeissä ja vastaavaa harkitaan Norjassa. Sveitsissä narkomaaneille jopa jaetaan heroiinia, jotta heidät saataisiin hoitoon. Lisäksi useissa (useimmissa?) Euroopan maissa rangaistuksia ei käytännössä jaeta – Vancouverin tapaan. Myös Suomessa huumeiden kanssa työnsä puolesta tekemissä olevat ennustavat meillä siirryttävän ajan kanssa samaan suuntaan.
Viesti on selkeä: huumeidenkäytöstä rankaisemisen toimivuudesta ei ole juurikaan näyttöä. Maissa ja kaupungeissa joissa on siirrytty rankaisun sijasta haittojen ehkäisyyn ja hoitoon, tulokset ovat järjestään hyviä. Rangaistusten poistaminen on siis rationaalista, meitä kaikkia hyödyttävää huumepolitiikkaa.
Canadian Public Health Assosiation havainnollistaa paradoksia, miten huumeiden säätelyn lieventäminen voi parantaa kansanterveyttä, mutta alkoholin sääntelyn lieventäminen pahentaa.
Miksi sitten ulotamme rangaistuksista luopumisen kaikkiin huumeisiin, koviinkin? No siksi koska se on toimivaa huumepolitiikkaa. Totta kai toimivia keinoja täytyy käyttää myös ja aivan erityisesti huumeisiin, joiden haitat ovat suurimpia. Siellä hyödytkin ovat suurimpia.
Jos joku voi minulle osoittaa, että käyttäjien rankaiseminen vähentää huumeisiin liittyviä ongelmia tai edes niiden käyttöä, olen valmis harkitsemaan kantaani. Siihen asti kannatan sitä linjaa, joka nykytiedon mukaan toimii parhaiten – juuri sitä joka Vihreiden poliittiseen ohjelmaan kirjattiin: hoitoa ja apua, ei rangaistuksia.
Kirjoittaja toimi Vihreiden poliittista ohjelmaa käsitelleen työryhmän puheenjohtajana.
Levittämällä tätä tekstiä sitoudun äänestämään Eurovaaleissa 2014 ehdokasta, joka on ilmoittanut vaalirahoituksensa ennen vaaleja. Kehotan kaikkia lukijoita samaan.
Vaalirahoituslain mukaan eurovaaliehdokkailla on mahdollisuus ilmoittaa vaalibudjettinsa ja merkittävät tukijansa jo ennen vaaleja. Pakollista se ei kuitenkaan ole. Ennakkoäänestyksen alkaessa aamulla 14.5. tähän mahdollisuuteen oli tarttunut 100 ehdokasta, reipas kolmannes kaikista.
Ilmoituksia selaamalla huomaa, että EU-vaaleissa budjetit ovat selvästi muita vaaleja suurempia. Suurimmalla osalla ei kuitenkaan paljastu ilmoituksesta mitään kovin yllättävää.
Mutta juuri siksi asia on tärkeä. Ketkuihin, jotka haluavat salata epämääräisen rahoituksensa päästään käsiksi vasta kun kaikki muut ovat täyttäneet ilmoituksensa tarkasti. Jos enemmistöllä on jo ilmoitus tehtynä, toimittajat jaksavat soitella puuttuville nimiehdokkaille ja kysellä rahoituksen perään.
Ilmoituksen täyttäminen onkin kannanotto vaalirahakähmintää vastaan. Ehdokas joka kertoo rahoituksensa, vaikka sitä olisikin 0 euroa, kertoo samalla uskovansa demokratiaan, jossa äänestäjillä on oikeus tietää, kuka ehdokkaat on parlamenttiin maksanut.
Ja ehdokas, joka salaa vaalirahoituksensa, kertoo uskovansa maan tapaan, jossa nämä asiat eivät oikeastaan kuulu kansalle, ja älkää nyt niitä jaksako tonkia.
Ehdokkaiden vaalirahoitusilmoitukset puolueittain – tilanne ennakkoäänestyksen alkaessa 13.5. klo 9:
Vihreät, 100% (20/20)
Piraatit, 95% (19/20)
Muutos 2011, 90% (18/20)
Keskusta, 70% (14/20)
Vasemmistoliitto, 60% (12/20)
Perussuomalaiset, 25% (5/20)
Kommunistinen puolue, 25% (5/20)
Sosialidemokraatit, 20% (4/20)
RKP, 5% (1/20)
Kristillisdemokraatit, 5% (1/20)
Itsenäisyyspuolue, 0% (0/20)
Kokoomus, 0% (0/20)
Puolueet on lueteltu ilmoitusprosentin mukaisessa järjestyksessä. Kaikki puolueet joilla on täydet 20 ehdokasta ovat mukana listassa. Pienemmistä ryhmistä kukaan ei toistaiseksi ole tehnyt ilmoitusta.
Tähänastisista ilmoituksista katsoen kolmella puolueella näyttää olevan selvä linja julkistaa rahoitus: Vihreillä, Piraattipuolueella ja Muutos 2011:llä. Lisäksi Keskustan ja Vasemmistoliiton ehdokkaista yli puolet on tehnyt ilmoituksen, eli jonkinlaista yritystä selvästi on. Myös kommunisteista, perussuomalaisista ja sosialidemokraateista enemmän kuin yksi on tehnyt ilmoituksen. Muissa puolueissa sen sijaan ei.
Useimpien puolueiden listoilta löytyy kuitenkin avoimeen yhteiskuntaan uskovia. Kenenkään ei tarvitse muuttaa puoluekantaansa voidakseen äänestää avointa ehdokasta. Saatat kyllä joutua muistuttamaan suosikkiehdokastasi aiheesta.
Saamme sellaisen parlamentin kuin ansaitsemme. Meistä jokainen päättää omalta osaltaan, istuuko siellä poliitikko, joka haluaa piilotella kiitollisuudenvelkojaan rahoittajille, vai sellainen joka myöntää ne avoimesti.
Haastankin sinut mukaan, arvon lukija. Yllytetään yhdessä mahdollisimman monta puoluetta ilmoittamaan täydet sata prosenttia!
Äänestä ehdokasta, joka on julkaissut vaalirahoituksensa hyvissä ajoin, ennakkoäänestyksen loppuun mennessä.
Jos harkitsemasi ehdokas ei ole vielä julkaissut rahoitustaan, mailaa tai soita hänelle, ja kerro, että haluaisit äänestää häntä, mutta et voi tehdä sitä ellei hän täytä vaalirahoitusilmoitusta.
Levitä linkkiä tähän tekstiin, kopio teksti omaan blogiisi, Facebookkiin, tms, tai kirjoita oma kannanotto samasta aiheesta.
Vihreiden mainosgraafi esittää eduskuntapuolueiden vaalirahailmoitusten tilanteen aamupäivällä 14.5. Poistin kuvasta suoran mainostekstin, mutta värimaailma on toki edelleen vihreä.
Tätä tekstiä ei ole suunnattu mitään yksittäistä puoluetta vastaan, tai minkään puolueen kannattamiseksi. Toivoisin kaikkien puolueiden kaikkien ehdokkaiden julkistavan budjettinsa etukäteen. Olen kyllä itse ehdolla, eli en sikäli puolueeton.
Tekstiä saa levittää edelleen sellaisenaan tai muokattuna. Lähteen mainitseminen on suotavaa.
Päivitän kommentteihin viimeisimmän tilanteen säännöllisesti. Ehdokkaiden ilmoituksia voi selailla tästä ja exceliin sopivassa muodossa ne löytyvät tästä. Laskuihin käyttämäni scriptipätkä löytyy täältä. Sitä saa vapaasti muokata ja käyttää.
Ja jos olet ehdolla, tee ilmoitus! Se vie vain pari minuuttia ja tarvitset vain pankkitunnukset, lomake löytyy täältä.
