heinäkuu 2014 - Page 2 of 2

Loki, päivä 3

20.7. Stora Brändö – Inkoo 25 mkp, josta moottorilla 7

Tuuli 0-8m/s kääntyen idästä luoteeseen

Päivä alkoi moottorintuunauksella. Kaasuvaijerin päähän vaan kiinni naru, joka kiertää köysilukon kautta luukulle. Aina kun vetää, moottori kaasuttaa, ja kun päästää irti, se hidastaa. Jukka viritti vielä skuuttiin vakiotehonsäätimen johon narun voi lukita. Testattiin pidempiäkin matkoja ja toimii oikein hyvin. Miinuksena moottorikoppa on raollaan ajaessa, eli meteliä on enemmän. Ja sinne menee vähän vettä, koska moottoriajossa vene imee vettä sitloodaan ja sitä voi roiskua sitten avonaiseen moottoritilaan.

S/Y Aliisan insinöörityön palkinto 2014 menee Jukka Huhdalle hyvin viritetystä narukaasusta. Erityiskiitoksen tuomaristo antaa skuuttiin kiipelijäsolmulla kiinnitetylle vakiotehonsäätimelle, joka kruunaa kokonaisuuden.

Lähtemään päästiin vasta 12 jälkeen, kun piti vielä yksi ukkoskuuro odottaa ohi ja kokeilla autopilotin korjailua. Ja tuuli vaihteli niin, että testattiin moottoria. Porkkalan kärjen lähellä päästiin kokeilemaan spinnua. Vähän pieni (hyvä niin, helpompi harjoitella), joten nousi hauskasti leijaksi irti veneestä. Sommarön kohdalla tuuli loppui ja kääntyi luoteeseen. Sivuvastaiseen siis kevyessä tuulessa.

Jukka rakensi köydestä pinnanarun (manuaaliautopilotin) jolla saatiin kädet vapaaksi ohjauksesta. Se piti jopa yllättävän hyvin, paremmin kuin kokeilemani virallinen versio samasta. Suunta pysyi tasaisessa tuulessa minuuttikaupalla kohdallaan, ja poiketessaan poikkesi todella hitaasti. Miinuksena se tosin syö köyttä aika nopeasti. Ja kryssiminen kovassa aallokossa on vielä testaamatta.

Melkein autopilotti, Aliisa kulkee itsekseen pitkin Porkkalan selkää.

Viimeinen pätkä Inkooseen mentiin koneella, että Jukka ehtisi bussiin. Ja kun vierasvenesatamaan tulee kahdeksan jälkeen, kaikki paikat ovat tietenkin varattuja. Pistin veneen hetkeksi huoltsikan laituriin ja lähdin selvittämään sijoitusmahdollisuutta. Ja sillä aikaa Jukka hyppäsi kohdalle osuneeseen bussiin 🙂

Onneksi yksi Hai-veneilijä lupasi että hänen paikalleen viereen mahtuu. Hait kun ovat todella kapeita, eikä tämä Avancekaan liian leveä. Siihen sitten taiteilin tolppapaikalle. Yllättävän kauniisti Avance kulkee moottorilla ahtaissa koloissa, tai sitten olen vaan oppinut ajamaan venettä.
Eväistä toivottiin seikkailukertomuksissa kerrottavan. Tässä siis pieni yhteenveto aiheesta.

Meriruoka on erilaista kuin maaruoka. Meriruuan perusainesosat ovat
1. Puuro
2. Hernekeitto
3. Karkki

Kaikki muu on luksusta.

Tämän päivän aamiainen koostui puurosta (keitetty puoliksi soijamaitoon), tuoreista mustikoista ja marmeladi-juusto-leivistä sekä kahvista. Mustaleima-emmetal kestää veneessä ilman jääkaappia. Samaten voi. Leipinä nyt ollut setsuuria, tosi tummia ruispaloja ja maalahden limppua. Kaikki hyviä parin päivän ikäisinäkin.

Ennen lähtöä syötiin omenat ja purjehduksen aluksi pussi pähkinä-kuivahedelmä-sekoitusta. Spinnulla kulkiessa sitten merilounas taas. Koska meno oli tosi tasaista (ja pinnananrun kanssa yksi mies hoiti helposti pinnan ja ohjauksen), päästiin kokkaamaan hernekeittoa kahdelle. Sitten illan mittaan vielä puoli pussia salmiakkia. Kymmenen maissa, Jukan jo lähdettyä kokkasin itselleni kahden hengen pussipastan jatkettuna soijarouheella. Siitä jäi vielä vähän nälkä, mutta en jaksanut säätää enempää.

Vietin nyt ensimmäistä iltaa yksin veneessä. Tosin niin myöhään ja väsyneenä, että kävin vaan suihkussa, kokkasin ja menin nukkumaan. Filosofointi jäi aika vähälle ja lokin kirjoituskin aamuun. Huomenna (tänään) uusi gasti, joten tokkopa pääsen vieläkään mökkihöperöitymään kunnolla.

Loki, päivä 2

19.7. Merisatama (Helsinki) – Stora Brändö (Kirkkonummi) 16 mpk, luovien kanssa enemmän

Tuuli 5-7m/s
Akkujen jännitteet: akku 1: 12,8V, akku 2: 13V

Tästä piti tulla rauhallista ja tavanomaista purjehdusta hiljaisessa tuulessa, mutta se sisälsikin purjeen paikkausta vedossa ja purjerantautumisen luonnonkallioon yksin. Ei ole taidettu mua tai ainakaan venettä tarkoittaa rauhalliseen menoon.
Aamu meni venettä laittaessa ja ostoksilla. Helposti saa Claes Ohlsoniin satasen tai pari palamaan kaikenlaiseen unohtuneeseen ja tuiki tarpeelliseen. Kuten verkkovirtalaturiin, varasulakkeisiin ja istuintyynyihin. Lähtemään päästiin joskus puolen päivän maissa.

Ennusteessa sanottiin 0-5m/s vaihtelevan suuntaista tuulta. Pikemminkin oli 7m/s ja lounaasta. Siis aika lailla vastaista. Helsingin edustalla aalto oli isoa, mutta rysäkarista länteen alkoi rauhottua. Ja länsisataman väylää ulos ajaessa kahteen kertaan Tallinan laiva tuli niin, että piti jättää karkuunlähtövenda aika viime hetkeen koska vieressä oli joku kari.

Ylävanttien kiristys oli jäänyt odottamaan kallistusta jossa tarkistaa riittävyys. Onneksi se saatiin eilen tehtyä, ja Jukka kiristi vantit aamulla, koska tänään huomattiin sokkien jo repineen etupurjetta. Paikkaus sujui yllättävänkin onnistuneesti ajossa ja leukotapella (purjeteippi on …jossain). Jukka taiteili keulakannella teippaamassa purjetta ja vanttien kiristimiä; halssit piti suunnitella sen mukaan että purje aina kuivuu tarpeeksi. Reikä ei siis ollut paha, mutta olisi revennyt yhä lisää. Alunperin piti fiksata vain iltaan asti, mutta tulos näyttää siltä että sillä voisi pärjätä syksyyn.

Seuraava yllätys tuli sitten rantautuessa. Stora Brändöhän luvattiin hyvä kallio ja valmiita koukkuja kalliossa. Koukkuja ei nähty yhtäkään ja kalliorantakin oli tarpeeksi syvä vasta kolmannessa paikassa jota kokeiltiin. Sivutuuleen. Sitä lähestyttäessä yhtäkkiä moottori lakkasi reagoimasta kaasuun. Viime hetkellä käänsin myötäiseen ja Jukka hyppäsi kalliolle työntämään venettä siitä irti. Minä sitten nostin nopeasti ison joten kuten ylös ohjausvauhtia varten ja tein kiepin valmistautuen purjerantautumiseen. Epäilykseni keskimoottoria kohtaan osoittautuivat siis aiheellisiksi.

Yksin purjeilla kalliorantautuminen kyllä onnistuu aika suoraviivaisesti. Ankkuri alas hyvissä ajoin, iso äkkiä alas ettei ole vetoa ja keulaan valmiina heittämään köyden Jukalle.

Ja 10m ennen rantaa ankkuriköysi loppui kesken. Ranta on syvä, ja köysi tuntuikin vähän lyhyeltä. Seuraavaksi sitten köydestä kiskoen takaisin ankkurin luokse, iso nopeasti jotenkin puolimastoon ja seuraava kierros. Tällä kertaa pituus riitti, ja vene pysähtyi kauniisti kallion eteen.

Kallio nousee noin 45 asteen kulmassa, mikä teki kiinnittäytymisen vähän hankalammaksi. Ei ole helppoa vetää venettä kohti, kun keikkuu jyrkällä kalliolla. Ja lähimmät puut ovat kaukana, ja aika jyrkässä kulmassa. Keulakiinnityksen kun pitäisi olla vaakatasossa tai alaviistoon.

Erinäisten väliaikaisviritysten jälkeen laitoimme keulan lopulta kiinni kahdella kalliokoukulla, jotka löimme halkeamiin. Eivät lainkaan turha ostos ne. Varalla kolmas köysi menee puuhun. Joskin suurempi ongelma kuin kiinnitysten pettäminen lienee saada koukut aamulla mukaan. Menivät aika tiukkaan.

Moottorin ongelmaksi paljastui katkennut kaasuvaijeri. Vaihde kyllä toimii, mutta minimikaasulla, eli työntöä on aika vähän. Täytyy testata, voiko sillä ohjata ollenkaan. Käytännössä varmaan huomenna mennään purjeilla Inkooseen, jossa koitan saada maanantaina uuden vaijerin, tai jonkin korjausvirityksen. Jos joku tietää vanhojen Volvon moottoreiden sielunelämästä (Volvo Penta MD5A, vm 78), saa sanoa hep.
Tästä lokista taitaa ollakin tulossa paljon vähemmän elämänfilosofista pohdiskelua ja paljon enemmän poikien seikkalukertomus kuin olin suunnitellut. Päivän oppiminen ja uusi ymmärrys keskittyy lähinnä purjehduskikkoihin, solmujen opetteluun ja ymmärrykseen Volvo Pentan sielunelämästä.

Muita pieniä puutteita ja säädettävää

Pinnapilotti ei herää. Virtamittari ei myöskään löydä virtaa sen töpselistä. Täytyy etsiä sulake ja toivoa että varasulakkeissa on sopiva.
Invertteri jaksaa ladata konetta vain vähän kerrallaan ja sitten alkaa huutaa ylikuormaa. Pikkulaturikin on sille liikaa. Pyrin käyttämään konetta sen verran vähän, että satamasähköllä lataukset riittävät. Mutta jos tulee monta luonnonsatamapäivää putkeen, menee säädöksi.
Moottori ei suostu starttaamaan akulla 1. Ehkä se meni loppuun invertterin kanssa leikkiessä, tai ehkä jotain muuta on rikki. Jännitenäytön mukaan virtaa pitäisi kyllä olla, mutta toistaiseksi akku 2 on pyhitetty starttiin (ja ykköstä lataillaan). Ja täytyy katsoa voiko jännitenäyttöön luottaa ollenkaan.
Eteen pitänee lisätä pari knaapia. Yksi kiinnitysknaapi tuntuu kovin vähältä, vähintään pitäisi olla varoiksi toinen.

Tunnetila: väsynyt, mutta tyytyväinen, rauhallinen. Nää kaikki ratkeaa.

Loki, päivä 1

18.7. Vuosaari – Merisatama 12 mpk, josta moottorilla 2mph

Tuuli 0-7m/s
Akkujen jännitteet: akku 1: 12V, akku 2: 13V

These are the voyages of S/Y Aliisa. Its two week mission: to explore strange new seas of Western Finland, to seek out understanding and perhaps some inner peace.

Päätin lähteä pariksi viikoksi purjehtimaan. Olen jo pidemmän aikaa halunnut purjehtia pidempiäkin reissuja, erityisesti Saaristomerelle. Purjehdin siellä yli 20 vuotta sitten vaarin kanssa, mutta sen jälkeen en ole Hankoa kauempana käynyt. Nyt on aika.

Toisaalta kaipasin myös aikaa ja tilaa miettiä, mitä elämässä oikeastaan haluan tehdä ja kuka olla. Ja miten ymmärrän itseni. Siihenkin on nyt hyvä tilaisuus

Oikeastihan parin viikon lomamatka ei ole mikään löytöretki, eikä Hangon läntisellä selällä asu merikäärmeitä. Myöskään itseään ei löydä eikä opi ymmärrä tuijottamalla pari viikkoa omaa takaraivoaan. Mutta eiköhän tässä silti pääse oppimaan jotain merestä, itsestään ja maailmasta. Kirjaan tähän lokikirjaan (blogi on melkein kuin loki, kunhan ei ei ploki) ajatuksiani ja havaintoja, sekä vähän päivän tapahtumia. Yhteiskunnallisia teemoja odottavat saattavat pettyä; nyt on kesäloma.

Alunperin lähdin jo viikko sitten sunnuntaina. Kävi kuitenkin niin, että haaksirikkouduin ja veneestä meni köli. Hetken mietittyäni aikaistin suunnitelmaani ostaa oma vene, ja hankin hyvinpidetyn Avance 24:n nimeltä Aliisa. Sillä lähdin matkaan tänään.

Sen verran suunnitelmat muuttuivat, että purjehdin vähän vähemmän yksin ja vähän enemmän muiden kanssa. Parit ekat päivät gastina on Jukka. Luultavasti Inkooseen, ehkä Hankoon saakka. Muita käteviä gastinvaihtopaikkoja ei Porkkalasta länteen taida ollakkaan.

Lähinnä tämä oli roudauspäivä, kunnolla matka alkaa vasta huomenna. Veneen varustaminen vastaa suunnilleen kesämökille lähtöä: kamaa on mukana tolkuttomia määriä. Purjehtia olikin tarkoitus vain koepurjehdus Vuosaaresta Merisatamaan, että huomataan, mitä tavaroita vielä puuttuu ja pitää hankkia. Se tehtiinkin.

Vuosaaresta lähtiessä sumu oli jo hälvenemässä, mutta tuli takaisin todella voimakkaana. Pahimmillaan ei nähnyt kuin ihan lähimmät rannat. Päätin jatkaa sisäväylää, jossa niitä rantoja on ja siirryimme hetkeksi koneajoon ettei tarvitse luovia sumussa. Sumun hälvettyä tuuli heikkeni ja menimmekin Villingin taakse ulkoväylälle kuitenkin. Koneeseen piti silti siirtyä tuulen loppuessa. Santahaminan edustalta sitten taas purjeilla loppumatka.

tähystyskuva — Allekirjoittanut tähystämässä reimareita jossain Santahaminan ulkopuolella

Merisatamaan saavuimme siksi myöhään, että lähinnä laitoimme venettä ja kokkasimme (ulkopöytä on aika luksusta). Keulaportaita laittaessa niiden jatkovarret aukesivat ja portaat tippuivat mereen. Ei kovin laatukamaa. Jukka naarasi niitä naara-ankkurilla (2,3kg) mun kokatessa ja lopulta saikin portaat takaisin ylös! Naara oli rantautumiskäyttöön hankittu, mutta se siis oikeasti toimii myös naaraamiseen. Joka elää, se näkee.

Päivän kirjallisuus on koostunut Steve Sleightin Purjehduksen käsikirjasta. Pätevä opus, voin suositella. Vaikka aika paljon kevytvenekamaa kyllä. Syvemmät analyysit huomiseen, on ollut pitkä päivä.

Merten vapaus

Yksinpurjehdus on ehkä äärimmäisin esimerkki vapauden ja riippumattomuuden illuusiosta. Purjehtija valjastaa luonnonvoimat käyttöönsä ja kulkee muista ihmisistä täysin riippumatta minne haluaa. Rantautua voi satamaan, tai sitten johonkin aution saaren rantaan. Yhteiskuntaa tarvitsee vasta kun ruokavarat loppuvat kesken ja niitä pitää hankkia lisää. Ja veneeseen mahtuu vaikka kahden kuukauden sapuskat.

Mielikuva on tietenkin kaukana todellisuudesta, pelkkä illuusio. Purjehtijan tosiasiallinen, toteutuva vapaus ei ole vapautta yhteiskunnasta, vaan juuri yhteiskunnan mahdollistamaa. Selitän omakohtaisella esimerkillä.

Sunnuntaina lähdin purjehtimaan, ajatuksena matkata Saaristomerelle. Osan matkaa yksin, välillä joku kaveri kyydissä.

Ehdin Espoon ulkosaaristoon, Kytön kohdalle, kun lensin mereen. Menin etukannelle siivoamaan unohtunutta etuköyttä ja pollaria, kun vene vahinkojiippkasi aaltoon, kansi lähti alta ja etupurje löi naamaan ja suoraan yli laidan. Pinna oli sidottuna, ja ajattelin että saaren suojassa se riittäisi, mutta ei riittänyt. Eikä varmaan olisi riittänyt autopilottikaan. Aalto oli niin suurta että halssin pitämiseen tarvitsi jatkuvaa ennakko-ohjausta.

No, liikkuvaan veneeseen ei käytännössä voi kiivetä takaisin. Vene kääntyi pohjoiseen, väärälle puolelle pussittava genua ja sidottu pinna saivat sen kulkemaan vakaasti sivutuuleen. Itse uin puolisen kilometriä Kytön saareen. Osin vasta-aaltoon, mutta se oli silti paras suunta.

Kytössä puolisen tuntia lämmiteltyäni (onneksi oli lämmin päivä) ja huidottuani ohi meneville veneille (kukaan ei huomannut mitään) törmäsin saaressa retkellä oleviin saaren omistajiin. Tai omistajuudesta on tapeltu nyt sata vuotta ja se lienee edelleen epäselvä. Joka tapauksessa pääsin heidän kyydissään takaisin veneelle. Joka oli karilla, totta kai.

Siinä vaiheessa rannikkovartiosto oli jo veneellä paikalla, ja partiolennolle matkalla ollut lentokonekin poikkesi kiertelemään ja tähystämään merta. Yksinään karilla lojuva vene herättää huomiota.

Emme ruvenneet venettä irrottamaan (vaikka olisimme halunneet), vaan rannikkovartiosto kuskasi minut Helsinkiin, josta siirryimme veneen omistavan kaverin kanssa Espoon meripelastajien tukikohtaan ja sieltä aluksella venettä hakemaan. Meripelastajat saivatkin veneen irti, mutta valitettavasti siihen mennessä se oli ehtinyt hakata peräsimensä rikki. Köli vaikuttaa ehjältä, mutta totta kai sekin pitää tarkastaa vielä. Vene ei kuitenkaan kulje ilman peräsintä minnekään.

No, tällaista sattuu joskus purjehtiessa. Pitää tehdä parhaansa, että ei sattuisi, mutta sattuu silti. Meri on petollinen rakastaja. Välillä hellä ja lämmin, välillä vihainen ja vaarallinen. Ja välillä se tappaa varoittamatta. Merenkulkijat ovat kautta aikojen tienneet ja hyväksyneet, että matka voi aina jäädä viimeiseksi. Mutta navigare necesse est.

Nykyään tosin riski kuolla merellä on hyvin pieni. Vaikka putoaisi veneestä, liikkuu vesillä paljon ihmisiä, joista joku poimii kyytiin. Ja kun vene näkyy tuuliajolla, ohikulkijat soittavat hätänumeroon, ja rannikkovartiosto tulee etsimään. Ja meripelastus auttaa merihädässä olevia. Vaikken olisi kyennyt uimaan saareen, minut olisi käytännössä varmasti poimittu merestä.

Tämä yhteiskunnan antama turva on se, joka oikeasti mahdollistaa purjehtijan vapauden. Kun Gnaeus Pompeius määräsi purjelaivat lähtemään myrskyyn, siinä ei ollut mitään vapaata, vaan kyse oli pakosta. Miljoona roomalaista tarvitsi ruokaa. Vapaa ja rento huviveneily on suurimmalle osalle ihmisiä mahdollista vain siksi, että sen turvallisuuden ja helppouden eteen tehdään jatkuvasti töitä. Ilman yhteiskuntaa, emme olisi vapaita purjehtimaan yksin ja vapaina. Mahdollisuus olisi tosiasiassa olemassa vain taitavimmille ja uhkarohkeimmille. Tai niille joiden on pakko.

Tämä on laajemminkin ehkä tärkein vapauden käsite: ihmisten ulottuvilla käytännössä oikeasti olevien mahdollisuuksien kirjo. Ei vain negatiivinen vapaus, että kukaan ei kiellä, vaan myös aito mahdollisuus. Vaikea määritellä täsmällisesti, mutta usein käytännössä ilmeinen. Emme ole vapaasti valintoja tekeviä atomistisia subjekteja, vaan yhteiskunta tekee meistä sitä mitä olemme, mahdollistaa tai estää vapautemme.

Tämän lyhyt purjehdukseni minulle opetti.

Opin toki myös jotain konkreettista: yksinpurjehduksen turvaratkaisujen kanssa on syytä olla oikeasti todella pedantti. Porukalla purjehtiessa tilanteet voi ratkaista kun ne tulevat eteen, yksin ne täytyy ratkaista etukäteen.

Noudatin purjehtiessani seuraavia turvatoimia:

Pelastusliivit koko ajan päällä. Ilman niitä olisi ollut vaikea uida saareen.
Pelastusliiveissä pilli, jolla voi viheltää ohiajajille. Täysin hyödytön, kukaan ei kuullut mitään.
Taskussa kännykkä vesitiiviissä pussissa, että voi soittaa rannasta 112. Ei auttanut, koska vesitiivis pussi ei pitänyt vettä.

En noudattanut seuraavia turvatoimia (olisi pitänyt ja jatkossa aion):

Keulakannelle ei mennä purjeiden ollessa vedossa, ellei ole pakko
Jos mennään, lifeline on aina kiinni
Fenderit, keulaköydet ym hoidetaan ennen purjeiden nostoa ja purjeiden laskun jälkeen. Tämä tarkoittaa, että purjelähtöjä ei voi tehdä, tai jos tekee, pitää pysähtyä suojassa piihin ja ehkä laskea purje ja hoitaa keulatyöt sitten. Mahdolliset unohtuneet fenderit ym saavat olla kunnes on seuraava sopiva paikka hoitaa ne.
Teen listat töistä jotka pitää hoitaa ennen köysien irrotusta ja ennen purjeiden nostoa ja käyn listat aina läpi

Näillä varmistuksilla yksinpurjehdus on huomattavasti turvallisempaa. Aikaa menettää muutaman minuutin päivässä, eli ei lainkaan. Muutenkaan mitään hyvää syytä ohittaa varotoimet ei oikeastaan ole.

Rakkaudesta

vietin viikonlopun järjestäen upeita häitä Lammassaaressa. Ja puhuin rakkaudesta. Hääparin luonteelle hyvin sopien, ajattelin jakaa nämä sanat muillekin kuin 130 lähimmälle ystävälle.

Henna ja Panu,

Bestmaninä koen, että minun kuuluu tässä sanoa muutama sana rakkaudesta. En kuvittele voivani siitä teille mitään opettaa, päin vastoin. Minä olen täällä siitä oppimassa.

Tarina alkaa pari vuotta sitten Henna kertoi, miten he olivat Panun kanssa puhuneet rakkaudesta, ja nähneet sen kovin eri tavoin. Panun tuolloin sanomaa en osaa nyt referoida, mutta Hennan sanat jäivät mieleeni, ja niitä nyt tässä vapaasti tulkitsen, koska Hennahan ei enää muista mitä sanoi, joten kukaan ei ole tätä kiistämässä.

Hennan mukaan rakkaus on sitä, että aina palaa takaisin. Se on se ehdoton varmuus ja lähtökohta, että kaikissa käänteissä ja elämän yllätyksissä, on jotain, joka pysyy ja jota ei tarvitse epäillä.

Että heitti elämä eteen mitä vain, oli se sitten riitoja, muita ihmisiä tai vaikka eroja, niin rakkaus on ehdoton. Yhteinen tulevaisuus on lopulta aina kuitenkin edessä.

Rakkauden ei tarvitse olla kaunista. Sen ei tarvitse olla mukavaa. Sen ei tarvitse olla lumivalkoista. Ollakseen todellista, siinä ei tarvitse olla välttämättä mitään mitä muistella hyvällä. Sen tarvitsee vain olla ehdotonta. Tarvitsee vain aina palata takaisin.

Kuulema Panu piti Hennan käsitystä rakkaudesta aika karuna.

Ja kuten yleensäkin, olen tietenkin eri mieltä. Tämä on ehkä vahvin ja kaunein rakkauden määritelmä, jota voi olla.

Kyse ei ole vain tunteesta, miltä toisen kosketus tuntuu. Kyse ei ole vain kaipuusta olla yhdessä, kun joutuu eroon. Kyse ei ole vain yhteisistä unelmista ja tulevaisuuden suunnitelmista. Tai yhteisestä elämästä, lapsista ja kaikesta. Kyse on rakkaudesta.

Ja rakkaus on enemmän, kuin mikään näistä yksin tai kaikki yhdessä. Kaikki muu seuraa siitä.

: Kuva: Tuomas Puikkonen

Minähän en ateistina Jumalaa oikeastaan tunne, mutta tässä kohden on tapana ja tarpeen häntä hiukan siteerata. Etenkin kun kukaan muu ei sitä ole vielä tehnyt, niin rooli lankeaa minulle.

Jumala puhuu Paavalin suulla ja kynällä:

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

En tiedä, mitä katolinen Jumala tuolla tarkoitti, mutta luterilainen Jumala – ja minähän olen nimenomaan luterilainen ateisti – tarkoittaa täsmälleen sitä, mitä minä äsken itse sanoin.

Mutta tänään emme ole kokoontuneet juhlimaan rakkautta yleisesti, vaan Hennan ja Panun rakkautta erityisesti.

Henna ja Panu, olette molemmat nuoria ihmisiä, elämää vielä paljon edessään. Mutta he ovat myös kokeneet jo yhdessä paljon, hyvää ja pahaa, helppoa ja vaikeaa, niin kuin nyt elämä on. Yksi osa sitä jokeltaa tuolla pöydän alla tyytyväisenä.

Teidän rakkauttanne lähietäisyydeltä seuranneena voin sanoa, että se todella on kaikkea mitä äsken sanoin, lopulta aina ehdoton, kiistaton ja kaiken lähtökohta. Kaiken se kestää, kaiken se kärsii, ja lopulta aina palaa takaisin.

Hyvä hääväki, tämän me olemme kokoontuneet tänään tänne näkemään ja todistamaan. Tämän toivon että voimme kaikki viedä täältä mukanamme ja muistaa. Rakkautta on olemassa, se on totta.

Kiitos siitä.