Vaalirahoitukseni

Vaalirahoitus on mielestäni tärkeää kertoa ennen vaaleja julkisesti, jotta äänestäjät voivat nähdä jo ennen kuin antavat äänensä, millä rahoin ehdokas kampanjaansa tekee.

Vaalirahoituksen ennakkoilmoitukseni on luettavissa täältä. Kampanjani maksaa vajaat 13 000 euroa, josta suurin osa perustuu yksityisten ihmisten lahjoituksiin (tällä hetkellä 42 eri lahjoittajaa, kiitos kaikki!) ja toiseksi suurin omaan rahaan.

En ole ainoa, joka näkee avoimuuden arvon. Itse asiassa Vihreiden ehdokassopimuksessa lukee, että ehdokas sitoutuu ilmoituksen tekemään ennen vaaleja. Tätä kirjoittaessa Helsingin Vihreistä ehdokkaista on ilmoituksen tehnyt kahta vaille kaikki. Piraateista ja Liberaaleista kaikki sen ovat tehneet kaikki, muista puolueista harvempi.

Käytännössä useimmat ilmoitukset eivät ole kovin kiinnostavia. Budjetit ovat melko pieniä ja raha lähinnä omaa. Tunnetummilla ehdokkailla rahaa palaa enemmän ja osa siitä tulee lahjoittajilta. Vihreiden lahjoittajamääriä voi seurata helpoiten Vihreiden omasta palvelusta.

Mutta kuten avoimuudessa yleensäkin, periaate ei riipu siitä ovatko tiedot kiinnostavia. Kun kaikkien rahoitus on julkista, joku tutkiva journalisti tai nörtti voi kaivaa sieltä sen yhden, jonka rahoitus näyttääkin yllättävältä.

Näin ei nykyään ole. Ainoastaan vaaleissa valituksi tulleet ovat velvoitettuja tekemään ilmoituksen ja hekin ainoastaan jälkikäteen, jolloin rahoituksen mahdolliset epäselvyydet eivät enää teoriassakaan voi vaikuttaa heidän äänimääräänsä. Vaalirahoituksen ennakkoilmoitus on vapaaehtoinen, ja sen tekevät lähinnä tiettyjen, avoimuuteen periaatteellisesti sitoutuneiden puolueiden ehdokkaat. Käytännössä Vihreät, Piraatit ja Liberaalit. Helsingissä myös merkittävä vähemmistö Kristillisdemokraattien, Vasemmistoliiton ja Keskustan ehdokkaista on ilmoituksen tehnyt.

Jos ilmoituksen tekemisestä saadaan tehtyä yleinen tapa, pistävät ne jotka eivät sitä tee silmään. Siksi ehdokkaalta kannattaa kysyä, onko tämä julkaissut vaalirahoituksensa. Ja äänestää sellaista joka on.

Ennakkoäänestyksen alkaessa tilanne näyttää tälä, ilmoituksia yhteensä 3569
Piraatit 100% (137/137)
Vihreät 68% (1781/2600)
Liberaalit 66% (37/56)
Kristillisdemokraatit 35% (707/1971)
Vasemmistoliitto 8% (280/3203)
Keskusta 5% (394/7461)
Perussuomalaiset 2% (98/3831)
Kokoomus 0% (54/5739)
Sosialidemokraatit 0% (57/6132)
Kommunistinen puolue 0% (1/221)
RKP 0% (2/1324)

Helsingin tilanne taas:

Piraatit 100% (31/31)
Liberaalit 100% (16/16)
Vihreät 98% (125/127)
Kristillisdemokraatit 37% (48/127)
Vasemmistoliitto 31% (40/127)
Keskusta 18% (16/87)
Kokoomus 3% (5/127)
Sosialidemokraatit 3% (4/127)
Perussuomalaiset 1% (2/127)
RKP 0% (0/83)
Kommunistinen puolue 0% (0/53)

EDIT: valtakunnalliset tiedot lisätty. Listasta puuttuu alle 50 ehdokkaan puolueet.

Vapaudesta

Yksi politiikan kulmakivistä – ainakin minulle – on vapaus. Enkä puhu pelkästään juridisesta vapaudesta päättää omista asioistaan lain puitteissa, vaan tosiasiallisesta, toteutuvasta vapaudesta. Siis siitä, kuinka vapaita ihmiset ovat muokkaamaan omaa elämäänsä haluamansalaiseksi, tekemään asioita ja hakeutumaan seuraan, jonka kokevat itselleen hyväksi.

Vapaus syntyy ympäristöstä, joka mahdollistaa sen.

Se ei ole ainoa kysymys politiikassa, mutta yksi ydinkysymyksistä. Siksi lähes kaikkien päätösten kohdalla kysyn itseltäni, lisääkö tämä ratkaisu ihmisten vapautta elää kuten haluavat, vai kaventaako ehkä sitä. Jotkut päätökset ovat pelkkää hallinnointia, ja toisissa seuraukset ovat kovin monimutkaisia arvioida. Mutta usein päätösten vaikutuksia voi arvioida tällä liberaalilla periaatteella.

Esimerkiksi sosiaaliturvamme suorastaan työntää ihmisiä tilaan, jossa heidän on vaikea ottaa aktiivinen rooli elämässään. Toimeentulotuen saaja ei voi ottaa vastaan keikkatöitä, koska toimeentulotuki katkeaa, sitä leikataan ja jäljelle jäävää osuutta saa vasta pitkäksi venyneen käsittelyajan jälkeen. Hän voi toki vapaasti valita tekeekö nyt keikan ja ei syö ensi kuussa, vai kieltäytyykö ehkä kuitenkin. Käytännössä hänen vapautensa – ja myös kokemus oman elämän hallinnasta – on rajattua. Sama koskee työmarkkinatuen saajaa, jonka työvoimatoimisto velvoittaa hakemaan työpaikkoja joihin hän tietää olevansa väärä ihminen. Näissä monissa perustulo olisi osaratkaisu.

Myös kaupunkisuunnittelun kysymyksiä voi lähestyä vapauden kautta. Vanha keskiaikainen sanonta kuuluu, että kaupunki-ilma tekee vapaaksi, ja se edelleen pitää paikkansa: suuressa kaupungissa ihmisellä on enemmän mahdollisuuksia ammatilliseen erikoistumiseen, erikoisempiin harrastuksiin, erilaisiin sosiaalisiin ympyröihin… Ihmisillä on siis enemmän vapautta, ja siksi oikeus ja todellinen mahdollisuus muuttaa halutessaan Helsinkiin on tärkeä.

Kaupunkiliikenteessä vapaus toteutuu parhaiten kun mahdollisimman moni voi kulkea erilaisilla, itse valitsemillaan kulkutavoilla. Jotta joukkoliikenne olisi aidosti mahdollisuus, sen pitää muodostaa verkko, jonka avulla voi kulkea kaikkialle kaupungissa helposti ja nopeasti. Ja jotta pyöräily olisi mahdollisuus, väylien pitää olla turvallisen tuntuisia ja selkeitä. Siksi esimerkiksi Hämeentien tuleva muuttaminen joukkoliikennekaduksi lisää ihmisten vapautta: joukkoliikenne palvelee useampaa paremmin, pyöräily muuttuu mahdolliseksi monelle ja kaikkiin osoitteisiin pääsee edelleen myös autolla.

Tänä iltana Helsingin valtuusto käsittelee sosiaali- ja terveysuudistuksen valinnanvapausmallia. Me emme siitä päätä, vaan ainoastaan lausumme näkemyksen maan hallitukselle.

Ei varmaan tule yllätyksenä, että minä pidän ihmisten valinnanvapaudesta. Ajatus, että ihmiset saavat vapaammin itse valita, millaisia ja minkä tarjoajan terveyspalveluita käyttävät, on periaatteessa askel hyvään suuntaan.

Käytännössä nyt käsittelyssä olevassa mallissa on melkoisia ongelmia.

1) Hallituksen valinnanvapausmallissa on yksityisille terveysalan yrityksille ongelmalliset kannustimet, joita Osmo Soininvaara on hyvin eritellyt. Kannustinmallien rakentaminen on yleisesti vaikeaa, ja erityisen vaikeaa se on tilanteessa jossa laskun maksaa eri taho kuin hoidosta hyötyy. Soininvaaraa siteeraten

”[T]erveydenhuolto on tyyppiesimerkki alasta, jossa markkinatalous toimii erilaisten markkinavirheiden vuoksi hyvin huonosti. Avainsanoina epäsymmetrinen informaatio ja adverce selection, yhteismaan ongelma ja moraalikato. Pääero tavalliseen markkinatalouteen on se, että kun kolmas osapuoli maksaa, ostajalla ja myyjällä on kiusaus sopia maksajan pään yli hyvin kalliista hoidosta.”

2) Valinnanvapaus ei säästä, vaan todennäköisesti nostaa kustannuksia. Esimerkiksi ruotsissa näin on käynyt, ja terveydenhoito maksaakin Suomea enemmän (vaikka USAa vähemmän). Toki voidaan ajatella, että vapaudella saa ollakin hinta, ja tavallaan ymmärrän ajatuksen. Mutta kun uudistuksella halutaan säästää sosiaali- ja terveydenhoidosta 3 miljardia ja tehdään se tavalla, joka lisää kustannuksia, luvassa on suuria vaikeuksia. Tietty älyllinen rehellisyys on tarpeen.

3) Hallituksen aikataulu on mahdoton. Jos maakunnat aloittavat työnsä 1.1.2019, ja samalla hetkellä joutuvat kilpailutilanteeseen ilman mahdollisuutta valmistautua siihen, keskellä Suomen historian suurinta organisaatiofuusiota, ajautuu terveydenhoito todennäköisesti kaaokseen.Aikataulun mahdottomuuden ovat todenneet niin sairaanhoitopiirien johtajat kuin sote-uudistuksen valmistelijatkin. Hallituspuolueet eivät vaan vielä ole myöntäneet sitä. Peruskoulu-uudistus tehtiin viiden vuoden aikana, aloittaen Lapista. Miksei valinnanvapausmallikin voisi alkaa ensin yhdessä maakunnassa, ja sieltä kokemuksista oppineena vasta levittää muualle maahan? Voisi tulla aika paljon halvemmaksi.

Nyt esitetyssä muodossa valinnanvapausmalli ei toteuta tavoitteita, joihin sillä pyritään. Itse asiassa esityksen omista vaikuttavuusarvioistakin voi tämän lukea. Ja jos terveydenhoitojärjestelmämme ajetaan kriisiin, näkyy se ihmisten terveydessä, mikä puolestaan heikentää heidän toimintamahdollisuuksiaan ja siis vapauttaan. Siksi suhtaudun nyt esitettyyn malliin melko kriittisesti.

4000km kuormapyörällä

Laatikkopyörän mittarissa tuli 4000 kilometriä täyteen. Se on suunnilleen matka Helsingistä Kabuliin. Hankimme pyörän 2015 joulukuussa, joten kuukautta kohden on ajettu 260 kilometriä, päivää kohden kahdeksan ja puoli.

Nyt on siis hyvä hetki kirjata ylös muutamia kokemuksia pyörästä.

Pyörämme on Christiania 2wheeeler. Se on tanskalaisten kopio perinteisestä hollantilaisesta kaksipyöräisestä bakfietsistä. Hollantilaiset ovat tavanneet harrastaa näitä kaksipyöräisiä, kun tanskalaisilla taas perinteisesti on ollut kolmipyöräisiä laatikkopyöriä, joista Christiania Bikes on tunnetumpi. Olen ajanut aika paljon kummankinlaisilla pyörillä, joten muutama sana niiden eroista hyvässä ja pahassa

Kolmipyöräinen laatikkopyörä korvaa auton monessa käytössä, muttei polkupyörää juuri missään. Sillä voi kuljettaa suuria määriä tavaraa tai helposti useita lapsia (neljä, suurimmilla malleilla jopa 8). Rauhallisessa nopeudessa kolmipyörä on vakaa, ja suuriin nopeuksiin sillä ei pääsekään, paitsi alamäessä. Talven jäätöyssyissä se on vähän ikävä.

Kaksipyöräinen laatikkopyörä on pienempi ja nopeampi. Meille se oli ehdoton valinta, koska sama pyörä jolla jompi kumpi aamulla vie lapset toimii kulkuneuvona lopun päivää. Kaksi pyörää voi myös sovittaa samaan ajolinjaan, mikä tekee kulkemisesta epätasaisessa maastossa (lue: pyöräteillä) helpompaa. Lapsia mahtuu kyytiin kaksi, lyhyelle matkalle kolmaskin, mutta sitten on jo ahdasta. Kaksipyöräinen sopii huonommin kävelynopeuteen, vaan sillä pitää liikkua jotta se olisi vakaa. Toisaalta 40km/h nopeus ei ole mikään ongelma myöskään.

Valinta pyörätyyppien välillä on siis ennen kaikkea kiinni siitä, millaista kulkupeliä tarvitsee.

Sähkö. Hanki se. Erityisesti talviajossa sähkö on aivan ehdoton lisävaruste, kun pitää ajaa lapset kyydissä hangessa, sohjossa ja jääpolanteilla. Suosittelen kaikille kuormapyörän hankkijoille kaikkiin käyttöihin sähköjä. Christianian sähkö toimii kaasukahvalla, eli saadakseen sähköapua, pitää sekä polkea että kääntää kahvasta. Käytännössä sähköä tulee käytettyä ylämäissä, liikkeellelähdössä (ja vastatuulessa jos on kiire). Minulle tällainen rajattu sähkön käyttö tuntuu paremmalta, mutta jotkut tykkäävät enemmän koko ajan päällä olevasta sähköstä.

Nastarenkaat. Omaan krossariini en tänä talvena vaihtanut niitä ollenkaan, mutta kuormapyörään heti ensimmäisten pakkasaamujen jälkeen. Pitkän ja painavan pyörän kanssa on kuitenkin enemmän sähläysvaraa ja lapsia kyydissä. Ja sähköllä voi kuitata kasvanutta vastusta. Suosittelen.

Kuomu on varsinkin talvella ja pienten lasten kanssa hyvä, jottei kylmä viima osu naamaan ja jotta koppa ei ole aamuisin täynnä lunta (meillä pyörä viettää aikaansa ulkosalla). Kuomu on kulutustavaraa, ja jossain vaiheessa menettänee vedenpitävyytensä.

Huolto. Kannattaa. Pyörä on käynyt nyt kahdesti isommassa huollossa, rumpujarrua on vähän säädetty ja levyjarruun vaihdettu palat. Etulampun kiinnike katkesi ja vaihdoin sen ja molemmat ulkokumit on kertaalleen vaihdettu uuteen. Lisäksi pressun kiinnikkeitä on ommeltu uusiksi ja pari pulttia vaihdettu. Ensi talveksi luultavasti pitää vaihtaa toinen jarruvaijeri ja parin vuoden sisään kuomu.

Kaiken tämän laskien, kilometrihinta pyörälle on alle euron. Ja laskee koko ajan kun kilometrejä kertyy lisää. Se on oikeastaan aika halpaa. Kalliimpaa tietysti kuin mennä ratikalla, mutta kun pitää saada kaksi apinaa tarhaan joka ei ole ratikkapysäkin vieressä ja vielä päästä itse töihin, pyörä on miljoonasti kätevämpi.

Tai jos haluaisi laskea kunnolla, niin pyörähän säilyttää arvonsa melko hyvin. Todellista kulua on siis juoksevat kulut – ehkä 10c/km ja arvon alenema, joka lienee 10-20c/km. Yhteensä 20-30c/km. Halvempaa kuin autoilu, laskettuna kilometrikorvauksen mukaan.

Ainoa merkittävä puute 2wheelerissä on oikeastaan jalka. Bakfietseissä on jalka joka koskettaa neljästä pisteestä maahan ja on helppo painaa jalalla maahan. 2wheelerissä sen sijaan vain kahdesta kohti koskettava, mikä tekee vaikeammaksi nostaa pyörä jalalle. Lisäksi ainakin meidän pyörässämme jalan ”lukituspala” on altis vääntymään ja myös vääntyy, mikä tekee käytöstä vielä hankalampaa (kuulema kaikille ei kyllä käy näin). Jos joku tietää, missä Helsingissä pääsisi hitsaamaan tai voisi teettää pienen hitsaustyön helposti, niin olisin kiinnostunut.

Kokonaisuutena suosittelen kyllä kuormapyörää kaikille lapsiperheille, joilla on tarvetta liikkua kaupungissa. Elämämme olisi paljon vaikeampaa ilman sitä. Yleisemmin tämä on esimerkki siitä elämäntapojen moninaisuudesta, jonka kaupunki mahdollistaa. Yksi tarvitsee elämäänsä farmarivolvon, toiselle kuormapyörä on ratkaisu kaikkeen, kolmas kulkee vain kävellen tai ratikalla. Mikään näistä tavoista ei ole sinänsä väärin, vaan ihmisten elämäntilanteet ja mieltymykset ovat erilaisia.

Mitä Sipilä oikeastaan sanoi Malmista?

Pääministeri Sipilä sanoi että ”hallitus on valmis pelastamaan Malmin lentokentän”. Epäselväksi jäi, mitä hallitus on itse asiassa valmis tekemään säilyttääkseen Malmin lentokäytössä.

Onko Sipilä valmis vaihtamaan Malmin toiseen maa-alaan?

Malmin kentän alue ympäristöineen on 300 hehtaaria ja sinne suunnitellaan noin 25 000 asukkaan asuinaluetta. Helsinki ja valtio ovat sopineet, että Helsingin tulee kiihdyttää asuntotuotantoa, koska koko maan etu vaatii, että Helsingissä on asuntoja tänne muuttaville. Ja juuri näihin sopimuksiin liittyen edellinen hallitus päätti valtion luopuvan malmin kentästä, jotta Helsingissä olisi maata johon niitä rakentaa.

Valtion pitäisi siis löytää Helsingistä toinen, saman kokoluokan maa-alue. Käytännössä ainoa edes likimain yhtä suuri alue Helsingissä on Santahamina. Sinne tosin tuskin saisi sovitettua luontoarvot huomioiden paljon yli 10 000 asukasta, ja liikenteellisestikin se on Malmia vaikeampi kohde.

Hallitus ei ole tarjonnut Helsingille Santahaminaa vastineeksi Malmin kentästä. Ja tuskin tulee tarjoamaankaan, se haluttaneen pitää nykykäytössä.

Onko Sipilä valmis ostamaan Malmin?

Käypä hinta Malmin kentän alueelle tulee nykyisessä tilanteessa Helsingin kaupungin suunnitteleman käytön, eli asuntotuotannon mukaan. Kaupunginhallituksen jäsen Hannu Oskala arvioi hinnaksi 500 – 1000 miljoonaa. Käsittääkseni arvio on oikeaa suuruusluokkaa.

Jos hallitus haluaisikin käyttää Malmin ostamiseen vajaan miljardin, ratkaisematta jäisi silti kysymys siitä, missä ihmiset voisivat asua. Seteleiden alla kun tulee talvella kylmä.

Hallitus ei myöskään ole tarjoutunut ostamaan Malmin aluetta Helsingiltä. Jos olisi, kaupunginhallitukselle olisi kyllä kerrottu siitä. Vaikea uskoa myöskään, että valtion budjetista irtoaisi tähän miljardi.

Onko Sipilä valmis ottamaan Malmin pakkokeinoin?

Valtio sopi 2014 Helsingin kaupungin kanssa, että se vetäytyy Malmin kentän toiminnasta, irtisanoo maanvuokrasopimuksensa (maat ovat koko ajan olleet Helsingin kaupungin) ja myy rakennukset Helsingille. Kaikki tämä myös toteutettiin.

Sipilän omin sanoin: ”[H]allitus on selvitellyt sopimuksen purkamisen mahdollisuutta. Siinä tulimme oikeuskanslerin ohjeiden mukaisesti siihen tulokseen, että se tie on mahdoton.”

Hallitus on siis kysynyt oikeuskanslerilta, onko Suomessa omaisuudensuoja voimassa, ja voiko tekemänsä sopimuksen peruuttaa sillä perusteella, että tuli katumapäälle. Oikeuskansleri ilmeisesti on vastannut, että Suomessa on voimassa omaisuudensuoja.

Kysyminen on toki täysin ok, mutta vastaus ei varmaan ollut kovin yllättävä.

Sipilä ei sanonut mitään konkreettista siitä, mitä hallitus oikeasti malmin suhteen tekisi, eikä hallitus ole myöskään mitään konkreettista tehnyt. Vaikuttaisikin siltä, että Sipilän halitus ei itse asiassa ole aikeissa tehdä mitään säilyttääkseen Malmin lentokentän. Jollei piakkoin tule jotain konkreettista ehdotusta, kyse lienee pelkästä vaalitempusta. En pidättäisi hengitystäni.

Vaikutelmaa vaalitempusta korostaa se, kuinka Sipilä yrittää kaataa syytä sopimushaluttomuudesta Helsingin niskoille, vaikka hallitus itse ei ole tehnyt oikeastaan minkäänlaista aloitetta asiassa.

Mutta voisiko kenttää edes säilyttää jotenkin?

Löytyisikö jokin ratkaisu, jossa kaikki voittavat? Sellainen, jossa kenttä säilyy lentokäytössä, asukkaille saadaan taloja ja kaikki voivat olla tyytyväisiä?

Valitettavasti ei.

Vaihto Santahaminaan ei liene hyvä maanpuolustuksen kannalta, eikä se olisi kovin tyydyttävä Helsingin kaupunkirakenteenkaan kannalta: Saari on liikennesumppu, ja realistinen rakentaminen Malmia vähäisempää.

Jos valtio vain ostaisi Malmin, Helsinki voisi toki kuitata noin puolet veloistaan. Kaupungin kassan kannalta kiva, mutta ratkaisu olisi vastuuton niin valtion kuin Helsinginkin osalta. Valtio velkaantuu koko ajan nopeasti, ja sen rahoille on oikeasti monia tähdellisiä käyttöjä. Helsinki puolestaan tarvitsee asuntoja kaupunkilaisille, eikä raha noin vaan muutu asunnoiksi.

Asuntojen rakentaminen kentän vierelle ja lentotoiminnan säilyttäminen ei sekään ole mahdollista. Mietin itse samaa ajatusta jo 2014, kun Malmin kysymys muuttui ajankohtaiseksi. keskustelut suunnittelijoiden kanssa saivat minut vakuuttumaan, että lentokentän melu ja meidän melko tiukat melunormimme tekevät yhdistelmästä mahdottoman. Asutuksen sijoittelu ryppäinä kentän ympärille ei myöskään tuottaisi toimivaa kaupunkirakennetta.

Sellaista vaihtoehtoa, jossa Malmin kentälle ei rakenneta asuntoja, mutta Helsingin valtiollekin lupaamat tavoiteet rakentaa uusia asuntoja täyttyvät ei löydy. Malmin säilyttäminen tarkoittaisi (kaupungin saamatta jäävien tulojen lisäksi) asuntotuotannon notkahdusta ensi vuoskymmenellä, pahenevaa asuntopulaa ja voimakkaammin kohoavia asuntojen hintoja.

Minä en halua sitä, eikä Helsingin kaupunginvaltuusto halua sitä. Ja jos maan hallitus suhtautuu tehtäväänsä vakavasti, eivät hekään oikeasti halua sitä.

Tervetuloa Stadiin Paavo!

Paavo Väyrynen on lähdössä Helsingin politiikkaan. Minusta se on hyvä asia.

En ole Paavon kanssa monestakaan asiasta samaa mieltä. Mutta mielestäni on hyvä, että Paavon esittämä ajattelutapa on myös selvästi edustettuna vaaleissa. Paavo ilmoittaa perustamansa ”Terve Helsinki” -listan päämääräksi, että:

”Helsingin kaupunki keskittyy alueellaan jo asuvien ihmisten – sekä kantasuomalaisten  että maahanmuuttajien – olojen ja elämän laadun kohentamiseen sen sijaan, että varoja tuhlataan vahingolliseen keskittävään metropolipolitiikkaan”

Ajatus on, että uusia asuntoja ei pidä rakentaa, ja Helsingin väkiluvun ei pidä kasvaa. Paavon aiempien kirjoitusten perusteella tavoite on ”ohjata” väkiluvun kasvu suurten keskusten sijasta pitkin maata, etenkin haja-asutusalueille.

Kysymys siitä, pitääkö Helsingin kasvaa ja miksi Helsingin pitää kasvaa nousee esiin muuallakin, Paavo ei ole ajatuksen kanssa yksin. Jos naapurin uusi kerrostalo peittää ilta-auringon tai entiseen lasten leikkimetsään nousee taloja, totta kai ihminen kysyy, että ketä varten näin tehdään ja miksi juuri minun takapihalleni. Siksi on hyvä, että Paavo nostaa kissan pöydälle.

Paavo Väyrynen muuttaa Helsinkiin vastustaakseen ihmisten muuttoa Helsinkiin. Minä kannatan ihmisten mahdollisuutta muuttaa helsinkiin, ja toivotan siis Paavon tervetulleeksi. Kuva Wikipedia

Paavon perusajatuksen voisi kuvata rajat kiinni -politiikaksi kaupungin tasolla. Laitetaan Helsingin rajat kiinni, kukaan ei ole tervetullut. Älkää muuttako tänne, menkää pois.

Se on ihan todella huono idea.

Ensinnäkin, se on huono idea niille ihmisille, jotka haluaisivat muuttaa Helsinkiin. kaupungistuminen ei perustu pakkoon, vaan yhä useampi ihminen kokee kaupungin paremmaksi paikaksi itselleen.

Erityisen totta tämä on vähemmistöjen kohdalla. Esimerkiksi seksuaalivähemmistöön kuuluva saattaa pienellä paikkakunnalla olla ikäluokassaan lähes ainoa oman vähemmistönsä edustaja – vaikkapa homo. Vähän isommassa kaupungissa on jo homopiirit, joissa voi tutustua muihinkin ja vielä isommassa ne piirit eivät ole ihan niin pienet enää. Ei ole sattumaa, että seksuaalivähemmistöihin kuuluvat, vieraskieliset ja vähemmistöuskontojen harjoittajat kaikki hakeutuvat suuriin kaupunkeihin.

Myös monet muut haluavat kaupunkiin, koska kaupunki tarjoaa mahdollisuuksia. Mitä isompi kaupunki, sen monipuolisemmat työmarkkinat siellä on ja sitä helpompi on löytää itselleen sopivia töitä. Esimerkiksi Kuopiossa (joka ei ole ihan pieni), tietoturva-asiantuntija on ihan vaan tietoturva-asiantuntija, mutta Helsingissä on erikseen työmarkkinat ja erikoistumismahdollisuus johdon tietoturvakonsultointiin, tietoturvaan IT-järjestelmissä, viestiliikenteessä (telco- tai IP-tekniikalla) tai on täällä tietoturvan tutkimustakin.

Ja kaupunki tarjoaa tietenkin myös mahdollisuuksia pariutumiseen, erikoisempiin harrastuksiin (nyrkkeilyä voi harrastaa melkein kaikkialla Suomessa, mutta shakkinyrkkeilyä vain Helsingissä) ja ties mihin. Jokaisella helsinkiin muuttavalla on omat syynsä muuttaa, mutta ne kaikki ovat heille itselleen hyviä ja tärkeitä syitä.

Minä haluan, että ihmisillä on mahdollisuus muuttaa Helsinkiin, jos he niin haluavat. En halua pakottaa heitä pysymään poissa.

Toisekseen, rajojen sulkeminen on huono idea nykyisten helsinkiläisten kannalta. Helsingissä on krooninen asuntopula, jonka takia ihmiset joutuvat muuttamaan yhä kauemmas kehyskuntiin ja asuntojen hinnat Helsingissä nousevat monien ulottumattomiin. Ja niilläkin, jotka saavat tarpeeksi lainaa, alkaa velkamäärä jo hirvittää ja lyhennykset kiristää budjettia.

Asuntojen hintojen ja vuokrien nousu johtuu ennen kaikkea siitä, että asuntoja on liian vähän. Ja jos emme rakenna paljon lisää asuntoja, nousu tulee vain kiihtymään, koska halukkaita tulijoita riittää.

Suuri osa Helsingin kasvusta tulee lapsista, jotka syntyvät tänne. Pieni lapsi toki voi asua yksiön nurkassakin, mutta jossain iässä hän lopulta tarvitsee oman asunnon. Jos emme rakenna lisää asuntoja, niitä ei ole. Ajatus että Helsinki ”keskittyy täällä jo asuvien ihmisten olojen parantamiseen” tarkoittaa, että pakotamme lapsemme muuttamaan pois.

Kolmannekseen, kaupungin kasvun estäminen haittaa koko Suomea. Yli kolmannes Suomen bruttokansantuotteesta tulee Helsingin seudulta. Globaali talous muuttuu yhä enemmän siihen suuntaan, että metropolit ovat uutta taloutta ja hyvinvointia tuottavia alueita ja niiden ero muihin alueisiin vain kasvaa.

Suuri syy tähän ovat ns. kasautumisedut. Kun yritykset ja toimijat sijaistevat lähellä toisiaan, niiden väliset yhteydet ovat mutkattomampia ja tapahtuu enemmän satunnaisia tapaamisia joista seuraa uutta yhteistyötä ja innovaatioita. Uudet startupit ja tulevaisuuden vientiyritykset syntyvät baaripöydässä, roolipelisessiossa, tennishallin pukuhuoneessa tai trendikahvilassa. Ja jotta näin käy, tarvitaan paljon baareja, tenniskenttiä, kahviloita ja ennen kaikkea paljon muita ihmisiä, joiden seurassa ihmiset voivat aikaansa viettää ja törmätä uusiin ajatuksiin.

Jos ihmisiä estetään muuttamasta Helsinkiin, menetetään kaikki se korkeampi tuottavuus, jonka he voisivat Helsingissä tuoda. Helsingin seutu vastaa yli puolesta Suomen viennistä, ja kaupungissa syntyvät vientiyritykset tuottavat kysyntää alihankinnalle myös kaupungin ulkopuolelle. Koko Suomi kärsii jos kaupungistumista aktiivisesti estetään. Esimerkiksi Ruotsin Suomea korkeampi tuottavuus on osin selitettävissä Ruotsin tiiviimmillä kaupungeilla.

Näistä syistä Paavon antimetropolipolitiikka – siis ajatus estää Helsingin kasvu ja pakottaa ihmiset muuttamaan muualle – on todella haitallinen kaikille jotka haluaisivat muuttaa Helsinkiin, kaikille jotka asuvat nyt Helsingissä ja itse asiassa muillekin suomalaisille.

Minä haluan Helsingin olevan avoin kaupunki, joka toivottaa kaikki tervetulleeksi. Kaupunki, johon ihmiset voivat kotiutua ja jossa on tilaa myös heidän lapsilleen, jos haluavat täällä pysyä. Kaupunki, joka uskoo parempaan huomiseen, eikä käperry itseensä pikkuhiljaa kuihtumaan. Uskon, että sellainen kaupunki on parempi meille kaikille.

Siksi minusta on hyvä, että Paavo Väyrynen on ehdolla kuntavaaleissa. Jotta vaihtoehdot ovat ainakin selvillä. Avoin vai suljettu kaupunki – sinä päätät.

Siis tervetuloa Helsinkiin Paavo!

Tieliikennelaki ja pyöräliikenne

Liikenneministeriö julkaisi tänään esityksen uudeksi tieliikennelaiksi. Esitystä on valmisteltu pitkään, ja olen itsekin ollut Pyöräliiton puolesta lukuisia kertoja keskustelemassa virkamiesten ja ministerinkin kanssa sen yksityiskohdista.

Tässä muutama nopea kommentti esityksen pyöräilyä koskevista osista. Pyöräliitto tulee aikanaan antamaan laista laajemmankin lausunnon, johon keräämme yksityiskohtia tämänkin tekstin kommenteista.

Liikennesäännöt eurooppalaisemmiksi

Tieliikennelain uudistus on monella tapaa parannus pyöräilyn olosuhteisiin Suomessa. useita Euroopassa käytössä olevia käytäntöjä otetaan käyttöön ja eri puolilla maata olleita kokeiluja vakinaistetaan.

Pyörätiet merkitään selvästi yksisuuntaisiksi tai kaksisuuntaisiksi. Jatkossa pyörätie on oletuksena yksisuuntainen ja kadun oikeassa reunassa. Jos se on kaksisuuntainen, tämä merkitään erikseen. Muutos on parannus nykytilaan, jossa yksi- tai kaksisuuntaisuudesta on hyvin vaikea saada selvää. Samalla pyöräilijän velvoite käyttää pyörätietä rajataan koskemaan vain oikean reunan pyörätietä.

Pyörätien jatke merkitään jatkossa vain paikkoihin, joissa autoilijoilla on väistämisvelvollisuus pyöräilijään nähden. Ja vastaavasti pyöräilijä voi merkinnän nähdessään luottaa väistämisvelvollisuuteen. Muualla käytetään suojatien merkintää. Ja laissa lukee erikseen, että suojatielläkin saa ajaa. Muutos on hyvä, koska nykyisellään pyörätien jatke ei tarkoita oikeastaan mitään: se ei vaikuta kenenkään velvollisuuksiin. Parempi säästää merkintä tilanteisiin, joissa sillä on merkitystä.

Pyörätien jatkeelle tulee oma liikennemerkki, ja jatkossa se tarkoittaa väistämisvelvollisuutta autoilijoille

Pyöräliikenteen liikennevalot muutetaan pyöränkuviksi nykyisen pyöreän lampun sijasta, mikä tekee selväksi, ketä valot koskevat.

Lakiin tuodaan uutena väylätyyppinä pyöräkatu, eli ensisijassa pyörille tarkoitettu katu jolla saa ajaa myös autolla. Ensimmäisiä pyöräkatuja on jo suunniteltu Joensuussa ja Helsingissä.

Yksisuuntaisille kaduille voi jatkossa sallia pyöräliikenteen myös vastasuuntaan liikennemerkillä. Tämä monissa Euroopan kaupungeissa yleinen käytäntö helpottaa ratkaisuja ahtaissa keskustoissa, kun hiljaisilla yksisuuntaisilla voidaan sallia joustavampi pyöräliikenne.

Yhdessä nämä ja muutamat pienemmät muutokset vievät ajattelua pyöräteistä lähemmäs useimpien Euroopan maiden tapaa. Pois perinteisestä ”kevyen liikenteen” ajattelusta, jossa pyöräilijöitä ajatellaan jalankulkijoina.

Kypäräsäädös poistuu

Säädös pyöräilykypärästä poistetaan laista. Nykyinen säädös on suositus, ei velvoite, ja yleisperiaatteena lakiin kirjataan vain velvollisuuksia. Suosituksia annetaan valistuskampanjoissa.

Tämä ei tarkoita, etteikö kypärän käyttö olisi järkevää erityisesti maantieajossa ja pyöräurheilun eri muodoissa. On se. Mutta suositus laissa antaa kuvaa, että pyöräily olisi yleisesti jotenkin vaarallista, mitä se ei ole. Lisäksi suositusta on laajasti tulkittu väärin, että se velvottaisi kypärän käyttöön.

Pyöräilyn terveyshyödyt ovat moninkertaiset verrattuna melko vähäiseen onnettomuusriskiin.

Pyöräliiton näkemyksen mukaan on tärkeintä kannustaa ihmisiä pyöräilemään enemmän. Vanhan lain kypäräsuositus sotii tätä tavoitetta vastaan ja sen tuomat liikenneturvallisuushyödyt ovat kyseenalaisia: pyöärliikenteen turvallisuuden kannalta tärkein tekijä on pyöräilijöiden määrä, ja kypärävaatimukset laskevat pyöräilyn määrää. Siksi esitys poistaa pykälä laista on hyvä.

Mitä puuttuu?

Suurin puute on pyörätielle auton pysäyttäminen. Sitä koskeva monimutkainen säädös ei parane yhtään, vaan jopa huononee vähän. Nykylakikaan ei siis salli pysäköintiä pyörätielle, mutta pysäyttämissäädös on kaikkine monimutkaisine ehtoineen johtanut käytäntöön, että pyörätielle tai jalkakäytävälle pysäköinnistä ei juuri koskaan sakoteta. Ja liikennekulttuuri on sen mukainen.

Useimmissa Euroopan maissa jakeluautot, taksit ja vastaavat pysähtyvät ajoradalle, ja tarvittava lastaus hoidetaan siitä. Se on yksinkertaista ja suhteellisen ongelmatonta. Suomessa on muodostunut tavaksi pysähtyä jalkakäytävälle tai pyörätielle.

Periaatteessa nykylakikin lähtee ajoradalle pysäyttämisestä: pyörätielle saa pysäyttää vain, jos muuta paikkaa ei ole, eli pysähtyminen ajoradalla on kielletty. Käytäntö vaan on toinen, ja siksi lakiin tarvitaan muutos, joka ohjaa liikennekulttuurin oikeille urille ja mahdollistaa väärinpysäköijien sakottamisen. Yksinkertaisinta olisi kieltää auton pysäyttäminen pyörätiellä, poislukien hätätilanteet.

Pyöräilijän ohittamisesta lakiehdotus sanoo vain ”Ohittajan on pidettävä turvallinen väli ohitettavaan ajoneuvoon tai jalankulkijaan ja muutenkin huolehdittava, että ohitus ei vaaranna turvallisuutta.” Tämäkin säännös on periaatteessa hyvä, mutta liikennekulttuuri ja oikeuskäytäntö on muodostunut sellaiseksi, että edes pyöräilijän päälleajoissa ei katsota ohitusetäisyyden olleen liian pieni (vaikka ohitus määritelmällisesti vaaransi turvallisuuden, kun kerran ohittaja osui ohitettavaan).

Tässäkin lain pitäisi olla selkeämpi sen suhteen, miten pyöräilijä ohitetaan riittävän kaukaa. Esimerkiksi Espanjassa käytössä oleva 1,5 metrin minimietäisyys olisi hyvä.

Kolmas puute on taajamanopeusrajoitus, joka on esityksessä nykyinen 50 kilometrissä tunnissa. Tämä nopeusrajoitus periytyy ajalta, jolloin kaupungeissa todella ajettiin viittä kymppiä; nykyään useimmilla kaduilla on jo erikseen nopeusrajoitus 30km/h tai 40km/h. Yleisrajoituksen tulisikin vastata normaalia tilannetta liikenneympäristössä.

Taajamien yleisnopeusrajoituksen laskeminen ohjaisi kaupunkisuunnittelua siihen suuntaan, että tehdään ensi sijassa hyvin toimivaa, viihtyisää ja turvallista kaupunkia. Ja kaduille, joilla tarvitaan nopeampaa liikennettä voitaisiin laittaa korkeampi nopeusrajoitus erikseen.

Näistä puutteista huolimatta esitys tieliikennelain uudistuksesta on hyvä. Puuttuvia osia pitää vielä vaatia lisättäväksi.

Voiko Helsinki toteuttaa perustulon?

Maan hallitus käynnisti perustulokokeilun, jota on kansainvälisen kiinnostuksen lisäksi myös kritisoitu suppeudesta ja koeasetelman ongelmista. Itse jäin kritiikin sijasta pohtimaan, voisiko Helsinki toteuttaa perustulon paremmin?

Perustuloahan kannattaa selvittää ja kokeilla. Sen suurin arvo on varmuudessa, jonka se ihmisille tuo: joka kuu tilille tippuu tietty summa, teit mitä vain. Nykyinen sosiaaliturva rankaisee erityisesti työkeikoista: jos ansaitset yhdessä kuussa vähän, seuraavan kuun tukiasi leikataan jopa samalla summalla. Lisäksi tuet ensin perutaan ja sitten myönnetään uudelleen, mistä voi seurata jopa useamman kuukauden viive. Jokainen työkeikka riskeeraa siis seuraavan kuun toimeentulon, eikä siitä jää käteen juuri mitään lisää.

Yksi viime vuoskymmenten muutos politiikassa on ollut (suurten) kaupunkien roolin kasvaminen. osin valtioiden kustannuksella. Kun väestö, talous ja muu inhimillinen toiminta keskittyy yhä voimakkaammin kaupunkiseuduille, näiden keskittymien polittinen painoarvo nousee.

Hyvä esimerkki tästä ilmiöstä Suomessa on lasten oikeus päivähoitoon ja sen käsittely. Hallitus linjasi, että oikeutta rajataan säästösyistä. Oppositiopuolueet tietenkin vastustivat, samaten työntekijät ja monet tutkijat. Kunnista, jotka lausuivat lakiesityksestä oli osa enemmän kriittisiä, osa vähemmän. Joskus ennen asia olisi ratkennut siihen, kun eduskunta säätää lain. Sitä myöten selvä, vaikka jupina aina jatkuu. Mutta kun laki oli tulossa käsittelyyn, Helsinki teki linjauksen, että oikeus päivähoitoon säilytetään joka tapauksessa, laista riippumatta. Merkittävä osa suuremmista kaupungeista seurasi Helsingin esimerkkiä.

Perustulo on kysymyksenä tietenkin monimutkaisempi kuin päivähoito-oikeus. Se on merkittävä muutos sosiaaliturvaan, ei vain olemassa olevan palvelun säilyttämistä. Ja kyse on myös paljon suuremmista rahoista. Perustulo vaatii muutoksia syvällä sosiaalipolitiikan ytimessä, joka on perinteisesti katsottu valtion pelikentäksi. Mutta toisaalta niin on subjektiiviset oikeudetkin.

Maailma on menossa suuntaan, jossa perustulon kaltainen sosiaalipolitiikan uudistus sopii keskusteluun myös kaupungin politiikassa.

Perustulo auttaa kiipeämään yhteiskunnan luokkia, vaikka jalat eivät aina kantaisi

Kunnalla on oikeus kerätä veroja ja oikeus maksaa asukkailleen tukia. Ne ovat periaatteessa riittävät edellytykset toteuttaa perustulo. Käytännössä eivät ihan.

Vihreiden tuoreimmassa perustulomallissa maksettaisiin jokaiselle kansalaiselle 560€ kuussa verottomana. Helsingissä on noin 530 000 täysi-ikäistä, joten kustannus olisi noin 3,5 miljardia. Vertailun vuoksi, Helsingin budjetti on nyt noin 4,5 miljardia.

Vihreiden perustulomallissa nykyinen sosiaaliturva korvattaisiin pääosin perustulolla, ja lisäksi verotusta säädettäisiin niin, että hyvä- ja keskituloisilta perustulo käytännössä verotettaisiin pois. Näin mallista saadaan kustannusneutraali, eli se on rahojen puolesta realistista toteuttaa.

Helsinki ei kuitenkaan voi muuttaa olemassa olevaa sosiaaliturvaa (eikä tehdä etuudesta verotonta) ja verotustakin voi muuttaa lähinnä nostamalla kuntaveroa. Kolmen ja puolen miljardin kerääminen edellyttäisi kuntaveron nostoa noin 26 prosenttiyksiköllä, 45 prosenttiin. Se on aika kaukana mistään realismista.

Täysimittaista perustuloa Helsinki ei siis voi nykyisellään toteuttaa. Mutta entä osittainen perustulo?

Osittainen perustulo

Osittaisia perustulomalleja on jo kokeiltu maailmalla. Israelissa käynnistettiin 2008 perustulokokeilu (tai tarkemmin ottaen negatiivisen tuloveron kokeilu, palaan eroon myöhemmin), jossa tietyt pienituloiset ryhmät neljässä kaupungissa saivat noin 100 euron taatun toimeentulon, riippumatta siitä, saavatko työtuloja tai saavatko muita sosiaaliturvan muotoja. Tulotason noustessa tuki liudentuu nollaan. Pari vuotta myöhemmin malli laajennettiin koko maahan, ja sitä on ulotettu muutoinkin suurempaan ihmisjoukkoon, ei kuitenkaan vielä kaikille.

Israelin mallin hyödyistä en ole löytänyt kattavaa analyysiä, mutta uutislähteet sanovat sen vähentäneen köyhyyttä ja lisänneen työllisyyttä. Yhdysvalloissa EITC-ohjelman, jossa on vastaavia piirteitä, katsotaan parantaneen työllisyyttä selvästi.

Mitä jos Helsingissä toteutettaisiin 100 euron osittainen perustulo? Selvää on, että satasen osittainen perustulo ei riitä turvaamaan kenenkään elämää, mutta sen saisi pitää riippumatta työnteosta ja se parantaisi siis pientä palkkaa saavien asemaa. Lisäksi se ei olisi riippuvainen Kelan käsittelyajoista ja takaisinperinnöistä ja maksunkeskeytyksistä, vaan ainakin vähän rahaa tulisi tilille aina luotettavasti. Ja Israelin esimerkki antaa osviittaa, että se saattaisi hyvinkin parantaa työllisyyttä, kun kannusteet olisivat paremmat ja ihmisten olisi helpompi hankkia töitä.

(tässä välissä huomautan, että tämän blogauksen laskelmat oikovat hiukan yksityiskohdissa, eivätkä siis anna täysin oikeaa kuvaa vaikutuksista kuntatalouteen. Tarkoitus on selvittää itselleni suuruusluokkia, ei niinkään tarkkaa kustannusta. Jossain voi myös piillä suurempiakin virheitä)

Mitä maksaisi, jos kaikille aikuisille helsinkiläisille maksettaisiin 100 euron perustulo? Oletetaan, että perustulo korvaisi nykyisiä tukia ja etuuksia tuon 100 euron osalta, eli työttömyysturvaa, toimeentulotukea, asumistukea, opintotukea jne saavien saama tuki leikkaantuisi tuon 100€ osalta. Toimeentulotuki toimii näin jo automaattisesti, muiden tukien osalta tämä edellyttäisi valtiolta lainsäädäntöä. Oletetaan lisäksi, että valtio osallistuu hankkeeseen näin säästämällään summalla.

Helsingissä on vajaat 530 000 aikuista asukasta. Heistä työttömyysturvaa saa 44 000, opintotukea 36 000, asumistukea 34 000 ja toimeentuloa 41 000. Koska nämä ihmiset ovat osin samoja, oletetaan että noin 130 000 hengen osalta siis perustulo ei muuttaisi tukien kokonaissummaa (s.o. ei lisäkustannusta).

400 000 helsinkiläiselle 100€ kuussa maksaa 480 miljoonaa euroa vuodessa. Mutta koska perustulokin olisi kohtuullisesti ansaitsevalle veronalaista tuloa (Helsinkihän ei voi muuttaa verotuksen sääntöjä), todellinen nettokulu kaupungille olisi noin 380 miljoonaa. Se vastaa noin vajaan 3 prosenttiyksikön nostoa kunnallisveroon.

Nykyisellään Helsingin kunnallisvero on 18,5 prosenttia – neljänneksi alin manner-Suomessa Kauniaisen, Espoon ja Eurajoen jälkeen. Kolmen prosenttiyksikön nosto nostaisi sen 21,5 prosenttiin. Samalle tasolle esimerkiksi Kotkan ja Kuhmon kanssa. Savonlinnassa veroprosentti on vielä äyrin korkeampi, 22,5. Tämä olisi suuri veronkorotus, mutta kuviteltavissa olevan rajoissa.

Erona korkeamman veroprosentin kaupunkeihin Helsinki maksaisi korotuksen takaisin veronmaksajille perustulona. Vaikutus usiempien työssäkäyvien kukkarossa olisi siis lähellä nollaa. Tosin, koska kaupunki ei voi säätää verotuksen rakennetta, pienituloiset saisivat käteen enemmän kuin menettävät ja suurituloiset maksaisivat enemmän kuin perustulona saavat. Raja asettuisi ehkä suunnilleen 3800€ kuukausitulojen paikkeille: sitä vähemmän ansaitsevat voittaisivat ja parempituloiset häviäisivät.

Periaatteessa satasen osittainen perustulo olisi siis mahdollinen, joskaan ei ihan kivuton. Kaupungin päätösten lisäksi se vaatisi valtiolta lainsäädännön joka mahdollistaisi sen sovittamisen muun sosiaaliturvan lomaan ja osallistumista kustannuksiin samalla summalla jonka valtio tässä säästäisi.

Toinen, ehkä helpompi tapa olisi tehdä Israelin mallin tapaan negatiivinen tulovero. Negatiivinen tulovero eroaa perustulosta siinä, että sitä ei makseta kaikille, vaan sen sijaan pienituloiset saavat kuukausittaista ”veronpalautusta”, jonka maksimisumma on vastaava kuin perustulon suuruus olisi. Käytännössä siis lähes tuloton ihminen saisi satasen kuussa ja esimerkiksi 600€ kuussa ansaitseva 50€ ja 1200€/kk ansaitseva 0€.

Koska suurin osa väestöstä ei saisi negatiivista tuloveroa lainkaan, sen kokonaiskustannus olisi huomattavasti perustuloa pienempi, ehkä kymmeniä miljoonia josta selvittäisiin paljon pienemmällä veronkorotuksella. Oikean suuruusluokan laskemiseen riittäviä verotilastoja en valitettavasti onnistunut löytämään julkisena, joten luku on vain esimerkki

Kustannusero osittaisen perustulon ja negatiivisen tuloveron välillä ei ole siinä mielessä ”todellinen”, että perustulossahan hyvätuloinen veronmaksaja saa maksamansa verot takaisin perustulona. Negatiivisen tuloveron mallissa hän ei saa lisätuloa eikä maksa lisää veroa. Nettona vaikutus on hänelle sama (jos mallit ovat muutoin identtisiä), mutta poliittisesti ”pienempi kustannus” on paljon helpompi.

Valtion osallisuus olisi tässäkin mallissa suotavaa. Negatiivinen tulovero olisi paras toteuttaa yhdistettynä reaaliaikaiseen tulorekisteriin, jonka käyttöönottoa verottaja suunnittelee 2019. Tällöin ”veronpalautus” voisi joka kuussa perustua edellisen kuun ansioihin. Toisaalta Israelissa malli on toteutettu vuositasolla: edellisen vuoden tulotason perusteella määräytyy tuki seuraavaksi koko vuodeksi. Yhteensovittaminen sosiaaliturvan kanssa olisi ehkä mahdollista tehdä jopa ilman lainsäädäntömuutoksia.

Muita vaihtoehtoja

Israelissa negatiivinen tulovero on rajoitettu tiettyihin sosiaaliryhmiin, ja siihen oikeutettujen joukkoa on aikojen saatossa kasvatettu. Sama olisi mahdollista Helsingissäkin. Jos esimerkiksi halutaan laajentaa oppeja, joita valtion perustulokokeilusta saadaan, voisi perustuloa alkuun kokeilla vaikka yrittäjille tai freelancerille.

Erilaisia perustulon malleja voisi myös kokeilla pienemmällä otoksella eri sosiaaliryhmiä. Valtion kokeilulainsäädäntö antanee tähän mahdollisuuden, ja käytännön kokemus erityisesti mallien toteutuvista hyödyistä olisi arvokasta.

Laskin tässä perustulomallin rahoitettavana kunnallisverolla, koska perustuloa on tapana ajatella kytkettynä ansiotuloverotukseen. Helsingillä on kuitenkin käytettävissään toinenkin merkittävä vero: kiinteistövero. Helsinki perii nykyisellään kiinteistöveroa lain sallimien minimien mukaan ja saa siitä 248 miljoonaa euroa. Maksimiinsa nostettu kiinteistövero tuottaisi vajaat 500 miljoonaa, noin 245 miljoonaa euroa nykyistä enemmän. Osittainen perustulo olisi rahoitettavissa ainakin pääosin myös kiinteistöverolla.

Johtopäätökset

Helsinki ei voi toteuttaa täysimittaista perustuloa, mutta osittaisen perustulon tai negatiivisen tuloveron malleista on täysin realistista keskustella. Ne eivät ole ilmaisia, mutta hyötyjä ja niiden suhdetta kustannuksiin kannattaa selvittää tarkemmin.

Näillä malleilla ei saavuteta kaikkia perustulon hyötyjä, mutta saavutettavat hyödyt saattavat silti tehdä niistä perusteltuja. Ja käytännössä perustulo on joka tapauksessa niin suuri muutos, ettei sitä ole missään saatu tehtyä yhdellä askeleella. tarvitaan pienempiä askeleita joista alottaa, tai perille ei päästä ikinä.

Erityisesti pitäisi etsiä malleja, jotka alentavat työllistymisen esteitä kohtuullisin kustannuksin. Kokeiluilla satunnaisotoksella tai johonkin tiettyyn sosiaaliryhmän rajatulla toteutuksella olisi mahdollista oppia, millainen perustulo toimisi parhaiten.

Itse uskon tältä pohjalta, että Helsingin kannattaisi ensi valtuustokaudella aloittaa tarvittavat tutkimukset ja selvitykset, sekä neuvottelut verottajan, Kelan ja valtioneuvoston kanssa, että Helsingissä voidaan ottaa käyttöön tai ainakin kokeiluun jokin osittaisen perustulon tai negatiivisen tuloveron malli.

Tämä juna ei pysähdy Hämeenlinnassa

Istun junassa Tampereelle. Tikkurilan jälkeen seuraava pysähdyspaikka on Tampere – tämä juna ei pysähdy Hämeenlinnassa. Viime kesänä VR muutti aikataulujaan niin, että osa junista ohittaa Hämeenlinnan. Ennen siellä pysähtyi 36 kaukojunaa, nyt enää 22. Vähennys on yli kolmanneksen.

Hämeenlinnalaiset ymmärrettävästi eivät olleet riemuissaan, mutta muutos on myös merkki kehityksestä, joka on ongelma koko Suomelle. 22 junavuoroa on toki enemmän kuin mitä vaikkapa Rovaniemelle tai Kajaaniin menee. Mutta Hämeenlinna on keskellä Helsingin ja Tampereen välistä ”kasvukäytävää”. Se on yhtä lähellä Helsinkiä kuin Lahti, jonne menee useampi joka tunti ja lisäksi vielä lähellä Tamperetta. Hämeenlinna on paikassa, jossa sillä pitäisi olla kaikki edellytykset kasvaa ja kukoistaa.

Vähän kärjistäen kaikki paikkakunnat Suomessa joko kasvavat tai kurjistuvat. Hämeenlinna on tähän asti kasvanut, joskin maltillisesti. Junavuorojen vähentämisen ongelma on, jos se aloittaa ikävän kierteen, jossa ensin Helsingissä ja Tampereella töissä käyvät alkavat katsoa muita asuinpaikkoja, sitten vähenee ostovoiman myötä paikallinenkin työllisyys, sitten taas asukasluku, erikoiskaupat, taas liikenneyhteydet ja niin edespäin. Tällaisessa kierteessähän suuri osa Suomen pienemmistä kaupungeista on.

Kartassa Suomen väestömuutoksista nähdään, että suurten kaupunkiseutujen lisäksi merkittävää kasvua on vain Lapissa (jossa ihmismäärä on absoluuttisesti pieni) sekä Helsingin ja Tampereen välisessä kasvukäytävässä. Mutta jos kaupungit tuossa välilläkin uhkaavat taantua, niin kohta täällä tosiaan on jäljellä vain Helsinki ja Tampere. Ja se olisi ongelma koko maalle, koska vaikka mitä tehtäisiin, muutama suurin kaupunki ei pysty asuttamaan koko maan väestöä, eikä myöskään elättämään kaikkia. Suomi tarvitsee välttämättä myös pienempiä elinvoimaisia kaupunkeja.

Timo Aron kalvossa näkyy, kuinka Suomessa on itse asiassa aika vähän kasvavia seutuja.

Matkani varsinainen kohde oli Pori, jonne matkasin keskustelemaan kaupunkisuunnittelusta. Pori on toinen esimerkki vajaan 100 000 asukkaan kaupungista, joka taas kasvaa, vaikkakin aika maltillisesti. Puhuin Satakunnan vihreiden tilaisuudessa paikallisen kaavoituspäällikön ja grynderin kanssa siitä, miten hyvää kaupunkia tehdään, ja miten siihen voi osallistua. Oma näkökulmani oli aika toiveikas: Porilla on hieno empire-keskusta ruutukaavoineen, ja sen kehittämisessä on paljon mahdollisuuksia. Ja vaikka oli sateinen ja märkä tammikuun iltapäivä, keskustan kävelykadulla (jo vuodesta 1978 tai sinnepäin) liikkui väkeä.

Viimeksi matkasin Tampereelle viikko sitten. Silloin olin matkalla Pyöräliiton talvipäiville, jossa pyöräaktiivit 14 paikkakunnalta miettivät paikallisten pyöräilyolojen kehittämistä ja valtakunnallista yhteistyötä. Myös Hämeenlinnasta oli osallistujia.

Sillä kertaa juna pysähtyi Hämeenlinnassa. Muutama ihminen nousi pois, ja muutama muu kyytiin.

Täytyy sanoa, että minun tampereenmatkoillani tuo pysähdys ei vaikuta mitään. Se muutamien minuuttien ero (tai edes 17 minuutin ero, jos lasketaan myös Toijala ja Riihimäki) ei ole vaikuttanut kulkemiseeni. Nytkin odottaisin Porin junaa joka tapauksessa, vaikka matkaan olisi mennyt kauemmin.

Mutta voi tietysti olla, että VR pystyy säätämään esimerkiksi vaihdot Tampereella paremmin, kun osa junista on vähän nopeampia. Tällä voi olla suurikin merkitys systeemissä – junaverkon logistiikkaa täsmällisemmin tuntematta en osaa siihen ottaa kantaa. Viime kädessä kyse on siitä, että matkustajia jotka ohittavat Hämeenlinnan on valtavasti enemmän kuin Hämeenlinnaan matkaavia. VR on kuitenkin yritys, ja sitä kiinnostaa saada matkustajia ja heidän rahansa. Jotta junavuoroja saataisiin lisää, matkustajia pitäisi saada myös lisää. Tämä taas on kasvavien kaupunkien joukkoliikenteen tyypillinen kierre. Helsingin ja Tampereen välillä matkustaa joka vuosi aiempaa enemmän ihmisiä, Helsingin paikallisliikenteestä puhumattakaan.

Katselin ympärilleni, kun juna hiljensi Hämeenlinnaan. Aivan aseman vieressä näytti laaja alue olevan käytössä tukkipuun varastointiin. Laajemminkin aseman ympärillä on aika hiljaista. vanhoja teollisuusrakennuksia, iso tie, tyhjää kenttää, omakotitaloalue, ihan kiva puisto…

Hämeenlinnan keskusta on kapean järven ja siltojen toisella puolella. Ja kasvanut viime aikoina lähinnä poispäin radasta. Ja suurin osa viimeisen 50 vuoden rakentamisesta on tietenkin ollut hajallaan yhä laajenevalla alueella.

Tällainen rakenne ei ole omiaan tukemaan junaliikennettä. Raideliikennettä käytetään ylivoimaisesti eniten, kun asemalle on kävelymatka. Jos asemalle pitää mennä omalla autolla, aika moni ajaa saman tien Helsinkiin tai Tampereelle. Ja sitten kohta juna ei enää pysähdykään loppuja matkustajia varten. Valitettavasti juuri tällainen autoliityntä on Suomessa aika paljolti ollut asemanseutujen kehittämisen lähtökohta.

Jos ajatellaan, että Helsingissä tai Tampereella töissä käyvät ihmiset haluaisivat asua Hämeenlinnassa, suuri osa heistä haluaisi asua aika lähellä asemaa. Mieluiten mukavassa, rauhallisessa ”pikkukaupunkiympäristössä”, koska sitähän he etsivät muuttaessaan pois suuremmista kaupungeista. Hämeenlinnan pitäisi vaan tarjota tällaista. Hämeenlinna ei ole ottanut tähän asti nauttimistaan junayhteyksistä ollenkaan kaikkea hyötyä irti, vaan pikemminkin kursaillut.

Hämeenlinna on veitsenterällä, lähteekö se kasvamaan ja integroitumaan vahvemmin Helsinkiin ja Tampereelle. Vai muuttuuko se pikkuhiljaa kutistuvaksi pikkukaupungiksi radan varressa. Seisakkeeksi jonka ohi junat ajavat. Jääkiekkokaupungiksi johon melkein rakennettiin Sunny Car Center

Minä uskon, että Hämeenlinnan junien vähentäminen oli virhe. Meidän pitäisi yhdessä maksaa se pieni hinta, joka parin minuutin pysähdys on, jotta voisimme auttaa Hämeenlinnaa. Mutta jotta se kannattaisi, Hämeenlinnan pitää oikeasti tarttua tilaisuuteen ja löytää itsensä uudelleen. Keskustaa pitää kasvattaa aseman suuntaan ja muutenkin vahvistaa Hämeenlinnaa oikeana, tiiviinä kaupunkina. Siihen sillä on kunniakas historia, kun se vaan kaivetaan esiin.

Suomi tarvitsee menestyvää Hämeenlinnaa. Mutta menestyvä Hämeenlinna tarvitsee uutta, tulevaisuuteen katsovaa kaupunkisuunnittelua.

Vauvan kanssa – mitä hoitovapaa on minulle opettanut

Istun yksin kotona tätä kirjoittamassa. Ensimmäisen kerran pitkään aikaan. Viimeiset puoli vuotta olen viettänyt päiväni vauvan kanssa, mutta tänään hän on päiväkodissa ensimmäistä päivää. Tämä on tarina siitä, mitä nämä kuukaudet ovat minulle opettaneet

Opin, että ”vanhempainvapaa” ei tarkoita vapaata, eikä kotihoito kotona olemista. Päiviä, jolloin olisin ollut ihan vain kotona oli lopulta aika vähän. Joka päivälle osui joku tapaaminen tai vauvatanssi, kokous tai ihan vaan kokoontuminen. Mutta olemisen ja tekemisen tapa muuttui sellaiseksi, jossa vaan on vauva aina mukana. Nopeasti siitä tuli itsestäänselvä osa olemista. Aina piti olla mukana vauvakassi, jossa on ruokia, vaippoja, varavaatteita ja ehkä joku lelu. Tosin kiinnostavimmat lelut tietysti aina löytyivät matkan varrelta.

Kaupungin virallisten kokousten ajaksi sai korvausta lapsenvahdin hankkimiseen, mutta miltei kaikkialle muualle vauva ja myöhemmin taapero tuli mukaan. Poikkeuksena yksi tapaaminen ministerin kanssa. Kokoustakin on mahdollista johtaa niin, että vauva istuu välillä sylissä ja välillä leikkii vieressä.

Opin, että yhteiskunta – tai ainakin se Helsinki, jossa minä liikun – ottaa myös aika hyvin huomioon vauvat. Useimmiten kuljin kuormapyörällä, mutta myös julkisilla, ja se oli aina helppoa. Kyytiin mahtuu ja melkein aina pääsee nostamatta. Ja kun tarvitsee nostaa, auttajia löytyy. Ravintoloissa on syöttötuolit, joissain myös leikkipaikka. Eikä pienen ihmisen kohtuuttoman sotkuisista syömätavoistakaan tullut koskaan sanomista. Ylipäänsä kanssaihmiset olivat järjestään avuliaita ja halukkaita mukautumaan siihen, että paikalla on vauva.

Tässä voi kyllä olla sukupuoliero. Osaan kokemuksesta sanoa, että mies, joka liikkuu vauvan tai vaunujen kanssa huomataan ja otetaan huomioon – jopa erikseen kehutaan. Mutta onko nainen vauvan kanssa arkisempi ilmiö, jota ei jakseta niin helposti huomioida? En osaa sanoa.

Ja tässä kohden muuten erityiskiitos Annalle. Vauvan hoitaminen on valtavasti helpompaa, kun on kaksi ihmistä sitä jakamassa. Ja on helpompi ottaa asiat rennosti ja stressaamatta liika, kun katsoo vaan miten Anna tekee 🙂

Huomasin myös, että yhden ja kahden lapsen hoitamisessa on aika iso ero. Silloin kun mukana on paitsi 0-, myös 6-vuotias, miltei kaikki aika meneekin lasten kanssa, enkä juuri muuta pystynyt samalla tekemään. Itse olin siinä mielessä onnekas, että pystyin hyvillä mielin nauttimaan tällaisesta vaihtelusta, mutta esimerkiksi työttömälle vanhemmalle, jonka pitäisi samaa pystyä etsimään uusia töitä, tai työskentelemään freelancerina, tilanne olisi aika lailla mahdoton.

Viime vuonna maan hallitus päätti, että jos kotona hoidetaan yhtä lasta, kuuluu hoitaa myös toista, ainakin puoli päivää. Ellei Helsinki olisi kapinoinut tätä vastaan, olisi oma syksyni ollut hyvin erilainen. En olisi voinut käytännössä osallistua politiikkaan, tai sitten puolisoni ei olisi voinut tehdä töitä. Lisäksi yksi 6-vuotias eskarilainen olisi tylsistynyt kotona ja kaivannut kavereitaan, pahimmassa tapauksessa jäänyt ryhmän ulkopuolelle.

Subjektiivinen päivähoito-oikeus on yksi suurimpia hyvinvointivaltion aikaansannoksia, ja pidän yhtenä tämän valtuustokauden tärkeimmistä saavutuksista että pystyimme Helsingissä sen säilyttämään.

Pieni ihminen luonnollisessa ympäristössään

Hyvinvointivaltio on kuitenkin edelleen antelias lapsia saavalle. Ehdin puolen vuoden aikana saada vanhempainrahaa, isyysrahaa ja hoitorahaa. Byrokraattinen ero eri vapaatyyppien välillä ei juuri tunnu arjessa, mutta kylläkin kukkarossa. Siinä missä vanhempainraha ja isyysraha määräytyvät tulojen mukaan, kotihoidon tuki (hoitoraha) on kiinteä 338 euroa + kuntalisä 264€. Kun vanhempainrahakin laskettiin vähän yllättävällä tavalla, tuloksena oli säästötilin pikkuhiljainen tyhjeneminen syksyn mittaan.

En silti valita. Hoidin lasta kotona, koska halusin niin tehdä. Ja se oli joka euron arvoista. Yhteiskunta anteliaasti tämän minulle mahdollisti, mutta on ihan selvää etten saa siitä samaa korvausta, jonka saisin, jos tekisin työnantajalleni tuotavaa työtä ja maksaisin vielä verojakin.

Tukien tasoon olen ihan tyytyväinen, mutta niiden kestosta minulla on näkemys: vanhempainrahaa saa liian lyhyen aikaa (kunnes lapsi on 9-10kk), ja hoitorahaa liian kauan (kunnes lapsi on 3v). 9kk ikäinen vauva on oikeasti vielä sangen pieni kodin ulkopuoliseen hoitoon laitettavaksi. Eikä niitä usein laitetakaan: alle 1-vuotiaita on päivähoidossa häviävän vähän, ja 1-2 vuotiaistakin varhaiskasvatukseen osallistuu vain 25%. Lapsista 75% hoidetaan siis lähes 2-vuotiaiksi jotenkin muutoin. On aika selvää, että lain takaama vanhempainvapaa (ynnä äitiysvapaa ynnä isyysvapaa) ei ole riittävän pituinen että se vastaisi useimpien perheiden tarvetta.

3 vuoden hoitovapaa sen sijaan on jo pitkä, ja työntää käytännössä naisia sivuraiteelle työelämästä. Vuonna 2015 93% kotihoidon tuen saajista oli naisia. Lisäksi osa työnantajista pelkää lisääntymisikäisten naisten jäävän vuosien tai jopa vuoskymmenen hoitovapaaputkeen, mikä aiheuttaa kustannuksia ja sijaisuusjärjestelyjä. Tämä asenne haittaa yhtälailla myös lapsettomia naisia. Seurauksena 30-40v naisten osallistuminen työelämään on Suomessa selvästi vähäisempää kuin miehillä ja muiden pohjoismaiden naisilla.

Hyvä malli olisi ehkä suunnilleen sellainen, että vanhempainraha kestäisi vaikkapa 18kk niin, että 6kk olisi äidille, 6kk isälle (tai toiselle vanhemmalle) ja 6kk kummalle vain. Siis useasti ehdotettu 6+6+6. Tällöin erillistä hoitorahaa ei tarvitsisi ehkä ollenkaan. Hallituspuolueetkin itse asiassa lupailevat tämänsuuntaiselle uudistukselle tukea, kunhan sen vain tekee joku tuleva hallitus, eikä tämä, jossa he saavat nyt päättää. No, sitä odotellessa yksi mahdollisuus olisi lyhentää hoitorahan kesto vaikka kahteen vuoteen.

On tärkeää mahdollistaa perheille suuri vapaus järjestää lastensa hoito itselle oikealta tuntuvalla tavalla. Enkä halua moralisoida, mikä kullekin tuntuu oikealta. Mutta yhteiskunnan ei silti pitäisi aktiivisesti työntää perheitä suuntaan, joka ruokkii rakenteellista epätasa-arvoa ja tulee yhteiskunnalle kalliiksi. 6+6+6 voisi olla hyvä tasapaino näiden näkökulmien välillä.

Omalta kohdaltani voin sanoa, että ratkaisu laittaa lapsi päiväkotiin tässä vaiheessa tuntuu oikealta. Vietin siellä itse mukana tutustumassa kaksi päivää. Sinä aikana lapsi ehti tehdä tuttavuutta tarhakavereihinsa ja ryhmän aikuisiin, leikkiä yhdessä ikätovereiden kanssa, syödä siistimmin kuin kotona ja selvitä hyvin siitäkin, kun välillä joutui pärjäämään ilman minua. Tänä aamuna ei kauheasti edes hirvittänyt jäädä kotiin, kun pieni lähti isosiskonsa ja äitinsä kanssa kohti tarhaa.

Olen puolen vuoden aikana myös oppinut, että pärjään aika hyvin pienen ihmisen kanssa. Melkein aina muistin ottaa vaippoja mukaan, ja vauva jäi harvoin ilman ruokaa. Omatkin asiani pystyin yleensä hoitamaan, kun ensin pidin huolta vauvan tarpeista. Ja opin sen, miten ihana vauva voikaan olla. Jotenkin yhdessä puuhailu ja seurustelukin tuntui mielekkäältä, vaikka toisen sanavarasto oli lähinnä ”höö” ja ”kakka”.

Helsingin pitää investoida tulevaisuuteen

Pidin Vihreiden ryhmäpuheen talousarvion käsittelyssä. Budjetissa suunnitellaan maksutonta varhaiskasvatusta ja laitetaan rahaa alueiden eriytymisen ehkäisyyn. Ja moneen muuhun asiaan.
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut
Helsingillä menee taloudellisesti hyvin. Viime vuonna kaupungin lainakanta laski per asukas, tänä vuonna se laskee euroissa mitatenkin. Suomen ja koko maailman tämänhetkisessä taloudellisessa tilanteessa se on merkittävää. Useimpien kuntien velka kasvaa tänäkin vuonna runsaasti.
Yksi syy hyvään tilanteeseemme on vastuullinen talouspolitiikka, jota Helsingissä on harjoitettu. Olemme neljän vuoden ajan tehostaneet kaupungin toimintaa ja karsineet erityisesti liikenneinvestointeja kustannustehokkaammiksi. Tuottavuuden parantaminen ei ole aina ollut helppoa, ja joissain tapauksissa se onkin itse asiassa paljastunut palveluiden leikkaamiseksi. Mutta sen seurauksena meillä on nyt kaupunki, jonka velkaantuminen on kurissa. Emme ole pakkotilanteessa, vaan meillä on varaa tehdä valintoja.
Kulujen karsiminen ei ole itsetarkoitus. Kaupunki ei ole voittoon pyrkivä osakeyhtiö, vaan asukkaidensa yhteisö. Olemme säästäneet, jotta meillä on varaa olla viisaita. Puhumme tänään ensi vuoden budjetista, mutta katse pitää suunnata kauemmas, ja investoida Helsingin tulevaisuuteen.
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut,
ensi vuoden talousarviossa Helsinki investoi tulevaisuuteensa.
Talousarvion yhteydessä päätettiin suunnitella, kuinka Helsinki siirtyisi maksuttomaan varhaiskasvatukseen. Miten kaikille lapsille taattaisiin paitsi oikeus, myös mahdollisuus osallistua ikätovereidensa kanssa lasten kasvua tukevaan kasvatukseen.
Se on investointi tulevaisuuteen. Varhaiskasvatus hyödyttää tutkimusten mukaan lasta enemmän kuin mikään myöhempi koulutus. Suurin hyöty varhaiskasvatuksesta tulee niille lapsille, joiden vanhempien sosiaalinen asema on heikko. Ja juuri he myös nykyään jäävät todennäköisimmin varhaiskasvatuksen ulkopuolelle. Laaja osallistuminen varhaiskasvatukseen pienentää lasten oppimiseroja koulun alkaessa, vähentää koulupudokkuutta ja pitkällä tähtäimellä myös syrjäytymistä.
Päätös maksuttomasta varhaiskasvatuksesta tehdään ensi kesänä kaupungin strategiassa. Mutta nyt olemme ottamassa ensimmäisen välttämättömän askeleen siihen suuntaan. Tämä oli Vihreiden keskeinen tavoite budjettineuvotteluissa ja haluankin kiittää muita ryhmiä tuesta ajatuksellemme. siinä, että me pystymme yhdessä tekemään tulevaisuuteen suuntautuvaa vastuullista politiikkaa.
Toinen merkittävä avaus talousarviossa on erillinen määräraha syrjäytymisen ja alueiden eriytymisen ehkäisyyn. Teimme keväällä aiheesta valtuustoaloitteen ja tänä syksynä valtuuston enemmistö halusi selvitettäväksi parhaat tavat ehkäistä alueiden jakautumista hyviin ja huonoihin ja erityisesti lasten eriarvoistumista. Selvityksen tulokset on luvattu kevääksi ja nyt keinojen käyttöönottoon on myös rahaa heti.
Tämäkin on satsaus, joka tulevina vuosina parantaa helsinkiläisten elämää ja myös kaupungin taloudellista tilannetta. Kaupungin jakautuminen hyviin ja huonoihin alueisiin ei ole kenenkään etu.
Kolmas mainitsemisen arvoinen linjaus on lupaus, että kaikki ensimmäisen ja toisen luokan oppilaat pääsevät perheen niin halutessa iltapäiväkerhoon koulupäivän jälkeen. Kaikki lapset eivät kerhoa tarvitse, mutta iltapäiväkerhopaikkoja tarvitseville lapsille ja perheille lupaus tuo varmuutta ja sujuvuutta arkeen, ja parantaa mahdollisuuksia suunnitella elämää eteenpäin. Perheiden arjen hyvinvointi on myös satsaus tulevaisuuteen. Haluamme, että helsinkiläiset voivat kasvattaa lapsiaan Helsingissä.
Talousarviossa on tietenkin kyse paljon muustakin kuin lapsista. Helsinki käyttää ensi vuonna viisi miljardia euroa, eikä kaikkia tärkeitä kohteita ole mahdollista luetella yhdessä puheessa. Mainitsen kuitenkin vielä muutaman:
kulttuuriavustuksia ja erityisesti satsausta lähiöihin lisättiin
asuntotuotannon lisäämiseen annettiin tarvittavat rahat
Ympäristökeskukselle annettiin rahaa luontoselvitysten lisäämiseen
Nuorten harrastusmahdollisuuksia parannetaan lisäresursseilla Nuorisosiankeskukselle ja liikuntavirastolle
Ikääntyvien kotihoitoa parannetaan
Terveyskeskusten jonoja puretaan ja parannetaan etenkin pääsyä kiireettömään hoitoon
Yksihuoltajien tueksi käynnistetään aamupäiväkerhoja myös koulupäivän alkuun
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut,
tämä on valtuustokautemme viimeinen talousarvio. Seuraavat neljä talousarviota tekevät ne, jotka valitaan tänne työtämme jatkamaan. Toivon, että voimme jättää heille perinnöksi joitakin oppeja tämän valtuustokauden varrelta
1) Kaupungin toimintaa kannattaa tehostaa. Toimintatapojen muuttamiselle ja tarpeettoman työn välttämiselle on hyvä olla tavoitteita.
2) Toisaalta liian kaavamaisia säästötavoitteita on hyvä varoa. Sama yhden prosentin leikkuri kaikkialla johtaa kestämättömiin tilanteisiin. Todellinen tuottavuuden paraneminen perustuu asioiden parempaan organisointiin. Se ei ole automaatio, eikä usein tuo säästöä heti ensimmäisenä vuonna.
3) pitää olla uskoa ja uskallusta investoida tulevaan. Siihen, että lapsia syntyy ja kaupunki kasvaa. Mikään talouden reunaehto ei saa johtaa siihen, että päiväkotipaikkaa ei saa, että lapset eivät mahdu kouluun tai että helsinkiläisille ei rakenneta heidän tarvitsemiaan asuntoja.
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut,
meidän toimiemme tavoitteena pitää olla, että kun nyt syntyvät lapset äänestävät ensimmäistä kertaa vuonna 2037, he äänestävät valtuutettuja Helsinkiin, joka on Euroopan ja koko maailman paras kaupunki elää. Toivon, että voimme kaikki tähdätä tähän päämäärään.