Net neutrality: syntyykö seuraava Piilaakso Eurooppaan?

Yksi internetin kulmakivistä on periaate, että kaikkea piuhoissa liikkuvaa dataa kohdellaan samalla tavalla. Yhtiö, jolta ostat nettiyhteyden ei päätä, mitä saat internetistä katsoa, millä tavoin kommunikoida. Se ei päätä myöskään kenen kanssa kommunikoit tai kenen mainoksia näet ruudullasi. Periaate tunnetaan nimellä net neutrality, internetin neutraalius.

Euroopan parlamentti päätti kolmas huhtikuuta että jatkossakin kaikkia netin palveluita on kohdeltava tasa-arvoisesti. Päätös kirjattiin lopulta selväsanaisesti ja vahvalla enemmistöllä, mutta johtuen EU:n bysanttilaisesta päätöslabyrintista, se saattaa tulla vielä seuraavalle Europarlamentille. Ihan hyvältä kuitenkin näyttää.

USAssa sen sijaan Net Neutrality saattaa jäädä kohta historiaan. Kommunikaatioyrityksiä säätelevä virasto Federal Communications Comission (FCC) ehdottaa neutraliteetista luopumista. FCC:n suunnitelmissa on sallia operaattoorin rakentaa ”ohituskaistoja” maksukykyisille nettipalveluyrityksille. ”premium-yhteydestä” maksavan yrityksen palvelu toimisi nettisurffaajalle aina nopeasti, heidän kilpailijansa palvelu taas ”normaalisti” eli hitaammin. Kuluttaja maksaisi nettiyhteydestään saman, riippumatta mitä palveluita käyttää.

Ajatusta voisi verrata siihen, että moottoritien rakentava yhtiö voisi asettaa eri automerkeille eri nopeusrajoituksen: Audit saisivat ajaa satasta, muut kuutta kymppiä. Ja kaikki maksavat tietullin.

Ero maanosien välillä on tässä merkillepantava. Net neutrality ei pelkästään tarjoa kuluttajille mahdollisuutta parempiin palveluihin, vaan se myös tarjoaa kasvuyrityksille mahdollisuuden tarjota kuluttajille parempia palveluja.

net-neutrality
Tiedon valtatiellä viittaa osoittaa kohti Eurooppaa

Maailmassa, jossa operaattori saa jakaa nettipalvelut vuohiin ja lampaisiin, ei uusille pienille kilpailijoille ole sijaa. Jos vaikkapa Netflix maksaa operaattorille siitä että heidän (ja ehkä vain heidän) leffapalvelunsa toimii hyvin, ei kukaan voi perustaa uutta parempaa nettivideopalvelua ja kaapata heidän asiakkaitaan. Ei voi, koska palvelu jonka kuva pätkii ei ole parempi vaan huonompi. Se on sabotoitu.

Netin uudet palvelut, kuten vaikka Skype tai Spotify tai Netflix ovat disruptiivisia teknologioita. Ne tekevät jotain radikaalisti uudella tavalla ja yleensä tarjoavat vanhoja kilpailijoitaan parempaa palvelua murto-osalla työmäärästä ja siis hinnasta. Ne luovat uutta, mutta myös tuhoavat vanhaa bisnestä. Ja vanhalla bisneksellä on yleensä vanhaa rahaa ja vaikutusvaltaa. Kuten vaikkapa teleoperaattoreilla, tv-kanavilla tai levyteollisuudella. FCC:n kaavailemat ja Europarlamentin torppaamat ”premium-yhteydet” on tarkoitettu näille vanhoille pelureille työkaluksi estää uusien kilpailijoiden ilmaantuminen, työkaluiksi estää innovaatiot.

Siis hei hei, startupit ja kasvuyritykset. Hei hei tulevaisuuden Skype, Spotify ja Netflix. Tervetuloa maailma, jossa kaikki on valmista ja valitse nyt vaan kiltisti siitä listalta.

No, onneksi emme elä siellä. Mutta amerikkalaiset saattavat kohta elää.

Nämä päätökset saattavat olla ensimmäisiä merkkejä laajemmasta linjamuutoksesta, jossa Amerikka kääntyy kohti suuryritysten korporativismia ja Eurooppa taas kohti aidosti vapaata yrittäjyyttä. Se olisi yllättävä käänne perinteisiin mielikuviin verrattuna. Mutta ei mahdoton.

Voisiko Euroopan tulevaisuuden  valtti olla avoin netti ja innovatiiviset yritykset? Se ei ole ennustus, vaan aktiivinen valinta. Net Neutrality palannee vielä seuraavaan parlamenttiin, ja niin tulee moni muukin päätös internetin toiminnasta. Viime kierroksella avointa internettiä puolustivat Vihreät, Sosialidemokraatit, Vasemmisto ja viime hetkellä myös Liberaalit (RKP ja Kesk). Konservatiivit (Kok ja KD) sekä oikeistopopulistit (PS) halusivat suitsia innovaatiota ja sementoida netin operaattorien hallintaan.

Kun kyse on internetistä, europarlamentin vaaleilla on oikeasti väliä.

Krimin sota, ja mitä se meille kuuluu

Vielä viikko sitten Ukrainan tapahtumissa oli kyse Ukrainasta. Siitä kääntyykö maa itään vai länteen, kansan raivosta korruptoitunutta oligarkkivaltaa kohtaan ja mitä moninaisimpien ryhmien sekavista tavoitteista.

Ei enää. Nyt Ukrainan tapahtumissa on kyse Venäjästä, ja vain Venäjästä. Ilmassa leijuu toisen Krimin sodan uhka.

Krimin sota alkoi 1853, kun Ottomaanien sulttaanikunta julisti sodan Venäjälle, joka oli miehittänyt sen vasallivaltioita. 160 vuotta sitten, maaliskuussa 1854, Britannia ja Ranska liittyivät sotaan. Sulttaanikaan tuskin olisi sotaa julistanut ilman varmuutta tuesta. Brittien ja Ranskan joukot nousivat maihin Krimin niemimaalle, jossa taisteltiin seuraavat 2 vuotta.

Taustalla oli Venäjän ja Ottomaanien Turkin nokittelu ja kamppailu mustan meren herruudesta. Lopputulos oli lähinnä patti. Venäjä sai pitää Sevastopolin laivastotukikohdan, mutta joutui luopumaan vaatimuksestaan toimia Ottomaanien valtakunnan kaikkien kristittyjen suojelijana.

Krimin sota liittyy Suomeen, koska taisteluita ei käyty vain mustalla merellä, vaan myös Tyynellä merellä ja Suomessa, missä brittien laivasto räjäytti Bomarsundin linnoituksen sekä poltti satamamakasiineja ja laivoja pitkin pohjanmaan rannikkoa.

Kevyen prikaatin kuuluisa järjetön hyökkäys
Kevyen prikaatin kuuluisa järjetön hyökkäys

Olisi helppoa ja halpaa vetää tästä analogia nykypäivään. Krimille nousee tällä kertaa Venäjä, ja kyse on Sevastopolista, sekä oikeudesta suojella kaikkia venäjänkielisiä Ukrainassa. Ukrainan pääministeri julisti jo miehityksen tarkoittavan sotaa; johtava länsimaa USA katsoo toistaiseksi vierestä paheksuen.

Voimme kuitenkin oppia historiasta lähinnä sen, ettemme opi siitä mitään. Emme elä 1850-lukua, ja maailma on muuttunut monella tapaa. Venäjä oli sen kertaisen laajentumisensa huipulla, Britit kiistaton merivalta ja sodankäynti ylipäänsä nuorille miehille oikein asianmukaista puuhaa. Viime vuoskymmenet Venäjä on ollut pikemminkin heikkenevä suurvalta, Britit ja USA kiinni jo liian monessa konfliktissa pitkin maailmaa, eikä kukaan toivo sotaa. Silloinen talous oli tehty tukemaan sotaa, nykytalous ei sitä kestä. Suomessakaan ei tällä kertaa ole venäläistä linnoitusta, joskin Pohjanmaan rannikolle suunnitellaan venäläistä ydinvoimalaa.

Ukrainassa voi nyt tapahtua melkein mitä tahansa. Venäjä saattaa miehittää Krimin. Tai saattaa pyrkiä miehittämään koko maan. Putinin toimia on asiantuntijoidenkin vaikea ennakoida. Kriisi saattaa ratketa yhdellä tai toisella tavalla, tai jäädä kytemään vuoskymmenten katkeruutena ja kyräilynä. Ja se voi levitä, itään, länteen etelään tai pohjoiseen, tänne Venäjän raja-alueille.

Mutta mitä tämä meille kuuluu?

Ukrainan rajalta on Helsinkiin lyhyempi matka kuin Utsjoelta. Väitteet sadoista tuhansista Ukrainan pakolaisista lienevät propagandaa, mutta niistä saattaa vielä tulla totta. Ja jos protestit ja levottomuudet leviäisivät Venäjälle (jossa talouskasvu hyytyi, mikä tuskin lisää vakautta), mahdolliset pakolaiset tulisivat vielä paljon lähempää. Tältä osin kriisin todellakin on syytä kiinnostaa Suomea. Pöytälaatikossa pitäisi ola suunnitelmat sille, mitä tehdään jos itärajan yli tulee miljoona pakolaista. Tähän asti pakolaiset ovat tulleet Eurooppaan etelästä, mutta se voi muuttua. Käy yhä selvemmäksi, että EU:lle tarvitaan yhteinen pakolaispolitiikka.

Suomen perinteinen strategia on Venäjää koskevissa kysymyksissä aina pistää pää puskaan ja toivoa ettei kukaan huomaa olemassaoloamme. Ikävä sanoa, mutta virallisen Suomen reaktioksi se on luultavasti tälläkin kertaa fiksu valinta. Suomi on liian pieni tekemään tai sanomaan mitään, mikä olisi Venäjällä muuta kuin ärsyttävää. Suomen ei voi eikä sen kannata kauheasti jyrkemmin yksinään reagoida.

Entäs Nato? Naton ydin, eli USA on vetänyt joukkojaan Euroopasta kylmän sodan loppumisesta lähtien. Jäljellä on enää 30 000 sotilasta, kun vielä 90-luvulla määrä ylitti 100 000. Nato ei ole ottanut Georgiaa tai Ukrainaa turvatakuidensa piiriin, eikä ylipäänsä ole selvää, mitä turvatakuut nykymaailmassa oikeasti takaavat: kyse on kylmän sodan aikaisesta instrumentista jota ei suunniteltu nykytilanteeseen, eikä takuun pitävyyttä ole koskaan kokeiltu käytännössä.

Se joka voisi ja jonka pitäisi reagoida on EU. Ei sotilaallisesti, sillä siihen ei unioni kykene, eikä se muutenkaan olisi järkevää, vaan ”pehmein keinoin”, jäädyttämällä pankkitilejä ja perumalla viisumeja jne. Tähänastinen unionin politiikka Ukrainassa ei vakuuta, koska sitä ei ole. Ulkopolitiikkaa on vetänyt satunnainen joukko maita, ei unioni. Sillä jos ei EU ota läntistä Ukrainanpolitiikkaa vedettäväkseen, ei sitä tee oikein kukaan muukaan. Sitä varten meillä unioni on, että se on riittävän iso sanomaan Venäjälle jotain mitä on pakko kuunnella. EU:lle tarvitaan vaan todellinen yhteinen ulkopolitiikka.

Suomettuminen 2.0 ei riitä. Sen sijaan tarvitsemme EU:n vahvaa ulkopolitiikkaa.

 

Kirjoittaja on ehdolla eurovaaleissa ja seuraa maanisesti Ukraina-uutisointia.

Kohti Eurooppaa

Bryssel, Europarlamentin rakennus. Perjantai 8.11.2013 klo 9:23. Vihreän liiton hallitus päättää asiaa huolellisesti harkittuaan asettaa allekirjoittaneen ehdolle europarlamentin vaaleissa 2014.

Siirrytään kevääseen 2014. Luvassa on paljon työtä tehtäväksi, ja ennen kaikkea paljon puhetta.

Aion puhua tietoyhteiskunnasta. Euroopan parlamentti on se elin, joka päättää NSA:n urkintaan vastaavasta tietosuoja-asetuksesta. Euroopan parlamentti päätti myös torjua perusoikeuksia rajaavan ACTA-sopimuksen. Myös tekijänoikeuksien harmonisointi, ohjelmistopatentit ja ohjelmistohankintojen säätely päätetään europarlamentissa.

Suomi on liian pieni vaikuttamaan maailmanlaajuiseen tietoyhteiskunnan kehitykseen. Euroopan unionilla on edes periaatteessa kyky puolustaa kansalaisiaan myös internetissä. Siksi Eurooppa on se areena, jolla keskustelu internetin ja yhteiskunnan tulevaisuudesta täytyy käydä.

Aion puhua taloudesta. Eurokriisiä ratkaistaan jo neljättä vuotta vyönkiristyspolitiikalla, joka ei selvästikään toimi, jonka teoreettinen pohja on hatara ja joka muutenkin alkaa muistuttaa jonkinlaista omituista ruoskintakulkuetta. Ja jonka seuraava uhri voi muuten olla Suomi.

Myös koko euroalue ja sen luonne on tarpeen nostaa esiin. Yhteinen valuutta ilman yhteistä talouspolitiikkaa on epävakaa ja johtaa juuri sellaisiin ongelmiin joita olemme nähneet. Viime kädessä vaihtoehtona on joko talouspoliittisten päätösten teko koko valuutan tasolla, siis europarlamentissa ja komissiossa, tai paluu paikallisvaluuttoihin. Eurovaalit on oikea aika käydä tämä keskustelu.

Aion puhua liikenteestä ja kaupungeista, tutkimuksesta ja bisnesekosysteemeistä, ilmastonmuutoksesta ja energiasta. Ja kaikesta muustakin mistä muutenkin aina puhun. Myös polkupyöristä ja omenahillosta.

Puhun näistä aiheista netissä, mutta myös livenä pitkin Suomea. Jos keksit, minne haluaisit minut puhumaan, saa vinkata.

Kivekas_Otso_12-06-06_043_pieni
Kuva on kuntavaaleista. Minkä värinen paita pitäisi eurovaaleihin hankkia?

25.5. käydään sitten vaalit, joissa minua voivat äänestää kaikkialla Suomessa asuvat ihmiset.

Realistisesti ottaen mahdollisuuteni päästä läpi eivät ole kauhean suuret. Ihmeitä toki tapahtuu, mutta luultavimmin Vihreät saavat Suomesta parlamenttiin noin kaksi paikkaa. Kun listalla on jo Anni Sinnemäki ja Jyrki Kasvi,  ja muitakin kovia nimiä lienee vielä tulossa, en luultavasti mahdu kärkikaksikkoon. Ääni minulle ei kuitenkaan mene tällöin hukkaan, vaan sillä varmistetaan parlamenttipaikka Annille tai Jyrkille. Eivätkä he ole huonoja ehdokkaita ollenkaan.

Lisäksi vaalikampanja on tietenkin erinomainen tapa nostaa teemoja keskusteluun. Tavoitteeni on, että vaaleissa puhutaan pari piirua enemmän tietoyhteiskunnasta ja eurokriisin ratkaisemisesta, ja Euroopasta ylipäänsä, eikä vain lippalakeista.

Varsinainen vaalikampanja alkaa kevättalvella. Sitä ennen on kuitenkin jo paljon asioita, mitä pitää tehdä, ja joihin pyydän apuasi:

  • Voit lukea ja jakaa eteenpäin blogitekstejäni silloin, kun ne ovat jakamisen arvoisia.
  • Voit liittyä tukiryhmään facebookissa tai nettilomakkeella. Liittyäkseen ei tarvitse tietää, täsmälleen miten haluaa tukea, keksimme kyllä ideoita. Sekä ideoijia että konkreettisia toteuttajia tarvitaan.
  • Voit suositella minua kavereillesi sopivissa tilanteissa. Jos vaikka hekin haluaisivat mukaan kampanjaan.
  • Voit lahjoittaa rahaa. Eurovaalit eivät ole halpoja. Minimibudjetti kampanjalle on käytännössä 10 000 euroa, ja yritän kerätä siitä suurimman osan mikrolahjoituksina. Pienetkin summat tässä vaiheessa ovat arvokkaita, koska jo tilillä olevan rahan käyttöä on helpompi suunnitella.

Aivan erityisesti tarvitsen tueksi ihmisiä kaikkialla ihan muualla kuin Helsingissä. Jos pidät jutuistani, ja haluat auttaa projektissa, ota yhteyttä!

Neljäs tie

Pistä kansallisteatteri ylioppilasteatterin asialle, ja kyllähän se hyvin sujuu. Tekniikka pelaa komeasti ja näyttelijät osaavat asiansa. Puhun siis Kansallisteatterin Neljännestä tiestä. Erityisesti laulunumerot nivottiin puhejuoneen välillä jopa nerokkaasti.

Mutta kun Kansallisen pistää asialle, tuloskin on kansallinen. Siinä missä Ylioppilasteatteri voi käsitellä yhtä kaupunginvaltuuston kokousta, täytyy arvovaltaisen teatterin päänäyttämöllä käsitellä koko itsenäisyyden ajan historia sekä EU:n talouspolitiikka ja tulevaisuus. Vähän pienempikin kertomus olisi riittänyt.

Poliittisesti ensimmäinen puoliaika on klassinen sosialidemokraattinen kritiikki 90-luvun talouspolitiikasta ja oikeastaan koko Suomen itsenäisyyden ajasta. Tylyintä kyytiä saavat tietenkin demarit – sillä heihinhän sosialidemokraattinen kritiikki parhaiten osuu. Suuri hyvinvointivaltion projekti palautuu aina kansalaissotaan, mutta sitä alettiin syödä sisältä jo 70-luvulla, kun ruvettiin elvyttämään myös yrityksiä. Siitä se sitten lähti alamäkeä päätyen Lipposeen, joka piittaa vain yritysten toimintaedellytyksistä ja syö köyhiä aamiaiseksi. Ymmärtänette, että tämä on kuvaus esityksen viestistä, eikä todellisuudesta?

Toisella puoliajalla linja muuttuu yllättäen, ja siirrytään perussuomalaiseen eurokritiikkiin. Hassun näköisen eteläeurooppalaiset levittelevät käsiään teatraalisesti ja polttavat rahaa kun EU-johtajat suhmuroivat ja Las Ketchup soi. Salainen taustasuunnitelma on varastaa Suomalaisten rahat. Jotenkin edellisessä näytöksessä vaadittu elvyttävä talouspolitiikka onkin nyt kirosana, kun elvytystä kaivataan etelämpänä.

Lopuksi esitys ihan vaan lässähtää. Tulevaisuus on ilmeisesti musta ja edessä leivän loppuminen sekä uusi kansalaissota. Tai ainakaan käsikirjoitustiimi ei muuta jatkoa ilmeisesti osannut nykyisyydelle nähdä. Yhdistettäessä sosialidemokraattinen ja perussuomalainen analyysi jäljelle jää niiden yhteinen nimittäjä: Esko Seppänen joka kertoo miten kaikki on tehty väärin.

Eikä Esko yleensä väärässä ole: 90-laman hoidossa tehtiin monia isoja virheitä ja varmasti myös vedettiin paljon välistä, ja niin tehdään nytkin eurokriisissä. Mutta missä ovat ratkaisut, mitä tässä sitten pitäisi tehdä? Siihen ei neljäs tie anna vastauksia – näytelmässä on vain vääriä teitä.

kolmas_tieMutta kun nyt eurokriisiin jo eksyttiin, niin pari sanaa vastausten suunnasta. Oikeastaan tässä on kaksi aivan eri kysymystä ristissä keskenään: missä talouspolitiikkaa pitäisi tehdä ja millaista talouspolitiikkaa pitäisi tehdä.

Kysymykseen politiikan paikasta tuntuu näytelmässä ymmärtävän vain komission puheenjohtaja Jose Manuel Barroso, jota pilkataan pitkällä sitaatilla komission viimevuotisesta keskustelupaperista:

”Arriving at a full fiscal and economic union would be the final stage in EMU. As a final destination, it would involve a political union with adequate pooling of sovereignty with a central budget as its own fiscal capacity and a means of imposing budgetary and economic decisions on its members, under specific and well-defined circumstances.

[…]

As long as the EU level is not granted very far-reaching powers to determine economic policy in the euro area and the European Parliament is not responsible for deciding on the resources of a substantial central budget either, this
fundamental accountability problem cannot be overcome simply by entrusting the management of mutualised sovereign debt to an EU executive even if it is accountable to the European Parliament.

In contrast, that problem would no longer arise in a full fiscal and economic union which would itself dispose of a substantial central budget, the resources for which would be derived, in due part, from a targeted, autonomous power of taxation and from the possibility to issue the EU’s own sovereign debt, concomitant with a large-scale pooling of sovereignty over the conduct of economic policy at EU level. The European Parliament would then have reinforced powers to co-legislate on such autonomous taxation and provide the necessary democratic scrutiny for all decisions taken by the EU’s executive. Member States would not be jointly and severally liable for each other’s sovereign debt but at most for that of the EU.”

Siis jotta euro voisi selvitä velkakriisistä, pitäisi EMUn johdonmukaisena lopputuloksena kansalliset velat ottaa kokonaan EU:n vastuulle ja vastaavasti siirtää suurin osa talouspoliittisista vallasta myös unionille. Siis unionin verotusoikeus ja valta päättää jäsenmaiden talousraamista noin alkuun. (tulkitsen vapaasti, eikä sitaattikaan ole täsmälleen ääneen luettu kohta, jossa oli paloja sieltä ja täältä. Ydinkohdat kuitenkin tuossa). Lopputulos vastaisi suunnilleen USA:n liittovaltion ja osavaltioiden suhdetta.

Barroson tärkeä havainto, jonka näytelmä sivuuttaa on, että tämä on luultavasti /ainoa/ tapa saada yhteisvaluutta toimimaan. Taloustieteen teoriat varoittivat jo kauan ennen euron syntyä, että yhteinen valuutta ilman yhteistä talouspolitiikkaa on äärimmäisen altis epäsymmetrisille shokeille ja tuskin toimii hyvin. Varoitukset osoittautuivat perustelluiksi.

Näytelmässäkin esiintyvä tähtiekonomisti Paul Krugman kuvaa ilmiön vielä pitkästi blogissaan. Periaatteessa euron pelastamiseen tarvitsisi EU:n hallitseman talouspolitiikan, työvoiman liikkuvuuden, EU:n pankkitakauksen ja keskuspankin suoran lainauksen hallituksille (mahdollisesti komission kautta). Vähintäänkin tarvittaisiin keskusvallan pankkitukijärjestelmä, EKP:n suora lainaus hallituksille ja korkeampi inflaatio (korjaamaan epätasapainot nopeammin).

Toinen vaihtoehto on purkaa euro ja palata kansallisiin valuuttoihin. Sillä on merkittäviä polittisia riskejä, mutta niin on nykytilan jatkamisellakin. Talouspoliittiset ratkaisut ja taistelut täytyy käydä sillä tasolla, joka hallitsee myös rahapolitiikkaa.

Politiikan sisältöä taas kommentoi näytelmässä mikkihiiren hahmossa esiintyvä IMF. Tiivistäen se sanoo, että vyönkiristyspolitiikka (austerity), jota IMF aiemmin ajoi, ei itse asiassa toimi. Sen sijaan että leikkaukset palauttaisivat kansantalouden kasvuun tai edes vähentäisivät velkaa, ne heikentävät kasvua ja lisäävät julkisen velaan osuutta. Myös Krugman tiivistää tämän kivaan graafiin.

Sama politiikka, jonka tekemisestä 90-luvun hallituksia ansiokkaasti pilkattiin, 2010-luvulla vain todetaan. Tämän päivän talouspolitiikka karkaa käsikirjoittajan ulottuvilta. Kun politiikan paikkaa ei osata määritellä, ei poliittisiin valintoihinkaan päästä kiinni.

031013krugman2-blog480
Säästöpolitiikan vaikutus valtionvelkaan Krugmanin simulaatiossa

Tämä kahden kysymyksen ristiriita selittää samalla Neljännen tien puoliaikojen epätasapainon: ensimmäinen puoliaika operoi selkeässä ja ymmäretyssä talouspolitiikan tilassa: kansallisvaltiossa, jonka sisällä se puolusti vahvaa sosialidemokratiaa. Jälkimmäinen taas sotkeentui kysymykseen politiikan paikasta eikä lopulta kyennyt käsittelemään sen paremmin paikkaa kuin tapaakaan kunnolla.

Tositeatterillakin tulee lopulta rajansa vastaan yhteiskunnan selittäjänä. Vanhojen virheiden avaaminen onnistuu hyvin, mutta nykypäivän ratkaisujen tekemiseen ei aineistosidonnainen metodi enää taivu.

Tietoteknistä autonomiaa etsimässä

”Jos ikinä joudumme kybersotaan, on parasta pitää huolta, että olemme Yhdysvaltojen kanssa samalla puolella”, kirjoittaa Otso Kivekäs. Onko todellista tietoturvaa mahdollista rakentaa Suomen tai Euroopan unionin sisällä? Teksti on alkujaan julkaistu Vihreän sivistysliiton Vihreä tuuma -verkkolehdessä.

 

NSA:n urkintaan liittyvät paljastukset ovat saanet muutkin kuin nörtit kysymään, paljonko meitä oikeastaan vakoillaan. Mitä on mahdollista tehdä tietokoneella ilman, että joku lukee joka sanan? Tietojen leviäminen huolettaa yksityisyysaktivistien lisäksi viranomaisia, joilla on lakisääteinen velvollisuus turvata tietonsa, yrityksiä, joilla on liikesalaisuutensa, sekä tietenkin turvallisuuspalveluita.

Yhdysvaltain lainsäädäntö ja Patriot Act -laki velvoittaa amerikkalaisyritykset luovuttamaan tietoja tiedusteluviranomaisille. Viranomaiset pääsevät käsiksi varsinkin ulkomaalaisten – eli ihmisten enemmistön – tietoihin ilman oikeuden päätöstä, ja perusteet voivat olla esimerkiksi poliittisia. Edward Snowdenin vuotamien asiakirjojen mukaan NSA on tehnyt suoraan yhteistyötä yritysten kanssa esimerkiksi suojausten kiertämiseksi.

Urkinta on pelin henki

Käytännössä tilanne on se, että Yhdysvalloissa tuotettavissa palveluissa – Gmail, Facebook, Dropbox, Google Drive jne. – liikkuva tieto saattaa miltä tahansa osin päätyä turvallisuusviranomaisten käsiin. Koska viranomaisetkin ovat vain ihmisiä, suomalaisten yrityssalaisuudet voivat vaikka päätyä amerikkalaisille kilpailijoille. Myös diplomaattisalaisuudet voivat vuotaa julkisuuteen.

Kuva: marsmet472, Flickr (cc).

Kuva: marsmet472, Flickr (cc).

Ja kun tällä tiellä jatketaan, onko oikeastaan mitään syytä olettaa, että Windows ei sisältäisi takaportteja, joista NSA pääsee tarvittaessa sisään tutkimaan epäillyn terroristin tiedostot? Tai kenen tahansa muun tietoihin, jotka sattuvat heitä jostain syystä kiinnostamaan. Epäilyksiä moisesta takaportista löytyy.

Vastaavaa verkkotiedustelua harjoittavat toki muutkin maat, kuten Venäjä, Kiina, Ranska ja jopa Ruotsi. Yhdysvallat on kuitenkin erityistapaus, koska sillä on käytännön mahdollisuudet päästä käsiksi valtaosaan maailman tietoliikenteestä ja tiedostoista: amerikkalaisten yritysten hallussa oleviin tietoihin.

Suosituimmat internetpalvelut toimivat Yhdysvalloista käsin. Valtaosa maailman yritysten kriittisistä ohjelmista tulee Amerikasta, kuten todennäköisesti myös Suomen tulevat potilastietojärjestelmät. Toimistotietokoneet ja älypuhelimet toimivat lähes kaikki amerikkalaisilla käyttöjärjestelmillä.

Maailmanlaajuinen verkko

Jos mihinkään amerikkalaiseen ei voi luottaa, niin onko tietoturvaan enää mitään mahdollisuuksia? Olisiko mahdollista rakentaa kotimainen tietotekniikan infrastruktuuri, joka toimisi ilman riskiä ulkomaisesta vakoilusta ja jonka kehitys olisi suomalaisissa käsissä?

Suomen valtion kriittiset palvelut pyörivät nykyäänkin kotimaan kamaralla. Puolustusvoimilla on omat verkkonsa. Tältä osin itsenäinen turvallisuus on suhteellisen helppo saavuttaa, jos luotetaan koneissa pyöriviin amerikkalaisohjelmistoihin.

Kansalaisten verkkopalveluiden tarjonta on sitten jo vaikeampi kysymys. Facebookille ei kotimaista korviketta tule, mutta onnistuisiko edes yrityssovellusten tarjonta? Ei ole kotimaista Google Driveä eikä Skypeä. Saako edes jaettua kalenteria helposti pilvipalveluna?

Ja työpöytäohjelmistojen kohdalla peli on täysin menetetty. Valtavirran käyttöjärjestelmät ovat kaikki amerikkalaisia, kuten se ”ainoa” toimisto-ohjelmistokin.

Jotta voisi kohtuudella luottaa siihen, ettei tietokoneessa ole takaportteja, joutuu käytännössä siirtymään täysin avoimen lähdekoodin ohjelmiin. Se olisi kansallisena strategiana periaatteessa mahdollista. Mutta jos haluamme pitää kiinni jonkinlaisesta valinnanvapaudesta, tämä ei tule tapahtumaan lähiaikoina.

Kriittisimmät valtion ja yritysten järjestelmät voidaan suojata ja perustaa pelkälle avoimelle koodille, mutta muilta osin riippuvaisuus on syvä. Tietotekniikassa olemme peruuttamattomasti ja kiinteästi sidoksissa kansainväliseen verkkoon, ulkomaisiin ohjelmistoihin ja nettipalveluihin.

Jos ikinä joudumme kybersotaan, on parasta pitää huolta, että olemme Yhdysvaltojen kanssa samalla puolella.

Eurooppalainen autonomia?

Mikäli kysymys tietoteknisestä autonomiasta asetetaan koko Euroopan tasolla, vastaus muuttuu.

Suomen tapaan Euroopan unioni ei voi irrottautua verkkoyhteyksistä tai ohjelmistoista, mutta Euroopassa myytäviltä kuluttajapalveluilta voidaan vaatia, ettei tietoja vuodeta alueen ulkopuolelle. Jos kriteeriksi otetaan palvelua pyörittävän yhtiön kotipaikka, Euroopasta löytyy pilvipalveluita, kuten Otto Kekäläinen toisessa artikkelissa esittää.

Käyttöjärjestelmien ja ohjelmistojen osalta tilanne on vaikeampi. Jos jokainen Windows, OS X tai Office on riski, ei muista toimista ole kovin paljoa hyötyä. EU voi kyllä asettaa ehtoja ohjelmistojen myynnille ja vaatia turvaselvityksiä, testejä ja muuta byrokratiaa. Mutta voisiko EU oikeasti kieltää Windowsin tai Mac-tietokoneiden myynnin alueellaan? Teoriassa kyllä, mutta tässä maailmassa jossa elämme epäilen että ei.

Euroopan unionikaan ei nykyisellään ole tietotekniikassa riippumaton, mutta sen autonomiaa voidaan vahvistaa.

Jos halutaan varautua tuleviin yritysvakoiluihin, kauppasotiin ja muihin mahdollisiin skenaarioihin, ei ehkä olisi huono idea vahvistaa eurooppalaista ohjelmistoteollisuutta. Myös Euroopassa kehitettyjen yritys- ja kuluttajapalveluiden tarjontaa tulisi lisätä. Yhteisen teollisuuden syntyä voisi auttaa avoimen lähdekoodin käyttö, kun kehitetyt ratkaisut eivät jäisi totuttuihin kansallisiin kuvioihin, ja yhdessä maassa tehty kehitys poikisi uusia avauksia toisaalla.

Käytännössä vahvempi eurooppalainen teollisuus tarkoittaisi alueellista keskittymistä muutamiin maihin tai kaupunkeihin, samaan tapaan kuin USA:n ohjelmistoteollisuus toimii San Franciscossa, Seattlessa ja New Yorkissa. Mikäli jokainen maassa yritetään ylläpitää erillistä kotimaista ohjelmistoteollisuutta, niistä kukin vuorollaan korvautuu pääosin amerikkalaisilla kilpailijoilla, koska kriittistä massaa ei synny.

Ja ilman omaa vahvaa ohjelmistoteollisuutta ei tietoteknistä autonomiaa ole, eikä siis lopulta tietoturvaakaan. Toinen vaihtoehto onkin hyväksyä nykyinen tilanne.