Vapaudesta

Yksi politiikan kulmakivistä – ainakin minulle – on vapaus. Enkä puhu pelkästään juridisesta vapaudesta päättää omista asioistaan lain puitteissa, vaan tosiasiallisesta, toteutuvasta vapaudesta. Siis siitä, kuinka vapaita ihmiset ovat muokkaamaan omaa elämäänsä haluamansalaiseksi, tekemään asioita ja hakeutumaan seuraan, jonka kokevat itselleen hyväksi.

Vapaus syntyy ympäristöstä, joka mahdollistaa sen.

Se ei ole ainoa kysymys politiikassa, mutta yksi ydinkysymyksistä. Siksi lähes kaikkien päätösten kohdalla kysyn itseltäni, lisääkö tämä ratkaisu ihmisten vapautta elää kuten haluavat, vai kaventaako ehkä sitä. Jotkut päätökset ovat pelkkää hallinnointia, ja toisissa seuraukset ovat kovin monimutkaisia arvioida. Mutta usein päätösten vaikutuksia voi arvioida tällä liberaalilla periaatteella.

Esimerkiksi sosiaaliturvamme suorastaan työntää ihmisiä tilaan, jossa heidän on vaikea ottaa aktiivinen rooli elämässään. Toimeentulotuen saaja ei voi ottaa vastaan keikkatöitä, koska toimeentulotuki katkeaa, sitä leikataan ja jäljelle jäävää osuutta saa vasta pitkäksi venyneen käsittelyajan jälkeen. Hän voi toki vapaasti valita tekeekö nyt keikan ja ei syö ensi kuussa, vai kieltäytyykö ehkä kuitenkin. Käytännössä hänen vapautensa – ja myös kokemus oman elämän hallinnasta – on rajattua. Sama koskee työmarkkinatuen saajaa, jonka työvoimatoimisto velvoittaa hakemaan työpaikkoja joihin hän tietää olevansa väärä ihminen. Näissä monissa perustulo olisi osaratkaisu.

Myös kaupunkisuunnittelun kysymyksiä voi lähestyä vapauden kautta. Vanha keskiaikainen sanonta kuuluu, että kaupunki-ilma tekee vapaaksi, ja se edelleen pitää paikkansa: suuressa kaupungissa ihmisellä on enemmän mahdollisuuksia ammatilliseen erikoistumiseen, erikoisempiin harrastuksiin, erilaisiin sosiaalisiin ympyröihin… Ihmisillä on siis enemmän vapautta, ja siksi oikeus ja todellinen mahdollisuus muuttaa halutessaan Helsinkiin on tärkeä.

Kaupunkiliikenteessä vapaus toteutuu parhaiten kun mahdollisimman moni voi kulkea erilaisilla, itse valitsemillaan kulkutavoilla. Jotta joukkoliikenne olisi aidosti mahdollisuus, sen pitää muodostaa verkko, jonka avulla voi kulkea kaikkialle kaupungissa helposti ja nopeasti. Ja jotta pyöräily olisi mahdollisuus, väylien pitää olla turvallisen tuntuisia ja selkeitä. Siksi esimerkiksi Hämeentien tuleva muuttaminen joukkoliikennekaduksi lisää ihmisten vapautta: joukkoliikenne palvelee useampaa paremmin, pyöräily muuttuu mahdolliseksi monelle ja kaikkiin osoitteisiin pääsee edelleen myös autolla.

Tänä iltana Helsingin valtuusto käsittelee sosiaali- ja terveysuudistuksen valinnanvapausmallia. Me emme siitä päätä, vaan ainoastaan lausumme näkemyksen maan hallitukselle.

Ei varmaan tule yllätyksenä, että minä pidän ihmisten valinnanvapaudesta. Ajatus, että ihmiset saavat vapaammin itse valita, millaisia ja minkä tarjoajan terveyspalveluita käyttävät, on periaatteessa askel hyvään suuntaan.

Käytännössä nyt käsittelyssä olevassa mallissa on melkoisia ongelmia.

1) Hallituksen valinnanvapausmallissa on yksityisille terveysalan yrityksille ongelmalliset kannustimet, joita Osmo Soininvaara on hyvin eritellyt. Kannustinmallien rakentaminen on yleisesti vaikeaa, ja erityisen vaikeaa se on tilanteessa jossa laskun maksaa eri taho kuin hoidosta hyötyy. Soininvaaraa siteeraten

”[T]erveydenhuolto on tyyppiesimerkki alasta, jossa markkinatalous toimii erilaisten markkinavirheiden vuoksi hyvin huonosti. Avainsanoina epäsymmetrinen informaatio ja adverce selection, yhteismaan ongelma ja moraalikato. Pääero tavalliseen markkinatalouteen on se, että kun kolmas osapuoli maksaa, ostajalla ja myyjällä on kiusaus sopia maksajan pään yli hyvin kalliista hoidosta.”

2) Valinnanvapaus ei säästä, vaan todennäköisesti nostaa kustannuksia. Esimerkiksi ruotsissa näin on käynyt, ja terveydenhoito maksaakin Suomea enemmän (vaikka USAa vähemmän). Toki voidaan ajatella, että vapaudella saa ollakin hinta, ja tavallaan ymmärrän ajatuksen. Mutta kun uudistuksella halutaan säästää sosiaali- ja terveydenhoidosta 3 miljardia ja tehdään se tavalla, joka lisää kustannuksia, luvassa on suuria vaikeuksia. Tietty älyllinen rehellisyys on tarpeen.

3) Hallituksen aikataulu on mahdoton. Jos maakunnat aloittavat työnsä 1.1.2019, ja samalla hetkellä joutuvat kilpailutilanteeseen ilman mahdollisuutta valmistautua siihen, keskellä Suomen historian suurinta organisaatiofuusiota, ajautuu terveydenhoito todennäköisesti kaaokseen.Aikataulun mahdottomuuden ovat todenneet niin sairaanhoitopiirien johtajat kuin sote-uudistuksen valmistelijatkin. Hallituspuolueet eivät vaan vielä ole myöntäneet sitä. Peruskoulu-uudistus tehtiin viiden vuoden aikana, aloittaen Lapista. Miksei valinnanvapausmallikin voisi alkaa ensin yhdessä maakunnassa, ja sieltä kokemuksista oppineena vasta levittää muualle maahan? Voisi tulla aika paljon halvemmaksi.

Nyt esitetyssä muodossa valinnanvapausmalli ei toteuta tavoitteita, joihin sillä pyritään. Itse asiassa esityksen omista vaikuttavuusarvioistakin voi tämän lukea. Ja jos terveydenhoitojärjestelmämme ajetaan kriisiin, näkyy se ihmisten terveydessä, mikä puolestaan heikentää heidän toimintamahdollisuuksiaan ja siis vapauttaan. Siksi suhtaudun nyt esitettyyn malliin melko kriittisesti.

Mitä Sipilä oikeastaan sanoi Malmista?

Pääministeri Sipilä sanoi että ”hallitus on valmis pelastamaan Malmin lentokentän”. Epäselväksi jäi, mitä hallitus on itse asiassa valmis tekemään säilyttääkseen Malmin lentokäytössä.

Onko Sipilä valmis vaihtamaan Malmin toiseen maa-alaan?

Malmin kentän alue ympäristöineen on 300 hehtaaria ja sinne suunnitellaan noin 25 000 asukkaan asuinaluetta. Helsinki ja valtio ovat sopineet, että Helsingin tulee kiihdyttää asuntotuotantoa, koska koko maan etu vaatii, että Helsingissä on asuntoja tänne muuttaville. Ja juuri näihin sopimuksiin liittyen edellinen hallitus päätti valtion luopuvan malmin kentästä, jotta Helsingissä olisi maata johon niitä rakentaa.

Valtion pitäisi siis löytää Helsingistä toinen, saman kokoluokan maa-alue. Käytännössä ainoa edes likimain yhtä suuri alue Helsingissä on Santahamina. Sinne tosin tuskin saisi sovitettua luontoarvot huomioiden paljon yli 10 000 asukasta, ja liikenteellisestikin se on Malmia vaikeampi kohde.

Hallitus ei ole tarjonnut Helsingille Santahaminaa vastineeksi Malmin kentästä. Ja tuskin tulee tarjoamaankaan, se haluttaneen pitää nykykäytössä.

Onko Sipilä valmis ostamaan Malmin?

Käypä hinta Malmin kentän alueelle tulee nykyisessä tilanteessa Helsingin kaupungin suunnitteleman käytön, eli asuntotuotannon mukaan. Kaupunginhallituksen jäsen Hannu Oskala arvioi hinnaksi 500 – 1000 miljoonaa. Käsittääkseni arvio on oikeaa suuruusluokkaa.

Jos hallitus haluaisikin käyttää Malmin ostamiseen vajaan miljardin, ratkaisematta jäisi silti kysymys siitä, missä ihmiset voisivat asua. Seteleiden alla kun tulee talvella kylmä.

Hallitus ei myöskään ole tarjoutunut ostamaan Malmin aluetta Helsingiltä. Jos olisi, kaupunginhallitukselle olisi kyllä kerrottu siitä. Vaikea uskoa myöskään, että valtion budjetista irtoaisi tähän miljardi.

Onko Sipilä valmis ottamaan Malmin pakkokeinoin?

Valtio sopi 2014 Helsingin kaupungin kanssa, että se vetäytyy Malmin kentän toiminnasta, irtisanoo maanvuokrasopimuksensa (maat ovat koko ajan olleet Helsingin kaupungin) ja myy rakennukset Helsingille. Kaikki tämä myös toteutettiin.

Sipilän omin sanoin: ”[H]allitus on selvitellyt sopimuksen purkamisen mahdollisuutta. Siinä tulimme oikeuskanslerin ohjeiden mukaisesti siihen tulokseen, että se tie on mahdoton.”

Hallitus on siis kysynyt oikeuskanslerilta, onko Suomessa omaisuudensuoja voimassa, ja voiko tekemänsä sopimuksen peruuttaa sillä perusteella, että tuli katumapäälle. Oikeuskansleri ilmeisesti on vastannut, että Suomessa on voimassa omaisuudensuoja.

Kysyminen on toki täysin ok, mutta vastaus ei varmaan ollut kovin yllättävä.

Sipilä ei sanonut mitään konkreettista siitä, mitä hallitus oikeasti malmin suhteen tekisi, eikä hallitus ole myöskään mitään konkreettista tehnyt. Vaikuttaisikin siltä, että Sipilän halitus ei itse asiassa ole aikeissa tehdä mitään säilyttääkseen Malmin lentokentän. Jollei piakkoin tule jotain konkreettista ehdotusta, kyse lienee pelkästä vaalitempusta. En pidättäisi hengitystäni.

Vaikutelmaa vaalitempusta korostaa se, kuinka Sipilä yrittää kaataa syytä sopimushaluttomuudesta Helsingin niskoille, vaikka hallitus itse ei ole tehnyt oikeastaan minkäänlaista aloitetta asiassa.

Mutta voisiko kenttää edes säilyttää jotenkin?

Löytyisikö jokin ratkaisu, jossa kaikki voittavat? Sellainen, jossa kenttä säilyy lentokäytössä, asukkaille saadaan taloja ja kaikki voivat olla tyytyväisiä?

Valitettavasti ei.

Vaihto Santahaminaan ei liene hyvä maanpuolustuksen kannalta, eikä se olisi kovin tyydyttävä Helsingin kaupunkirakenteenkaan kannalta: Saari on liikennesumppu, ja realistinen rakentaminen Malmia vähäisempää.

Jos valtio vain ostaisi Malmin, Helsinki voisi toki kuitata noin puolet veloistaan. Kaupungin kassan kannalta kiva, mutta ratkaisu olisi vastuuton niin valtion kuin Helsinginkin osalta. Valtio velkaantuu koko ajan nopeasti, ja sen rahoille on oikeasti monia tähdellisiä käyttöjä. Helsinki puolestaan tarvitsee asuntoja kaupunkilaisille, eikä raha noin vaan muutu asunnoiksi.

Asuntojen rakentaminen kentän vierelle ja lentotoiminnan säilyttäminen ei sekään ole mahdollista. Mietin itse samaa ajatusta jo 2014, kun Malmin kysymys muuttui ajankohtaiseksi. keskustelut suunnittelijoiden kanssa saivat minut vakuuttumaan, että lentokentän melu ja meidän melko tiukat melunormimme tekevät yhdistelmästä mahdottoman. Asutuksen sijoittelu ryppäinä kentän ympärille ei myöskään tuottaisi toimivaa kaupunkirakennetta.

Sellaista vaihtoehtoa, jossa Malmin kentälle ei rakenneta asuntoja, mutta Helsingin valtiollekin lupaamat tavoiteet rakentaa uusia asuntoja täyttyvät ei löydy. Malmin säilyttäminen tarkoittaisi (kaupungin saamatta jäävien tulojen lisäksi) asuntotuotannon notkahdusta ensi vuoskymmenellä, pahenevaa asuntopulaa ja voimakkaammin kohoavia asuntojen hintoja.

Minä en halua sitä, eikä Helsingin kaupunginvaltuusto halua sitä. Ja jos maan hallitus suhtautuu tehtäväänsä vakavasti, eivät hekään oikeasti halua sitä.

Tervetuloa Stadiin Paavo!

Paavo Väyrynen on lähdössä Helsingin politiikkaan. Minusta se on hyvä asia.

En ole Paavon kanssa monestakaan asiasta samaa mieltä. Mutta mielestäni on hyvä, että Paavon esittämä ajattelutapa on myös selvästi edustettuna vaaleissa. Paavo ilmoittaa perustamansa ”Terve Helsinki” -listan päämääräksi, että:

”Helsingin kaupunki keskittyy alueellaan jo asuvien ihmisten – sekä kantasuomalaisten  että maahanmuuttajien – olojen ja elämän laadun kohentamiseen sen sijaan, että varoja tuhlataan vahingolliseen keskittävään metropolipolitiikkaan”

Ajatus on, että uusia asuntoja ei pidä rakentaa, ja Helsingin väkiluvun ei pidä kasvaa. Paavon aiempien kirjoitusten perusteella tavoite on ”ohjata” väkiluvun kasvu suurten keskusten sijasta pitkin maata, etenkin haja-asutusalueille.

Kysymys siitä, pitääkö Helsingin kasvaa ja miksi Helsingin pitää kasvaa nousee esiin muuallakin, Paavo ei ole ajatuksen kanssa yksin. Jos naapurin uusi kerrostalo peittää ilta-auringon tai entiseen lasten leikkimetsään nousee taloja, totta kai ihminen kysyy, että ketä varten näin tehdään ja miksi juuri minun takapihalleni. Siksi on hyvä, että Paavo nostaa kissan pöydälle.

Paavo Väyrynen muuttaa Helsinkiin vastustaakseen ihmisten muuttoa Helsinkiin. Minä kannatan ihmisten mahdollisuutta muuttaa helsinkiin, ja toivotan siis Paavon tervetulleeksi. Kuva Wikipedia

Paavon perusajatuksen voisi kuvata rajat kiinni -politiikaksi kaupungin tasolla. Laitetaan Helsingin rajat kiinni, kukaan ei ole tervetullut. Älkää muuttako tänne, menkää pois.

Se on ihan todella huono idea.

Ensinnäkin, se on huono idea niille ihmisille, jotka haluaisivat muuttaa Helsinkiin. kaupungistuminen ei perustu pakkoon, vaan yhä useampi ihminen kokee kaupungin paremmaksi paikaksi itselleen.

Erityisen totta tämä on vähemmistöjen kohdalla. Esimerkiksi seksuaalivähemmistöön kuuluva saattaa pienellä paikkakunnalla olla ikäluokassaan lähes ainoa oman vähemmistönsä edustaja – vaikkapa homo. Vähän isommassa kaupungissa on jo homopiirit, joissa voi tutustua muihinkin ja vielä isommassa ne piirit eivät ole ihan niin pienet enää. Ei ole sattumaa, että seksuaalivähemmistöihin kuuluvat, vieraskieliset ja vähemmistöuskontojen harjoittajat kaikki hakeutuvat suuriin kaupunkeihin.

Myös monet muut haluavat kaupunkiin, koska kaupunki tarjoaa mahdollisuuksia. Mitä isompi kaupunki, sen monipuolisemmat työmarkkinat siellä on ja sitä helpompi on löytää itselleen sopivia töitä. Esimerkiksi Kuopiossa (joka ei ole ihan pieni), tietoturva-asiantuntija on ihan vaan tietoturva-asiantuntija, mutta Helsingissä on erikseen työmarkkinat ja erikoistumismahdollisuus johdon tietoturvakonsultointiin, tietoturvaan IT-järjestelmissä, viestiliikenteessä (telco- tai IP-tekniikalla) tai on täällä tietoturvan tutkimustakin.

Ja kaupunki tarjoaa tietenkin myös mahdollisuuksia pariutumiseen, erikoisempiin harrastuksiin (nyrkkeilyä voi harrastaa melkein kaikkialla Suomessa, mutta shakkinyrkkeilyä vain Helsingissä) ja ties mihin. Jokaisella helsinkiin muuttavalla on omat syynsä muuttaa, mutta ne kaikki ovat heille itselleen hyviä ja tärkeitä syitä.

Minä haluan, että ihmisillä on mahdollisuus muuttaa Helsinkiin, jos he niin haluavat. En halua pakottaa heitä pysymään poissa.

Toisekseen, rajojen sulkeminen on huono idea nykyisten helsinkiläisten kannalta. Helsingissä on krooninen asuntopula, jonka takia ihmiset joutuvat muuttamaan yhä kauemmas kehyskuntiin ja asuntojen hinnat Helsingissä nousevat monien ulottumattomiin. Ja niilläkin, jotka saavat tarpeeksi lainaa, alkaa velkamäärä jo hirvittää ja lyhennykset kiristää budjettia.

Asuntojen hintojen ja vuokrien nousu johtuu ennen kaikkea siitä, että asuntoja on liian vähän. Ja jos emme rakenna paljon lisää asuntoja, nousu tulee vain kiihtymään, koska halukkaita tulijoita riittää.

Suuri osa Helsingin kasvusta tulee lapsista, jotka syntyvät tänne. Pieni lapsi toki voi asua yksiön nurkassakin, mutta jossain iässä hän lopulta tarvitsee oman asunnon. Jos emme rakenna lisää asuntoja, niitä ei ole. Ajatus että Helsinki ”keskittyy täällä jo asuvien ihmisten olojen parantamiseen” tarkoittaa, että pakotamme lapsemme muuttamaan pois.

Kolmannekseen, kaupungin kasvun estäminen haittaa koko Suomea. Yli kolmannes Suomen bruttokansantuotteesta tulee Helsingin seudulta. Globaali talous muuttuu yhä enemmän siihen suuntaan, että metropolit ovat uutta taloutta ja hyvinvointia tuottavia alueita ja niiden ero muihin alueisiin vain kasvaa.

Suuri syy tähän ovat ns. kasautumisedut. Kun yritykset ja toimijat sijaistevat lähellä toisiaan, niiden väliset yhteydet ovat mutkattomampia ja tapahtuu enemmän satunnaisia tapaamisia joista seuraa uutta yhteistyötä ja innovaatioita. Uudet startupit ja tulevaisuuden vientiyritykset syntyvät baaripöydässä, roolipelisessiossa, tennishallin pukuhuoneessa tai trendikahvilassa. Ja jotta näin käy, tarvitaan paljon baareja, tenniskenttiä, kahviloita ja ennen kaikkea paljon muita ihmisiä, joiden seurassa ihmiset voivat aikaansa viettää ja törmätä uusiin ajatuksiin.

Jos ihmisiä estetään muuttamasta Helsinkiin, menetetään kaikki se korkeampi tuottavuus, jonka he voisivat Helsingissä tuoda. Helsingin seutu vastaa yli puolesta Suomen viennistä, ja kaupungissa syntyvät vientiyritykset tuottavat kysyntää alihankinnalle myös kaupungin ulkopuolelle. Koko Suomi kärsii jos kaupungistumista aktiivisesti estetään. Esimerkiksi Ruotsin Suomea korkeampi tuottavuus on osin selitettävissä Ruotsin tiiviimmillä kaupungeilla.

Näistä syistä Paavon antimetropolipolitiikka – siis ajatus estää Helsingin kasvu ja pakottaa ihmiset muuttamaan muualle – on todella haitallinen kaikille jotka haluaisivat muuttaa Helsinkiin, kaikille jotka asuvat nyt Helsingissä ja itse asiassa muillekin suomalaisille.

Minä haluan Helsingin olevan avoin kaupunki, joka toivottaa kaikki tervetulleeksi. Kaupunki, johon ihmiset voivat kotiutua ja jossa on tilaa myös heidän lapsilleen, jos haluavat täällä pysyä. Kaupunki, joka uskoo parempaan huomiseen, eikä käperry itseensä pikkuhiljaa kuihtumaan. Uskon, että sellainen kaupunki on parempi meille kaikille.

Siksi minusta on hyvä, että Paavo Väyrynen on ehdolla kuntavaaleissa. Jotta vaihtoehdot ovat ainakin selvillä. Avoin vai suljettu kaupunki – sinä päätät.

Siis tervetuloa Helsinkiin Paavo!

Voiko Helsinki toteuttaa perustulon?

Maan hallitus käynnisti perustulokokeilun, jota on kansainvälisen kiinnostuksen lisäksi myös kritisoitu suppeudesta ja koeasetelman ongelmista. Itse jäin kritiikin sijasta pohtimaan, voisiko Helsinki toteuttaa perustulon paremmin?

Perustuloahan kannattaa selvittää ja kokeilla. Sen suurin arvo on varmuudessa, jonka se ihmisille tuo: joka kuu tilille tippuu tietty summa, teit mitä vain. Nykyinen sosiaaliturva rankaisee erityisesti työkeikoista: jos ansaitset yhdessä kuussa vähän, seuraavan kuun tukiasi leikataan jopa samalla summalla. Lisäksi tuet ensin perutaan ja sitten myönnetään uudelleen, mistä voi seurata jopa useamman kuukauden viive. Jokainen työkeikka riskeeraa siis seuraavan kuun toimeentulon, eikä siitä jää käteen juuri mitään lisää.

Yksi viime vuoskymmenten muutos politiikassa on ollut (suurten) kaupunkien roolin kasvaminen. osin valtioiden kustannuksella. Kun väestö, talous ja muu inhimillinen toiminta keskittyy yhä voimakkaammin kaupunkiseuduille, näiden keskittymien polittinen painoarvo nousee.

Hyvä esimerkki tästä ilmiöstä Suomessa on lasten oikeus päivähoitoon ja sen käsittely. Hallitus linjasi, että oikeutta rajataan säästösyistä. Oppositiopuolueet tietenkin vastustivat, samaten työntekijät ja monet tutkijat. Kunnista, jotka lausuivat lakiesityksestä oli osa enemmän kriittisiä, osa vähemmän. Joskus ennen asia olisi ratkennut siihen, kun eduskunta säätää lain. Sitä myöten selvä, vaikka jupina aina jatkuu. Mutta kun laki oli tulossa käsittelyyn, Helsinki teki linjauksen, että oikeus päivähoitoon säilytetään joka tapauksessa, laista riippumatta. Merkittävä osa suuremmista kaupungeista seurasi Helsingin esimerkkiä.

Perustulo on kysymyksenä tietenkin monimutkaisempi kuin päivähoito-oikeus. Se on merkittävä muutos sosiaaliturvaan, ei vain olemassa olevan palvelun säilyttämistä. Ja kyse on myös paljon suuremmista rahoista. Perustulo vaatii muutoksia syvällä sosiaalipolitiikan ytimessä, joka on perinteisesti katsottu valtion pelikentäksi. Mutta toisaalta niin on subjektiiviset oikeudetkin.

Maailma on menossa suuntaan, jossa perustulon kaltainen sosiaalipolitiikan uudistus sopii keskusteluun myös kaupungin politiikassa.

Perustulo auttaa kiipeämään yhteiskunnan luokkia, vaikka jalat eivät aina kantaisi

Kunnalla on oikeus kerätä veroja ja oikeus maksaa asukkailleen tukia. Ne ovat periaatteessa riittävät edellytykset toteuttaa perustulo. Käytännössä eivät ihan.

Vihreiden tuoreimmassa perustulomallissa maksettaisiin jokaiselle kansalaiselle 560€ kuussa verottomana. Helsingissä on noin 530 000 täysi-ikäistä, joten kustannus olisi noin 3,5 miljardia. Vertailun vuoksi, Helsingin budjetti on nyt noin 4,5 miljardia.

Vihreiden perustulomallissa nykyinen sosiaaliturva korvattaisiin pääosin perustulolla, ja lisäksi verotusta säädettäisiin niin, että hyvä- ja keskituloisilta perustulo käytännössä verotettaisiin pois. Näin mallista saadaan kustannusneutraali, eli se on rahojen puolesta realistista toteuttaa.

Helsinki ei kuitenkaan voi muuttaa olemassa olevaa sosiaaliturvaa (eikä tehdä etuudesta verotonta) ja verotustakin voi muuttaa lähinnä nostamalla kuntaveroa. Kolmen ja puolen miljardin kerääminen edellyttäisi kuntaveron nostoa noin 26 prosenttiyksiköllä, 45 prosenttiin. Se on aika kaukana mistään realismista.

Täysimittaista perustuloa Helsinki ei siis voi nykyisellään toteuttaa. Mutta entä osittainen perustulo?

Osittainen perustulo

Osittaisia perustulomalleja on jo kokeiltu maailmalla. Israelissa käynnistettiin 2008 perustulokokeilu (tai tarkemmin ottaen negatiivisen tuloveron kokeilu, palaan eroon myöhemmin), jossa tietyt pienituloiset ryhmät neljässä kaupungissa saivat noin 100 euron taatun toimeentulon, riippumatta siitä, saavatko työtuloja tai saavatko muita sosiaaliturvan muotoja. Tulotason noustessa tuki liudentuu nollaan. Pari vuotta myöhemmin malli laajennettiin koko maahan, ja sitä on ulotettu muutoinkin suurempaan ihmisjoukkoon, ei kuitenkaan vielä kaikille.

Israelin mallin hyödyistä en ole löytänyt kattavaa analyysiä, mutta uutislähteet sanovat sen vähentäneen köyhyyttä ja lisänneen työllisyyttä. Yhdysvalloissa EITC-ohjelman, jossa on vastaavia piirteitä, katsotaan parantaneen työllisyyttä selvästi.

Mitä jos Helsingissä toteutettaisiin 100 euron osittainen perustulo? Selvää on, että satasen osittainen perustulo ei riitä turvaamaan kenenkään elämää, mutta sen saisi pitää riippumatta työnteosta ja se parantaisi siis pientä palkkaa saavien asemaa. Lisäksi se ei olisi riippuvainen Kelan käsittelyajoista ja takaisinperinnöistä ja maksunkeskeytyksistä, vaan ainakin vähän rahaa tulisi tilille aina luotettavasti. Ja Israelin esimerkki antaa osviittaa, että se saattaisi hyvinkin parantaa työllisyyttä, kun kannusteet olisivat paremmat ja ihmisten olisi helpompi hankkia töitä.

(tässä välissä huomautan, että tämän blogauksen laskelmat oikovat hiukan yksityiskohdissa, eivätkä siis anna täysin oikeaa kuvaa vaikutuksista kuntatalouteen. Tarkoitus on selvittää itselleni suuruusluokkia, ei niinkään tarkkaa kustannusta. Jossain voi myös piillä suurempiakin virheitä)

Mitä maksaisi, jos kaikille aikuisille helsinkiläisille maksettaisiin 100 euron perustulo? Oletetaan, että perustulo korvaisi nykyisiä tukia ja etuuksia tuon 100 euron osalta, eli työttömyysturvaa, toimeentulotukea, asumistukea, opintotukea jne saavien saama tuki leikkaantuisi tuon 100€ osalta. Toimeentulotuki toimii näin jo automaattisesti, muiden tukien osalta tämä edellyttäisi valtiolta lainsäädäntöä. Oletetaan lisäksi, että valtio osallistuu hankkeeseen näin säästämällään summalla.

Helsingissä on vajaat 530 000 aikuista asukasta. Heistä työttömyysturvaa saa 44 000, opintotukea 36 000, asumistukea 34 000 ja toimeentuloa 41 000. Koska nämä ihmiset ovat osin samoja, oletetaan että noin 130 000 hengen osalta siis perustulo ei muuttaisi tukien kokonaissummaa (s.o. ei lisäkustannusta).

400 000 helsinkiläiselle 100€ kuussa maksaa 480 miljoonaa euroa vuodessa. Mutta koska perustulokin olisi kohtuullisesti ansaitsevalle veronalaista tuloa (Helsinkihän ei voi muuttaa verotuksen sääntöjä), todellinen nettokulu kaupungille olisi noin 380 miljoonaa. Se vastaa noin vajaan 3 prosenttiyksikön nostoa kunnallisveroon.

Nykyisellään Helsingin kunnallisvero on 18,5 prosenttia – neljänneksi alin manner-Suomessa Kauniaisen, Espoon ja Eurajoen jälkeen. Kolmen prosenttiyksikön nosto nostaisi sen 21,5 prosenttiin. Samalle tasolle esimerkiksi Kotkan ja Kuhmon kanssa. Savonlinnassa veroprosentti on vielä äyrin korkeampi, 22,5. Tämä olisi suuri veronkorotus, mutta kuviteltavissa olevan rajoissa.

Erona korkeamman veroprosentin kaupunkeihin Helsinki maksaisi korotuksen takaisin veronmaksajille perustulona. Vaikutus usiempien työssäkäyvien kukkarossa olisi siis lähellä nollaa. Tosin, koska kaupunki ei voi säätää verotuksen rakennetta, pienituloiset saisivat käteen enemmän kuin menettävät ja suurituloiset maksaisivat enemmän kuin perustulona saavat. Raja asettuisi ehkä suunnilleen 3800€ kuukausitulojen paikkeille: sitä vähemmän ansaitsevat voittaisivat ja parempituloiset häviäisivät.

Periaatteessa satasen osittainen perustulo olisi siis mahdollinen, joskaan ei ihan kivuton. Kaupungin päätösten lisäksi se vaatisi valtiolta lainsäädännön joka mahdollistaisi sen sovittamisen muun sosiaaliturvan lomaan ja osallistumista kustannuksiin samalla summalla jonka valtio tässä säästäisi.

Toinen, ehkä helpompi tapa olisi tehdä Israelin mallin tapaan negatiivinen tulovero. Negatiivinen tulovero eroaa perustulosta siinä, että sitä ei makseta kaikille, vaan sen sijaan pienituloiset saavat kuukausittaista ”veronpalautusta”, jonka maksimisumma on vastaava kuin perustulon suuruus olisi. Käytännössä siis lähes tuloton ihminen saisi satasen kuussa ja esimerkiksi 600€ kuussa ansaitseva 50€ ja 1200€/kk ansaitseva 0€.

Koska suurin osa väestöstä ei saisi negatiivista tuloveroa lainkaan, sen kokonaiskustannus olisi huomattavasti perustuloa pienempi, ehkä kymmeniä miljoonia josta selvittäisiin paljon pienemmällä veronkorotuksella. Oikean suuruusluokan laskemiseen riittäviä verotilastoja en valitettavasti onnistunut löytämään julkisena, joten luku on vain esimerkki

Kustannusero osittaisen perustulon ja negatiivisen tuloveron välillä ei ole siinä mielessä ”todellinen”, että perustulossahan hyvätuloinen veronmaksaja saa maksamansa verot takaisin perustulona. Negatiivisen tuloveron mallissa hän ei saa lisätuloa eikä maksa lisää veroa. Nettona vaikutus on hänelle sama (jos mallit ovat muutoin identtisiä), mutta poliittisesti ”pienempi kustannus” on paljon helpompi.

Valtion osallisuus olisi tässäkin mallissa suotavaa. Negatiivinen tulovero olisi paras toteuttaa yhdistettynä reaaliaikaiseen tulorekisteriin, jonka käyttöönottoa verottaja suunnittelee 2019. Tällöin ”veronpalautus” voisi joka kuussa perustua edellisen kuun ansioihin. Toisaalta Israelissa malli on toteutettu vuositasolla: edellisen vuoden tulotason perusteella määräytyy tuki seuraavaksi koko vuodeksi. Yhteensovittaminen sosiaaliturvan kanssa olisi ehkä mahdollista tehdä jopa ilman lainsäädäntömuutoksia.

Muita vaihtoehtoja

Israelissa negatiivinen tulovero on rajoitettu tiettyihin sosiaaliryhmiin, ja siihen oikeutettujen joukkoa on aikojen saatossa kasvatettu. Sama olisi mahdollista Helsingissäkin. Jos esimerkiksi halutaan laajentaa oppeja, joita valtion perustulokokeilusta saadaan, voisi perustuloa alkuun kokeilla vaikka yrittäjille tai freelancerille.

Erilaisia perustulon malleja voisi myös kokeilla pienemmällä otoksella eri sosiaaliryhmiä. Valtion kokeilulainsäädäntö antanee tähän mahdollisuuden, ja käytännön kokemus erityisesti mallien toteutuvista hyödyistä olisi arvokasta.

Laskin tässä perustulomallin rahoitettavana kunnallisverolla, koska perustuloa on tapana ajatella kytkettynä ansiotuloverotukseen. Helsingillä on kuitenkin käytettävissään toinenkin merkittävä vero: kiinteistövero. Helsinki perii nykyisellään kiinteistöveroa lain sallimien minimien mukaan ja saa siitä 248 miljoonaa euroa. Maksimiinsa nostettu kiinteistövero tuottaisi vajaat 500 miljoonaa, noin 245 miljoonaa euroa nykyistä enemmän. Osittainen perustulo olisi rahoitettavissa ainakin pääosin myös kiinteistöverolla.

Johtopäätökset

Helsinki ei voi toteuttaa täysimittaista perustuloa, mutta osittaisen perustulon tai negatiivisen tuloveron malleista on täysin realistista keskustella. Ne eivät ole ilmaisia, mutta hyötyjä ja niiden suhdetta kustannuksiin kannattaa selvittää tarkemmin.

Näillä malleilla ei saavuteta kaikkia perustulon hyötyjä, mutta saavutettavat hyödyt saattavat silti tehdä niistä perusteltuja. Ja käytännössä perustulo on joka tapauksessa niin suuri muutos, ettei sitä ole missään saatu tehtyä yhdellä askeleella. tarvitaan pienempiä askeleita joista alottaa, tai perille ei päästä ikinä.

Erityisesti pitäisi etsiä malleja, jotka alentavat työllistymisen esteitä kohtuullisin kustannuksin. Kokeiluilla satunnaisotoksella tai johonkin tiettyyn sosiaaliryhmän rajatulla toteutuksella olisi mahdollista oppia, millainen perustulo toimisi parhaiten.

Itse uskon tältä pohjalta, että Helsingin kannattaisi ensi valtuustokaudella aloittaa tarvittavat tutkimukset ja selvitykset, sekä neuvottelut verottajan, Kelan ja valtioneuvoston kanssa, että Helsingissä voidaan ottaa käyttöön tai ainakin kokeiluun jokin osittaisen perustulon tai negatiivisen tuloveron malli.

Uudet terroristit ja kuinka heidät voitetaan

Eilen iltapäivällä mielenterveysongelmista kärsivä brittimies ampui sosiaalidemokraattisen labour puolueen kansanedustajan West Yorkshiressä, Englannissa. Mies tiettävästi huusi ”Britain First” murhaa tehdessään.

Britain First on brittiläinen äärioikeistolainen puolue, joka katsoo puolustavansa todellista brittiläisyyttä, suhtautuu ihailevasti väkivaltaan ja haluaa aloittaa pyhän sodan. Britain First on kiistänyt olevansa millään tapaa osallinen murhassa.

Viime sunnuntain vastaisena yönä henkisesti epävakaa afganitaustainen amerikkalaismies tappoi 50 ihmistä homoklubilla Orlandossa, Floridassa. Kesken murhatyön mies soitti hätänumeroon ja julisti toimivansa ISISin nimissä.

ISIS on Irakista lähtöisin oleva sotilaallinen ja terorristijärjestö joka katsoo puolustavansa todellista islamia, suhtautuu ihailevasti väkivaltaan ja julistaa käyvänsä pyhää sotaa lähi-idässä ja koko maailmassa. ISIS ei todennäköisesti ollut millään tavoin tietoinen tai osallinen terrori-iskuun.

En ole mikään terrorismitutkija, mutta näissä tapauksissa on aika paljon samaa.

Britain First ja ISIS ovat monin tavoin erilaisia, enkä yritä samaistaa niitä. Kuitenkin niiden kokemus ”pyhästä” tehtävästä, väkivallan hyväksyntä ja ylläkuvatut seuraukset ovat hyvin samankaltaisia. Utøyan murhat 2011 ja eurooppalainen ”vastajihadismi” noudattavat myös pitkälle samaa kaavaa. Tämä on nykypäivän ”hajautetun terrorismin” kuva.

Toisen maailmasodan partisaanitoiminnassa taustalla oli yleensä keskitetty johto, jolla oli sotilaallinen strategia ja päämääriä. Partisaaniryhmät panivat suunnitelman toteen ja tekivät terroritekoja ylempiensä käskyjä totellen.

70-80-luvun terroristiliikkeet koostuivat tyypillisesti itsenäisistä soluista, jotka pyrkivät ymmärtämään yhteisen ideologian ja strategian, mutta toteuttivat sitä itsenäisesti, niin, että yksi kiinnijäänyt solu ei voinut paljastaa toista.

Tämän päivän hajautetussa terrorismissa me näemme poliittisen liikkeen, joka julistaa vihan ideologiaa, ja nostaa esiin vihollisia, jotka se näkee tulossa olevan tuhon syypäiksi ja uhiksi pyhälle tehtävälle. Sen sanoman kuulee joku epävakaa mies, tarttuu aseisiin, ja käy propagandassa maalattujen kohteiden kimppuun. Poliittinen liike ja terroriteot eivät suoraan liity toisiinsa mitenkään. Mutta ne sopivat hyvin yhteen.

Kehitys ei ole uniikki. Melko vastaavan kehityskulun keskusjohdetusta yhä hajaantuneempaan organisaatioon ovat kokeneet myös elinkeinotoiminta ja kansalaisliikkeet tiedonvälityksen välineiden kehittyessä.

Onkin syytä pelätä, että vastaavia terroritekoja tulee vielä lisää.

Last man standing

Toisaalta yhdistelmä väkivaltaista ideologiaa julistavaa liikettä ja siitä riippumatta yksin aseisiin tarttuvia epävakaita miehiä ei ole uusi. Ajatellaanpa Fennomaaniaktivisteja ja Eugen Shaumania.

Sekä tuoreissa että vanhoissa hajautetun terrorismin ideologioissa on muutamia yhteisiä piirteitä:

  • Epätoivo. Jokin pyhä tai todella arvokas on uhattuna, lähes sortumisen partaalla tai jo tuhoutumassa. Islamin arvot, länsimainen sivistys, Britannia, Suomen autonomia.
  • Yksinäiset urheat soturit puolustavat sitä hyökkääjien loputonta joukkoa vastaan. Macho soturikultti.
  • Vihollisia ei ole vain ulkona, vaan nimenomaan sisäiset viholliset ovat suuri uhka.
  • Arvokonservatismi. Kaikki hyvä on menneisyydessä, ennen oli paremmin.

En nyt tarkoita, että jokin näistä piirteistä, tai välttämättä edes kaikki yhdessä, tekisi jostain ideologiasta vastuullisen yksittäisten sekopäiden toimista. Mutta toisaalta poliittinen liike, joka ei halua synnyttää ympärilleen hajautettua terrorismia, pystyy epäilemättä estämään sen. Riittänee kun ei rakenna paranoidia uhkakuvaa, ei ihannoi yksilöllistä sankaruutta tai ennen kaikkea ei osoittele kohteita, joiden poistaminen jotenkin ratkaisisi ongelmat.

 Terroristin maalaaminen uljaaksi mieheksi joka sankarillisesti puolustaa pyhiä arvoja voi yllyttää henkisesti epävakaita yksilöitä.
Terroristin maalaaminen uljaaksi mieheksi joka sankarillisesti puolustaa pyhiä arvoja voi yllyttää henkisesti epävakaita yksilöitä.

Kuinka terroristi voitetaan?

Terrorismin analyysini on ehkä lähinnä hahmotelma, mutta vastaavasti ratkaisuunkin tarjoan ajatuksen luonnoksia.

Kun hajautetun terrorismin ongelma on yhdeltä puolelta poliittinen, toiselta rikollinen, ratkaisuissakin täytyy olla monta puolta.

Perinteisempän terrorismiin, Pariisin ja Brysselin iskujen kaltaiseen, perinteiset poliisityön ja antiterrorismin keinot tepsivät. Jos Belgian valtio olisi toimintakykyisempi, iskuja ei ehkä olisi koskaan pystytty tekemään. Hajautettu terrosimi on vaikeampaa. Telekuuntelu ei paljon auta, kun mitään varsinaista kommunikaatiota ei ole, ja se mitä on, on täysin julkista. Mutta modernit data-analyysipohjaiset työkalut saattaisivat toimia paremmin, en niitä riittävästi tunne.

Politiikan puolella uskon, että vastaus on toivo. Yksinäiset ahdistuneet terroristit lähtevät puolustamaan maailmaa, joka on uhattuna, lähes sortumassa. Maailmassa, joka etenee kohti yhä valoisampaa tulevaisuutta, heillä ei ole roolia, ei ehkä ahdistustakaan.

Tarvitsemme maailman, jossa tulevaisuus on parempi. Maailman, jossa jokainen voi nähdä edessään polun eteenpäin. Tarvitsemme kansainvälisen järjestyksen, joka ei rakenna ihmisille umpikujia, vaan mahdollisuuksia. tarvitsemme talouden, jossa tulevaisuus on mahdollisuus eikä uhka. Ja tarvitsemme politiikkaa, joka puhutaan siitä miten maailmasta tehdään parempi. Politiikkaa, joka on konkreettisia tekoja ja symbolisia viestejä. Uusia koteja perheille, ystäviä vanhuksille ja lakeja, jotka tunnustavat ihmisarvon.

Sellaista politiikkaa minä haluan olla tekemässä. Ja haluan sinut mukaan, koska meidän on voitettava tämä kamppailu.

Mene siis lähimmän ihmisen luo, hymyile ja keskustele, miten voitte tehdä maailmasta paremman paikan. Siitä se lähtee.

17.6.2016. Teksti on kirjoitettu yön pimeimpinä tunteina ja auringon ensi säteiden valossa.

Fail fast government

Yritystoiminnassa puhutaan nykyään paljon ketteryydestä ja ”lean-periaatteesta”. Ajatus on, että tehdään nopeita kokeiluja, katsotaan miten asiat toimivat, opitaan siitä ja siirrytään seuraavaan ideaan. Malli on alkujaan peräisin ketterästä ohjelmistokehityksestä, jossa tyypillisesti tehdään 2 viikon ajan yhtä asiaa, katsotaan tulos ja päätetään seuraavan 2 viikon suunta. Toimintatapaa kutsutaan iteroinniksi, eli samaa asiaa tehdään aina uusia kierroksia, kunnes lopputulos alkaa tyydyttää.

Maamme hallitus kirjoitti hallitusohjelmaansa tavoitteen ottaa käyttöön kokeilukulttuuri. Nyt hallitus stten toteuttaa tätä ajatusta ketterästä hallitustyöskentelystä.

Katsotaanpa havainnollistavana esimerkkinä hallituksen kärkihanke, project Tuottavuusloikkaa.

Taustalla on huoli, että Suomessa työn kustannukset ovat kasvaneet nopeammin kuin Ruotsissa ja Saksassa, ja siksi työn hintaa pitää alentaa. Koska devalvaatiota ei voi eurossa tehdä, etsitään muita tapoja toteuttaa sama tulos, ns. ”sisäisenä devalvaationa”.

Iteraatio 1: yhteiskuntasopimus, toukokuu

Hallitusneuvottelujen rinnalla työmarkkinajärjestöt kerättiin neuvottelemaan ”yhteiskuntasopimusta”, jonka tavoitteeksi asetettiin hieman epämääräisesti määritelty viiden prosentin ”tuottavuusloikka”. Hallitustunnustelijan ja työmarkkinajärjestöjen odotukset neuvottelujen etenemisestä olivat kaukana toisistaan. Neuvottelut eivät koskaan ehtineet päästäkään tasolle, jossa olisi vakavissaan neuvoteltu jostain, kun Sipilä jo julisti ne epäonnistuneiksi.

Iteraatio 2: yhteiskuntasopimus 2.0, elokuu

Elokuussa samat osapuolet kokoontuivat neuvottelemaan yhteiskuntasopimusta uudelleen. Tällä kertaa tavoitteena oli viiden prosentin ”kilpailukykyloikka”, joka oli täsmennetty tarkoittamaan 5% alennusta työn yksikkökustannuksissa. Neuvottelut kariutuivat koska SAK ei halunnut neuvotella palkkojen alentamisesta, ja hallitus ilmoitti etenevänsä seuraavaksi ”parlamentaarisin keinoin”.

Iteraatio 3: Pakkolait, sunnuntaikorvaukset jne, syyskuun alku

Syyskuun alussa hallitus esitteli pakettinsa: sunnuntai- ja ylityökorvauksen alennus, sairaslomapalkan karsintaa, pitkien lomien lyhentämistä ja suurimpana kaikista yksityisten työnantajien sosiaaliturvamaksun leikkaus murto-osaan.

Esityksestä seurasi voimakasta kritiikkiä, suurmielenosoitus ja epäilyksiä, ovatko ehdotukset perustuslain ja EU-säädösten mukaisia. Eniten kritisoitiin sitä, että lisien leikkaaminen on palkanalennus, joka kohdistuu sangen mielivaltaisesti aloille, joilla lisillä on suuri rooli, eikä lainkaan aloille, joilla ei käytetä sunnuntailisiä. Yksikkötyökustannusten laskussa käytetty matematiikka oli ilmeisesti ainakin osittain vetäisty hihasta.

Iteraatio 4: Kilpailukykyneuvottelut, syyskuun loppu

Seuraava versio tuottavuusloikasta työstettiin taas työmarkkinajärjestöjen kanssa syyskuun lopulla. Sopimusta ei tälläkään kertaa syntynyt.

Iteraatio 5: Lomarahalaki, viime maanantai

Hallitus palasi maanantaina pakkolakien äärelle, mutta muutettuna niin, että eniten kritiikkiä aiheuttanut lisien leikkaus peruttiin ja sen tilalle otettiin lomarahan leikkaus 30% – ja samalla sen ulottaminen kaikille. Monet kiristettävistä säädöksistä olisivat nyt myös määräaikaisia kolmeksi vuodeksi – ilmeisesti tämä kiertää osan perustuslain karikoista.

Samalla paljastui, että Sipilä ei tiennyt ettei kaikilla työntekijöillä ole lomarahaa. Ehdotuksen vaikutuksia ei ilmeisesti oltu juurikaan selvitetty. 5% lasku yksikkötyökustannuksissa näyttikin muuttuvat merkittäviksi palkankorotuksiksi suht satunnaiselle joukolle työtekijöitä.

Iteraatio 6: ei sittenkään lomarahaa kaikille, eilen

Keskiviikkona pääministeri ilmoitti että lomarahaa ei ulotetakaan kaikille, vaan uusi lainsäädäntö tulisi koskemaan vain ihmisiä, joita koskee jokin työehtosopimus. Aiemmin sivussa neuvotteluista ollut Suomen yrittäjät pääsi tällä kierroksella keskeiseen asemaan, ja ehdotus vastaa ilmeisesti aika suoraan heidän esitystään.

 

Nyt tuottavuusloikkaa on kehitetty jo viisi iteraatiota. Malli on pikkuhiljaa tarkentunut, ja aiemmissa versioissa olleita virheitä on korjattu. Toisaalta iteraatiot uhkaavat lyhetä hallitsemattomasti – tällä viikolla on tullut jo kaksi uutta versiota, ja laadunvarmistus ennen julkaisua (valmiin määritelmä, definition of done) on selvästi alkanut lipsua. Ketterässä kehityksessä toki kuuluu julkaista nopeasti jotta nähdään idean toimivuus, mutta perusvirheet pitäisi silti kyetä karsimaan ennen julkaisua. Hallituksen ote prosessista uhkaa pettää.

 

Älkää käsittäkö minua väärin. Tarkoitukseni ei ole pilkata! Ketteryys ja fail fast -periaate ovat oikeasti hyviä ideoita. Mutta miksi hallituksen rämpiminen ja poukkoilu sitten tuntuu niin surkuhupaisalta?

Miksi hallituksen toimista tulee tällainen fiilis?
Miksi hallituksen toimista tulee tällainen fiilis?

 

Onko kyse vain siitä, että hallintorakenteemme, lehdistömme ja kansa eivät ole tottuneet johtamistapaan, jossa asioita ei suunnitella etukäteen vaan korjataan sitten mokat jälkikäteen? Että kunhan totumme tähän, palkansaajien suurmielenosoitukset, lehdistön jatkuva irvailu hallitukselle ja päivittäin muuttuvat päätökset muuttuvat osaksi politiikan normaalia kulkua?

Auttaisiko, toimintatavan formalisointi? Jos määriteltäisiin iteraatiot ja valmiin määritelmä sovittaisiin täsmällisesti ja niistä pidettäisiin kiinni? Hallitus julkaisee uudet tuottavuusehdotuksensa joka perjantai klo 12. Iltapäivä varataan selittelylle, ja viikonlopun media ja järjestöt saavat repostella esityksiä ja kaivaa niistä ongelmia. Sitten maanantaina alkaa uusi iteraatio, käydään läpi tullut palaute, ja sovitaan seuraava suunta. Viikon mittaan ehdotusluonnoksia työstetään, tehdään taustalaskelmat, käydään neuvotteluja, mikä nyt onkaan tarpeen. Ja taas perjantaina julkaistaan uudet päätökset. Kesken viikkoa ei muuteta linjaa, ja vain ne päätökset tehdään, joista on saatu jonkinlainen vaikutusarvio ja kuultu sekä EK:n että Suomen yrittäjien kanta. Ja sitten taas seuraava kierros.

Vai onko sittenkin niin, että jostain syystä tai toisesta aivan näin ketterä toimintatapa ei kuitenkaan sovi maan johtamiseen? Että muutokset työmarkkinoiden toimintaan pitää kuitenkin tehdä ennakkovalmistellen ja selvittäen ehdotusten vaikutukset ennen kun ne julistetaan päätöksiksi?

 

Tämä ei ollut retorinen kysymys. Nopeampi, vähemmän ennakkovalmistelua ja enemmän virheiden korjausta sisältävä toimintatapa on monissa yhteyksissä selvästi hidasta ja huolella harkitsevaa parempi. Esimerkiksi suurimmassa osassa yritystoimintaa. Mutta on myös asioita joihin se ei sovi. Vaikkapa aivokirurgia tai kuurakettien valmistus.

Voiko maata ylipäänsä johtaa ketterästi? Sipilän hallitukselta se ei nyt tunnu oikein onnistuvan, mutta tämähän onkin vasta ensimmäinen kierros hallitusta joka yrittää olla ketterä, ensimmäinen fail fast government. Eihän kaiken voi olettaa onnistuvan kerralla.

Että seuraavaa iteraatiota odotellessa…

Valtuustoryhmän johtoon / Hyvä päivähoito kaikille Helsingin lapsille

Vihreä valtuustoryhmä valitsi minut eilen uudeksi puheenjohtajakseen. Ryhmää kaksi vuotta vetänyt Emma Kari kun valittiin kansanedustajaksi. Tämä tarkoittaa, että vastaan Helsingissä vihreiden näkemysten yhteenvetämisestä ja esittämisestä julkisuuteen ja muille ryhmille. Se tarkoittaa aika paljon työtä. mutta myös paljon mahdollisuuksia viedä tätä kaupunkia parempaan suuntaan.

Alla ensimmäinen ryhmänjohtajana pitämäni puhe koskien sitä, miten strategia on kaupungin tilinpäätöksessä toteutunut ja miten hallituksen vesurisäästöihin ei ole pakko lähteä mukaan.

Vihreiden ryhmäpuhe tilinpäätöksestä 2014, puhujapöntössä allekirjoittanut
Vihreiden ryhmäpuhe tilinpäätöksestä 2014, puhujapöntössä allekirjoittanut

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut

2014 oli ensimmäinen vuosi, jonka budjetointiin valtuustokauden alussa sopimamme strategia vaikutti täysimääräisesti. Siksi tämä tilinpäätös on merkittävä kohta seurata strategian onnistumista.

Verrattuna budjettiin 2014, viime vuonna tulot ylittivät odotukset 20 miljoonaa. Samalla käyttömenot kokonaisuudessaan alittivat  budjetin 102 miljoonalla ja investoinnit alittivat jopa 44 miljoonaa

Strategiaan kirjoitettiin: ”Velkaantumiskehitystä hidastetaan pitämällä emokaupungin käyttömenojen reaalikasvu asukasmäärän kasvun mukaisena vähennettynä vuotuisella 1% tuottavuuden parantamisen tavoitteella”

Tämä on toteutunut. Menemättä nyt tuon matematiikan sisuksiin, menot ovat kasvaneet tavoitetta vähemmän. Itse asiassa menokasvu on ollut vain kaksi kolmannesta siitä, mitä tavoite sallisi.

Startegiaan kirjattiin myös ”[R]ahoitetaan nykyistä merkittävästi suurempi osuus investoinneista tulorahoituksella ja kiinteän omaisuuden myyntituloilla”

Viime vuonna investoinneista 88 prosenttia rahoitettiin tulorahoituksella ja omaisuuden myynnillä. Se on paljon takavuosia enemmän, ja tavoite on siis toteutunut. Harva Suomen kunta pystyy yhtä korkeaan prosenttiin.

Samalla on syytä huomata, että kun strategian puolivälineuvotteluissa investointeihin sovittiin 15 miljoonan korotus nopean väestönkasvun takia, 435 euron investointibudjetista jäi kuitenkin toteutumatta 44 miljoonaa euroa. Täytyykin kysyä, kannattaako investointibudjetin kokonaistasosta kantaa kovin suurta huolta, kun budjetti ei toteudu. Pitäisikö enemmän seurata toteuman kehitystä?

Kolmas taloustavoite oli myydä maata ja kiinteistöjä yhteensä sadalla miljoonalla vuosittain. Viime vuonna myytiin 104 miljoonalla.

Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että strategian tarkkaa taloudenpitoa koskevat kirjaukset ovat selvästi toteutuneet täysimääräisesti. Se kertoo hyvää kyvystämme tehdä pitkäjänteistä politiikkaa. Mutta se kertoo myös, että nyt on hyvä hetki kiinnittää huomiota muihinkin stategian kirjauksiin.

 

Hyvät valtuutetut,

samaan aikaan maan hallitus on kirjannut hallitusohjelmaansa kunnianhimoiset tavoitteet säästää kuntataloudesta miljardin karsimalla kuntien velvoitteita. Meille Helsingin päättäjinä toki sopii, että meillä on suurempi itsehallinto ja vapaus päättää palveluistamme itse. Mutta siitä ei seuraa, että meidän olisi pakko leikata kaikki mitä hallitus sanoo.

Suomen taloustilanne ei toki ole helppo, enkä kadehdi hallituksen tehtävää. Mutta meidän vastuullamme on Helsinki ja helsinkiläisten palvelut. Ja kun hallitus leikkaa vesurilla kaikkea mikä eteen sattuu, me olemme täällä paljon vartijoina.

Emme saa ottaa hallituksen päätöksiä automaattina. Kun lain vaatimia velvoitteitamme karsitaan, meidän tulee itse ratkaista, miten oman strategiamme pohjalta toimimme. Joissain asioissa säätelyn purkaminen antaa meille tilaa toimia fiksummin ja järjestää palvelut paremmin. Jos vaikka lakia ajoneuvojen siirrosta kevennetään, se voi säästää meille miljoonan lumenaurauksessa. Mutta jotkin hallitusohjelman muutokset olisivat Helsingille katastrofi.

Yksi esimerkki tästä on esitys rajata subjektiivinen oikeus päivähoitoon puolipäiväiseksi, jos toinen lapsen vanhemmista on työttömänä. Se ei säästä juuri mitään. Mutta se on suuri ongelma monen pienituloisen elämässä, ja tekee työllistymisen huomattavasti vaikeammaksi. Samaten varhaiskasvatuksen ryhmäkoon nosto on heikennys, jota emme Helsinkiin halua

Helsinki voi, ja meidän pitää taata kaikille Helsingin lapsille oikeus hyvään varhaiskasvatukseen. Se on satsaus tulevaisuuteemme, työllisyyteen ja myös kilpailuvaltti kaupungille. Se on strategiamme mukaista ja meillä on siihen varaa.

 

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut. Tämä tilinpäätös osoittaa, että osaamme pitää vastuullisesti taloutta. Ja se osoittaa, että meillä on varaa ylläpitää helsinkiläisten palveluita.

Kiitos 3450

Aivan aluksi haluaisin kiittää kaikkia.

Haluan kiittää teitä 3450 helsinkiläistä, jotka käytitte ääntänne tukeaksenne niitä projekteja, joita eteenpäin ajan; jotka annoitte luottamuksenne sille, että veisin yhteiskuntaa ainakin suunnilleen siihen suuntaan kuin toivotte. Se ei tällä kertaa riittänyt eduskuntapaikkaan, mutta se on silti todella merkittävää. 3450 on monta ihmistä ja ensimmäistä kertaa eduskuntavaaleissa ehdolla olevalle valtava tuen osoitus. Kiitos kaikille!

Haluan kiittää tukiryhmää, teitä 223 ihmistä, jotka ovat jakaneet esitteitä, kommentoineet tekstiluonnoksia, ideoineet kampanjaa ja muutenkin tehneet sen VALTAVAN työmäärän, joka onnistuneeseen vaalikampanjaan tarvitaan. Teidän kanssanne on ollut mahtava tehdä töitä. Tällä kertaa oli myös todella /kivaa/ tehdä vaalikampanjaa! Kun on hyvä jengi ja hyvä asia, niin sitten on myös hyvä meininki, ja tätä tekee ihan ilokseen. Tämä on ollut ylivoimaisesti paras vaalikampanja jossa olen ollut mukana, kiitos kaikille! Haluan kiittää kaikkia vielä henkilökohtaisestikin, mutta siltä varalta etten jotakuta tapaa, tai sekoilen ja unohdan, kiitokset vielä!

Haluan kiittää kaikkia teitä noin neljääsataa ihmistä, jotka rahoittivat kampanjaa. Toista sataa lahjoittajaa ja yli kaksisataa kirjan ennakkorahoittajaa. Se on muuten valtava määrä ihmisiä. Vaalikampanjat eivät ole halpoja, enkä olisi voinut tehdä tätä vain omin rahoin. Suurin osa noin 34 000 euron budjetista tulikin teiltä yksityisiltä ihmisiltä, jotka annoitte kuka pienempiä kuka suurempia summia rahaa avuksi. Joka sentti tuli tarpeeseen, kiitos teille kaikille!

Haluan kiittää kaikkia Vihreitä. Eduskuntavaalit eivät ole henkilövaalit, emmekä me ehdokkaat tee niitä tyhjiössä. Puoluetoimistolla tehtiin todella hyvää työtä, jolla oli korvaamaton arvo Vihreiden vaalivoiton tekemisessä. Eikä omilla äänillään olisi mennyt läpi yksikään kansanedustajamme, vaan koko listan keräämät äänet olivat jokaiselle tarpeen. Kiitos siis kaikille ehdokkaille ja tukiryhmäläisille!

Mitä sitten seuraavaksi tehdään, palataan siihen lähiaikoina. Tässä maassa on asioita joita pitää tehdä. Eikä niitä tehdä yksin, vaan niitä tehdään yhdessä. Tulen pyytämään tukeanne vielä monta kertaa tulevien vuosien aikana eri asioihin. Mutta en tee sitä tänään, tänään olen vain kiitollinen. Ja lepään. (ja okei, menen Tekniikan museon valtuuskunnan kokoukseen)

Siis vielä kerran kiitos kaikille.

Helsinki siirtyy avoimeen koodiin

Helsingin kaupunginhallitus hyväksyi juuri uuden tietotekniikkaohjelman, jossa linjataan avoimen koodin käyttö:

”Kaupungin toimeksiannosta kehitettävä uusi ohjelmistokoodi julkaistaan avoimen lähdekoodin lisenssillä, ellei ole perusteltua syytä muuhun.”

Tämä tarkoittaa, että jatkossa kun kaupunki hankkii uuden tietojärjestelmän, eikä valmiita tuotteita ole ostettavissa, projektissa tehtävä koodi julkaistaan avoimella lisenssillä. Ei enää toimittajaloukkua, vaan sen sijaan järjestelmien laatu parantunee ja hinta laskee pikkuhiljaa. Kyse ei ole ideologisesta periaatteesta, vaan käytännöllisestä tietojärjestelmien hallinnasta. Päätös olikin yksimielinen sekä kaupunginhallituksessa että sen IT-jaostossa.

Tämä ei tarkoita, että kaupunki siirtyisi Linuxiin tai Open Officeen. Valmiita tuotteita hankittaessa valitaan ensi sijassa parasta, ja se voi olla myös Windows tai Office365.

Samassa paperissa linjataan myös, että ennen hankintaa on valittava ja perusteltava hankinnassa käytettävä strategia: ollaanko hankkimassa valmista tuotetta vai teettämässä uutta järjestelmää. Ja kaupunki aloittaa myös koulutusprojektin, jossa IT-hankintoja tekevät virkamiehet koulutetaan siihen, miten hankinnat saadaan onnistumaan.

Ensimmäisenä merkkinä uudesta toimintatavasta, tarjouskilpailu avoimen kehityksen puitesopimukseen on jo käynnissä.

Avoimen koodin kirjaus ei ole ohjelmassa sattumalta, vaan se on vuosien työn tulos.

Tammikuussa 2012 ehdotin edelliseen tietotekniikkaohjelmaan lisäystä:

”Avoin lähdekoodi. Kaupungin tilaama ohjelmistokehitys julkaistaan EU:n avoimen lähdekoodin lisenssillä (EUPL), ellei tästä ole erityisistä syistä tarpeen poiketa”

Silloin ei ollut oikein mitään tapaa käydä poliittista keskustelua aiheesta, eikä virkakunnassa myöskään oikein ymmärretty, mitä edes tarkoitin. Itselläni ei myöskään ollut mitään asemaa, joka pakottaisi minua kuuntelemaan. Olin vain yhden lautakunnan jäsen.

Nyt kolme vuotta myöhemmin molemmat ovat osa uutta ohjelmaa (tosin lisenssiä ei määritellä). Sillä tavoin politiikka toimi. Ensin ehdotetaan, sitten keskustellaan. Usein se vie aikaa, ja joskus se vaatii uusien keskustelukerhojen perustamista. Kun vaan jaksaa keskustella ja perustella asiat, kysyä kysymyksiä ja antaa vastauksia, niin lopulta voi käydä niin, että ehdottamasi muutos hyväksytään yksimielisesti.

Matkalla oli aika monta askelta. Käytiin kuntavaalit 2012 joissa tulin valituksi. Strategianeuvotteluissa olin vihreiden neuvottelijana ja esitimme IT-jaoston perustamista. Syksyllä 2013 se perustettiin, ja minusta tuli sen puheenjohtaja.

Jaosto käsitteli ohjelman valmistelua moneen kertaan, ja vaatimuksestamme se oli myös kahdesti kommentoitavana julkisesti. Kommentoinnit tosin osuivat juhannukseen ja uuteen vuoteen, mutta jostain se on avoimuuskin aloitettava. Ensi kerralle voisimme ehkä ottaa oppia Espoosta.

Helsinki on nyt ottanut merkittävän askeleen kohti toimivampia tietojärjestelmiä. Seuraavaksi sama periaate pitää ottaa käyttöön koko maassa. Intia ehti jo meitä ennen, samaten Britannia ja USA.

Äänestä avointa

Levittämällä tätä tekstiä sitoudun äänestämään eduskuntavaaleissa 2015 ehdokasta, joka on ilmoittanut vaalirahoituksensa ennen vaaleja. Kehotan kaikkia lukijoita samaan.

Vaalirahoituslain mukaan ehdokkailla on mahdollisuus ilmoittaa vaalibudjettinsa ja merkittävät tukijansa jo ennen vaaleja. Pakollista se ei kuitenkaan ole. Ennakkoäänestyksen alkaessa aamulla 8.4. tähän mahdollisuuteen oli tarttunut 934 ehdokasta, 43% kaikista ehdokkaista.

Aloitin rahoituksen avoimuuden seuraamisen ja vaatimisen eduskuntavaaleissa 2011. Silloin rahoitusilmoituksen teki ennen ennakkoäänestystä 19% ehdokkaista. Kuntavaaleissa 2012  6% (no, ehdokkaitakin oli 37 000) ja eurovaaleissa 2014 jo 40%.

Neljä vuotta sitten rahoituksen ilmoittaminen oli harvinaisuus. Lähinnä Vihreät tekivät sitä, Vasemmistoliitosta ja Piraateista kohtuullinen osa. Muissa puolueissa läpimenijöistä vain harva oli ilmoituksen tehnyt ennakkoon. Tällä kertaa tilanne on eri. Nyt voi oikeasti päättää äänestää vain rahoituksensa ilmoittanutta ilman, että se rajaa valintoja kohtuuttomasti. Suurilla puolueilla on lähes kaikissa vaalipiireissä ainakin joku rahoituksensa ilmoittanut, ja joukossa on paljon istuvia kansanedustajia ja nimipoliitikkoja

Minusta näyttää, että vaalirahoituksen avoimuudesta on tulossa uusi maan tapa. Ei ehkä vielä näissä vaaleissa, mutta pikkuhiljaa. Voit auttaa sen tapahtumista parhaiten näin:

  1. Äänestä ehdokasta, joka on ilmoittanut rahoituksensa. Ennakkoäänestys alkoi tänään.
  2. Ilmoita julkisesti päätöksesi äänestää vain avointa. Esimerkiksi jakamalla tämä teksti.
  3. Jos ehdokas jota haluaisit äänestää ei ole vielä julkaissut vaalirahoitustaan, kehota häntä tekemään se pikimmiten. Ilmoituksen voi tehdä varsinaiseen vaalipäivään asti.
  4. Jos olet itse ehdolla, tee ilmoitus! Se vie pari minuuttia ja tarvitset vain pankkitunnukset, lomake löytyy täältä.

Kun enemmistö alkaa tehdä ilmoituksen, mediallakin riittää aikaa kysellä puuttuvien tietojen perään. Ja rahoituksen salailu alkaa näyttää epäilyttävältä. Ilmoituksen täyttäminen onkin kannanotto vaalirahakähmintää vastaan. Ehdokas joka kertoo rahoituksensa, vaikka sitä olisikin 0 euroa, kertoo samalla uskovansa demokratiaan, jossa äänestäjillä on oikeus tietää, kuka ehdokkaat on parlamenttiin maksanut.

Julkisuuden armoton valokeila paljastaa vaalirahan lähteet
Julkisuuden valokeila paljastaa vaalirahan lähteet

Vaalirahoitusilmoitusten tilanne ennakkoäänestyksen alkaessa 6.4. klo 9:00

08.04.2015 09:00 ilmoituksia yhteensä 923
Piraatit 100% (123/123)
Vihreät 99% (206/208)
Vasemmistoliitto 89% (193/216)
Keskusta 56% (123/216)
Kristillisdemokraatit 30% (58/193)
Sosialidemokraatit 29% (63/216)
Kommunistinen puolue 22% (25/112)
Perussuomalaiset 20% (43/215)
Kokoomus 11% (25/214)
Itsenäisyyspuolue 11% (17/151)
RKP 5% (6/104)

Helsinki:
Vihreät 100% (22/22)
Piraatit 100% (22/22)
Vasemmistoliitto 86% (19/22)
Keskusta 63% (14/22)
Sosialidemokraatit 45% (10/22)
Kommunistinen puolue 22% (5/22)
Kristillisdemokraatit 19% (4/21)
Perussuomalaiset 13% (3/22)
Kokoomus 13% (3/22)
RKP 9% (2/22)
Itsenäisyyspuolue 5% (1/19)

Näistä luvuista näkee, että Piraateilla, Vihreillä ja Vasemmistoliitolla on selvästi linja julkaista ilmoitukset, onnistumisessa vähän vaihtelua. Lisäksi Keskusta on julkaissut jo yli puolet ilmoituksista, KD, SDP ja SKP ja Perussuomalaisetkin jonkin verran. Listassa on mukana kaikki yli 100 ehdokkaan vaalilistat.

Päivitän tämän blogin kommentteihin tilanentta parin päivän välien vaaleihin asti. Laskemiseen käyttämäni scripti löytyy tästä ja aina tuorein data täältä.
ps. Tällä kertaa olen myös itse ehdolla, oma ilmoitukseni tässä. Päivitän sitä vielä ennen vaaleja vastaamaan viimeisimpiä muutoksia. Ennakkotiedot kun ovat parhaimmilaankin arvioita.