Kouluun saa pyöräillä

Pakilan ala-asteen koulu lähetti lasten vanhemmille viestin, jossa kiellettiin 1.- ja 2.-luokkalaisia tulemasta pyörällä kouluun. Koska olen aiheeseen ennenkin sotkeentunut, viesti välittyi minullekin.

Tämä Pakilan ala-asteen viesti ei siis kiellä pyöräilyä kouluun.
Tämä Pakilan ala-asteen viesti ei siis kiellä pyöräilyä kouluun.

Laitoin koulun rehtorille oheisen viestin

Hei,

tietooni on tullut, että Pakilan ala-asteen koulu kieltää 1. ja 2. luokan oppilaita pyöräilemästä kouluun.

Ystävällisesti haluan saattaa tietoonne, että lainsäädäntö ei tälläistä kieltoa mahdollista. Opetusvirasto ja kaupunginhallitus selvittivät asiaa taannoin valtuustoaloitteeseen liittyen, ja kaupunginhallituksen vastauksessa asia todetaan selkeästi:

”Järjestyssäännöt eivät voi kuitenkaan sisältää määräyksiä, jotka ovat ristiriidassa lainsäädännön kanssa. Järjestyssäännöissä ei voida kieltää oppilaiden tulemista pyörällä kouluun.”

Kiellon sijasta koulu voi esittää vanhemmille suosituksia ja toiveita koskien lasten koulumatkaa, jos niin tarpeelliseksi katsotaan.

Huomioiden kaupungin tavoitteen lisätä pyöräilyä ja myös opetussuunnitelman tavoitteet tukea oppilaiden itsenäisyyttä sekä kestävää kehitystä, koulun olisi toivottavaa pikemminkin suosia pyörällä kouluun tulemista kuin rajoittaa sitä.

Mikäli Pakilan ala-asteen ympäristössä on liikenneturvallisuuteen liittyviä ongelmia, joiden takia pyöräilyä pidetään lapsille vaarallisena, liikennesuunnitteluosasto on varmasti halukas kehittämään liikenneympäristöä. Autan myös itse mielelläni ratkaisujen löytämisessä.

Jos taas pyörien pysäköintitilat ovat riittämättömiä tai ongelmallisia, Helsingin Polkupyöräilijät antaa mielellään suosituksia mahdollisista pyörätelinemalleista, ja tarvittaessa voi myös ehdottaa mahdollisia sijoituspaikkoja telineille.

Toivon, että voitte huomioida nämä näkökannat ja tarkentaa vanhemmille annettua ohjeistusta niiden mukaan.
Kiitos,

Otso Kivekäs
Kaupunginvaltuutettu
Hallituksen jäsen, Helsingin Polkupyöräilijät

Rehtori soitti takaisin vartin päästä, ja asia paljastui ilmeisesti väärinkäsitykseksi: vaikka viestistä voi saada sellaisen kuvan, koulu ei itse asiassa kiellä eka- ja tokaluokkalaisia pyöräilemästä kouluun. Vanhemmille on vaan kehitetty (vapaaehtoinen?) lupamenettely, jotta nämä harkitsisivat, onko heidän lapsensa kypsä liikkumaan yksin pyörällä liikenteessä.

Ja on tietenkin hyvä, että vanhemmat vähän harkitsevat. Lapset kehittyvät eri tahtia, ja tilanteet ja koulumatkat ovat erilaisia. Yhdelle pyöräily kouluun on kätevä ja hyvä ratkaisu, toiselle se voi olla vaarallista. Tämä harkinta kuuluu vanhemmille siinä kuin lasten muukin liikkuminen.

Koulun viestin sanamuodot kieltämättä antavat vaikutelman kiellosta, mtta se ei siis ole kielto. Eikä koulu voikaan kieltää pyöräilyä kouluun. Ei Pakilassa, ei missään Helsingissä eikä muuallakaan. Laki ei anna moiseen kieltämiseen valtuutta.

Hyvää koulumatkaa kaikille uusille ja vanhoille koululaisille siis, ihan kullekin parhaasta kulkutavasta riippumatta.

 

Tietojärjestelmä on politiikkaa, osa 1: case opetuksen pilviväylä

Opetusministeriö suunnittelee ”pilviväylää” sähköisten oppimateriaalien välitykseen kouluihin. Hanke on sunnuntaihin asti kommentoitavana otakantaa-palvelussa.

Nyt olisi helppo ajatella, että jostain softakikkarettahan tässä vaan tehdään, nörtit miettikööt sen. Mutta se olisi virhe. Oikeasti tässä päätetään:

  • Millaisia oppimateriaaleja tulevaisuuden koulussa voidaan käyttää ja millaisin laittein
  • Kuka valitsee oppimateriaalit: oppilas, opettaja, kunta vai valtio
  • Onko jatkossa olemassa suomalaista oppimateriaalibisnestä (a.k.a. koulukirjakustantamot) ja miten se järjestäytyy, kenelle tuotteitaan kauppaa
  • Onko isoilla kansainvälisillä toimijoilla tarkat tiedot kaikista Suomen koululaisista

Nämä ovat kaikki tyypillisiä tietojärjestelmän suunnitteluun liittyviä teknisiä päätöksiä. Päätöksiä arkkitehtuurista, pääsynvalvonnasta, tietomallista. Ne ovat päätöksiä, minkä laatikoiden väliin piirretään minkäkinlaisia viivoja kaavioon.

Samaan aikaan ne samat viivat kaviossa ovat  merkittäviä linjanvetoja siitä, mitä koko organisaatio on tekemässä. Tässä tapauksessa siis opetuksen ja oppimateriaalituotannon tulevaisuudesta.

Valistuneessa organisaatiossa tämä softa-arkkitehtuurin ja toiminnan yhteys ymmärretään. Ymmärretään, että samassa pöydässä missä piirretään laatikoita ja viivoja, täytyy myös valita, mitä organisaatio haluaa tulevaisuudessa tehdä. Koodin ja bisneksen on pakko keskustella.

Opetusministeriö taitaa onneksi olla tässä suhteessa olla valistunut organisaatio.

Tutustuin pilviväylään syksyllä, kun tein työn puolesta yhtä sen esiselvityksistä. Siinä vaiheessa piirtelemäni arkkitehtuuriluonnokset olivat vielä tukevasti irrallaan tavoitteista: alihankintakonsultti vaan umpiossa keksii ideoita tietämättä mihin tässä oikeastaan pyritään.

Myöhemmin tekniset ideat ja poliittiset tavoitteet kuitenkin lähenivät toisiaan: Helmikuussa opetusministerin erityisavustaja Esa Suominen kokosi porukan aiheesta kiinnostuneita kansalaisia sekä projektin vetäjät keskustelemaan vähän valmiimmista suunnitelmista. Itse päädyin mukaan lähinnä blogausteni ansiosta, kommentoimaan miten tietojärjestelmiä kannattaa tehdä. Ja innostuin sen verran, että kirjoitin projektisuunnitelman luonnostakin. Hankkeen nyt esitelty kuvaus perustuukin pääosin tekstiini.

No ,jos pikkuhiljaa koitan päästä asiaan, mistä tässä pilviväylässä on siis kyse?

Projektisuunnitelman sanoin:

Pilviväylä-hankkeen tarkoitus on tuottaa järjestelmä, jolla parhaat ja uusimmat opetusmateriaalit saadaan helposti koulujen ja opettajien käyttöön. Lisäksi kehitetään tapoja tukea opettajien omaa opetusmateriaalien tuotantoa ja levitystä muidenkin käyttöön ja helpottaa yritysten mahdollisuuksia päästä oppimateriaalimarkkinoille. Oppi- ja opetusmateriaali ymmärretään tässä laajasti sisältäen oppimiseen liittyvät teksti- ja videomateriaalit, pelit, käyttösovellukset, ryhmätyökalut ja palvelut.

 

Pilviväylästä kehitetään kokonaisvaltainen edutech-ekosysteemin kohtaamis- ja vuorovaikutuspaikka verkossa. Se on paikka jossa oppilaiden, opettajien ja palveluntuottajien muodostama vertaisverkko toimii ja vaikuttaa tulevien pedagogisten käytänteiden luomiseen ja levittämiseen.

Käytännössä kyseessä on siis ”kauppapaikka”, josta opettajat valitsevat opetusmateriaaleja, joka on integroitu oppilasrekisteriin ja tarjoaa automaattisesti oppilaille auktorisoinnin ja autentikoinnin materiaaleihin: kun opettaja klikkaa vaikka nettipelin käyttöön, oppilaat pääsevät siihen käsiksi, vaikka se pyörii pelin tarjoajan palvelimilla. Ja sama auktorisointi toimii myös laskutusperusteena, joten mitään erillistä DRM:ää ei tarvita tiedostomuotoisillekaan materiaaleille.

foo

Palataanpa alussa esittämiini kysymyksiin

Millaisia oppimateriaaleja tulevaisuuden koulussa voidaan käyttää ja millaisin laittein? Mitä tahansa tiedostoina liikkuvaa tai serverillä toimivaa. Myös erilaisiin laitteisiin asennettavat ohjelmat ovat mahdollisia, joskin eksoottisempien laitteiden kanssa saattaa asentaminen mennä käsityöksi. Järjestelmä ei oleta täysin yhtenäistä laitekantaa

Kuka valitsee oppimateriaalit: oppilas, opettaja, kunta vai valtio? Opettaja, koulu tai kunta, riippuen miten kyseisessä kunnassa valinnat halutaan tehdä. Ilmaismateriaalien osalta yleensä opettaja, mutta maksullisiin on yleensä kunnalla jokin kontrolli. Joissain tapauksissa oppilaatkin.

Onko jatkossa olemassa suomalaista oppimateriaalibisnestä (koulukirjakustantamot) ja miten se järjestäytyy, kenelle tuotteitaan kauppaa? On. Alan liiketoimintamalleja pyritään olemaan rajaamatta. Laskutus voidaan hoitaa luokittain käyttöönoton mukaan tai todellisen käytön mukaan tai kuinka vaan. Erityistä huomiota suunnataan myös avoimien oppimateriaalien tuotannon tukemiseen.

Onko isoilla kansainvälisillä toimijoilla tarkat tiedot kaikista Suomen koululaisista? Ei ole, mutta… Oppimateriaalintarjoaja tietää oppilaista vain ne tiedot, jotka materiaalin tai palvelun käyttöön tarvitaan. Käytännössä tosin tämä voi sisältä nimen ja luokan.

 

Nämä vastaukset eivät ole ainoita mahdollisia. Suunnittelun aikana on pyöritelty erilaisia ratkaisuja, joista seuraa eri vastaukset. Luultavasti useampia kuin voisin kuvitellakaan. Esimerkiksi oppimateriaalien valinta olisi voitu koodata vain koulutuksen järjestäjän (kunnan) vastuulle. Tai materiaalituotanto olisi voitu rajata vain virallisesti hyväksytyille tahoille sen sijaan että sitä voi tehdä ”kuka vain”. Tai järjestelmään olisi voitu rakentaa jokin virallinen DRM, joka olisi halvaannuttanut sen. Jne, jne.

On suhteellisen helppoa tunnistaa olemassa oleva toimintapa, ja varmistaa että se on jatkossakin mahdollinen (ellei sitä juuri haluta estää). Esimerkiksi se, että opettajat voivat valita käyttämänsä opetusvälineet. Selvästi vaikeampaa on nähdä mahdolliset tulevat toimintatavat, jotka järjestelmä sopivalla tavalla tehtynä mahdollistaa. Esimerkiksi avoimien oppimateriaalien kehityksen tuen rakentaminen järjestelmään vaatii sekä teknistä että yhteiskunnallista näkemystä.

Code is law, sanoi Lawrense Lessig vuoskymmen sitten. Se tarkoittaa, että tietojärjestelmät jotka rakennamme, sanelevat mikä on mahdollista ja mikä ei, mikä on helppoa ja mikä vaikeaa. Siksi tietojärjestelmien rakentamista ei saa jättää pelkästään nörttien asiaksi. Siinä suunnitellaan, millaisessa maailmassa tulevaisuudessa elämme.

Maailma, jossa kaikki osaavat koodata

Esseessään Mikä minua ei miellytä Antti Nylén pohtii:

Mitä mieltä oltaisiin koodaajasta, joka päivittelisi ihmisten kehnoja C++-ohjelmoinnin taitoja – varmana siitä, että hyvät koodaustaidot tekisivät meistä parempia ihmisiä?

Kyseessä on parodinen vertaus, jolla Nylén argumentoi miten kirjailijoiden  puhe kirjoittamistaidon tärkeydestä on oikeastaan vain itsekorostusta.

Mutta otetaanpa kysymys todesta.

Unohdetaan tuosta C++, joka on vanhanaikainen ja hankala kieli. Entä jos kaikki osaisivat skriptata? Koodata yksinkertaisia laajennoksia ohjelmiin ja toistuvien työvaiheiden automatisointia? Millaisessa maailmassa eläisimme?

Juttelin vuosi sitten nuoren lääkärin kanssa tietojärjestelmistä joita hän työssään käyttää. Kaveri ei ollut ihan tavallinen lääkäri, vaan oli tehnyt myös koodaushommia ennen lääkärinuraansa. Hän hyödynsi työkoneensa tietoturvareikää ja asensi siihen graafisen skriptityökalun, joka teki kymmenisen klikkausta ja copy-pastea vaativat operaatiot yhdellä napinpainalluksella. Puolen vuoden jälkeen ohjelma oli tilastointinsa mukaan säästänyt häneltä useamman työpäivän verran turhaa työtä.

Hänen työkaverinsa käyvät läpi nuo klikkaukset ja copypastet. Joka potilaan kohdalla, joka päivä. Tai osa varmaan kirjoittaa tiedot lomakkeesta toiseen käsin, eikä edes copypastella. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin mukaan lääkärien työajasta 5-30% menee softien kanssa säätämiseen. Se on miljoonia työtunteja joka vuosi.

Eivätkä huonot tietojärjestelmät ole suinkaan lääkärien yksinoikeus. Melkein jokaisella työpaikalla joku kliksuttelee lomakkeita, tai kopioi tietoja paikasta toiseen. Toistuvia töitä, jotka voisi pienellä skriptaamisella automatisoida yhden napin taakse. Itse olen automatisoinut muun muassa kymmenien kuvien pienentämisen verkkojulkaisua varten, toistuvien etäyhteyksien ottamisen ja haut satoja tiedostoja sisältävistä standardeista.

Maailmassa jossa kaikki osaavat skriptata olisi toimistotyö siis tehokkaampaa. Ehkä paljonkin tehokkaampaa.

Myös yhteiskunnallinen keskustelu on muuttumassa yhä teknisemmäksi. Erilaista dataa on yhä enemmän saatavilla, ja hyvin perustellut argumentit menestyvät paremmin. Enää ei riitä vaatia huolenpitoa lähimmäisistä, vaan uskottava argumentti tarvitsee perustulomallin ja laskelman sen yhteiskunnallisista kustannuksista.

Tai jos otetaan yksinkertaisempi esimerkki, argumentti ratikoiden nopeuttamisesta vaati esittämistään varten yksinkertaisen Python-skriptin, jolla tarvittavan datan kasasin. Käsityönä sama olisi ollut yksinkertaisesti liian rasittavaa.

Maailmassa, jossa datan monimutkaisempi käsittely on harvojen taito, myös valta pikkuhiljaa keskittyy. Koodaamisen perusteet voivat vielä muodostua lukutaidon tapaan kansalaistaidoksi, jonka tarvitsee voidakseen osallistua täysipainoisesti yhteiskuntaan.

Lisäksi maailmassa jossa kaikki osaavat koodata, olisi tietenkin valtavasti enemmän huonoa koodia. Mutta sen kanssa pitänee sitten vaan elää.

programming-motherfucker

Tällainen maailma saattaa hyvinkin olla tuloillaan. Uudistettavaan opetussuunnitelmaan on tarkoitus lisätä tieto- ja viestintätekniikan opetus, sisältäen mm. ohjelmointia. Malli kopioitaneen enemmän tai vähemmän Virosta, jossa ohjelmointia opetetaan jo ensimmäiseltä luokalta alkaen.

Ohjelmoinnin opetus peruskoulussa tuskin sisältää C++:aa, ei ehkä edes Pythonia. Pikemminkin kielinä saattavat olla vaikka Scratch,  jota Helsingin yliopiston peliohjelmointikerhossa käytetään, tai LOGO, KODU ja Lego Mindstormin NXT, joita Virossa käytetään.

Realistisesti peruskoulun opetus tuskin johtaa siihen, että kaikki osaisivat koodata. Eiväthän kaikki osaa puhua ruotsia tai laittaa ruokaakaan, vaikka nekin ovat pakollisia aineita. Mutta jos puoletkin ihmisitä osaisi koodata, se olisi suuri muutos.

Palaten Nylénin kysymykseen, entä jos kaikki osaisivat koodata?

Minä olen kokolailla varma, että maailma olisi parempi paikka, jos kaikki osaisivat koodata yksinkertaisia skriptejä. Maailma olisi parempi jo sillä, että minä osaisin Pythonia vähän paremmin.

Siitä sopii olla ihan mitä mieltä haluaa.