Kerro minulle viskistä, kuinka se virtaa, läpi kaikkien aikojen tähän aikaan

Kävipä näinä päivinä, että yrittäjä halusi järjestää olut & viskimessut. Mikäs siinä, olutta ja viskiähän moni samalla kertaa juo, joskaan itse en sitä ymmärrä. Vähintäänkin niillä on samat harrastajat. Kas kun niitä voivat miehet kivasti keskenään harrastaa, no homo.

Yrittäjä sitten haki tuotemerkin, keskusteli Valviran kanssa missä laajuudessa viskeistä saa puhua ja haki anniskelulupaa. No, anniskelulupaapa ei meinannut tulla, koska kahdessa yksityishenkilön blogissa puhuttiin viskistä.

Aluehallintovirasto katsoi, ettei tapahtumalle voisi antaa lupaa, jos se löytyy googlella sanalla viski, tai jos siihen liittyen blogeissa puhutaan viskistä.

Blogeissa. Puhutaan viskistä…

 

No puhutaanpa sitten helvetti viskistä: se on hyvää.

Suosikkini on 16-vuotias Lagavulin, sitä pyrin pitämään aina kaapissa. Savuista, muttei kaikkein savuisin. Erityisen hyvin Lagavulin sopii omenapiirakan ja vanilijajäätelön kanssa, mutta kyllä moneen muuhunkin tilanteeseen.

Savuisinta lienee Laphroaig, 10v, jota myös tykkään pitää tarjolla. Viski-illoissa se jää kyllä listan viimeiseksi, kovalla maullaan kun sotkee myöhempää maistelua. Laphroaig on myös suosittu baariviski, luultavasti siksi koska sen maun maistaa kovassakin kännissä ja voi kokea tekevänsä jotain erityistä kuin tilaa lasillisen kallista viinaa.

Ja itse en ole koskaan ymmärtänyt vanhempien tai muuten spesiaalimpien Laphroaigien päälle. Perus kymmenvuotias on omalla tavallaan hyvää, enkä ole kokenut snobiversioiden tuovan siihen mitään lisää. Paitsi hintaa tietenkin.

Muita maistelemisen arvoisia ovat ainakin pehmeämpi Glenmorangie, jotain palkintojakin tiettävästi voittanut Auchentochan ja Ledaig, joka tosin maistuu vähän bensalta.

Viskistä puhuttaessa on tapana puhua nimenomaan single malt-viskeistä, ja jos vähänkin snobbaillaan, skotlantilaisista singlemalteista. Tai omaa erityislaatuisuuttaan voi tietenkin korostaa poimimalla jonkin irkku- tai japsiviskin suosikikseen. Tullamoren tai Yamazakin vaikka. Irkut tislaavat viskinsä yleensä kolmasti, joten maut eivät ole ihan yhtä teräviä ja päänsärkykin saattaa olla lievempi, jos legendaa on uskominen.

Suuresti arvostamani Glenmorangie-visikin sivu näyttää tänään tältä 11.10.2014 Suomi, Finland
Suuresti arvostamani Glenmorangie-visikin sivu näyttää tänään tältä – Suomi, Finland, 11.10.2014

Mutta palataanpa viranomaissäätelyn jännittävään maailmaan.

Vuosina 1919 – 1932 meillä oli kieltolaki, joka kielsi kaiken alkoholin myynnin. Sen jälkeen alkoholipolitiikka on pikkuhiljaa vapautunut saavuttaen eräänlaisen kulminaatiopisteen, kun keskioluen myynti kioskeissa sallittiin 1995.

Nyt elämme jonkinlaista omituista konservatiivista vasta-aaltoa: alkoholin saatavuutta ei uskalleta rajoittaa ja sen hintaa ei käytännössä voi nostaa, joten päädytään sitten kieltämään ja rajoittamaan vähän sitä ja tätä. Ihan vaan koska jotain nyt pitäisi kieltää ja rajoittaa.

Eikä minua tässä haittaa alkoholimainonnan rajoittaminen. Takavuosina edes Alkon hinnasto ei saanut olla netissä, ja sen kanssa kyllä saattoi hyvin elää, vaikka hölmöähän se oli. Rajoitukset kohdistuivat siihen toimijaan, joka alkoholia myös myi, ja joutui sitten niiden sääntöjen kanssa elämään.

Ongelma on, että aluehallintovirasto haluaa kieltää täysin riippumattomien blogien oikeuden kertoa tapahtumasta. Se on vaarallista mielivaltaa. Se on sananvapauden perusteeton rajoitus, ja oikeastaan siis perustuslain vastaista.

Perustuslaissamme ei lue:

”Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä, paitsi mikäli mainitut viestit koskevat alkoholia.”

Virasto vaati yrittäjältä A, että blogistit B ja C eivät saa kertoa viskistä ja yrittäjän tapahtumasta samalla kertaa. Säädös, johon tässä vedotaan lienee alkoholilain 33§1, joka kieltää väkevien alkoholijuomien mainonnan.

Voin vain arvailla mitä virkamies on ajatellut, mutta arvaan siis ajatuksen kulkeneen niin, että blogitekstit netissä ovat selvästikin mainoksia. Virkamies elänee maailmassa, jossa on olemassa journalistien tuottamaa toimituksellista sisältöä, ja sitten on olemassa mainoksia. Sellainenhan maailma pitkälti olikin vielä 20 vuotta sitten, kun olut tuli R-kioskeihin.

Sittemmin vaan keksittiin WWW. Tiedättehän, se joka tunnetaan nykyään nimellä ”internet”, ja josta lukenet tätäkin tekstiä. Sinne kuka vaan voi tuottaa omaa sisältöään. Esimerkiksi minä. Tai mainitut blogaajat Jaakko Matikainen ja Nikolas.

Maailma nyt vaan toimii nykyään niin, että kuka vaan voi levittää haluamaansa tietoa, eikä sitä oikein voi estää. Jos alkoholilaki on tämän kanssa ristiriidassa, sen pahempi alkoholilaille. Se kannattaisi varmaan päivittää.

Ja päivitettyhän sitä onkin, valitettavasti vielä ongelmallisempaan suuntaan. Vuodenvaihteesta alkaen myös mietojen alkoholijuomien mainonta kielletään, jos:

9) se toteutetaan tai kohdistetaan yleisölle järjestyslaissa (612/2003) tarkoitetulla yleisellä paikalla;

 

11) sen kaupallinen toteuttaja käyttää hallitsemassaan tietoverkon palvelussa kuluttajien tuottamaa sanallista tai kuvallista sisältöä tai saattaa palvelun välityksellä kuluttajien jaettavaksi tuottamaansa tai kuluttajien tuottamaa sanallista tai kuvallista sisältöä.

Tuon yhdeksännen kohdan perusteella Koffin kaljatölkki Keravalla saa häädön ja hevoset uudet nimet. yhdennentoista pykälän perusteella taas Facebookin jaa-nappi pitäisi poistaa  juomayhtiöiden sivuilta. No, viimeksmainittu ei tulle tapahtumaan, joten siinä saa sitten sosiaali- ja terveysministeriön virkamies ihmetellä, mitäs seuraavaksi tehdään, kun laki ja todellisuus eivät kohtaa.

Alkoholisäätelyllä on ihan ymmärrettävät tarkoitusperät: vähentää juoppoutta ja kaikenlaisia alkoholin haittoja. Mutta säädökset ovat alkaneet elää omaa, todellisuudesta vieraantunutta elämäänsä. Ja jos säädös ja todellisuus ovat liian pahassa ristiriidassa, arvatkaas mitä käy? Todellisuus voittaa, ja ihmiset tekevät mitä haluavat.

Harhaisen holhousmentaliteetin sijasta tarvitsemme alkoholisäätelyn, joka oikeasti toimii nykymaailmassa. Sellaisen, jossa ymmärretään meidän kaikkien olevan vapaita kansalaisia, joilla on myös oikeuksia, ei vain alkoholin uhreja.

Minä lähden seuraavaksi ostamaan lisää viskiä, kaappi kun uhkaa tyhjentyä. Maanantaina marssin Alkoon, suosituksia otetaan vastaan.

On näet tullut aika puhua viskistä.

Tämä internetkohu sai huomaamaan, että viinakaappihan kaipaa täydennystä
Tämä internetkohu sai huomaamaan, että viinakaappihan kaipaa täydennystä
Kaikki tuotemerkit on blogitekstissä säilytetty oikeassa muodossaan ja linkattu johonkin kyseisen tuotteen myyjään.

Päihdeäidit ja moraalisen keskustelun ongelma

Absurdi näytelmä päihdeäitien pakkohoidosta on päättymässä. Tai ainakin yksi näytös on, kun ministeri Huovinen vetää tukensa pakkohoitolailta.

Päihdeäitien pakkohoitoa on esitetty eduskunnassa vuodesta 1999 alkaen seitsemällä kirjallisella kysymyksellä (Räsänen 1999, Laukkanen 2001, Komi 2005, Asko-Seljavaara 2008, Salolainen 2009, Hemmilä 2009, Kauma 2013),  yhdellä talousarvioaloitteella (Hemmilä 2013) ja kahdella lakialoitteella (Räsänen 1999, Kiljunen 2004).

Vakavissaan asiaa on selvitetty ainakin vuodesta 2005, jolloin peruspalveluministeri Hyssälä lupasi asiaa selvitettävän. Peruspalveluministeri Risikko taas lupasi 2009 tuoda asiasta lakiesityksen saman vaalikauden (siis viime vaalikauden) aikana. No ei tuonut, eikä tuonut nyt Huovinenkaan.

Kirjallisten kysymysten sävy on voimakkaasti moraalinen ja niissä pohditaan kysymystä äidin vapauden ja sikiön edun välisestä ristiriidasta. Esimerkiksi Komi kysyy:

”Miten hallitus aikoo toimia, että syntymättömän lapsen oikeus terveyteensä on arvokkaampi kuin aikuisen yksilön oikeus käyttää päihteitä?”

Ja Hemmilä taas:

Mihin toimiin hallitus aikoo ryhtyä taatakseen syntymättömän lapsen oikeuksien toteutumisen siten, että päihdeongelmainen raskaana oleva nainen voidaan ohjata pakkohoitoon?

Tästä kaikesta huolenkannosta huolimatta, vielä vuonna 2014 hoitoon haluavan päihdeäidin on hyvin vaikea päästä laitoshoitoon vapaaehtoisesti.

  • vuodesta 2005 asti on selvitetty, miten saataisiin päihdeäidit pakkohoitoon
  • vuonna 2014 edelleenkään päihdeäidit eivät pääse vapaaehtoisesti hoitoon

Tässä on ollut 9 vuotta aikaa saada vapaaehtoinen hoito toimimaan, mutta kolme viimeisintä hallitusta eivät sitä ole saaneet tehtyä. Asian pihvi ei selvästikään ole ainakaan näiden lasten hyvinvointi, koska sille ei ole tehty mitään

Mutta tuskin aloitteiden syynä on myöskään yleinen pakottamisen halu. Se olisi todella outo ajatus. Sen sijaan epäilen ongelmana olevan asian käsittely moraalisena kysymyksenä.

Ja onhan se toki moraalinen kysymys. Saako pakkoa käyttää estääkseen ihmistä aiheuttamasta toiselle vahinkoa? Entä sikiölle? Millaista pakkoa, ja millaista vahinkoa ehkäistäkseen? Ollaan suorastaan moraalisen keskustelun ytimessä, kun asiaan liittyy lapsiakin.

Mutta jokaisessa käytännön tilanteessa kyseessä on aina käytännön kysymys, ei abstrakti moraalidilemma. Siis: montako lasta? Mitkä ovat käytännön vaihtoehdot, mitä muuta voidaan tehdä? Montako sikiövauriota voidaan estää ilman pakkoa? Entä toimiiko pakkohoito oikeasti? Tai aiheuttaako se oheishaittoja? Onko siitä tutkimustietoa?

Kun konkreettiset ihmiskohtalot pelkistetään abstraktiksi moraalidilemmaksi, piilotetaan samalla kaikki nämä käytännön kysymykset näkyvistä. Siksi niitä ei myöskään koiteta ratkaista.

Politiikka ei ole vain arvokeskustelua, vaan aina pitää ymmärtää myös asiat joista puhutaan. Jos keskustelijat vain signaloivat arvojen tärkeyttä – lapset vastaan itsemääräämisoikeus – ne ihmiset, joita keskustelu koskee jäävät jalkoihin.

Sikiövaurioiden määrästä ei ilmeisesti ole kunnollista tilastotietoa. Useimmat kysyjät esittävät väitteen noin 700 lapsesta, joskin se on ilmeisesti vähintäänkin kiistanalainen. Olettakaamme myös, että näistä lapsista joka toista olisi voitu auttaa vapaaehtoisen hoidon menetelmin. Se on 350 syntyvää lasta. Vauvoja, joita olisi voitu auttaa, muttei autettu.

Väitän, että heitä ei autettu, koska heidän hätänsä jäi moraalikeskustelun jalkoihin. Jos siitä yrittää puhua, aina päästään johonkin eettiseen dilemmaan. Tämä on varmasti vain osasyy, mutta satakin lasta uhrattuna moraalikeskustelulle on liikaa.

Näistä lapsista kantaa vastuun jokainen moraalisessa ylemmyydessään piehtaroiva keskustelija, joka käyttää toisten ihmisen kärsimystä abstraktien dilemmojensa raaka-aineena.

Toistan vielä, ettei jää epäselväksi:

Päihdeäitien hoidossa ei ole kyse vain tai edes ensisijassa moraalisesta valinnasta lasten terveys vastaan aikuisten itsemääräämisoikeus. Kyse on ennen kaikkea ihan oikeista ihmisistä, ja miten heitä voitaisiin ihan oikeasti auttaa. Tämän todellisuuden ylväs moraalikeskustelu – keskustelijoiden mielipiteistä huolimatta – hautaa alleen.

Ratkaistaessa vain moraalidilemmaa unohdetaan ihmiset, konkreettiset ratkaisut käytännön ongelmiin jäävät tekemättä. Ongelma on moraalinen keskustelu, se on moraalitonta. Moraalinen keskustelu tappaa lapsia.

Tai no, vammauttaa pysyvästi.

Tämäkin lapsi kärsii moraalisesta keskustelusta

Saako vaarasta varoittaa?

Viime lauantain Etelä-Suomen sanomissa (Lahti) uutisoitiin, kuinka virallisia vaarailmoituksia ei voida toimittaa kännyköihin, koska

”tasapuolisuuden vaatimus estää vaaratiedotteiden kansallisen järjestelmän luomisen älypuhelimiin […] Viranomaiset eivät voi erotella ihmisiä sillä perusteella, että ne, joilla on varaa ostaa älypuhelin saisivat paremman hätätiedotteiden palvelun kuin muut”.

Toisaalla uutisessa ”[valmiusjohtaja] Koivukosken mielestä nykyinen TV- ja radiovaroituksiin perustuva järjestelmä on tehokkain keino tavoittaa kaikki ihmiset

Tätä uutista et voi lukea Internetissä
Tätä uutista et voi lukea Internetissä

Siis hätätilanteisiin varautumisesta vastaavan ylimmän virkamiehen mukaan:

  1. vaarasta ei saa varoittaa, ellei varoitus varmasti tavoita kaikkia (moraalinen väite),
  2. TV ja radio tavoittavat kaikki (faktinen väite), ja
  3. älypuhelimiin vaaratiedotteita välittävää järjestelmää ei saa tehdä (juridinen väite).

(Edit: Haastateltu virkamies otti minuun yhteyttä kertoakseen, ettei ole sanonut tai ainakaan tarkoittanut näin. Keskustelussamme minulle ei oikein selvinnyt, että mitä hän tarkalleen ottaen tarkoitti, eikä missä määrin Etelä-Suomen sanomat oli siteerannut häntä väärintai missä määrin hänen nähdäkseen minä tulkitsin lehtijuttua väärin)

Kaikki kolme väitettä ovat tietenkin vääriä, minkä pitäisi olla kenelle tahansa nyky-yhteiskunnassa elävälle ilmeistä viimeistään pienen googlauksen jälkeen.

Jos tarkoitus on varmasti tavoittaa kaikki, lähetetään kirje. Se on paras tapa tavoittaa lähes 100% väestöstä. Siksi esimerkiksi äänioikeusilmoituksen kanssa menetellään näin. Mutta vaaratiedotusta ei tietenkään lähetetä kirjeellä. Se johtuu siitä, että vaaratiedotuksella on tarkoitus varoittaa vaarasta. On tärkeämpää olla nopeaa kuin kattavaa. Tarkoitus on tavoittaa mahdollisimman monta ihmistä tiukassa aikarajassa, ei kaikkia ihmisiä jollain aikataululla. Jos yhtäkkinen hirmumyrsky uhkaa, niin jokainen joka ei lähtenyt ulos on yksi kaatuneen puun alle jäänyt vähemmän. Se ei ole keneltäkään pois, vaan kaikki voittavat.

Mikään viestintätapa ei tavoita kaikkia ihmisiä. Tv:n päivätavoittavuus on 74% ja radion 78%. Kumpikin luku on tullut 10 vuoden aikana alaspäin 4 prosenttiyksikköä.

Nuo ovat siis ne osuudet ihmisiä, jotka katsovat telkkaria tai kuuntelevat radioa päivän aikana lainkaan.  Suurimman osan päivää radio tai TV eivät kumpikaan ole auki. Lähettämällä vaaratiedote kaikilla radiokanavilla ja tv-kanavilla tavoitetaan korkeintaan 50% ihmisistä, luultavasti vähemmän. Loppujen varoittaminen on sen varassa, että sana leviää.

Älypuhelinten omistajamäärä (penetraatio alan rivolla slangilla) oli vuosi sitten 38%, nousua edellisestä vuodesta 9 %yks. 50% raja mennee rikki viimeistään ensi vuonna. Kännykkään tulevat viestit suurin osa huomaa nopeasti. Lisäksi ihan näppituntumalla väittäisin, että ihmisillä, jotka eivät katso TV:tä tai kuuntele radioa on muita todennäköisemmin älypuhelin. Palvelut siis täydentäisivät toisiaan.

Kun tarkoitus on varoittaa merkittävästä vaarasta, mitään mediaa ei voi sulkea pois sillä perusteella, että se tavoittaa vain osan ihmisistä. Ajatus on täysin päätön ja vastuuton. Sen sijaan kaikkia järkevästi käytössä olevia keinoja tulee käyttää. Vaaratiedotuksen tavoite ei ole tasapuolinen palvelu vaan mahdollisimman monien pitäminen hengissä.

Ja tätä mieltä on lainsäätäjäkin. Vuonna 2006 lisättiin Sähköisen viestinnän tietosuojalakiin pykälä 35a§, Teleyrityksen velvollisuus välittää kohdennettu viranomaistiedote. Ajatus pykälästä syntyi, kun puhelinyhtiöt ja viranomaiset yhteistyössä lähettivät jouluna 2004 varoitus- ja ohjeviestejä kaikille Thaimaan tsunamin tuhoalueella oleville suomalaisille. Siinä yhteydessä havaittiin, että moiseen toimintaan ei oikeastaan ollut selvää laillista perustaa.

No niin, käsi ylös, kenen mielestä tsunamialueelle ei olisi saanut lähettää varoitustekstiviestejä, koska kaikilla suomalaisilla siellä ei ollut kännykkää? Aivan. Ei juuri noussut käsiä. Jatketaan.

Kyseisen hallituksen esityksen perusteissa sanotaan:

”Sääntelyn tarkoituksena on, että esimerkiksi ihmisille vaarallisen laskeuman, terrorismin tai luonnononnettomuuden uhatessa, hätätiedote voidaan välittää vaaranalaisiksi joutuville perinteisten joukkoviestinten lisäksi myös tietylle alueelle kohdennetuilla tekstiviesteillä tai teknisen kehityksen myötä myös muilla kohdeviestintäpalveluilla.

 

Olen tässä siis lyhyesti osoittanut, että

  1. vaarasta varoittaminen ei voi tavoittaa kaikkia, vaan tarkoitus on tavoittaa mahdollisimman moni,
  2. yksin TV- ja radiotiedotteilla tavoitetaan korkeintaan puolet väestöstä, ja
  3. älypuhelinvaaratiedotepalvelun nimenomaisesti salliva laki on jo säädetty.

Nyt on jäljellä enää kysymys, että miten ihmeessä sisäministeriön valmiusjohtaja voi lausua lehdessä jotain noin omituista? Hätäisesti lukemalla syntyy vaikutelma, että häneltä olisi hukassa oman työnsä tavoitteet, teknologiaympäristö jossa toimitaan ja voimassa oleva lainsäädäntö. Pidän kuitenkin todennäköisempänä, että hukassa on vain maailman muutos.

Valmiusjohtaja lienee Falkvingen termiä käyttääkseni ”offline-syntynyt”. Siis ihminen, jolle on olemassa ”nettimaailma” ja sen vastakohtana ”oikea maailma”. Älypuhelimet, sosiaalinen media ja sen sellaiset  ovat nettimaailmaa, siis jonkinlaista leikkiä. Oikeassa maailmassa taas on televisio, yleisradio, paperitehtaita ja kaikki muukin mikä oli olemassa jo 80-luvulla. nämä kaksi maailmaa ovat eri asia, niiden olemassaolo on metafyysisesti erilaista. Ja toinen niistä on todellisempaa.

Vastuullisen viranomaistoiminnan täytyy tietenkin oikeassa maailmassa, jossa ihmiset oikeasti elävät. Netissähän vain nuoriso leikkii. Sitä vähän niinkuin ei ole olemassa.

Tämä karikatyyri on toki tyly, ja on ikävä ajatella että hätätiedotusta suunnitellaan aivan kuin kännyköitä ja internettiä ei olisi keksittykään. Mutta on se silti lohdullisempaa kuin ajatella, ettei korkea viranomainen ymmärrä tehtäväänsä tai sitä koskevaa lainsäädäntöä.

ps. kokonaan toinen asia sitten on, että ne vaaratiedotukset usein koskevat 200km päässä olevaa karhua, joka olikin koira. Mutta jos ajatellaan, että meillä olisi joskus oikeasti vaaratilanne, niin siitä pitäisi voida ihmisille kertoa.

"Suunnittelua kevyen liikenteen ehdoilla"

”Jätkäsaaren katuverkko on suunniteltu joukkoliikenteen ja kevyen liikenteen sujuvuutta korostaen.”. Osa teoksesta.

Ylläoleva kuva löytyy Huutokonttorilta Jätkäsaarta kuvaavasta näyttelystä.. Kuvatekstinä lukee ”Jätkäsaaren katuverkko on suunniteltu joukkoliikenteen ja kevyen liikenteen sujuvuutta korostaen.”

Suunnittelua ei ole tehty pyöräilyn tai kävelyn sujuvuutta korostaen. Itse asiassa kuva sopisi havaintoaineistoksi esittämään kaikkia niitä virheitä, joita pyöräväylien suunnittelussa voidaan tehdä.

Katsotaanpa:

  • Kävelijät pomppivat pitkin pyörätietä, joka on eroteltu huonosti jalkakäytävästä. Sujuvasta pyöräilystä ei tietoakaan ja kaikkien turvallisuus vaarantuu.
  • Auto odottaa pääsyä pääkadulle tukkien koko pyörätien. Syynä on liittymien virheellinen suunnittelu. Autossa tosin ei näy kuskia, eli ehkä se on pysäköity siihen.
  • Risteyksessä pyörätie on katkaistu reunakivillä, jotka estävät sujuvan pyöräilyn.
  • Seuraavassa risteyksessä pyörätie tekee ihmeellisen sivusiirtymän, joka johtaa vaarallisen kurvailuun risteysalueella.
  • Vasemmalla reunalla (kuva alla) on 10cm suora reunakivi pyörätien poikki. Tästä on kokemusta.
  • Pyörätietä ei ole merkitty mitenkään, mikä voi olla osasyynä kävelijöiden sekavaan käytökseen.
  • Lisäksi ratikkakiskot on suunniteltu väärin, niin että rekkojen peilit tukkivat ratikan kulun. Tästäkin on jo kokemusta. Että se joukkoliikenteenkin sujuvuudesta.

Tämä ei ole suunnittelua kävelyn ja pyöräilyn sujuvuutta korostaen. Tämä on paskaa suunnittelua, jolla saadaan huonoa pyörätieinfraa. Se aiheuttaa onnettomuuksia eikä kannusta ihmisiä pyöräilemään.

Nyrkkisääntönä voinee pitää, että kun jossain käytetään sanaparia ”kevyt liikenne”, ei kävelyä eikä pyöräilyä ole huomioitu kunnolla, koska selvästikään ei ole ymmärretty mitä ne ovat. Kaksi eri liikennemuotoa, joita pitää käsitellä erikseen.

Valitettavasti kuva ei ole ironinen meemi. Se on surullinen dokumentti Helsingin liikennesuunnittelun tilasta. Monessa asiassa on menty eteenpäin, ja mm. Baana saatu avattua. Silti suuri osa suunnittelijoista ei selvästikään ymmärrä, mitä se pyöräilyn huomioiminen tarkoittaa. Moni luulee suunnittelevansa väyliä jollekin ”kevyelle liikenteelle” ja päätyy tekemään tällaista roskaa, joka on vaarallinen ja hankala sekä kävelijöille että pyöräilijöille.

Jätkäsaaressa olisi ollut mahdollisuus tehdä hyvää uutta kaupunkia. Vertailukohdaksi sopii vaikka Kööpenhaminan Nordhavn, sikäläinen satamaniemi, josta tehtiin oikeasti kävelyn, pyöräilyn ja joukkoliikenteen ehdoilla toimiva kaupunginosa.

Jätkäsaaresta ollaan tekemässä autoilun ehdoilla rakennettu kaupunginosa, jossa muut kulkutavat ovat lapsipuolen asemassa. Eikä autoilukaan tule toimimaan, koska Jätkään tungetut 20 000 autoa ruuhkauttavat lähikadut totaalisesti. Se nyt vaan on tyhmää rakentaa pussinperä keskikaupungilla autoilun varaan.

Haluaisin suhtautua rakentavasti. Tätä kaikkea voi tavallaan ymmärtää. 50 vuoden huonoista perinteistä on vaikea murtautua irti. Ja joskus vaan tulee tehtyä sutta ja sekundaa, parhaista aikeista huolimatta. Ei aina voi onnistua.

Haluaisin suhtautua positiivisesti. Ei Jätkä oikeasti ole niin huono kuin tuo kuva antaa ymmärtää. Siellä on paljon hyvääkin. Ja yhteistyöllä saamme parempaa kaupunkia ja typerimmät virheet korjataan, kun vaan käydään ongelmat rauhassa läpi. Se on toiminut monta kertaa.

Mutta tämän kutsuminen suunnitteluksi pyöräilyn ehdoilla on silkkaa vittuilua. Se on tietoisen halveksunnan osoitus. Eikä kaikkea pidä sietää.

Provokaatiosta ei yleensä pidä provosoitua, mutta tällä kertaa pitää. Asiasta vastuulliset täytyy saada ymmärtämään että tämä on surkeaa suunnittelua. Jos virkamiesten annetaan kutsua katastrofaalisiakin virheitä onnistumisiksi, emme koskaan saa parempaa pyöräilykaupunkia.

Tämän kuvan on jäätävä dokumentiksi siitä, mistä kaikesta haluamme eroon. Kuvaksi menneestä Helsingistä. Se ei saa päätyä kuvaukseksi pyöräilyn ehdoilla tehtävästä tulevaisuuden Helsingistä. Se vaatii julkisuutta. Se vaatii vihaisia soittoja virkamiehille. Se vaatii tämän tekstin.

Kaupunki ei voi samaan aikaan väittää edistävänsä pyöräilyä ja toisaalla kehua umpisurkeaa ratkaisua pyöräilyn edistämiseksi. Kuva on myönnettävä virheeksi. Samaten Jätkäsaaren suunnittelu, siltä osin kun se vastaa kuvaa. Sitä ei ole tehty pyöräilyn ehdoilla, eikä näin pidä väittää.

Kaupunkisuunnitteluvirasto löytyy täältä: http://www.hel.fi/hki/ksv/fi/Yhteystiedot+ja+palaute  Vastaava apulaiskaupunginjohtaja on Hannu Penttilä.

Jätkäsaari-projekti löytyy täältä: http://www.uuttahelsinkia.fi/jatkasaari/yhteystiedot/suunnittelu-ja-toteutus

Virastoaika alkaa maanantaina klo 9:00. Sitä odotellessa.

Kirjoittaja istuu toistaiseksi Helsingin pyöräilyprojektin valmisteluryhmässä.

Yksinkertaistaen voidaan sanoa, että rikollisuus johtuu rikollisista ihmisistä

Otsikon sanoilla alkoi lukion yhteiskuntaopin kirjan rikollisuutta käsittelevä luku. Protestoin sitä silloin voimakkaasti, ja vastustan tuota ajattelua edelleen.

Tämä vanha anekdootti muistui mieleeni lukiessani uutista, kuinka rikollisilta saatetaan poistaa yhteiskunnan tuet. Uutisen mukaan:

Rikosten tekijöiltä halutaan mahdollisesti poistaa tulevaisuudessa yhteiskunnan tuet. Järjestäytyneeseen rikollisuuteen sekaantuneet menettäisivät näin muun muassa asumis- tai työttömyystukensa. […] Hallitusohjelmassa olevaa muutosta pohtivan työryhmän pitäisi saada esitys asiasta valmiiksi tämän vuoden loppuun mennessä.

Haastateltu poliisijohtaja Robin Lardot sanoo myös ”Kyse on siitä ylipäätänsä, minkä signaalin yhteiskunta antaa näille tekijöille.

Mainitussa hallitusohjelmassa siis sanotaan: ”Järjestäytyneen rikollisuuden torjuntaa tehostetaan ja selvitetään uuden erityislain tarve.” Vaatii melkoista kremlologiaa päätellä tästä, että sosiaalietuudet pitää poistaa rikollisilta. Joko jotain ei hallitusohjelmassa sanota ääneen, tai ylen uutinen on hieman harhaanjohtava. Siitä kun saa kuvan, että juuri tästä muutoksesta olisi sovittu.

Lieneekin todennäköisempää, että idea sosiaalietuuksien rajoittamisesta on kehitetty asiaa selvittävässä työryhmässä. Toisaalta taustalla vaikuttavista ministereistä yksi uskoo prostituution loppuvan kieltämällä ja toiselle tasa-arvon vastustaminen on ydinkysymys politiikassa, joten voi taustalla olla hallituksestakin tulleita näkemyksiä.

Järkevässä ja rationaalisessa maailmassa uutinen olisi ankka, ja oikeasti sosiaalitukien epääminen olisi vain yksi lukuisista keinoista, joita työryhmässä on asianmukaisesti harkittu ja tullaan asianmukaisesti hylkäämään järjettömänä. Näin saattaa ollakin; toivokaamme niin.

Mutta toisaalta moni oikeasti ajattelee tuohon otsikon tapaan. Että on olemassa ”rikolliset ihmiset” ja erikseen ”kunnon ihmiset”. Tällainen ajattelu on vaarallista, koska se johdattaa kuvittelemaan, että tunnistamalla, kontrolloimalla, eristämällä ja rankaisemalla näitä rikollisia ihmisiä voidaan rikoksia vähentää. Että kyse on nollasummapelistä kahden joukon välillä, joista toinen haluaa tehdä rikoksia ja toinen ei halua joutua niiden uhriksi.

On siis mahdollista, että työryhmä on tässä aivan tosissaan, ja uskoo, että tällainen muutos olisi sekä mahdollinen että toivottava. Mahdollisuutta käsitteli jo Saku Timonen, joten puhutaanpa toivottavuudesta. Mitä muutoksesta luultavasti seuraisi?

Rikollisuuden ”kova ydintä” kutsutaan virkamisslangissa ammatti- ja taparikollisiksi (atari). He ovat niitä kavereita, jotka istuvat säännöllisesti vankilassa, ja silloin kun eivät istu, tekevät rikoksia yksin ja yhdessä, kukin omanlaisiaan. Nämä olisivat ilmeisesti niitä ihmisiä, joilta sosiaalituet oltaisiin viemässä. He eivät kuitenkaan ole mitään rikollisneroja tai pahuuden kätyreitä. Antakaas kun kerron esimerkin.

Minulla oli kymmenkunta vuotta sitten kunnia tavata Seutulan työsiirtolassa Jaska (nimi keksitty, koska surkealla nimimuistillani en sitä enää muista), ja kuulla kuinka hän oli linnaan päätynyt. Jaska on tyypillinen vanha atari. Tuolloin noin 50-vuotias Jaska istui yhdeksättä vankilatuomiotaan. Sekä ikä että tuomioiden määrä tekivät hänestä työsiirtolan jengissä vanhan konkarin: useimpien vankilaura kun loppuu viimeistään noilla main, joko kuolemaan tai iän tuomaan väsymykseen.

Jaska istui tällä kertaa murrosta ja ehdonalaisen rikkomisesta. Tarina alkoi kun poliisit tekivät Jaksan luo kotietsinnän ja etsivät varastettua tavaraa. Eivät kuitenkaan löytäneet, sillä kertaa. Sen sijaan samassa rytäkässä ulosottomies nappasi Jaskan autonkorjaustyökalut rästissä olevien korvausten maksamiseen.

Ulosottokaari kieltää ammattiin tarvittavien työkalujen viemisen, mutta eihän Jaska verokirjalla töitä tehnyt: hän oli virallisesti työtön, ja pimeään työhön tarvittavat työkalut lasketaan harrastusvälineiksi.

No, Jaska oli nyt siis vailla elinkeinoa. Uudet työkalut oli saatava. Asia kun tuli olutta ottaessa puheeksi, joku kaveri tiesikin mistä ne voisi hakea. Ei kun tuumasta toimeen. Matkan varrella selvisi, että työkalujen nykyinen omistaja ei ollut tietoinen siitä, että ne oltaisiin hakemassa pois, eikä hänelle aiottu sitä myöskään kertoa. Suunnitteilla oli siis varkaus, tai ”suunnitella” on tässä ehkä vähän liioitteleva ilmaus. Lisäksi samalla reissulla pitäisi käydä hakemassa yksi pesukone jostain autotallista, kun nyt kerran liikkeellä oltiin.

Kun kaverukset olivat päässeet sinne autotalliin, kävikin ikävämpi yllätys. Kaveri oli nimittäin ollut seurannassa, ja kissalan pojat nappasivat Jaskan rysän päältä. Kun edellisen tuomion ehdonalainen oli vielä päällä, niin pari vuotta linnaahan siitä sitten tuli. Taas.

Jaskalla oli takanaan yhdeksän samanlaista tarinaa ja Seutulan kahdeksallakymmenellä muulla vangilla kullakin omansa. Eivätkä ne niin paljoa Jaskan tarinasta poikenneet. Töpeksimistä, hölmöjä valintoja ja harkitsemattomasti tehtyjä rikoksia. Useimmat eläisivät varmaan toisin, jos tietäisivät miten, koska eipä tuo rikollisen elämä mitenkään kovin glamröösiä ole.

Mitä minä tästä opin, on että suuri osa toistuvasti istuvista vangeista tekee rikoksia koska he eivät yksinkertaisesti osaa muuta elämäntapaa. Mikään määrä rankaisemista tuskin vieroittaa heitä rikoksista. Rikokset eivät myöskään ole yleensä kovin harkittuja, joten pelote-efektikään ei juuri toimi (poikkeus tähän ovat talousrikolliset).

Mietitäänpä nyt, jos Jaskalta lisäksi olisi otettu avustukset pois. Mitä se olisi auttanut? Se olisi vain vienyt sen viimeisenkin toivon elää edes tavallaan kunniallisesti. Se oli käytännössä varmistanut, että rikokset jatkuvat. Että tietä ulos ei ole. On melko selvää, että sosiaaliavustusten rajaaminen ”rikollisilta” on omiaan vahvistamaan heidän identiteettiään rikollisina ja se kiistatta tekee heille vaikeammaksi elää ilman rikoksia. Sen sijaan on huomattavan vaikea osoittaa, että muutos mitenkään vähentäisi kenenkään ajautumista rikoksiin. Kuvaamani esimerkin valossa pidän ajatusta hyvin epäuskottavana.

Tässä muutoksen haitat siis. Entä hyödyt? No, Lardotin sanoin ”Kyse on siitä ylipäätänsä, minkä signaalin yhteiskunta antaa näille tekijöille. Sallitaanko, että toinen viranomainen yrittää torjua ja toinen viranomainen sitten myötävaikuttaa siihen, että voi jatkaa rikollista toimintaa?

Hyötynä on siis, että päästään lähettämään signaali, että ”olet hylkiö” ja ”et kuulu yhteiskuntaan”. Tämä varmasti saa jotkut ”kunnon ihmiset” tuntemaan olonsa paremmaksi.

Järkevä kriminaalipolitiikka tähtää ensisijassa ja ennen kaikkea rikosten määrän vähentämiseen. Eri rikosseuraamusten toimivuus tässä suhteessa on empiirinen kysymys. Menemättä siihen sen syvemmälle, oman intuitioni mukaan seuraamukset jotka sosiaalistavat yhteiskuntaan, totuttavat ja opettavat ns. normaaliin elämään, ovat luultavasti toimivimpia. Sen sijaan seuraamukset, jotka erottavat rikoksentekijöitä muusta yhteiskunnasta ja luovat heille rikollisen identiteettiä luultavasti lisäävät rikollisuutta enemmän kuin vähentävät. Tämä on myös halvinta kriminaalipolitiikkaa, koska rikollisuus maksaa aika paljon yhteiskunnalle.

Rankaiseminen ns. yleisen oikeustajun kosiskeluna voi olla välttämätön paha, mutta mitään oikeaa hyötyä siitä ei ole. Onkin todella huolestuttavaa, jos poliisijohdossa tai lakia valmistelevissa työryhmissä toimivat ihmiset eivät tätä erottelua ymmärrä. Oikeus- ym. viranomaisten  tehtävä on vähentää rikollisuutta, ei järjestää sirkushuveja.

Yksinkertaistaen voidaan sanoa, että rikollisuus johtuu rikollisista ihmisistä. Maailma ei kuitenkaan ole yksinkertainen, vaikka osa ministereistämme ja virkamiehistämme ehkä onkin.

Kaikki yksinkertaistukset eivät yksinkertaisesti ole totta.

Ihmisvihan iglu

Olen jo pitkään epäillyt, että joidenkin selittämätön viha teinejä kohtaan on itse asiassa ihan vaan ihmisvihaa. Että teinit vaan sattuvat olemaan puolustuskyvyttöminä helppo kohde joiden elämää voi koittaa ankeuttaa.

Nyt sain epäilylleni vahvistuksen.

28.3. Kaupunginvaltuusto päätti Foorumin kaavasta. Keskustelu eksyi heti kättelyssä Kampin keskukseen ja nuorten oleskeluun. Aivan erityisesti nousi esiin Kusari, eli Kusi-iglu: se keltainen pömpeli, joka suojaa metron liukuportaita. Viralliselta nimeltään Gekko.

Kusari asussa, jossa se vietti vuodet 2005-2012.  Kuva: wikipedia

Kusari luotiin alkujaan kaupunkilaisten kohtauspaikaksi. ”[…] keskeisenä kohtauspaikkana sekä julkinen taideteos muodostavat kokonaisuuden, johon Gekon ajatus pohjautuu: haluttiin luoda hieman inhimillisyyttä ja rauhallisuutta hektiseen tilaan.

Pian Kusarin valmistumisen jälkeen, sen reunoille lisättiin kaiteet, jotta siinä ei laskettaisi mäkeä. Mäenlasku loppui, ja kaupunkilaiset siirtyivät kohtamaan toisensa kaiteiden päällä istuen. Teinit siis, noin käytännössä. Kyllähän kaikki Kampin läpi kulkeneet ovat ne laumat nähneet.

No, seitsemän vuoden jälkeen Kusi-iglun kaiteet on nyt poistettu. Jottei niillä istuttaisi. Teet niin tai näin, aina väärin päin. Sellaista on olla teini 2000-luvun Helsingissä.

Kusari tänään. Kaide on lähtenyt ja niin ovat penkitkin. Viimeinen istuin tässä
entisessä kohtauspaikassa on ”virkistävä vesilähde”, joka kuitenkin on niin saastainen, ettei siihen ilkeä koskea.

Tätä on syytä pysähtyä hetkeksi pohtimaan. Suomi-filmien myyttisessä maalaisidyllissä juuri linkkuasema on se paikka, jonne mennään ihmisiä näkemään, kylille. Siellä kohdattiin tulevat morsiot ja sulhaset. Siellä tavattiin naapurikylän nuoria ja vaihdettiin juorut. Siis hengattiin.

Ja nyt linja-autoasemalla ei saa nuoriso viettää aikaa, vaan kauppakeskus taistelee tätä pahetta vastaan mitä moninaisimmin tavoin. Missä sitä sitten pitäisi odottaa bussia, tai tavata kavereita, jotka tulivat toiselta puolen kaupunkia? Missä pitäisi tutustua tuleviin ihastuksiin? Kun avoimet aukiot muutetaan katetuiksi ostoskeskuksiksi, siirtyy katutilan normaali toiminta samalla mukana. Eläkää sen kanssa.

Nostalginen menneisyys on toki pelkkää fiktiota, eikä siihen ole mitään paluuta, jos ei haluakaan. Mutta samat perustarpeet ovat silti olemassa, ja ajatus yhteiskunnasta jossa nuoriso ei saa kokoontua kuulostaa sekä mahdottomalta että pelottavalta.

Jo mainitsemassani kaupunginvaltuuston kokouksessa käytettiin seuraava puheenvuoro:

Keskimääräinen ihminen menee aamulla töihin, tulee iltapäivällä tai alkuillasta kotiin, menee kotiin, harrastusten pariin, viettää aikaa perheensä kanssa. Tavallisella ihmisellä ei yleensä ole aikaa, tai edes mielenkiintoa istuskella ja notkua avoimissa tai puoliavoimissa tiloissa kohtaamassa ventovieraita ihmisiä tai luomassa kaupunkitilaa.


Ja ne joilla on aikaa siellä hengailla, ne ehkä ovat juuri sitä väkeä jonka ei tarvitsisi sitä tehdä.

Puheenvuoron pitäjä on toki ammattitrolli, ja ilmaisu oli tarkoitettukin provosoimaan. Se kuitenkin tiivistää tämän teinivihan taustalla olevan ajattelun niin hyvin, että tartun siihen silti.

Puhe keskimääräisestä ihmisestä ei ole todellisuuden kuvausta. Faktisesti se on virheellistä, koska keskimääräinen helsinkiläinen ei käy töissä. Kaupunkilaisista on tilastokeskuksen mukaan työllisiä 49,4%, eli vähemmistö. Ja tuossakin on kaiken sortin työajattomat yrittäjät, keikkaduunarit ja Rytmissä notkuvat kolumnistit mukana.

Lainaus onkin arvopuhetta: tarkoitus on kertoa, miten keskimääräisen ihmisen kuuluu elää; mikä on normaalia ja oikein. Oikein on tehdä töitä, viettää aikaa suljetussa ydinperheessä ja osallistua ohjattuun harrastustoimintaan. Oikein ei ole tutustua uusiin ihmisiin, viettää aikaa julkisella paikalla tai osallistua kaupungin julkiseen elämään. Ne eivät tähän kylmään igluun mahdu.

Minun on vaikea nähdä ajatusta muuna kuin ihmisvihana. Haluna asettaa ihmiset jonkinlaisen tuotantorobotin asemaan, jossa toimitaan vain tehokkaana osana yhteiskuntakonetta. Jokaisella on paikkansa, eikä siltä sovi poistua. Ja Kusari ei ole kenenkään paikka.

Tässä ei ole kyse vain meluavista teineistä. Tässä on kyse ihmisten oikeudesta elää elämää eikä toimia tuotantokoneina. Teinit ovat vain se helppo kohde, jota tehokkaan ihmisvihan apostolit tulevat ensimmäisenä hakemaan. Totisesti minä sanon teille: sen minkä teette näille pienimmille, sen teette meille kaikille.

Mutta se aita on nyt kaadettu, ja minä ajattelin mennä Kusarille laskemaan mäkeä. Tuleeko joku mukaan?

”^Tähän perustakaamme jokapäiväinen elämämme. ”Kaikki veljet Kampissa” Ja tavataan sen mystisen keltasen mosaiikkietanan luona = KUSARI, piste, oppikaa se sillä noi korreloi aiiika selvästi”, lausui Ööpeli IRC-galleriassa vuonna 2010

Kaikki mielipiteet eivät ole saman arvoisia

Tiistaisessa yleisten töiden lautakunnassa löytyi listalta seuraava pikkuseikka:

Päiväkoti Domuksen vanhempainyhdistys on esittänyt palautteessaan, että leikkipaikka säilytettäisiin Kramerinlehdossa, koska vanhemmat epäilevät lasten altistuvan säteilylle Juliuksenpuistossa. Puistojen läheisyydessä sijaitsee voimajohtoja. Palautteen perusteella suoritettiin magneettikentän mittaus avojohtojen alla. Mittaustulokset (0,4–1,0 mikroteslaa) jäivät huomattavasti alle magneettikenttä- ja sähkökenttäaltistumisen raja-arvon 100 mikroteslaa (EU-direktiivi 1999 ja STM-asetus 2002).

Mittaustuloksista huolimatta päiväkoti on kieltäytynyt ulkoilemasta Juliuksenpuiston leikkipaikalla ja on jatkanut ulkoiluaan Kramerinlehdossa. Sosiaalivirasto, rakennusvirasto sekä osa lasten vanhemmista ovat selvitelleet ristiriitatilannetta ja on päädytty seuraavaan ratkaisuun: Sosiaalivirasto vuokraa päiväkodin ulkoilualueeksi Domus-rakennuksen päädyssä olevan puistoalueen ja teettää sinne kustannuksellaan ulkoilu- ja leikkipaikan päiväkodin käyttöön.

Ensinäkin 0,4 – 1,0 mikroteslaa on vähän, todella vähän. Se on noin sadasosa maan magneettikentästä. Jotta lasten leikkipaikalle saataisiin alle 0,4 mikroteslan magneettikenttä, täytyisi se sijoittaa 400km korkeuteen, esimerkiksi kansainväliselle avaruusasemalle.

Kulosaaren päiväkodin uusi ulkoilualue?

Toisekseen, ei ole selvää näyttöä, että noin pienet magneettikentät aiheuttaisivat syöpää, tai mitään muutakaan. Ei myöskään ole esitetty mitään mekanismia, jolla ne voisivat aiheuttaa syöpää. MRI-kuvauksessa käytetään 0,5-3 teslan magneettikenttiä, siis miljoona kertaa vahvempia, ja niidenkään haitoista ei ole selvyyttä.

Rakennusvirasto mittautti kentän, koska kansalaisten huoliin pitää kuitenkin vastata jotenkin, eikä heitä voi vaan käskeä olemaan valittamatta. Virkamiehen kuuluu olla kohtelias. Kun tulos oli alta sadasosan ohjearvosta, asia katsottiin selväksi, ja insinöörien kannalta se sitä olikin. Ei mitään vaaraa, voitte palata koteihinne.

Sosiaalivirastossa sen sijaan ei mittausta ilmeisesti nähty lopullisena ratkaisuna, vaan kyse oli neuvottelutilanteesta, jossa piti sovitella yhteen kaksi eri näkemystä: rakennusviraston mittaus, että mitään riskiä ei ole, ja vanhempien huoli lastensa altistumisesta vaaralliselle säteilylle. Näitä legitiimejä näkökantoja sitten soviteltiin, ja löydettiin kätevä kompromissi, jossa vuokrataan toinen puistonpala päiväkodille.

Sylettää nyt suoraan sanottuna aika paljon, että hyväosaiset kulosaarelaisvanhemmmat saavat hassattua sosiaalitoimen rajattua budjettiä tälläiseen, kun päiväkotipaikoista on muualla pulaa. Olkoonkin, että muutama kymppitonnihan tässä varmaan vain paloi, ei sillä hoida kuin pari lasta.

Ymmärtämättömyyden lisäksi taustalla on vaalit. Tiettävästi muuan kulosaarelaisvanhempi kävi viime vaalien alla omaa vaalikampanjaansa vaatimalla kovaan ääneen että ”ajatelkaa edes lapsia”. No, lapsia sitten ajateltiin, tieteellisiä tuloksia tai vastuullista rahankäyttöä ei niinkään.

Sanon tämän nyt niin selkeästi kuin osaan. Demokratiassa kaikilla on oikeus mielipiteeseensä, mutta mielipiteet eivät ole tasa-arvoisia. Osa mielipiteistä on aivan saatanan typeriä. Ne pitää selittää vääriksi ja niitä pitää pilkata, jotta ihmiset ymmärtäisivät niiden typeryyden ja luopuisivat niistä. Missään tapauksessa niitä ei tule hyväksyä tasavertaisiksi järkevien näkemysten kanssa.

Esimerkiksi ajatukselle, että voimajohdot leikkipaikan päällä aiheuttavat syöpää ei ole tieteellistä tukea. Siinä määrin kun voimme sanoa, se ei yksinkertaisesti ole totta. Sen kannattajat eivät edes yritä esittää mekanismia, jolla se voisi olla totta.

Ja jos voimajohdot jotenkin tilastollisesti lisäisivätkin syöpäriskiä (mistä ei ole näyttöä), emme voi silti siirtää koko kaupunkia pois niiden alta, kuten emme voi kieltää autoliikennettäkään, vaikka hiukkaspäästöt aivan todistetusti tappavat tuhansia ihmisiä. Miksi yhden Kulosaarelaispäiväkodin tenavia pitäisi suojella riskiltä, jonka kaikki muut saavat kantaa? Ei kuulosta reilulta ja tasa-arvoiselta.

Ihmiset ovat tasa-arvoisia, mielipiteet eivät. Ja faktoja ei pidä sovitella hölynpölyn kanssa.

Uusi idea! Huolihan ei itse asiassa ollut magneettikentästä, vaan säteilystä. Sähkömagneettiselta säteilyltä suojaa faradayn häkki. Kas näin:

Siellä on pilttien hyvä olla häkissä, suojassa maailman pahuudelta.

Hei te siellä Kulosaaressa, ymmärrättekö edes hävetä?