Vihreän viisi miljoonaa sävyä

Ihmisen näköaisti perustuu sauvasoluihin, jotka aistivat valon määrää, ja tappisoluihin, jotka aistivat eri värejä. Tappisoluja on kolmea tyyppiä, joita kutsutaan yleensä punaiseksi (L eli long pitkäaaltoiselle valolle, vihreäksi (M eli medium) ja siniseksi (S eli short lyhytaaltoiselle valolle). Tarkkaan ottaen niiden maksimiherkkyysalueet ovat kellanvihreä (564-580 nm), kylmän vihreä (534-555) ja sininen (420-440).

sensitivity
Tappisolujen eri tyypit ja niiden havaintoalueet

Punaisen näkeminen perustuu siihen, että L-solut reagoivat siihen vielä vähän, mutta M-solut eivät ollenkaan. Punaista näkevät L-solut ovat ilmeisesti kehittyneet M-soluista. Useimmilla nisäkkäistä tappisoluja on vain kahdenlaisia (S ja M), mutta monille apinoille on kehittynyt kolmaskin tyyppi.. Puna-vihervärisokeilla yleensä L-solut puuttuvat kokonaan tai lähes kokonaan, mikä estää erottamasta punaista vihreästä ja heikentää vihreän sävyjen erottelua.

Sinistä näkeviä S-soluja sen sijaan on vain muutama prosentti tappisoluista. Siksi sinistä on vaikeampi erottaa mustasta ja sinisen sävyjä toisistaan. Ihmissilmän paras väriherkkyys osuu vihreän kohdalle. Herkkyys siniselle tai punaiselle on murto-osa vihreän herkkyydestä (joskin eri syistä, kuten yllä käsitellään).

Eyesensitivity
Ihmissilmän herkkyys väreille

Ihmissilmä kykenee erottelemaan noin kymmenen miljoonaa eri väriä, joista siis ehkä viitisen miljoonaa on erilaisia vihreitä (harmaan sävyjä muuten voinee erottaa satoja miljoonia, koska tappisoluja on 20-kertainen määrä sauvoihin nähden).

Evoluutiopsykologisesti, eli hihasta vetämällä, tämä voidaan selittää sillä, että sademetsässä, jossa esiapinamme elivät, on tärkeä erottaa vihreän sävyjä, jotta ympäristöstään saa ylipäänsä mitään selvää; huonolla vihernäöllä metsä olisi pelkkää vihreä huttua. Vaikkapa sinisen sävyjen erottamiseen ei ole vastaavaa tarvetta, koska sininen kukka nyt on kukka, eikä sitä tarvitse yleensä tunnistaa sinistä taustaa vasten.

Vihreällä on siis ainakin viisi miljoonaa sävyä. Selviämisemme lajina on perustunut niiden erottamiseen toisistaan.

En voi sanoa koskaan olleeni onnellinen

Jossain alkukesän Hesarissa Volvo-Markkanen sanoo:

”Törmäsin [vankilassa matematiikkaa lukiessa] sellaiseen käsitteeseen kuin Occamin partaveitsi. Olen elänyt sen mukaisesti, mutta ajattelutapa on vienyt spontaaniuden pois, ja se on surullinen asia. En voi toisaalta sanoa koskaan olleeni onnellinen”

Volvo-Markkanen, on legendaarinen roisto, joka tehtaili pankkiryöstöjä, autovarkauksia, salakuljetusta, vankilapakoja ja muita rikoksia 60-80 luvulla kaikkialla pohjoismaissa. Omien sanojensa mukaan hän toimi myös ranskalaisessa OAS-terroristijärjestössä ja KGB:n vakoojana.

Markkanen on varsin epätavallinen ammattirikollinen. Tarinoista tuttu, mutta tässä maailmassa vieras. Hän puhuu viittä kieltä sujuvasti, luki vankilassa ylioppilaaksi ja suhtautui ryöstöihin ja varkauksiin ennen kaikkea älyllisenä haasteena. Rikollisuuteen hän ryhtyi oman tulkintansa mukaan siksi, että hänen isänsä kasvatti hänet sellaiseksi. Nyky-atareille tyypillistä holtitonta ajautumista ja kaikkien mahdollisuuksien sössimistä ei näy, vaan hän olisi varmaan pärjännyt hyvin monella muullakin alalla. Kyvykäs ja itsereflektioon pystyvä rikollinen; sellainen jota järjestelmää ei ole tehty kestämään.

Occamin partaveitsi taas on tieteenheuristinen nyrkkisääntö, jonka mukaan teoriat tulee pitää mahdollisimman yksinkertaisina: jos kahdesta yhtä hyvin havainnot selittävästä teoriasta toinen on yksinkertaisempi ja sisältää vähemmän oletuksia, se on luultavammin oikea. Partaveitsi ei sano mitään siitä mikä selitys lopulta on oikea (se ratkeaa tutkimalla lisää, jos mitenkään), vaan ainoastaan, mikä on paras kandidaatti tähänastisen tiedon valossa.

Tässä kontekstissa Occamin partaveitsen voi ajatella edustavan ylipäänsä tieteellistä maailmankuvaa ja rationaalista elämänasennetta. Sitä, että ilmiöitä pyritään ymmärtämään, ja todennäköisiä selityksiä pidetään todennäköisinä. Sitä, ettei mikään mitä tapahtuu ole mystistä tai ihme, vaan sille on jokin ymmärrettävissä oleva selitys, vaikkei välttämättä vielä tuttu.

Tekeekö ymmärrys elämästä tylsää? Kysymys on mielenkiintoinen. Onko spontaaniuden ja elämänilon edellytys, ettei ymmärrä liikaa? Klassinen stereotypia taiteijoista ja insinööreistähän pelaa tällä samalla ajatuksella. Samaten uskomukset, kuinka koulutus tappaa luovuuden.

Näiden kesäisten elämänfilosofiapostausten hengessä en nyt lähde hakemaan tähän mitään tilastollista aineistoa, vaan totean vain oamkohtaisesti, että tähänastisen elämänkokemukseni mukaan ajatus on aivan mielenvikainen.

Asiat muuttuvat sitä mielenkiintoisemmiksi, mitä enemmän niitä tuntee, ja uusi tieto pikemminkin lisää spontaaneja ideoita leikatessaan ristiin vanhastaan tutun kanssa. Ja ainakin se luovuus, mistä itse mitään tiedän, perustuu nimenomaan laajaan osaamispohjaan.

Että siitä vaan opi kaikki asiat. Se ei riitä, mutta opi ne. Ja jos alkaa tuntua tylsältä, tee jotain haastavampaa. Tätä voi soveltaa niin töissä, harrastuksissa kuin kotonakin. Aina löytyy hankalampia töitä, ongelmallisempia projekteja tai vaikeampia ihmisiä, joiden kanssa elää, jos sille tielle haluaa lähteä.

Mutta miksi Markkanen sitten uskoo, että Occamin partaveitsi on vienyt terän hänen elämästään? Occamin partaveitsi yhdessä lääketieteen väestötason tutkimusten kanssa sanoo, että Markkanen on luultavimmin masentunut. Masennus saa elämän näyttämään takautuvastikin onnettomalta ja siltä, ettei omilla teoilla ole merkitystä. Se nimenomaan ”vie spontaaniuden pois”. Vanhusten masennus on sangen yleistä, ja alidiagnosoitua. Se on todennäköisin selitys, niin tylsältä kuin se kuulostaakin verrattuna elämänfilosofiseen pohdintaan.

Mutta päästetän vielä Markkanen ääneen:

Mistä internetissä on kyse?

Tiedättekö mistä internetissä on kyse, mikä siinä on olennaista?

Tietokoneiden verkottumisesta? – Ei, tekninen yksityiskohta.
Uudesta joustavamasta talous 2.0:sta? – Nää, se on vain optimointia
Pornosta? – No ei kyllä siitäkään.

Kirjoitin aiheesta jo aiemmin, mutta nyt on pakko tarkentaa. Internetissä on kyse tästä.

Siis oikeesti? 19% seisaaltaan? Tämä ei olisi ikinä selvinnyt ilman internettiä.

Tuolla keskustelussa nousee esiin, kuinka jokaisella on oma tapansa, ja muuta tapaa on vaikea edes kuvitella muiden käyttävän. Toisin tekeminen on jotein likaista (aivan riippumatta siitä kumpaa vaihtoehtoa kannattaa).

Vastaava, joskin hiukan ylevämielisempi kiista oli 1800-luvulla mielikuvituksen luonteesta: siitä, luommeko kirjaimellisesti kuvia päässämme, vai onko mielikuvitus vaan sanontatapa vailla syvempää merkitystä. Aiheesta tapeltiin kauan, kunnes Francis Galton teki pienen kyselytutkimuksen, ja huomasi, että osa ihmisistä näkee kuvia päässään ja osa ei. Sitä ennen kymmenet fiksut ihmiset olivat tapelleet aiheesta siinä varmassa uskossa, että asiassa on vain yksi universaali totuus.

Tarinan opetus: Muut ihmiset ovat muunlaisia, ja itsestään ei voi yleistää. Jos et tiedä, miten muut ajattelevat tai toimivat, et sitä tiedä. Vaan se pitää selvittää. Ja yllättävän monissa asioissa ihmiset eroavat toisistaan, eikä mitään yleistä ihmisyyttä olekaan.

Mutta siis seisaaltaan? oikeesti…

Teos

Ihmisen käsitteellinen ajattelu ei pohjimmiltaan perustu kategorioihin, vaan prototyyppeihin. Sen sijaan, että jollekin käsitteelle mietittäisiin välttämättömät ja riittävät ehdot, sen määrittää tyypillinen esimerkki, ja muiden kohteiden uskotaan sitten olevan samanlaisia. Ohjelmointikieliä harrastaville: kyse ei ole Javasta vaan Selfistä (tai sopivasta Javascriptistä).

Prototyyppiin perustuvan intuition päälle älyllistetty kategoria on vuotava abstraktio. Se ei yleensä vastaa edes käyttäjänsä käsitystä ko. käsitteestä kuin suunnilleen. Lait pyritään rakentamaan kategorioiden varaan, mutta myös niitä säätävät ihmiset ajatelevat niiden kohteita prototyyppien kautta.

Kun luet tästä sanan ’tekijänoikeus’, minkä tyyppistä teosta ajattelet ensimmäisenä? Vastaus todennäköisesti kertoo miten ajattelet tekijänoikeuskysymyksistä.

Tekijänoikeuden juridiikka ja filosofia on syntynyt painotuotteena valmistettavan kirjan ympärille, määrittelemään tasapaino kirjailijan, julkaisujan ja lukijan oikeuksille. Sittemmin sitä on laajennettu samantyyppisiin, mutta myös hyvin erityyppisiin kohteisiin. Argumentaation muoto on aina ollut, kuinka tämä ja tämä kohde on vastaava kuin kirja. Nykyään luullakseni muita yleisiä prototyyppejä ovat musiikkikappale ja elokuva.

Entä jos kulttuuriteoksen prototyyppi olisikin tämä?

Teoksessa on tietysti raskaasti ja monella tasolla viittauksia Pirates of the Caribbeanista, mutta olisi virhe nähdä se vain pelleilynä videokuvalla. Kyseessä on pohjimmiltan musiikkikappale, jonka melodia on tietenkin lainaa. Kannattaa kuunnella kappale vaikka ilman kuvaa, se toimii kyllä.

Toisena, vokaalit ja ääniefektit ovat suoraan elokuvan ääniraidalta. Alun kaikuvat kilahdukset lienevät vittuilua leffan kieltämättä sangen epäonnistuneille efektivalinnoille.

Kolmantena on kuva. Muutamin poikkeuksin kaikki kuvat ovat äänen ehdoilla valittuja siten, että ääniraitaa ei saa käyttää ilman että kuva näkyy samalla, ja jos äänen monistaa kuoroksi, myös kuva pitää monistaa. Tuloksen syntyy ikään kuin videokuvamontaasi, jossa kuvia voi koittaa sovittaa yhteen sulavasti, mutta tiukkojen ehtojen rajoissa. Esimerkiksi Willin kirveen isku pöytään alkupuolella on sovitettu (näkymättömään) vasaran iskuun alasimeen, jotta ääni menee kohdalleen.

Neljännellä tasolla teos tietysti lainaa elokuvasta hahmot kaikkine viittauksineen. Esimerkiksi Jack Sparrow, ei ole vain elokuvan hahmo, vaan paljon enemmän. Ja elokuvan ulkopuolelta ilmeinen viittauskohde on tietenkin They Are Taking the Hobbits to Isengard.

Itseäni viehättää tuon montaasitekniikan lisäksi erityisesti se, kuinka puheääni muuttuu omassa päässä lauluksi, ja siitä löytää melodioita joita siinä ei oikeastaan ole.

Pirates-viittauksista lähinnä melodian ja hahmojen voi sanoa olevan lainattuja. Kaikki muut ovat oikeastaan uusiokäyttöä: teoksessa niille annettu merkitys poikkeaa olennaisesti elokuvan merkityksestä. Itse näen, että samaan tapaan kaikki kulttuuriteokset viittaavat toisiin teoksiin monella eri tasolla. Tämä johtuu siitä, että oma prototyyppini teokselle on vapaa softa.

Teoksen prototyyppi tuli taas mieleeni, kun olin perjantaina Vihreiden tekijänoikeusseminaarissa (positiivinen yllätys; yllättävän fiksua keskustelua, Kasvin hirveän väriset kalvot täällä). Jäin tilaisuuden jälkeen juttelemaan yhtenä alustajana olleen säveltäjä Antti Auvisen kanssa. Hänelle teoksen prototyyppi oli sekeästi taidemusiikkikappale.

Auvinen oli miettinyt tekijänoikeuksia ja osasi argumentoida, mutta keskustelu oli jotenkin erikoisen yhteismitatonta, kun käsitteiden merkityksiä ei saanut kohtaamaan. Hän esimerkiksi sanoi ”Eihän tarkoitus tietenkään ole, että suoja-ajat haittaisivat kulttuurin tuottamista”, kun minulle on itsestäänselvää, että ne tekevät täsmälleen sitä (analogia softapatentteihin).

ps. Lupaan lopettaa merirosvoista puhumisen hetkeksi. Katsoin viime viikolla kaikki kolme Piratesia, ja se tuntuu vielä. Se kolmas on juoneltaan jo aika psykedeelinen.

Miksi ihmiset puhuvat eri kieliä, kun kaikki kuitenkin ajattelevat englanniksi?

Tohtori Cartwright kuvasi artikkelissaan vuonna 1851 psyykkisen sairauden nimeltä drapetomania (kreik. drapetes = karkuri, mania = hulluus, karkuruushulluus siis), joka selitti miksi orjat karkasivat heidän parastaan ajattelevilta isänniltä. Wikipedian mukaan ”Monet orjanomistajat uskoivat parantavansa orjien elämää, eivätkä siten käsittäneet miksi jotkut halusivat karata.”

Ovatko orjanomistajat oikeasti voineet ajatella noin? Vai onko kyse vain poliittista propagandaa varten tehdystä hölynpölytieteestä, johon juuri kukaan ei tosissaan uskonut? Tätä ilmeisesti pohtii joku muukin.

Tähän voidaan otaa kaksi eri kantaa, kutsun niitä nyt (kiusallani) positivistiseksi ja relativistiseksi. Positivistiselta kannalta katsottuna on täysin uskomatonta että joku voisi ajatella noin omituisesti. Onhan se aivan ilmeistä, että orjat kärsivät ja kaipasivat vapauteen. Kyseessä täytyy siis olla poliittinen propaganda tai jonkun myöhemmin kehittämä olkinukke. Positivistinen kanta on karrikoiden, että toiset ajattelevat niin kuin minäkin, onhan se aivan ilmeistä mikä on järkevää!

Relativistinen kanta taas lähtee siitä että toiset (so. orjanomistajat) ajattelevat aidosti toisin, yhteismitattomista lähtökohdista, ja heidän ajattelunsa käsittäminen voi olla minulle mahdotonta. Korkeintaan siihen voi koittaa eläytyä. Tämä sitten johtaa kaikenlaiseen eläytyilyyn ja hullunkuristen uskomusten kehittelyyn siitä miten muut ajattelevat. Tarpeeksi jatkamalla päästään siihen, kuinka orjat eivät halua karata, koska heidän ajattelunsa lähtee siitä että he ovat orjia…

Pohjimmiltaan kyse on siis siitä, missä määrin muut voivat ajatella toisin kuin minä. Ja totuus on tietenkin tapauskohtainen. Ihmisillä selvästikin on taipumus kuvitella muiden ajattelua samanlaisemmaksi kuin se onkaan: sellaista toiseutta, josta ei ole omakohtaista kokemusta, on vaikea kuvitella. Toisaalta jotkin ajatusradat tuntuvat olevan koodattu geeneihimme. Esimerkiksi insestitabu on melko universaali.

Kirjoituksen otsikko on lainaus jostain, minulla ei enää ole aavistustakaan mistä, mutta se meni sanatarkasti noin ja sanoja oli joku jenkki. Se sopii aiheeseen kahdellakin tavalla hyvin. Ensinnäkin se on esimerkki absurdiin asti kärjistetystä positivistisesta ajattelusta. Toisekseen en oikein osaa päättää, voinko uskoa että se olisi aito kommentti, vai onko sen pakko olla vitsi. Onko typerää Amerikka-vihaa uskoa että (edes jotkut) jenkit voivat olla noin tyhmiä, vai onko typerää idealismia kuvitella, ettei noin typeriä ihmisiä olisi olemassa?

Itse ratkaisen ongelman niin, että en oikeastaan tiedä, kysymys jää avoimeksi. Kestän ilmeisesti ambivalenssia kohtuullisen hyvin. Sen sijaan tohtori Cartwrightilla oli toinenkin kätevä diagnoosi, joka ehkä sopisi tälläiseen päättämättömyyteen, dysaethesia aethiopica.