Helsingin pitää investoida tulevaisuuteen

Pidin Vihreiden ryhmäpuheen talousarvion käsittelyssä. Budjetissa suunnitellaan maksutonta varhaiskasvatusta ja laitetaan rahaa alueiden eriytymisen ehkäisyyn. Ja moneen muuhun asiaan.
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut
Helsingillä menee taloudellisesti hyvin. Viime vuonna kaupungin lainakanta laski per asukas, tänä vuonna se laskee euroissa mitatenkin. Suomen ja koko maailman tämänhetkisessä taloudellisessa tilanteessa se on merkittävää. Useimpien kuntien velka kasvaa tänäkin vuonna runsaasti.
Yksi syy hyvään tilanteeseemme on vastuullinen talouspolitiikka, jota Helsingissä on harjoitettu. Olemme neljän vuoden ajan tehostaneet kaupungin toimintaa ja karsineet erityisesti liikenneinvestointeja kustannustehokkaammiksi. Tuottavuuden parantaminen ei ole aina ollut helppoa, ja joissain tapauksissa se onkin itse asiassa paljastunut palveluiden leikkaamiseksi. Mutta sen seurauksena meillä on nyt kaupunki, jonka velkaantuminen on kurissa. Emme ole pakkotilanteessa, vaan meillä on varaa tehdä valintoja.
Kulujen karsiminen ei ole itsetarkoitus. Kaupunki ei ole voittoon pyrkivä osakeyhtiö, vaan asukkaidensa yhteisö. Olemme säästäneet, jotta meillä on varaa olla viisaita. Puhumme tänään ensi vuoden budjetista, mutta katse pitää suunnata kauemmas, ja investoida Helsingin tulevaisuuteen.
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut,
ensi vuoden talousarviossa Helsinki investoi tulevaisuuteensa.
Talousarvion yhteydessä päätettiin suunnitella, kuinka Helsinki siirtyisi maksuttomaan varhaiskasvatukseen. Miten kaikille lapsille taattaisiin paitsi oikeus, myös mahdollisuus osallistua ikätovereidensa kanssa lasten kasvua tukevaan kasvatukseen.
Se on investointi tulevaisuuteen. Varhaiskasvatus hyödyttää tutkimusten mukaan lasta enemmän kuin mikään myöhempi koulutus. Suurin hyöty varhaiskasvatuksesta tulee niille lapsille, joiden vanhempien sosiaalinen asema on heikko. Ja juuri he myös nykyään jäävät todennäköisimmin varhaiskasvatuksen ulkopuolelle. Laaja osallistuminen varhaiskasvatukseen pienentää lasten oppimiseroja koulun alkaessa, vähentää koulupudokkuutta ja pitkällä tähtäimellä myös syrjäytymistä.
Päätös maksuttomasta varhaiskasvatuksesta tehdään ensi kesänä kaupungin strategiassa. Mutta nyt olemme ottamassa ensimmäisen välttämättömän askeleen siihen suuntaan. Tämä oli Vihreiden keskeinen tavoite budjettineuvotteluissa ja haluankin kiittää muita ryhmiä tuesta ajatuksellemme. siinä, että me pystymme yhdessä tekemään tulevaisuuteen suuntautuvaa vastuullista politiikkaa.
Toinen merkittävä avaus talousarviossa on erillinen määräraha syrjäytymisen ja alueiden eriytymisen ehkäisyyn. Teimme keväällä aiheesta valtuustoaloitteen ja tänä syksynä valtuuston enemmistö halusi selvitettäväksi parhaat tavat ehkäistä alueiden jakautumista hyviin ja huonoihin ja erityisesti lasten eriarvoistumista. Selvityksen tulokset on luvattu kevääksi ja nyt keinojen käyttöönottoon on myös rahaa heti.
Tämäkin on satsaus, joka tulevina vuosina parantaa helsinkiläisten elämää ja myös kaupungin taloudellista tilannetta. Kaupungin jakautuminen hyviin ja huonoihin alueisiin ei ole kenenkään etu.
Kolmas mainitsemisen arvoinen linjaus on lupaus, että kaikki ensimmäisen ja toisen luokan oppilaat pääsevät perheen niin halutessa iltapäiväkerhoon koulupäivän jälkeen. Kaikki lapset eivät kerhoa tarvitse, mutta iltapäiväkerhopaikkoja tarvitseville lapsille ja perheille lupaus tuo varmuutta ja sujuvuutta arkeen, ja parantaa mahdollisuuksia suunnitella elämää eteenpäin. Perheiden arjen hyvinvointi on myös satsaus tulevaisuuteen. Haluamme, että helsinkiläiset voivat kasvattaa lapsiaan Helsingissä.
Talousarviossa on tietenkin kyse paljon muustakin kuin lapsista. Helsinki käyttää ensi vuonna viisi miljardia euroa, eikä kaikkia tärkeitä kohteita ole mahdollista luetella yhdessä puheessa. Mainitsen kuitenkin vielä muutaman:
kulttuuriavustuksia ja erityisesti satsausta lähiöihin lisättiin
asuntotuotannon lisäämiseen annettiin tarvittavat rahat
Ympäristökeskukselle annettiin rahaa luontoselvitysten lisäämiseen
Nuorten harrastusmahdollisuuksia parannetaan lisäresursseilla Nuorisosiankeskukselle ja liikuntavirastolle
Ikääntyvien kotihoitoa parannetaan
Terveyskeskusten jonoja puretaan ja parannetaan etenkin pääsyä kiireettömään hoitoon
Yksihuoltajien tueksi käynnistetään aamupäiväkerhoja myös koulupäivän alkuun
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut,
tämä on valtuustokautemme viimeinen talousarvio. Seuraavat neljä talousarviota tekevät ne, jotka valitaan tänne työtämme jatkamaan. Toivon, että voimme jättää heille perinnöksi joitakin oppeja tämän valtuustokauden varrelta
1) Kaupungin toimintaa kannattaa tehostaa. Toimintatapojen muuttamiselle ja tarpeettoman työn välttämiselle on hyvä olla tavoitteita.
2) Toisaalta liian kaavamaisia säästötavoitteita on hyvä varoa. Sama yhden prosentin leikkuri kaikkialla johtaa kestämättömiin tilanteisiin. Todellinen tuottavuuden paraneminen perustuu asioiden parempaan organisointiin. Se ei ole automaatio, eikä usein tuo säästöä heti ensimmäisenä vuonna.
3) pitää olla uskoa ja uskallusta investoida tulevaan. Siihen, että lapsia syntyy ja kaupunki kasvaa. Mikään talouden reunaehto ei saa johtaa siihen, että päiväkotipaikkaa ei saa, että lapset eivät mahdu kouluun tai että helsinkiläisille ei rakenneta heidän tarvitsemiaan asuntoja.
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut,
meidän toimiemme tavoitteena pitää olla, että kun nyt syntyvät lapset äänestävät ensimmäistä kertaa vuonna 2037, he äänestävät valtuutettuja Helsinkiin, joka on Euroopan ja koko maailman paras kaupunki elää. Toivon, että voimme kaikki tähdätä tähän päämäärään.

Digiradio 4: hevosta pienempien asioiden vientiä

Vuorineuvos Matomäki sanoi joskus muinoin, että Suomesta ei kannata viedä mitään hevosta pienempää. Ja juuri se on meidän ongelmamme, tämä asenne että roudataan tonneja satamaan, se on se meidän vienti, sillä me eletään.

Itse ajattelin, että pitäisi ehkä perustaa hevosta pienempien asioiden tukiyhdistys, koska minun nähdäkseni tulevaisuuden mahdollisuutemme on asioissa jotka ovat hevosta pienempiä tai aineettomia, ja joita myydään ehkä ennemmin kuluttajille kuin vain suurille tuotantolaitoksille. Ja ei mitata tonneina.

Digiradiossa tällä kertaa kanssani Tuomo Luoma verkkoteollisuus ry:stä keskustelemassa digibarometristä, ja miksei digitaalinen bisnes Suomessa kukoista, vaikka edellytysten pitäisi olla hyvät.

Vientimme on muuttunut viime vuosina yhä matalampaan jalostusasteeseen, ja palveluiden osuus viennistä pieni. Tuomon sanoin, tällä menolla kohta poltetaan tervaa ja metsästetään oravia. Ja Suomesta tulee maailman suurin tekniikan museo.

Ja jos vähän vähennetään tuhkanripottelua, niin onhan meillä menestystarinoita. Vaikkapa Varusteleka on omalla alallaan Euroopan toiseksi suurin nettikauppa. Mutta se ei olekaan suuntautunut ”vientiin” vaan kauppaamaan armeijatavaraa asiakkaille. Asiakkaille, jotka saattavat olla Suomessa, Ruotsissa tai jossain muualla. Samaa kamaa he haluavat. Erottelu vientiin- ja kotimarkkinoihin on vanhanaikaista ja oikeastaan lähinnä haittaa vientiämme.

No, mitäpä tässä enempää jaarittelemaan, kuunnelkaa lähetys, siellä lisää höpötystä aiheesta.

Kasvun manifesti

kasvunmanifesti
Minulla on unelma Suomesta, jossa yritykset menestyvät ja tuovat hyvinvointia meille kaikille. Minulla on myös idea, miten tämä unelma saavutetaan:

Tarvitsemme lisää yrityksiä, jotka tekevät tuotteita ja palveluita, joita ihmiset haluavat ostaa.

Kuulostaa itsestään selvältä, ja niin se oikeastaan onkin. Liiketaloustieteessä pidetäänkin lähes itsestään selvänä lähtökohtana, että sellaiset yritykset, joiden tuotteita halutaan ostaa, menestyvät verrokkiryhmää paremmin.

Sillä ei ole lopulta niin väliä, halutaanko tuotteita ja palveluita ostaa kotimaassa vai ulkomailla, tai haluavatko niitä ostaa kuluttajat vai ehkä toiset yritykset. Eikä silläkään, onko kyseessä tuote vai palvelu tai perustuuko ostohalu laatuun, markkinointiin, hintaan vai juuri oikeaan sijaintiin. Ne ovat kaikki yhtä hyviä perusteita. Mitä useampi yritys tekee tuotteita tai palveluita, joita halutaan ostaa ja mitä useammille eri markkinoille näitä myydään, sen parempi. Ekologisen kantokyvyn reunaehdoissa, totta kai.

Kukin yritys tietenkin vastaa omista tuotteistaan, siinä ei kannata käydä ulkoa opastamaan. Mitä voimme siis tehdä tämän vision toteuttamiseksi?

  1. Karsitaan ja suoraviivaistetaan yritystukia ja -verotusta. Yrityksen on tarkoitus keskittyä tuotteiden ja palveluiden tekemiseen asiakkaille. Jos innovaatiotuet ohjaavat toimintaa innovaatiopuuhasteluun, ne siis johtavat harhaan. Jos tukea saa tuotekehitykseen muttei markkinoinnin kehitykseen, sekin ohjaa harhaan. Innovaatiotukijärjestelmämme on suunniteltu vuoden 2000 Nokialle. Se on varmasti parempi kuin monessa maassa, mutta emme elä vuotta 2000, ja Nokiakin myi jo puhelimensa. Maatalous- ja aluetuista nyt puhumattakaan. Sama summa vähempinä ja selkeämpinä veroina on usein tukia parempi ratkaisu liike-elämässä, ja auttaa keskittymään asiakkaisiin eikä tukien sekä verojen optimointiin.
  2. Perustulo auttaa yrittämään ryhtymisessä valtavasti. Merkittävät menestystarinat syntyvät riskillä, ja riskinottohalua lisää, jos tietää että on olemassa myös turvaverkko. Nykyisellään yrittäjä tai itsensätyöllistäjä on käytännössä täysin ilman sosiaaliturvaa. Ymmärrettävästi tämä karsii monen riskinottohalua, kun perhekin pitäisi elättää.
  3. Luovutaan opintoaikojen kyttäämisestä ja muutenkin sallitaan elinikäinen oppiminen, jotta akateemiselle yrittäjyydelle jää tilaa. Yritys kun olisi luontevinta perustaa opintojen aikana, jolloin riski tulotason romahduksesta ei ole niin suuri ja toisaalta riskinottohalua taas löytyy. Kun opiskelijat pakotetaan putkinäköisesti valmistumaan kapeaan osaamissektoriin, siinä kärsii kaiken muun lisäksi myös mahdollisuus yrittämiseen ja kokeiluihin, joista ne tuote-ideat syntyvät.
  4. Annettaan kaupunkien kasvaa reilusti. Kaupungin tiivistyessä ja kasvaessa kaikkeen taloudelliseen toimintaan tulee tehokkuushyötyjä lähes automaattisesti. Kansainväliseen menestykseen kasvavat yritykset myös toimivat nykytaloudessa käytännössä aina suurissa kaupungeissa, jossa on osaamisen keskittymiä. Niitä ei vaan synny muualle. Keskittyminen antaa tilaa kehittää parempia palveluita rajatummillekin asiakasjoukoille.
  5. Tehdään parempia julkisia hankintoja. Erityisesti IT-alalla auttaa, jos julkisissa hankinnoissa vaaditaan laatua, joka kelpaa muillekin. Alan toimijat oppisivat ja joutuisivat kehittämään tuotteensa ja toimintatapansa tasolle, jolla niille löytyy muitakin ostajia kuin Suomen valtio.

Lista ei ole kattava, mutta näillä eväillä saisimme tehtyä selvästi enemmän tuotteita ja palveluita, joita joku haluaa ostaa. Se toisi merkittävää kasvua yrityssektorille ja koko Suomeen.

Elinkeinorakenteen muutos suomessa 1880 - 2010 antaa hiukan perspektiiviä siihen, mistä tuleva kasvu ja työpaikat voisivat löytyä.
Elinkeinorakenteen muutos suomessa 1880 – 2010 antaa hiukan perspektiiviä siihen, mistä tuleva kasvu ja työpaikat voisivat löytyä.

Myös elinkeinoelämän keskusliitto (EK) on julkaissut oman kasvun manifestinsa. Se on vähän minun manifestiani pidempi, ja keskittyy eri ongelmiin. EK:n manifestissa mainitaan tai edes vihjataan tarkalleen nolla kertaa, että kannattaisi tehdä tuotteita, joita joku haluaa ostaa. Yhden kerran vihjataan (s. 12), että voisi tehdä laadukkaita tuotteita. Innovaatiosta kyllä puhutaan, ja verkostoitumisesta. Mutta nekin näyttäisivät liittyvän lähinnä siihen, miten prosesseja optimoidaan tehokkaammiksi. Tuote itsessään on mitä on, ja sitten sitä viedään laivalla pois mahdollisimman monta tonnia. Kotimarkkinat ovat pelkkää epäoleellista paitojenpesua ja elämme kaikki viennistä.

Suuri osa EK:n keinoista on abstraktia ideologista kritiikkiä suunnattuna etenkin sosialidemokratiaa (mm s. 3,4,16) ja ammattiyhdistysliikettä (s 20) kohtaan. Konkreettisesti vaaditaan eri muodoissa lisärahan käyttöä teollisuuden tukemiseen (s. 17) , teollisuuden verojen alentamista (mm s. 3,16) ja metsäteollisuuden kanssa kilpailevan toiminnan rajaamista (s. 18), jotta puukaupat saadaan tehdä riittävän halvalla. Rakenteellisia uudistuksia vaativat osat jäävät kovin abstrakteiksi, tai ainakaan en ymmärtänyt, mitä ne käytännössä tarkoittavat. Pikemminkin pamfletti on lista vaatimuksia, joiden avulla vanhaa liiketoimintaa voisi jatkaa mahdollisimman ennallaan. Keskittyen erityisesti vanhoille aloille (s. 9) ja siis olemassa oleviin suuryrityksiin.

Ehkä luen manifestia nyt vähän pahantahtoisesti, mutta päähuoli tuntuisi olevan, että teollisuuden suhteellinen osuus kansantuotteesta on laskenut. Ei siis absoluuttinen koko, ei vienti, vaan suhteellinen osuus ja siis vaikutusvalta. Kaipuu 80-luvun vuorineuvosmaailmaan ja suurteollisuuden hallitsemaan yhteiskuntaan on vahvasti läsnä. Kekkonen ei olisi päästänyt maata tähän tilaan.

Teollisuudellahan menee huonosti absoluuttisinkin numeroin, ja se on ihan todellinen ongelma. Tuotannon arvo on laskenut yli viidenneksen huippuvuodesta 2008 ja samalla maan vaihtotase samalla +8 miljardista -2 miljardiin. Mutta ongelma ei ole se, että teollisuuden prosenttiosuus BKT:stä on siirtynyt normaaleihin länsieurooppalaisiin numeroihin. Jos se kertoisi palvelusektorin noususta, se olisi yksinomaan hyvä asia. Tarvitsemme nimittäin oikeasti maahan uutta kasvua, ja yhtään mikään ei viittaa siihen että sitä olisi tulossa raskaasta teollisuudesta.

Jos tässä olisi kyse vain yhdestä pamfletista, en minä siitä jaksaisi kirjoittaa. Pamfletteja nyt tulee ja menee, vähän kuin viskin kera kirjoitettuja blogauksia yössä. Mutta sama ongelmallinen asenne tuntuisi olevan selvästi yleisempikin. Yritystoiminnan pääkysymykseksi ei nähdä asiakkaiden saamista, vaan keskitytään puhumaan olosuhteiden ongelmista.

Sunnuntain Hesarissa Juhana Vartiainen sanoo, että ”Suomi pystyy omilla ratkaisuillaan vaikuttamaan kaikkiin muihin seikkoihin paitsi vientituotteiden kysyntään”. Siis emme voi vaikuttaa tuotteidemme kysyntään? Just. No ei ihme että menee huonosti, jos emme voi vaikuttaa tuotteidemme kysyntään. Ruotsalaiset näyttävät voivan: ei ole Ikealla mennyt taantumassakaan huonosti. Muutenkin menestyneemmän länsinaapurimme esimerkki näyttäisi olevan aika eri suuntainen kuin EK ohjeistaa.

Ymmärrän toki makrotalousteorian kokonaiskysynnän käsitteen, ja siihen emme maailmanmarkkinoilla voi tietenkään merkittävästi vaikuttaa, mitä Vartiainen oikeasti tarkoittaakin. Mutta siihen, mikä osuus tuosta kokonaiskysynnästä kohdistuu suomalaisiin tuotteisiin meillä on kaikki edellytykset vaikuttaa.

Teollisuuden osuus bruttokansantuotteesta on Suomessa laskenut normaalille länsieurooppalaiselle tasolle. Lähde: EK
Teollisuuden osuus bruttokansantuotteesta on Suomessa laskenut normaalille länsieurooppalaiselle tasolle. Lähde: EK

Eihän EK tietenkään ole mitenkään täysin väärässä. Osa heidän analyysistään ja keinoistaan on samoja, joista itsekin puhuin. Mutta näkökulma on selvästi eri. Ehkä ongelmana onkin, että kaikista yrityksistä koetetaan puhua ikään kuin ne olisivat samanlaisia. Eivät tietenkään ole.

Yrityksiä on ainakin kolme toisistaan selvästi eroavaa luokkaa, joilla on aivan eri tilanne ja ongelmat – ja erilaiset intressit, mitä tulee yhteiskunnan kehittämiseen.

On perinteiset suuryritykset, joita EK edustaa. Niiden maailmassa suuret koneet tuottavat suurta hyvinvointia, laivat vievät tonneina tavaraa, AKT:n lakko on katastrofi. Palkoista sovitaan TUPOssa tai liittokierroksella ja viisi vuotta on ihan luonteva aika suunnitella tuotantoa eteenpäin. Ongelmia ovat EK:nkin listaamat lakkoherkkyys, raaka-aineiden hintojen epävarmuus ja ylipäänsä se, ettei muu yhteiskunta enää oikein taivu viisvuotissuunnitelmiin.

Perinteisesti suomessa ”elinkeinoelämää” ja yritysten intressejä ajatellaan lähes täysin tästä näkökulmasta.

Sitten on PK-yritykset ja kasvuyritykset. Näihin muutamien kymmenien tai korkeintaan parin sadan työntekijän yrityksiin syntyy suurin osa uusista työpaikoista, ja erityisesti IT-alalla menestystarinat lähes järjestään nousevat pienyrityksistä, jotka kasvavat räjähdysmäisesti tai ostetaan suurempaan firmaan. PK-yrityksillä on yhä kasvava asema oikeastaan kaikkialla paitsi raskaassa teollisuudessa, josta EK kantaakin huolta. PK-yrityksen markkinat ovat joko hyvin paikalliset tai globaalit – missä tapauksessa vienti on palvelua, täysin digitaalista tai kevyttä suhteessa hintaansa.

Työsopimukset tyypillisesti sovitaan yksilöllisesti (kyllä, se on täysin laillista: työehtosopimus säätelee vain minimitason, ja ainakin Helsingissä useimmilla aloilla pikkufirmoissa maksetaan sitä enemmän) ja EK:n mainostama paikallinen sopiminen on käsitteellisestikin vaikeaa, koska ei ole olemassa paikallista ammattiosastoa.

Ongelmia ovat esimerkiksi työehtosopimuksen monimutkaisuus (arkipyhäkorvausten laskeminen tuntityöläisille tuntuu olevan magiaa joka alalla) tai se kuinka tuotekehitystuet olettavat firman eriyttävän tutkimustoiminnan normaalista liiketoiminnasta. Kehittämistuet valuvatkin helposti suuryrityksille.

Kolmantena ja unohdetuimpana joukkona on mikroyritykset: sivutyöyritykset, itsensätyöllistäjät, yhden hengen firmat ja ensimmäisten työntekijöiden palkkaajat. pelkästään itsensätyöllistäjiä on 170 000, yksinyrittäjiä 160 000. Sivutoimiset yritykset ja pari henkeä palkanneet päälle, ja tässä on jo toistakymmentä prosenttia koko maan työvoimasta. Jotakuinkin kaikilla kuviteltavissa olevilla aloilla.

Ylivoimaisesti suurin ongelma mikroyrittäjille on sosiaaliturva: sitä ei kauheasti ole, ja sikäli kun on, sen saaminen on silti epävarmaa. Yksinkertaisin ratkaisu olisi tietenkin perustulo, joka takaisi turvaverkon myös niille, jotka uskaltavat perustaa yrityksen tai työllistää itsensä. Muitakin tapoja toki on taata toimeentulo ihmisille, joiden tulot ovat epävarmoja ja vaikeasti ennakoitavia.

Toinen ongelma on ensimmäisen työntekijän palkkaamiseen liittyvä byrokratia ja riskinotto – se mikä kokeneelle yrittäjälle on arkipäivää ei sitä ole ihmiselle, joka ensimmäistä kertaa elämässään harkitsee palkata jonkun.

Byrokratiaa voisi auttaa mikroyrityksille suunniteltu oma yritysmuoto tai osakeyhtiön variantti, jossa pikkuyrityksen pankkitili automaattisesti vähentäisi oikeat viranomaismaksut ja jossa erillistä kirjanpitoa ei tarvita, vaan tiliote vuoden lopussa riittäisi verottajalle.

Riskinotto on vaikeampi. Siihen voisi auttaa ALV-rajan nosto, tai mikroyrityksen työsuhdemallin helpottaminen. Mutta toisaalta niihin liittyy sitten kumpaankin ongelmansa. Pelkästään yrittäjän oman sosiaaliturvan korjaaminen ja byrokratian automatisointi auttaisi jo pitkälle.

Näitä kolmea yritysjoukkoa on syytä käsitellä valtion toimissa aina erikseen ja miettiä toimien vaikutukset niistä kuhunkin. Uusi kasvu ja uudet työpaikat tulevat etenkin pk-yrityksistä ja mikroyrityksistä, joten juuri niihin on syytä kiinnittää erityishuomio.

Tarvitsemme talouden, joka tuottaa meille hyvinvointia. Sen hyvinvoinnin ydin ovat tuotteet ja palvelut, joita ihmiset haluavat. Menestyvät yrittäjät keskittyvätkin niiden tuottamiseen, eivätkä etujen julkiseen vaatimiseen. Kannustakaamme heitä siihen.

Dead man's chest

Bitcoin-sijoittaja, jäivätkö rahasi jumiin Mount Goxiin? Ei hätää, voit edelleen lahjoittaa ne Otson eurovaalikampanjaan. Rahojasi et enää näe, mutta päääset olemaan hyvällä asialla. Osoite on 1AHFBKGjy5SH4efXBPkE6ZeoBPPUBX2N91

Katso alta miksi.

Viime maanantaina ylivoimaisesti suurin bitcoin-välittäjä mtGox ilmoitti estävänsä toistaiseksi bitcoinien siirtämisen mtGoxista ulos teknisen ongelman takia. Transaktiot kauppapaikan sisällä toimivat ja myös reaalivaluuttojen siirto ulos – ainakin palveluntarjoajan lupauksen mukaan – toimii, joskin viive voi olla useita viikkoja. Epäilykset vellovat, onko kyse kuvatunlaisesta teknisestä ongelmasta vai onko joku onnistunut puhaltamaan asiakkaiden rahat.

Seurauksena bitcoin-markkina jakautui kahtia, ja coinien hinta mtGoxissa lähti selvään laskuun verrattuna hintaan ulkopuolella: GoxCoineja voi vaihtaa euroiksi vain, jos joku on valmis vaihtamaan toiseen suuntaan. Eikä kukaan tee sitä täyteen hintaan.

Sijoittajat, joiden rahat ovat lukossa kauppapaikassa, jossa kurssi on romahtanut, ovat ymmärrettävästi käärmeissään. Ja kävi mtGoxin kanssa niin tai näin, pienemmät kauppapaikat ovat hukanneet käyttäjien rahoja jo monesti. Toisinaan ehkä petoksena, toisinaan huonon koodauksen takia.

BTC-maailman ulkopuolella ekonomistit povaavat jo valuutan lähtölaskennan alkaneen. Eikä ensimmäistä kertaa. Keskuspankit varoittelevat valuutan riskeistä ja Kiina kielsi sen kokonaan. EU:n pankkivalvonta korostaa, että bitcoinin käyttäjillä ei ole minkäänlaista sijoittajan- eikä kuluttajansuojaa.

Väksiin tulee mieleen, että eikö se ole juuri pankkivalvonnan tehtävä vahtia, että rahaa pyörittävät laitokset eivät hukkaa asiakkaidensa rahoja?

Sanoivat pankkiirit mitä vain, kryptovaluutat kuitenkin ovat osa tulevaisuuden maailmaa. Jos ei Bitcoin, niin sitten vaikka DogeCoin, tai ehkä luultavammin joku kryptovaluutta, jota emme toistaiseksi ole nähneet.

Ei niitä voi lopettaakaan. Vaikka kaikki keskitetyt markkinapaikat kiellettäisiin ja suljettaisiin, aina voi rakentaa LocalBitcoinsin kaltaisia P2P-kauppapaikkoja, joissa reaalivaluuttaa ei liiku ollenkaan. Niitä on käytännössä mahdotonta saada kuriin, vaikka rahamarkkinoita valvottaisiin kuinka tiukasti. Kryptorahat ovat tulleet jäädäkseen. Tuskin korvaamaan ”oikeita” reaalivaluuttoja, mutta niiden rinnalle.

Aarre on kätkössä kuolleen meihen kirstussa, Gox-vuoren uumenissa. Sen saadakseen täytyy....
Aarre on kätkössä kuolleen miehen kirstussa, Gox-vuoren uumenissa.

Pitkän päälle kryptovaluuttojen – kuten kaikkien valuuttojen – hyöty on toimia vaihdon välineinä, ei niiden makuuttaminen sijoituksena. Jotta se onnistuisi, tarvitaan tietty määrä luottamusta valuutanvälittäjiin. Tilanne jossa välittäjistä kohtuullinenkin osa huijaa asiakkaitaan ei tule koskaan mahdollistamaan kryptovaluuttojen leviämistä. Tarvitaan mekanismeja, joilla tavallinen valuutan käyttäjä voi olla kohtuullisen varma, että hänen rahojaan ei kavalleta kun hän tekee tavallisia ostoja, myyntejä, tilisiirtoja jne.

Toisaalta jotta kryptovaluuttojen keveydestä on mitään etua, ei niitä voida tuoda nykyisen EU:n pankkisäätelyn piiriin. Tarvitaan jotain siitä väliltä.

Se voisi tarkoittaa suunnilleen
1) että kryptovaluutat tunnustetaan olemassa olevaksi ilmiöksi. Ei samaksi kuin valtioiden takaamat rahat, mutta silti vaihdon välineeksi
2) että kryptovaluutan välittäjille luodaan vapaaehtoinen sertifiointi, joka takaa jonkin minimitason luotettavuutta.

Sertifiointi voisi sisältää vaikka

  • ylläpitäjien luotettavan identifioinnin, ja sitoutumisen rikosoikeudelliseen vastuuseen, jos petoksia tapahtuu
  • jonkin minimitason varmistuksen, että työntekijät eivät ole tunnettuja huijareita, että softa suunnilleen toimii ja että kauppaa hoidetaan professionaalisti.
  • ehkä vaatimuksen julkaista kauppapaikan softan kriittisten osien koodi

Täsmälliset kriteerit voitaneen luoda poimimalla sopivia osia luottokorttiyhtiöiden ja pörssien vaatimuksista. Ja sertifikaattien myöntäjän ei ole pakko olla EU:n pankkivalvonta. Hommaan saattaisi sopia jopa paremmin jokin järjestö kuin valtiollinen taho. Vähän niin kuin luottokorttien käsittelyehtojenkin [x3] kanssa.

Sertifikaatti ei tietenkään vastaa pankkitalletussuojaa, eikä sen pidäkään vastata. Toistaiseksi nähdyt kryptovaluutat ovat luonteensa puolesta arvoltaan epävakaita riskisijoituskohteita, eikä niistä kannata yrittää muuta tehdä. Mutta on yksi asia menettää rahansa koska riskisijoitus paloi näpeille ja kokonaan toinen asia joutua petoksen uhriksi. Toinen kuuluu pelin henkeen ja toinen on rikos.

Siis jos rahasi ovat mtGoxissa jumissa, voit yhä lahjoittaa ne Otson eurovaalikampanjaan. Rahojasi et näe, mutta saatpahan hyvän mielen. Osoite on 1AHFBKGjy5SH4efXBPkE6ZeoBPPUBX2N91

(tai MtGoxin ulkopuolella (bitaddress.org) 1Fj5emNESr8GqwDtDppEB5fsYeCBgamJPr )

 

Tehdään yhdessä maailmasta parempi myös krytovaluutalle.

Dogecoin-NASAMount Gox-tilin rahat vaihdetaan euroiksi ja ulos Goxista muutaman viikon kuluttua, sikäli kun se on mahdollista ja käytetään vaalityöhön. Tilille ei ole syytä siirtää rahaa mtGoxin ulkopuolelta, vaan siihen kannattaa käyttää ennemmin vaihtoehtoista tiliä 1Fj5emNESr8GqwDtDppEB5fsYeCBgamJPr

 

Neljäs tie

Pistä kansallisteatteri ylioppilasteatterin asialle, ja kyllähän se hyvin sujuu. Tekniikka pelaa komeasti ja näyttelijät osaavat asiansa. Puhun siis Kansallisteatterin Neljännestä tiestä. Erityisesti laulunumerot nivottiin puhejuoneen välillä jopa nerokkaasti.

Mutta kun Kansallisen pistää asialle, tuloskin on kansallinen. Siinä missä Ylioppilasteatteri voi käsitellä yhtä kaupunginvaltuuston kokousta, täytyy arvovaltaisen teatterin päänäyttämöllä käsitellä koko itsenäisyyden ajan historia sekä EU:n talouspolitiikka ja tulevaisuus. Vähän pienempikin kertomus olisi riittänyt.

Poliittisesti ensimmäinen puoliaika on klassinen sosialidemokraattinen kritiikki 90-luvun talouspolitiikasta ja oikeastaan koko Suomen itsenäisyyden ajasta. Tylyintä kyytiä saavat tietenkin demarit – sillä heihinhän sosialidemokraattinen kritiikki parhaiten osuu. Suuri hyvinvointivaltion projekti palautuu aina kansalaissotaan, mutta sitä alettiin syödä sisältä jo 70-luvulla, kun ruvettiin elvyttämään myös yrityksiä. Siitä se sitten lähti alamäkeä päätyen Lipposeen, joka piittaa vain yritysten toimintaedellytyksistä ja syö köyhiä aamiaiseksi. Ymmärtänette, että tämä on kuvaus esityksen viestistä, eikä todellisuudesta?

Toisella puoliajalla linja muuttuu yllättäen, ja siirrytään perussuomalaiseen eurokritiikkiin. Hassun näköisen eteläeurooppalaiset levittelevät käsiään teatraalisesti ja polttavat rahaa kun EU-johtajat suhmuroivat ja Las Ketchup soi. Salainen taustasuunnitelma on varastaa Suomalaisten rahat. Jotenkin edellisessä näytöksessä vaadittu elvyttävä talouspolitiikka onkin nyt kirosana, kun elvytystä kaivataan etelämpänä.

Lopuksi esitys ihan vaan lässähtää. Tulevaisuus on ilmeisesti musta ja edessä leivän loppuminen sekä uusi kansalaissota. Tai ainakaan käsikirjoitustiimi ei muuta jatkoa ilmeisesti osannut nykyisyydelle nähdä. Yhdistettäessä sosialidemokraattinen ja perussuomalainen analyysi jäljelle jää niiden yhteinen nimittäjä: Esko Seppänen joka kertoo miten kaikki on tehty väärin.

Eikä Esko yleensä väärässä ole: 90-laman hoidossa tehtiin monia isoja virheitä ja varmasti myös vedettiin paljon välistä, ja niin tehdään nytkin eurokriisissä. Mutta missä ovat ratkaisut, mitä tässä sitten pitäisi tehdä? Siihen ei neljäs tie anna vastauksia – näytelmässä on vain vääriä teitä.

kolmas_tieMutta kun nyt eurokriisiin jo eksyttiin, niin pari sanaa vastausten suunnasta. Oikeastaan tässä on kaksi aivan eri kysymystä ristissä keskenään: missä talouspolitiikkaa pitäisi tehdä ja millaista talouspolitiikkaa pitäisi tehdä.

Kysymykseen politiikan paikasta tuntuu näytelmässä ymmärtävän vain komission puheenjohtaja Jose Manuel Barroso, jota pilkataan pitkällä sitaatilla komission viimevuotisesta keskustelupaperista:

”Arriving at a full fiscal and economic union would be the final stage in EMU. As a final destination, it would involve a political union with adequate pooling of sovereignty with a central budget as its own fiscal capacity and a means of imposing budgetary and economic decisions on its members, under specific and well-defined circumstances.

[…]

As long as the EU level is not granted very far-reaching powers to determine economic policy in the euro area and the European Parliament is not responsible for deciding on the resources of a substantial central budget either, this
fundamental accountability problem cannot be overcome simply by entrusting the management of mutualised sovereign debt to an EU executive even if it is accountable to the European Parliament.

In contrast, that problem would no longer arise in a full fiscal and economic union which would itself dispose of a substantial central budget, the resources for which would be derived, in due part, from a targeted, autonomous power of taxation and from the possibility to issue the EU’s own sovereign debt, concomitant with a large-scale pooling of sovereignty over the conduct of economic policy at EU level. The European Parliament would then have reinforced powers to co-legislate on such autonomous taxation and provide the necessary democratic scrutiny for all decisions taken by the EU’s executive. Member States would not be jointly and severally liable for each other’s sovereign debt but at most for that of the EU.”

Siis jotta euro voisi selvitä velkakriisistä, pitäisi EMUn johdonmukaisena lopputuloksena kansalliset velat ottaa kokonaan EU:n vastuulle ja vastaavasti siirtää suurin osa talouspoliittisista vallasta myös unionille. Siis unionin verotusoikeus ja valta päättää jäsenmaiden talousraamista noin alkuun. (tulkitsen vapaasti, eikä sitaattikaan ole täsmälleen ääneen luettu kohta, jossa oli paloja sieltä ja täältä. Ydinkohdat kuitenkin tuossa). Lopputulos vastaisi suunnilleen USA:n liittovaltion ja osavaltioiden suhdetta.

Barroson tärkeä havainto, jonka näytelmä sivuuttaa on, että tämä on luultavasti /ainoa/ tapa saada yhteisvaluutta toimimaan. Taloustieteen teoriat varoittivat jo kauan ennen euron syntyä, että yhteinen valuutta ilman yhteistä talouspolitiikkaa on äärimmäisen altis epäsymmetrisille shokeille ja tuskin toimii hyvin. Varoitukset osoittautuivat perustelluiksi.

Näytelmässäkin esiintyvä tähtiekonomisti Paul Krugman kuvaa ilmiön vielä pitkästi blogissaan. Periaatteessa euron pelastamiseen tarvitsisi EU:n hallitseman talouspolitiikan, työvoiman liikkuvuuden, EU:n pankkitakauksen ja keskuspankin suoran lainauksen hallituksille (mahdollisesti komission kautta). Vähintäänkin tarvittaisiin keskusvallan pankkitukijärjestelmä, EKP:n suora lainaus hallituksille ja korkeampi inflaatio (korjaamaan epätasapainot nopeammin).

Toinen vaihtoehto on purkaa euro ja palata kansallisiin valuuttoihin. Sillä on merkittäviä polittisia riskejä, mutta niin on nykytilan jatkamisellakin. Talouspoliittiset ratkaisut ja taistelut täytyy käydä sillä tasolla, joka hallitsee myös rahapolitiikkaa.

Politiikan sisältöä taas kommentoi näytelmässä mikkihiiren hahmossa esiintyvä IMF. Tiivistäen se sanoo, että vyönkiristyspolitiikka (austerity), jota IMF aiemmin ajoi, ei itse asiassa toimi. Sen sijaan että leikkaukset palauttaisivat kansantalouden kasvuun tai edes vähentäisivät velkaa, ne heikentävät kasvua ja lisäävät julkisen velaan osuutta. Myös Krugman tiivistää tämän kivaan graafiin.

Sama politiikka, jonka tekemisestä 90-luvun hallituksia ansiokkaasti pilkattiin, 2010-luvulla vain todetaan. Tämän päivän talouspolitiikka karkaa käsikirjoittajan ulottuvilta. Kun politiikan paikkaa ei osata määritellä, ei poliittisiin valintoihinkaan päästä kiinni.

031013krugman2-blog480
Säästöpolitiikan vaikutus valtionvelkaan Krugmanin simulaatiossa

Tämä kahden kysymyksen ristiriita selittää samalla Neljännen tien puoliaikojen epätasapainon: ensimmäinen puoliaika operoi selkeässä ja ymmäretyssä talouspolitiikan tilassa: kansallisvaltiossa, jonka sisällä se puolusti vahvaa sosialidemokratiaa. Jälkimmäinen taas sotkeentui kysymykseen politiikan paikasta eikä lopulta kyennyt käsittelemään sen paremmin paikkaa kuin tapaakaan kunnolla.

Tositeatterillakin tulee lopulta rajansa vastaan yhteiskunnan selittäjänä. Vanhojen virheiden avaaminen onnistuu hyvin, mutta nykypäivän ratkaisujen tekemiseen ei aineistosidonnainen metodi enää taivu.

Radio helsinki, olet ystävien seurassa

Radio Helsinkiä uhkaa sulkeminen. Näillä näkymin viimeinen lähetys on on 31.10. ”Valitettavasti toiminnan saaminen kannattavaksi nykyisellä konseptilla on osoittautunut mahdottomaksi”, kertoo Hesarin liiketoimintajohtaja. Paino sanoilla nykyisellä konseptilla.

Mutta entä muunlaisella konseptilla?

Pitää muistaa, että Radio Helsinki ei suinkaan ole aina ollut Hesarin projekti, eikä sitä alkujaan perustettu tavoitteena rahanteko, vaan halusta tehdä hyvä radiokanava.

Taustalla on Lepakkoluolan viimeisinä päivinä pyörinyt Lepakkoradio, joka pyöri kymmenen päivää. Sen innoittamana Paula Salovaara ja Axa Sorjanen seuraavana vuonna perustivat Radio Helsingin. Senkin piti toimia vain 17 päivää, mutta siten tekijät päättivätkin jatkaa sitä nettiradiona ja hakea myös radiolupaa.

Taloudellisesti toiminta ei ollut kannattavaa missään vaiheessa, vaan kanava tahkosi tappiota parhaimmillaan 200 000€ vuodessa. Lopulta omistajien taskuista ei löytynyt yhä lisää rahaa, joten kanava myytiin Hesarille, joka otti sen siipiensä suojiin 2005. Vastoin joidenkin pelkoja Hesari säilytti toimintatavan ja ohjelmat aika lailla ennallaan.

Voi olla, ettei hyvää radiokanavaa ole Suomessa mahdollista pyörittää. Ehkä yleisö on liian pieni, tai ehkä YLE syö markkinat juuri puheradioilta.  Tai ehkä se sittenkin olisi jotenkin mahdollista. Eihän sen pitänyt olla mahdollista vuonna kaksituhattakaan.

Radio Helsingillä on yksi suuri vahvuus: yhteisö. Kaikki ne ihmiset, jotka ovat nyt kauhuissaan kanavan lopettamisesta. Kaikki ne, jotka haluavat sitä kuunnella. Kaikki ne joille se on merkittävä osa helsinkiläisyyttä. Radion mahdollisuus olla olemassa perustuu heidän haluunsa auttaa. Raadollisesti ottaen: heidän haluunsa maksaa. Tämä ei onnistu nykyisellä konseptilla, jossa myydään mainoksia ja kuulijat sitten ostavat mainostettuja tuotteita. Mutta voisiko se onnistua jotenkin toisin?

Radio Helsingillä on ystäviä Itävallassa asti
Radio Helsingillä on ystäviä Itävallassa asti

Viime vuosien hitiksi noussut yhteisörahoitus perustuu ajatukseen, että yksittäinen investointi rahoitetaan pienillä lahjoituksilla. Sitten rahoittajat saavat palkintonsa – musiikkia, elokuvan, roolipelin tai vaikka elokuvateatterin.

Nyt ei kuitenkaan ole kyse ensisijaisesti investoinnista, vaan ongelma on, että radio tuottaa jatkuvaa tappiota. Kun Hesari osti Radio Helsingin, tappio oli 100 000 – 200 000 euroa vuodessa. Nyt se voi olla enemmänkin, mutta oletetaan että tarvitaan noin 200 000 euron vuotuiset lisätulot, jotta Radio Helsinkiä on mahdollista pyörittää suunnilleen nykyisen kaltaisena.

Muutama tänään kertynyt idea, miten tämä voitaisiin tehdä:

  • Ainakin Bassoradio on kerännyt rahaa maksullisilla tekstareilla studioon
  • Dan Savage myy podcasteistaan pidempiä versioita rahaa vastaan, lyhyemmät versiot ovat ilmaisia
  • Premium-jäsenyys 2€/kk tai 5€/kk, jolla saa lähetyksen netissä ilman mainoksia, ja ehkä jotain bonusta
  • Kuulijat voisivat päästä jotenkin esiin sponsoroinnillaan. Esim mahdollisuus toivoa ohjelmaa tai vaikka yöaikaan jukeboksi-radio joka toimii virtuaalikolikoilla. Tai Paskalista-sponsorius: maksa 20€ niin sinut haukutaan henkilökohtaisesti Paskalistalla.
  • Ehkä jopa omaa ohjelma-aikaa tai haastatteluja sponsoreille
  • Studiotutustutustumisretkiä, Radio-Helsinki krääsää ym oheistuotteita
  • Tukiklubeja, joissa siis klubipaikka ja/tai bänditkin antavat hiukan sponssia ja vastineeksi saavat julkisuutta Radio Helsingin tukijoina.

Potentiaalisin lienee malli, jossa kuulijat maksavat sisällöstä. Säännöllinen kuukausittainen maksu on ennakoitavaa tuloa, ja siinä myös maksetaan juuri siitä työstä, joka on radiokanavan ydin – laadukkaista ohjelmista. Lainkaan väheksymättä kaikenlaisia muita lisärahoitusmalleja, ne ovat ehkä kuitenkin parhaimmillaankin lisä, eivät toimintamallin ydin.

Radio Helsingillä on mediakortin mukaan 102 000 kuulijaa. Jos joka kymmenes heistä olisi valmis maksamaan 2€ kuussa premium-jäsenyydestä, sillä saisi 200 000€ vuodessa, mikä voisi kattaa tappiot. Spotifyn käyttäjistäkin noin joka kymmenes maksoi jo ennen viime uudistusta – ja enemmän kuin 2€/kk.

Ei tämä ihan mahdottomalta kuulosta, joskin 10 000 ihmistä on aika monta ihmistä. Vähemmän silti kuin Radio Helsingillä on FB-tykkääjiä. Ja jos muilla tavoinkin saisi jonkinverran niin vähän vähempikin riittäisi.

Asian ydin on, että me kuulijat haluamme auttaa radioamme. Emme vain valittaa sen lopettamisesta, vaan auttaa sitä jatkumaan. Olemme monet valmiita maksamaan jotain, mutta myös valmiita ideoimaan, miten tästä voisi jatkaa. Kaikkein helpointa on crowd-sourcata ideoiden keksimistä ja jalostamista, ja se on myös kaikkein hyödyllisintä.

Kuulijoiden päästäminen mukaan suunnittelemaan radioa vaatii Hesarilta valmiutta muuttaa toimintatapoja.

  • Se vaatii talouden avaamista, että internet-diletantit voivat ihan itse laskea, mikä tuntuisi realistiselta. Esimerkiksi tämä laskelmahan perustui nyt ihan arvauskiin.
  • Se vaatii valmiutta luopua perinteisistä radion toimintatavoista ja ajatuksesta yksisuuntaisesta tiedotusvälineestä. Tulevaisuuden radiokanava ei ole megafoni, vaan yhteisö.
  • Se saattaa vaatia omistuksesta luopumista osittain tai kokonaan, jos Hesari ei olekaan oieka taho tätä pyörittämään. Rahaahan tämä ei tuota ikinä, joten pörssiyhtiölle tämä ei ehkä olisi ongelma
  • Ja ennen kaikkea se vaatii yleisön ottamista mukaan ja kuuntelemista. Jos ideat torpataan heti kättelyssä mahdottomiksi, koska ammattilaiset ovat jo miettineet kaiken, niin sitten mitään ei tapahdu. Suurin osa ideoista ei varmaan toimi, mutta muutama kultajyvä voi riittää

Radio Helsinki, me haluamme auttaa, päästä meidät mukaan.

Radio Helsinki, olet ystävien seurassa!

Helsingin uusi ratikka

Torstaina ensimmäinen Helsingin uusi ratikka, ajoi neitsytmatkansa ulos Transtechin tehtaalta Kajaanin Otanmäessä.

Ministeri Kyllönen vihki vaunun käyttöön, Apulaiskaupunginjohtaja Sauri kiitti vaunusta ja mieskuoro Huutajat lausui sen nimen, Artic, sekä Amsterdamin sopimuksen. Vaunu kuljetti juhlavieraita kilometrin rataa edestakaisin ja selvisi tehtävästään hienosti. Kulku oli todella pehmeää ja hiljaista, joka tosin johtui varmaan osin hyväkuntoisesta radastakin.

P1060537
Kun vaunu saapui, kaikilla oli kamerat käsissä.
HKL:n puheenjohtaja maailman pohjoisimmalla ratikkapysäkillä.
HKL:n puheenjohtaja maailman pohjoisimmalla ratikkapysäkillä.

Kyse on tiettävästi maailman ensimmäisestä täysmatalasta ratikasta, jossa on oikeat kääntyvät telit. Teli on siis se osa, jossa pyörät ovat kiinni. Vanhoissa nivelvaunuissa on 3 teliä jotka ovat kääntyvällä nivelellä kiinni vaunun rungossa (lähellä päätyjä ja yksi nivelen alla). Edellisissä matalalattiaratikoissa (Vario) taas telit ovat kiinteästi kiinni rungossa, ja siksi niveliä tarvitaan enemmän. Kiinteä teli myös altistaa rungon paljon suuremmalle rasitukselle, mikä tekee Varioista täriseviä, äänekkäitä ja helposti hajoavia.

Ratikan muotoilu herätti pari vuotta sitten kovaakin kritiikkiä. Kovimmin äänessä olivat muotoilun kilpailutuksen hävinneet yritykset, jotka valittivat markkinaoikeuteen. Mutta osallisuus asiassa ei tietenkään tee kritiikistä perusteetonta.

Matalalattiaratikan muotoilussa on todella paljon rajauksia, jotka seuraavat tekniikasta tai turvallisuudesta. Esimerkiksisi vaunun keulassa pullottava kuono on siinä, jotta törmäyksissä jalankulkija ei voisi koskaan joutua vaunun alle, vaan työntyisi sivuun. Kauniimpihan vaunu olisi ilman, mutta olen tämän esteettisen haitan kanssa valmis elämään, jotta muutkin saavat elää.

Koirankuonolainen näyttää kieltä
Koirankuonolainen näyttää kieltä

Sisätiloissa taas telit aiheuttavat rajoituksensa. Pyörät ovat isommat kuin Variossa, ja liikkuvat telissä enemmän. Jotta ne mahtuisivat, on pyörien yläpuoliset penkit täytynyt nostaa käytävästä korotetulle tasolle. Ratkaisu toimii itse asiassa sangen hyvin, mutta Varioiden pöytien ympärille tavoiteltua kahvilatunnelmaa niihin ei kyllä synny, vaan kokemus muistuttaa enemmän junassa istumista.

Myöskään lattia ei ole aivan tasainen. Ovien kohdalla se on 35 sentin korkeudessa, eli tarkalleen laiturin tasossa, mutta nousee siitä ensin 7cm sisäosiin ja on korkeimmillaan telien päällä 52cm korkeudessa. Käytännössä korkeuseroja ei huomaa juuri lainkaan, vaan lattia tuntuu tasaiselta.

P1060571
Sisustuksessa on retroa mutta myös moderniutta
foo
Articin teli, kiskojarru alhaalla

Kainuussa kun oltiin, ratikkatuotanto on ennen kaikkea teollisuuspolitiikkaa: Kainuun sanomissa roll out oli etusivun uutinen ja tärkein kysymys olivat työpaikat ja Otanmäen tehtaan tulevaisuuden näkymät. 400 työntekijällä tehdas on yksi suurimmista työllistäjistä maakunnassa, jonka metsäteollisuus on hiipunut.

Koko Otanmäki on klassinen tehdaskylä: alkujaan se perustettiin Rautaruukin rautakaivoksen työläisille. Kun kaivos lopetettiin kannattamattomana 1985, rakennettiin kylään uudeksi työnantajaksi junanvaunutehdas myymään bilateraalikaupalla vaunuja Neuvostoliittoon. Kuulema Kekkosen käskystä [sic].

Idänkauppa loppui 90-luvulla kuin seinään, eikä korvaavia markkinoita junanvaunuille oikein löytynyt. Rautaruukki myikin tehtaan 1999 espanjalaiselle Talgolle. Espanjalaisetkaan eivät saaneet vaununrakennusta kolmen tuhannen kilometrin päässä kannattamaan, ja 2007 tehdas myytiin toimivalle johdolle ja joukolle kotimaisia sijoittajia. Lähempänä oleva ja sitoutuneempi omistus on selvästikin kantanut hedelmää, koska 5 vuotta sitten konkurssikypsä tehdas toimii nyt täydellä höyryllä ja yrityksen tilauskirjat ovat täydemmät kuin koskaan.

Suurin projekti Transtechin tehtaalla ovat nykyään VR:n uudet 2-kerrosvaunut ja ohjausvaunut, sitä ennen uudet makuuvaunut, joiden tilausta pidettiin yleisesti aluepolitiikkana. Näiden lisäksi yritys tekee siis näitä uusia ratikoita, ja pienempinä töinä erilaisia kaivosajoneuvoja, ym. kustom-kalustoa.

Ratikoilla Transtech yrittää tehdä uuden aluevaltauksen ja avata kansainvälisiä markkinoita. Jos käyttöönotto Helsingissä on menestys, on se vahva referenssi muille kaupungeille, joilla on vanha ja huono rataverkko. Julkkareissa olikin vierailijoita Oslosta, jolla on ollut Helsinkiä vastaavia ongelmia matalalattiaratikoiden kanssa.

foo
Kajaanin linna perustettiin aluepoliittisena hankkeena 1600-luvulla, kun Ruotsi halusi vakiinnuttaa valtansa sisämaassa. 1721 venäläiset räjäyttivät sen, eikä sitä koskaan korjattu. 1937 sen yli rakennettiin tie.

Kun Helsinkiin nyt tulee uusi ratikka, eikä 90-luvun Varioita voi enää kutsua ”uusiksi ratikoiksi”, on syytä kerrata yleisessä käytössä olevat vaunut ja miten niitä voi kutsua

Variotram, Vario, Mato, Toukka, Waurio
vario

  • 40 kpl, vuosilta 1998 – 2003
  • pituus 24,4m
  • penkkejä 45 + 10 läppäpenkkiä
  • kokonaiskapasiteetti: 125 henkeä

Välipalavaunu, välipala (pidennetty vanha nivelvaunu)
valiosa

  • 52 kpl (vuoden loppuun mennessä), pidennetty 2008 – 2013
  • Matalalattiaisella osalla pidennetty vanha nivelvaunu
  • pituus 26,5m
  • penkkejä 49 + kolme läppätuolia
  • kokonaiskapasiteetti: 169 henkeä

Vanha nivel, Valmetti, Korkea nivel, Pikkunivel

Nr1

  • alkujaan 82 kpl vuosilta 1973 – 1987. Lyhyiksi jäämässä 30kpl
  • pituus 20,1m
  • penkkejä 39
  • kokonaiskapasiteetti: 139 henkeä

Artic, Transu, ”uusi vaunu”

P1060563

  • tulossa 40kpl 2013 – 2017, optio 90 vaunusta lisää
  • pituus 27,6m
  • penkkejä 74 ja 14 läppäpenkkiä
  • kokonaiskapasiteetti 199 henkeä

Seisomapaikkojen määrät ovat hiukan tulkinnanvaraisia, ja esimerkiksi HSL:n linjaston suunnitteluohje käyttää paljon pienempiä lukuja. Vertailun vuoksi vielä: telibussissa on penkkejä 49 ja lyhyessä bussissa 40.

Numeroista huomaa selvästi, kuinka Transu on edeltäjiään suurempi. Maailmalla 200 hengen raitiovaunu on vielä melko pieni, mutta se on silti selvästi suurin joukkoliikenneväline, jota Suomen kaduilla on nähty. Suunta on oikea.

VR:n johdon kannusteet ja junaliikenteen rappio

Viime päivinä on puhuttu paljon siitä, miten VR jahtaa taskuvarkaita peruukissa tai vakoilee työntekijöitään. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, mitä yhtiö ei tee. Nimittäin liikennöi junia kunnolla.

Junaliikenne on periaatteessa luotettavin tunnettu liikennemuoto. Japanissa junat saapuvat keskimäärin 30 sekunnin tarkkuudella ajallaan ja yli 5 minuutin myöhästymisestä saa rahat takaisin. Suomessa kaukojunista saapui 2010 ajallaan 75,8 prosenttia. Alle 5 minuutin myöhästymisiä ei tilastoida ollenkaan.

Junaliikenne on myös periaatteessa halpaa. Kiskot ja junat on kallis rakentaa, mutta kun ne on kerran hankittu, yksittäisestä matkustajasta ei tule juuri lainkaan kuluja. Aivan erityisesti junaliikenteen tuottamisen pitäisi olla halvempaa kuin bussiliikenteen. VR:n lippu Helsingistä Turkuun maksaa 30 euroa, kun uusi bussiyhtiö ilmoittaa myyvänsä niitä 3 eurolla.

Rautahepo menee vaikka läpi harmaan kiven, kun sitä oikein kannustaa

VR-konserni on osakeyhtiö, ja osakeyhtiöiden toimia on nykyään tapana selittää sillä, millaiset kannustimet yhtiön johdolla on ratkaisuilleen. Tähän on nyt mahdollisuus, kun VRLeaks paljasti VR:n johdon “pitkän tähtäimen kannustinjärjestelmän” salaisen rakenteen.

Yhtiön johtoa palkitaan 2010-2012 voitosta (EBIT), joka kerrotaan osittain 2013-2014 sijoitetun pääoman tuotolla (ROCE). Käytännössä johdon siis halutaan maksimoivan voitto lyhyellä tähtäimellä ja minimoivan yhtiön omaisuus. Lippujen hintojen nosto, asemarakennusten myynti, julkisten tukiaisten kiristäminen ja vanhojen junien romuttaminen ovat kaikki johdonmukaisia toimia tästä näkökulmasta.

Luotettavuuden parantaminen tai hintojen lasku sen sijaan eivät nosta liikevoittoa merkittävästi parissa vuodessa, vaan alkuun ne pikemminkin heikentävät tulosta. Siihen ei johtoa kannusteta. Junaliikenteen tulevaisuuden kannalta juuri luotettavuus ja kilpailukykyiset hinnat ovat kuitenkin keskeisiä kysymyksiä.

Lyhyen tähtäimen voittoon tähtäävästä johdosta pääomavaltaisella toimialalla on paljon aiempaakin kokemusta. Tutkimuksessaan “The role of management in the decline of the american steel industry” Robert Ankli ja Eva Sommer kuvaavat, miten amerikkalainen terästeollisuus vuosikymmen toisensa jälkeen jätti ulkopuolisen kilpailun huomiotta, ei piittannut laadusta, riiteli työntekijöidensä kanssa eikä kehittänyt teknologiaansa. Yritysten johto keskittyi koko ajan lyhyen tähtäimen voittoihin, eikä miettinyt strategisia tavoitteita tai asemaansa arvoketjussa.

Analogia on ilmeinen. VR:n toimiala on USA:n terästeollisuuden tapaan pääomavaltainen, sen asema on käytännössä monopoli ja kilpailu tulee totutun toimintakentän ulkopuolelta. Myös johdon valitsema toimintastrategia näyttää ulkoa katsoen samalta, jolla Amerikan terästeollisuus romahti. Ja tämä on aivan ymmärrettävää: juuri siihenhän johtoa kannustetaan.

Anklin ja Sommerin tutkimus oli yksi niistä lähtölaukauksista, jotka johtivat nykyiseen johdon roolia ja kannustinrakenteita painottavaan talouskulttuuriin. Se on eräänlainen klassikko. Sitä ei ehkä lueta liiketaloustieteen peruskursseilla, mutta jokainen pätevä johdon kannusteiden suunnittelija tuntee sen varmasti.

Näyttäisikin siltä, että VR:n johdon kannustimet on suunniteltu tavoitteena alasajaa junaliikenne Suomessa lähivuosikymmeninä. Jos kannustinmallilla pyritään johonkin muuhun, on hyvin vaikea ymmärtää mihin.

Junaliikenteen kehittämiseen tähtäävä kannustinmalli keskittyisi luotettavuuden parantamiseen ja matkustajamäärään. Liikevoiton osalta vaadittaisiin nollatulos, jottei tappiota tekemällä voisi huijata, mutta ei kummempaa voittoa. Junien liikennöintiin liittymättömät toiminnot, kuten asemarakennukset ja ratojen rakentaminen, eriytettäisiin yhtiöstä.

Onneksi maassa on nyt on uusi omistajaohjauksesta vastaava ministeri, joka on jo Finnairin kohdalla osoittanut kiinnostuksensa johdon kannustimiin. VR:n johdon kannustinmallissa lukee, että sitä voidaan muuttaa “merkittävästä muutoksesta [toimintaympäristössä] johtuen“. Virinnyt yleinen mielenkiinto järjettömiin kannustimiin käynee tälläisestä muutoksesta.

Kaikkien valtioyhtiöiden johdon palkkiomallien tulee olla julkisia. VR:n johdon bonusmalli on korjattava. Heidi Hautala, odotamme toimia, junayhtiö on vielä pelastettavissa.

Kirjoittaja on ottanut yhteyttä ministeri Hautalaan asian tiimoilta.

Tämä teksti on julkaistu verkkolehti Laitoksessa. Julkaisen sen myös täällä siltä varalta, että kaikki blogin lukijat eivät Laitosta seuraa. 

Savupiipputodellisuus

Suomalainen elinkeinoelämä on perinteisesti perustunut savupiipputodellisuuteen. Siis sellaiseen, jossa Viljami herää kortteerissaan ennen kuutta, ja marssii kalpeassa aamussa tehtaan portille pillin soidessa, satojen kaltaistensa seurassa. Modernisoituneessa versiossa Jaska kaahaa mersullaan omakotitalosta paperitehtaan parkkipaikalle, ja viettää seuraavat 8 tuntia haalarit päällä valvomossa kun paperikone surraa rahaa vieressä.

Vaikka tämä kaikki on oikeasti eilispäivän todellisuutta, moni uskoo siihen yhä. Uskoo, että Suomi on raskaan todellisuuden hallitsema yhteiskunta, että kaikki me elämme lopulta prosessitodellisuuden viennin varassa. Siksi viritellään puun verohelpotuksia tai kriisistrategiaa kun menee puihin. Että saataisiin uusia Nokioita, kasaamaan kännyköitä.

Todellisuus on kuitenkin muuttunut. Paperi ja laivat ovat eilispäivän aloja, elektroniikan kasaaminenkin hiipuu. Uusi vientitodellisuus on Rovioa ja Remedyä. Ja uudessa todellisuudessa pätevät uudet säännöt. Ei ole raaka-ainetta, jonka hintaa voisi manipuloida. Ei ole tehtaan pilliä jota soitella.

Pelitodellisuuden menestys on kiinni siitä, että Jacques herää kaksiossaan Kampissa joskus aamupäivällä, vetää jalkaansa liian kireät housut ja polkee fiksillään toimistoon Punavuoreen. Jos sitä jollain haluaa tukea, niin ehkä pyöräkaistoilla.

Ja ai niin, se Tsak pitäisi ensin saada maahan ja täällä pysymään. Ei meillä sentään pohtamoita kasva joka oksalla, joten jollain muulla se täytyy houkutella. Sitä punavuortakin voisi rakentaa lisää.

Hanasaari A:n pilli on iäksi vaiennut, jäljellä on vain modernia taidetta vinossa seinällä. Ja B seuraa kohta perässä, antaa tilaa hipstereille.

Todellisuuden ja työnantajain keskusliitto vaihtoi nimensä, mutta samat raskaan todellisuuden miehet siellä samaa raskaan todellisuuden etua yhä ajavat. Ei heitä kiinnosta Jacquesin Trek District Carbon, vaan Jaskan Mersu W212. Heidän todellisuudessaan heidän oma etunsa on meidän kaikkien etu, kunhan vienti vaan vetää. Siinä kohkatussa kauppataseessa muuten peliala näkyy vain sikäli kun tilaavat sohvansa Italiasta. Kauppatase kun mittaa tavaroiden vientiä ja tuontia. Herää kysymys, missä todellisuudessa tätä oikein uutisoidaan?

Emme enää elä savupiipputodellisuuden Suomessa. Tämän päivän uudet todellisuudenalat ovat erilaisia ja toimivat eri säännöin. Niitä ei juuri auta presidentin vientiretkue tai maltillinen tupo. Ne ovat vaan ihan eri todellisuutta.

Savupiipputodellisuuden käsitteestä kiitokseni Timo Salolle, joka osaa osoittaa, kuinka juuri runous luo maailmaa.

My last Nokia

Tänään vietetään kansallista epäonnistumisen päivää. Ostin sen kunniaksi Nokia N9:n.

Se ei ollut rationaalinen valinta. Se oli kunnianosoitus kaikille niille, jotka tekivät työtä Meegon onnistumisen eteen. Epäonnistuitte, mutta työnne ei ollut turhaa.

Rationaalista olisi ollut ostaa jokin android. Esimerkiksi Xperia Ray (Bradbury?). Niissä on tulevaisuus, niissä on Google. Nykyään kun ei oikeastaan osteta puhelinta, vaan pääsy ekosysteemiin, universumilliseen sovelluksia, käyttökohteita ja kulttuurisia merkityksiä. Sitä N9 ei tarjoa.

Kaikki puhelimeni ovat olleet Nokioita. Ensin 5110, sitten 9900i, sitten 6210, 6600, 6680, sekalaisia muita ja E51, joka nyt viimeisimpänä sanoi irti sopimuksensa kahden ja puolen vuoden käytön jälkeen. Olin jo asennoitunut siihen, etten enää osta Nokiaa, vaan niin sanotusti siirryn eteenpäin, johonkin tulevaisuuden puhelimeen.

Mutta tänään vietetään kansallista epäonnistumispäivää. Tänään katsotaan taaksepäin, tutkitaan tehtyjä virheitä niistä oppien, ja valmistaudutaan tuleviin epäonnistumisiin. Ei koira noin vain pääse karvoistaan, vaan vasta kovasti rapsuttaen.

Tähän sopii N9. Tulevaisuuden sijasta se tarjoaa oivan tilaisuuden tarkastella, miten softaprojektit voivat epäonnistua massiivisessa mittakaavassa. Kuinka vuoskymmenen ajan tehty uudistus ei vaan koskaan pääse tapahtumaan.

N9 on se puhelin, joka Nokian olisi pitänyt tehdä vuosia sitten. Julkaisemalla jotain tälläistä vaikka vain kaksi vuotta sitten Nokia olisi pysynyt kisassa älypuhelimista, ja saanut jalansijan käyttöjärjestelmäkisaan. Eikä se ole huono puhelin. Itse asiassa se on oikein hyvä. Se vaan on lajinsa viimeinen.

Tilanne antaa tietysti kaikupohjaa salaliittoteorioille. Itse en antaisi niille paljoa painoa. Nokia teki mitä pystyi; se vaan ei riittänyt. Puhelinkäyttöjärjestelmän tekeminen on oikeasti vaikeaa. Fortune 500 -firman pyörittäminen on todella vaikeaa. Vielä vaikeampaa on korvata käytössä olevaa softaa uudella.  80 miljoonaa puhelinta vuodessa myyvän käyttöjärjestelmän korvaaminen on aivan saatanallisen vaikeaa. Ja ne jotka eivät koskaan yritä muuttua, keittävät edelleen sellua.

Epäonnistumista ei pidä hävetä. Epäonnistuminen on kaiken edistyksen edellytys ja virheistä oppiminen vaatii virheitä. Tieteen kehityskin perustuu sille, että hylätään vääräksi osoittautuneita hypoteeseja. Kauppakorkean pojat ovat tässä ihan oikeassa. Itsekin puhuin taannoin siitä, miten pieleen menee kuitenkin, ja pitäisi vaan osata epäonnistua nopeasti ja murehtimatta, jotta pääsee siitä oppimaan.

Henkilökohtaisesti olen siinä huono. Hankkeet joihin ryhdyn, tuppaavat menemään aivan liian hyvin. Se tarkoittaa, että satsaan aivan liikaa aikaa ja vaivaa asioihin joita teen. Se tarkoittaa, että ryhdyn uusiin asioihin liian varovaisesti, en ota riskejä. Jatkuva onnistuminen on epäonnistumista jo itsessään.

Mutta N9 on varmasti epäonistunut ostos. Kahden vuoden päästä ärsyttää, kun softaa ei päivitetä, vaan siinä on yhä kaikki samat bugit. Uudet sovelluksetkin tulevat Androidille ja iPhonelle, vaan eivät Meegoon. Ehkä opin siitä jotain.

Voidaakseen onnistua, täytyy ensin epäonnistua. Yhä uudelleen ja uudelleen. Ja oppia siitä.

Kaikille, jotka kehittävät Nokian tulevia tuotteita, onnea ja menestystä yhä uusiin epäonnistumisiin. Minun osaltani tämä taisi olla tässä. Tai eihän sitä koskaan tiedä…