Missikisa

Lukioaikoina harrastimme missikisaa. Säännöt olivat yksinkertaiset: se, joka onnistuu pisimpään olemaan kuulematta uuden missin nimeä ja näkemättä kuvaa, on voittanut.

Peli on tietysti ylimielinen, snobbaileva ja elitistinen. Ja sitäpaitsi kannustaa tietämättömyyteen, mikä on moraalisesti aika kyseenalaista. Mutta siinä on silti oma, ylimielinen ja elitistinen viehätyksensä.

Tänä vuonna päätimme pelata missikisaa kavereiden kanssa. Se on vaan nykyään kovin helppoa, kun missikisat ovat menettäneet asemansa kansallisena instituutiona. Kaupassa käydessä piti vähän miettiä mihin suuntaan katsoo, mutta tämän päivän lööppien jälkeen missiä tuskin enää näkyy, kun 90-luvulla naama saattoi tuijottaa seinästä monta päivää.

Kukaan ei ole myöskään yrittänyt puhua kisoista kanssani. Duunin siivoojan kanssakin puhuimme euroviisuista ja siitä tangotähdestä, jonka kappale ei ollut niin hyvä kuin sen normaalit tangoesitykset (oikeesti! kuuntelin sen! oli paska).

Taisin voittaa tämän vuoden kisan. Ehkä. Vahvistusta odotellessa tässä missitunnarin käänteis-käänteis-dekonstruktio