Tallholmen – Modermagan (Raasepori) 10 mpk, josta 1 moottorilla
Tuuli 0-5m/s lähinnä idästä
Kirja: Kuka ohjaa elämääsi – tietoisuustaidot arjen apuna (Åsa Nilsonne)
Tallholmenilta lähtiessä selvisi, ettei se niin hyvä paikka ollutkaan. Köli tahtoi koko ajan kosketella pohjakiviä. Ilmeisesti seilasimme eilen sisään puhtaasti tuurilla. No, kosketteluun ei kuole, vaikka se ikävää onkin.
Tuulta riitti Jussaröön kohdalle ja vähän ohi. Siten se hiljeni myötäpläkäksi, jossa pikuhiljaa lilluimme Jussaröltä Hangonselälle vievää väylää luotojen väleissä. Ilona nukkui keulakajuutassa, automaatti ohjasi ja mä …purjehdin. En ole varma mitä oikeastaan tein, muistan vaan keskittyneeni purjehtimaan. Säädin automaattia, navigoin, trimmasin purjeita. Varmasti pääosin tein asioita, jotka vaikeammassa kelissä olisin vain jättänyt tekemättä.
Lisäksi mietin, kuinka ihmiset voi (kärjistäen) jakaa kireisiin & aikaansaaviin ja toisaalta rentoihin & veteliin. Jossa kireäkin voi toki olla mukava, mutta yleensä vähän ahdistunut. Eikä vetelä välttämättä ole itsekäs, mutta ei vaan aina tee niin paljoa. Jos olisin kirjailija, loisin hahmot kuvaamaan näitä ajatuksia, mutta koska en ole, ehdotan että etsitte ne lähipiiristänne.
On myös olemassa kategoria rentoja mutta loputtoman aikaansaavia ihmisiä. Tunnen joitakin. Luulen, että haluaisin olla sellainen. Rentouttakin voinee harjoitella.
Suurin osa ihmisitä ei tietenkään oikeasti sovi näihin tyyppeihin. Sellaista on rento kesäinen elämänfilosofia. Vetelää, sanoisi Kant.
Neljän maissa olin jo aurinkorasvasta huolimatta palanut ja kuumissani, ja suuntasimme koneella viereiseen luonnonsatamaan, tällä kertaa tosin suosittuun sellaiseen. Kallioissa on kiinni yhteensä viisi venettä ja poukaman toisella rannalla Merikarhujen laiturissa 12.
Viritin pressusta aurinkosuojan ja makasin lopun päivää sitloodassa lukemassa ja torkkumassa. Oikein hyvä tapa viettää aikaa, suosittelen. Harkitsin kaasuvaijerin asentamista, mutta oli niin kuuma ettei voinut tehdä mitään. Ja sitäpaitsi ei ole mikään pakko paeta jatkuvaan suorittamiseen.
Oikeastaan lukeminen ja ajatteleminen tuntui aluksi vähän ahdistavalta. Koska olen tässä paennut jo päiväkausia poikain seikkailukertomukseen ja sitä ennen matkavalmisteluihin, veneenhankintaan ja sen sellaiseen. Siitä kun viimeksi pysähdyin rauhassa vaan ajattelemaan on jo toista viikkoa. Eikä se silloin ollut yhtään mukavaa. Mutta nyt oli. Purjehduksen meditaatio tekee tehtävänsä.
Käteen nousi kirjakassista Åsa Nilsonnen mindfulness-opas. Psykiatrin kirjoittama ja sangen käytännönläheinen. Sisältö oli yllättävänkin tuttua siihen nähden, etten ole mindfulnessiin juuri perehtynyt. Kuuntelemista, ymmärtämistä, hyväksymistä, hetken ja pienten asioiden huomaamista.
Vieraammalta tuntui kirjan monien kohtien perusoletus, että lukija ajattelisi vain itseään koko ajan ja siksi ei kuuntelisi muita tai näkisi ympärilleen. Ainakaan itse en näin koe, vaan ongelma on pikemminkin etten yleensä ajattele itseäni, ajatuksissani ei ole minulle roolia. Sitä tässä ollaan opettelemassa nyt. Ja tunneosassa olisi varmasti jotain opittavaa, mutta sen konkretia ei oikein auennut.
Toisena huomiona – edellisestä jatkaen – ei-tuomitsevuus ja mitä se oikeastaan tarkoittaa. Kirjan esimerkeissä korostetaan koko ajanilmiön ja oman reaktion erottelua. Se on toki hyvä alkuaskel ihmisille, joilla on taipumusta sotkea omat reaktionsa kaikkeen mitä näkevät ja jäädä pyörimään niissä. Mutta se ei tarkoita, että kaikki lauseet jotka eivät ala ”minusta” tai ”Minä koen” olisivat tuomitsevia. Mindfulnessin pohja on kuitenkin buddhalaisuudessa, jossa pidemmän perspektiivin tavoite on irrottautua myös tuosta minäkeskeisyydestä. Ottamatta nyt kantaa siihen onko se hyvä idea, sitä en osaa sanoa.
Mindfulness (meditaatio länkkäreille brändättynä, sanoi joku) on hyvä mietiskelyn aihe purjehdusmatkalle. Koska purjehdus – ja varsinkin yksinpurjehdus – on oikeastaan meditaatiota. Täydellistä uppoamista hetkeen, sulautumista yhdeksi veneen ja meren kanssa vailla muita murheita. Kokemukseni luotojen seassa kuvastaa trätä hyvin: vaikka vene hoiti oikeastaan itse itsensä eikä minun tarvinnut tehdä mitään, silti olin koko ajan täysin kiinni purjehduksessa. Koska se on se tapa hjolla purjehditaan. sataprosenttisesti.
Päivän muita ajatuksia:
- Tietokoneen lataus invertterillä onnistui, ja siitä tuli todella hyvä mieli. Nyt ei tarvitse laskea kuinka usein menee satamaan, vaan voi hengata saarissa ja silti käyttää konetta niin paljon kun sopivalta tuntuu. Mikä ei tosin tunnu olevan kauhean paljon.
- Tajusin, että jos halua, voin jatkossa purjehtia joka kesä viikkokausia. Yhtään mikään ei sitä estä. Valinnoilla on tietenkin hintansa. Tarinan mukaan isoäidin isä sai potkut töistään, kun purjehti joka kesä kuusi viikkoa eikä ollut tavoitettavissa. Todenperäisyydestä en tiedä, mutta enoni on kyennyt yhdistämään jokakesäisen purjehduksen työuraan ja lapsiin ihan onnistuneesti.
Näihin tunnelmiin. Auringon viime kajon katselu ja ajatustensa jäsentely viinilasillisen kera tyynessä poukamassa on yksi parhaita tapoja viettää kesäiltaa, mutta itikoita alkavat tunkea jo nenäänkin. Ehkä huomenna sananen siitä, miksi oikeastaan olen täällä ja tätä lokia kirjoitan.
Rupesin itse pohtimaan tuota johtajuuskysymystä kolmisen vuotta sitten, kun rupesin ihmettelemään sitä, kun ns. järki ei tuntunut riittävän edes virkamiesten kanssa keskustellessa. Luin sittemmin Tom Lundbergin kirjan ”Tuntematon sotilas ja johtamisen taito”, ja minusta tämä oli yleistyksistä huolimatta kiinnostava kirja. Tämän kirjan perusteella tehty vertailu antoi suuntaa sille, että oliko henkilö spontaani tai järjestelmällinen, yksityiskohtiin puuttuva tai kokonaisuutta katsova tai ulospäinsuuntautunut tai sisäänpäin kääntynyt. Kiinnostava oli myös erottelu ihmisten johtajiin ja asiajohtajiin.