Kävin joogatunnilla, ensimmäistä kertaa ikinä. Purjehdusmatkan aamujumpan jäljiltä ajattelin, että täytyyhän sitä kokeilla ihan virallisestikin. Ja pakko sanoa, että pidin.
Jooga on ehkä kaikkein fyysisintä, mitä olen koskaan tehnyt. Kaikkein eniten vain omaan kehoon ja fyysiseen olemassaoloon keskittyvää. Sori vaan kaikille joogan metafysiikkaan ja valaistumiseen harrastuneille, mutta minä en löydä siitä mitään muuta kuin puhtaasti oman ruumiin fysiikan palvontaa.
Vertailun vuoksi, muut minulle tutummat fyysiset aktiviteetit ovat luonteeltaan selvästi henkisempiä.
- Tanssi on ilmaisua, jossa ytimessä on liikekieli ja sen estetiikka. Estetiikka, ei fysiikka. Keho on instrumentti, jolla estetiikkaa ilmaistaan, mutta ei musiikissakaan ole ole kyse soittimista vaan kappaleista.
- Kamppailulajit ovat nimensä mukaisesti kamppailua. Niissä kilpaillaan voitosta. Keho ja sen fyysiset kyvyt ovat tähän väline, mutta vain väline.
- Pyöräily on tapa liikkua paikasta toiseen. Lihasvoima on ehkä elegantein voimanlähde liikenteelle, mutta tarve on liikkua ja polvien oikominen satulassa on vain tapa siihen.
- Seksi on kontaktia ja kommunikaatiota kahden (jne) ihmisen välillä. Toki siihenkin liittyy aika paljon fyysistä, mutta se kaikki on lopulta vain tapa henkiseen kontaktiin.
Fyysinen olemassaolo ja oman fysiikan kehitys on siis vain väline muille tavoitteille. Jotain käytännössä välttämätöntä, mutta ei sen tärkeämpää.
Myönnän, että varmasti monelle näiden lajien harjoittajille ne ovat nimenomaan fyysisiä harjoitteita, tapa uppoutua omaan kehoon ja sen toimintaan tai parantamiseen. Mutta minulle ne ovat aina olleet jotain muuta. Ja olen halunnut niiden olevan jotain muuta, koska onhan fyysisyys vähän likaista. Ja onhan se aika itsekeskeistä keskittyä omaan kroppaansa.
Niin, ruumiinsa kautta eläminen ja sen kehityksestä ilahtuminenhan on aivan kirjaimellisesti omaan napaan tuijottamista. Ja eikö se ole vähän noloa? Saa ihmisen vaikuttamaan vähän tyhmältä? No, vetoan siihen, että minulla on lääkärin määräys harjoitella omaan napaan tuijottamista eri muodoissaan.
Eikä fyysisyys tietenkään oikeasti ole paha asia. Tässä vaan puhuu vuosituhansien kristillinen perinne minun kauttani. Vähän tiivistäen: henkinen = transendentti = jumalasta = hyvä; fyysinen = immanentti = maailmallinen = paha. Jekyll ja Hyde.
Henkistä olemassaoloamme ei voi eikä pidä erottaa fyysisestä olemassaolosta (*). Vanha kreikkalainen ajatus terveestä sielusta terveessä ruumiissa oli, no… terveempi. Sekin sittemmin toki perversoitunut olympialaisiksi.
Tapa jolla olen ja liikun vaikuttaa suoraan tapaan jolla ajattelen. vai oletteko huomannut, miten ajatukset kulkevat eri logiikalla jos ui? Myös kävellessä, pyöräillessä ja ratikalla kulkiessa, mutta uima-ajatukset eroavat kaikkein eniten, ja siksi ero on helpoin huomata.
Se metafysiikasta; paluu ruumiiseen. Kokemukseni joogan fyysisyydestä ei johtune siitä, että jooga olisi jotenkin fyysisempää kuin vaikkapa kamppailulajit tai tanssi. Ero lienee täysin tavassa, jolla koen ruumiini. Ja sen muutoksessa.
Yksi nettituttu kertoi taannoin (blogi nyttemmin archive.orgin hautuumaalla) kuinka hänen kokemuksensa ruumiistaan muuttui täysin kurkkuleikkauksen jälkeen. Entinen sivistykseen ja puhtaaseen henkeen vetoa tunteva kirjatoukka huomasi käyvänsä innolla lenkillä. Yhtäkkiä kun kroppa oli suorituskykyinen, kokemus omasta itsestä ja asioiden merkityksestä muuttui. Tai yhdestä tutusta sydänläppäleikkauken jälkeen huomasi, kun Sandmanilta näyttävä kaveri alkoikin olla ruskettunut. Ja lihaksikas. Ja harrastaa parkouria ja ties mitä.
No, noin konkreettiset fyysiset muutokset ovat tietenkin ääriesimerkki fysiikan ja mielen vuorovaikutuksesta. Mutta sama pätee pienemmässäkin mittakaavassa. Kesän purjehduksen jälkeen olen paremmassa kunnossa ja joka-aamuisten joogien takia taivun eteenpäin ainakin kämmenen verran aiempaa enemmän. Ilman tätä muutosta kokemus joogasta olisi täysin toinen; ikävä, sanoisin.
Varmaan silti enemmän tässä vaikuttaa henkinen fyysiseen. Koen liikunnan fyysisyyden enemmän, koska olen ottanut asiakseni hyväksyä sen fyysisen omaannapaantuijotuksen ja opetella huomaamaan fyysiset tuntemukset. Kuten sanottu, ei niitä kannata yrittääkään erottaa.
Mutta tässä herää myös kysymys, mitä sitten olisi joogan henkisyys, jonka nyt missaan? Ajatus valaistumisen tavoittelusta tuntuu käsittämättömän itsekeskeskeiseltä, henkistä omaan napaan tuijottamista jossa keskitytään itseensä ja itsensä tekemiseen/kokemiseen paremmaksi. Ja enhän minä oikeasti fyysisyyttä sinänsä ole koskaan vierastanut, vaan sitä omaan napaan tuijottamista.
kirjoittaja on fyysisesti paremmassa kunnossa kuin ikinä ennen ja nauttii siitä. Koittakaa kestää, se mennee ohi.
(*) Paitsi tietenkin jahka teknologia tarpeeksi kehittyy ja siirrämme tietoisuutemme johonkin koneeseen tai pilveen. Mutta silloinkin olemassaolo jatkuu jollain tapaa fyysisenä. Yhteys muuttuu, ei katkea
Niin ja selvyyden vuoksi todettakoon, että itsensä ajattelun ja itseensä keskittymisen taito on oikeasti hyvä asia, ja olen sitä nimenomaan koittanut opetella. Tekstistäni kun voi helposti lukea vähättelevän sävyn sitä kohtaan…
Mmm ööö noista kontrasteista muihin aktiviteetteihin lukisin jotenkin, että kuntoilu noin yleisesti ottaen on samanlainen aktiviteetti kuin jooga, eli siinä lähinnä käytetään omaa ruumista käyttämisen ilosta (tai halusta). Ja kuntoilusta joogaa lähimpänä lienee jumppa. Osaisitko sanoa jumpan ja joogan eroista? Tai sukelluksen ja joogan? (Minulle sukeltaminen on aina ollut jonkinlainen mietiskelymuoto, koska siinä on pakko harjoitella rauhallisuutta ja hengitystekniikkaa muun fyysisen taidon lisäksi.)
Freud varmaankin kiinnittäisi huomionsa Otson näkemykseen fyysisyydestä jotenkin likaisena aktiviteettina. Otsona pysähtyisinkin funtsimaan tätä ulottuvuutta hyvin ja huolellisesti ennen mahdollista hyppäämistä uuteen ihmissuhteeseen.
Omista fiksaatioista tulee nimittäin helposti ongelmia myös sille toiselle osapuolelle mikä ei ole ollenkaan reilua häntä kohtaan.
En myöskään tiedä onko kyse niinkään omaan napaan tuijottamisesta kuin pikemminkin siitä, että tiedostaa (=tuntee ja näkee) konkreettisesti oman fyysisyytensä (ja niissä olevat rajoitteet joita on tai ei ole mahdollista ylittää).
Toisin sanoen, mihin oma kroppa pystyy kun tai jos se haastetaan. Ja tätä myöten vahvistuvasta tai heikentyvästä käsityksestä sen suhteen kuinka vähän tai paljon omaan kroppaansa voi jokainen itse vaikuttaa.
Tavallaan kyse on tutustumisesta omaan ainutlaatuiseen kehoonsa.
Ainutlaatuisella tarkoitan ennen kaikkea sitä, että jokainen kokee yksilöllisesti esimerkiksi kivun eri asteet. Tarkoitus on siis opetella kuuntelemaan omaa kehoa ja mitä se voisi yrittää meille kenties sanoa – ja miksi – ja kannattaako meidän aina ja heti pyrkiä noudattamaan kehomme instinktuaalisia käskyjä.
Monin tavoin fyysisesti kipuilevat ihmiset menevät vain huonompaan suuntaan kun he uskovat ja heille uskotellaan etteivät he juurikaan voi itse vaikuttaa omaan tilaansa vaikka tämän on osoitettu olevan täyttä potaskaa (mikä tulee yhteiskunnalle äärimmäisen kalliiksi sekä totta kai myös aiheuttaa monenlaista kurjuutta yksilötasolla).
Kiinnostavaa teksitä, ja pakko kommentoida, sillä olen itsekin juuri viimeviikolla aloittanut joogaharrastuksen 15 vuotta sitten tehdyn kokeilun jälkeen. Tässä en ota mitenkään kantaa eri lajien välisiin eroihin, vaan juuri tuohon, että onko järkeä tuijottaa omaan napaan. Menen suoraan nyt tuohon mitä kysyit, eli missä tässä on se henkisyys joka on jotakin muuta kuin itsekeskeisyyttä.
Olen harrastanut meditaatiota 1,5 vuotta, ja siinä tämä sama kysymys on tosi paljon läsnä. Että miksi olla hiljaa oman kokemuksen kanssa, miksi keskittyä omaan kehoon, sen sijaan, että pyrkisi ymmärtämään mitä muut ihmiset ympärillä kokevat ja ajattelevat? Ainakin tämä kysymys on suurinpiirtein tässä muodossa minulle mielekäs. No, sen oman olemisen ja muiden olemisen (meditaatio mielessä) yhteyden huomaa vähitellen. Tässä pari juttua joita olen huomannut: 1) Koska tunnistan nyt paremmin oman kokemukseni, olen tutumpi itselleni, on minun helpompi olla omana itsenäni erilaisissa tilanteissa, ei tarvitse lähteä heti pois kun alkaa jännittää tai tulee joku muu voimakas tunne pintaan. 2) Koska hyväksyn paremmin oman kokemukseni, tunnistan myös sen, etteivät kaikki tunteet ole jonkun toisen syytä, vaan pystyn paremmin ottamaan vastuun siitä kuinka erilaisten tunteiden kanssa toimin.
No, nyt sitten kun olen aloittanut joogan (joka ei minusta ole kovin hauskaa, mutta hyödyllistä), niin ainakin olen vähän tietoisempi omasta kehostani ja siitä miten siihen suhtaudun ja miten sitä käytän. Ja lopulta se miten suhtautuu itseensä peilautuu usein siihen kuinka suhtautuu ympärillä oleviin ihmisiin. Tämä on kai se ”lopullinen totuus” tästä asiasta, tällä hetkellä, minun mielestä 🙂
Pieni lisäys. En sanoisi kuitenkaan, että meditaatioon tai joogaan sisältyisi automaattisesti mitään lisääntyvää empatiaa itseään ja muita kohtaan. Se sijaan itselleni mielekkäässä harjoituksessa se on osa harjoitusta, eli tietoinen intentio. Varmaan voi joogata ja meditoidakin täysin itsekkäästi, tai käyttää siitä saatu hyöty mihin tahansa tarkoitukseen tai itsetuhoisestikin.
Itse asiassa asanaharjoitus (jooga-asentojen tekeminen) on vain yksi aspekti joogassa, vaikka se on ainoa joka länsimaissa laajalti tunnetaan. Muita joogan ”haaroja” ovat muun muassa pranayama eli hengitysjooga ja meditaatio, ja näillä on joogaperinteessä yhtä keskeinen jollei keskeisempi osa kuin asanaharjoituksella. Näiden lisäksi joogaan liittyy myös puhtaasti henkisiä ulottuvuuksia.
Asanaharjoitus on kieltämättä varsin fyysistä ja se voi johtaa joogan näkökulmasta liian voimakkaaseen omaan ruumiiseensa samaistumiseen, vähän kuten kirjoitat. Tosin asanaharjoituksessa ei kyllä ole tarkoitus keskittyä niinkään ruumiiseen vaan hengitykseen ja mieleen — eli onnistumisen mittana on keskittyneen ja levollisen mielentilan saavuttaminen, ei se kuinka paljon venyy tai kuinka hyvältä asennot näyttävät. Mutta kyllä asanaharjoitus pakottaa tiedostamaan oman kehonsa jokaisen osan tavalla johon normaali ihminen ei ole tottunut.