On tullut pientä taukoa kirjoitteluun, kun selkä ei kestänyt liiallista koneella istuskelua. Kun ajankohtaisaiheet menevät ohi ajankohdan, niin symmetriasyistä kirjoitan nyt vielä vanhemmasta aiheesta.
Ahtisaari onnistuu luomaan rauhansopimuksia tilanteissa, jotka eivät vaikuta mitenkään helposti ratkeavilta, eivätkä ole ratkenneet vuoskymmeniin. Vertaamalla vaikapa Ahtisaaren CMI:n kohtuullisen rivakkaa rauhanprosessia Acehissa norjalaisten räpiköintiin Sri Lankalla, nähdään että Mara tekee jotain oikein.
Tietysti jokainen tilanne on erilainen eikä konflikteja voi verrata kuin puhelimia verkkokaupassa, mutta Ahtisaaren toiminnassa täytyy olla ja onkin johdonmukainen taustastartegia ja linja joka tekee tälläisen onnistumisen ylipäänsä mahdolliseksi.
Se on tinkimätön asettuminen aina vahvemman puolelle.
Acehin konfliktin ydinkiista koski sitä että GAM halusi oman valtion ja Indonesia halusi pitää Acehin. Ahtisaaren neuvotteleman rauhan ydinkohdat ovat että Aceh säilyy osana indonesiaa ja GAMille sovitaan mahdollisuus luovuttaa ilman että heidät tapetaan ja lupa osallistua paikallispolitikointiin, kunhan eivät enää aja itsenäisyyttä.
Kosovon konflikti koski oleellisesti sitä, että Sebia halusi pitää maakunnan suvereenisti osana itseään, ja sitä pommittanut länsiliittouma (lue USA) halusi sen Naton valvontaan ja myöhemmin itsenäiseksi. Ahtisaaren sopimassa rauhassa Kosovo siirtyi Naton valvontaan ja sittemmin julistautui itsenäiseksi. Milošević sai sopimuksen tekstin lähes samaksi kuin oli itse ehdottanut ennen sotaa, mutta sitä ei luonnollisestikaan noudatettu.
Toimiva rauhansopimus syntyy siis siten, että ensin katsotaan vahvemman osapuolen keskeiset vaatimukset. Niistä lähdetään liikkeelle. Pakettiin lisätään sitten heikommalle osapuolelle erilaisia todellisia ja symbolisia etuja, jotka mahdollistavat neuvottelijoille paketin myymisen kannattajilleen ja kasvojen säilyttämisen. Tämän päälle tarvitaan tietenkin suuria määriä neuvottelutaitoa, kärsivällisyyttä ja uskottava kansainvälinen status.
Tätä ei pidä tulkita Ahtisaaren toiminnan moraaliseksi arvosteluksi. Menetelmä nimittäin toimii, ja Ahtisaari on kiistatta toimissaan tehokas. Rauha on parempi kuin sota, ja jos joku omasta valtiosta unelmoinut ukkokerho joutuu tyytymään paikallispolitikointiin tai diktaattorin suuruudenhulluista unelmista menevät rippeetkin piloille, niin onko se jotenkin merkittävä ongelma?
Näemmä vaan rauhantekeminenkin on likaista ja hieman vastenmielistä puuhaa. Eikä kaikki kaunis ja hyvä ole mitenkään siistissä linjassa.