Otso Kivekäs, Author at Otso Kivekäs

Voiko Helsinki toteuttaa perustulon?

Maan hallitus käynnisti perustulokokeilun, jota on kansainvälisen kiinnostuksen lisäksi myös kritisoitu suppeudesta ja koeasetelman ongelmista. Itse jäin kritiikin sijasta pohtimaan, voisiko Helsinki toteuttaa perustulon paremmin?

Perustuloahan kannattaa selvittää ja kokeilla. Sen suurin arvo on varmuudessa, jonka se ihmisille tuo: joka kuu tilille tippuu tietty summa, teit mitä vain. Nykyinen sosiaaliturva rankaisee erityisesti työkeikoista: jos ansaitset yhdessä kuussa vähän, seuraavan kuun tukiasi leikataan jopa samalla summalla. Lisäksi tuet ensin perutaan ja sitten myönnetään uudelleen, mistä voi seurata jopa useamman kuukauden viive. Jokainen työkeikka riskeeraa siis seuraavan kuun toimeentulon, eikä siitä jää käteen juuri mitään lisää.

Yksi viime vuoskymmenten muutos politiikassa on ollut (suurten) kaupunkien roolin kasvaminen. osin valtioiden kustannuksella. Kun väestö, talous ja muu inhimillinen toiminta keskittyy yhä voimakkaammin kaupunkiseuduille, näiden keskittymien polittinen painoarvo nousee.

Hyvä esimerkki tästä ilmiöstä Suomessa on lasten oikeus päivähoitoon ja sen käsittely. Hallitus linjasi, että oikeutta rajataan säästösyistä. Oppositiopuolueet tietenkin vastustivat, samaten työntekijät ja monet tutkijat. Kunnista, jotka lausuivat lakiesityksestä oli osa enemmän kriittisiä, osa vähemmän. Joskus ennen asia olisi ratkennut siihen, kun eduskunta säätää lain. Sitä myöten selvä, vaikka jupina aina jatkuu. Mutta kun laki oli tulossa käsittelyyn, Helsinki teki linjauksen, että oikeus päivähoitoon säilytetään joka tapauksessa, laista riippumatta. Merkittävä osa suuremmista kaupungeista seurasi Helsingin esimerkkiä.

Perustulo on kysymyksenä tietenkin monimutkaisempi kuin päivähoito-oikeus. Se on merkittävä muutos sosiaaliturvaan, ei vain olemassa olevan palvelun säilyttämistä. Ja kyse on myös paljon suuremmista rahoista. Perustulo vaatii muutoksia syvällä sosiaalipolitiikan ytimessä, joka on perinteisesti katsottu valtion pelikentäksi. Mutta toisaalta niin on subjektiiviset oikeudetkin.

Maailma on menossa suuntaan, jossa perustulon kaltainen sosiaalipolitiikan uudistus sopii keskusteluun myös kaupungin politiikassa.

Perustulo auttaa kiipeämään yhteiskunnan luokkia, vaikka jalat eivät aina kantaisi

Kunnalla on oikeus kerätä veroja ja oikeus maksaa asukkailleen tukia. Ne ovat periaatteessa riittävät edellytykset toteuttaa perustulo. Käytännössä eivät ihan.

Vihreiden tuoreimmassa perustulomallissa maksettaisiin jokaiselle kansalaiselle 560€ kuussa verottomana. Helsingissä on noin 530 000 täysi-ikäistä, joten kustannus olisi noin 3,5 miljardia. Vertailun vuoksi, Helsingin budjetti on nyt noin 4,5 miljardia.

Vihreiden perustulomallissa nykyinen sosiaaliturva korvattaisiin pääosin perustulolla, ja lisäksi verotusta säädettäisiin niin, että hyvä- ja keskituloisilta perustulo käytännössä verotettaisiin pois. Näin mallista saadaan kustannusneutraali, eli se on rahojen puolesta realistista toteuttaa.

Helsinki ei kuitenkaan voi muuttaa olemassa olevaa sosiaaliturvaa (eikä tehdä etuudesta verotonta) ja verotustakin voi muuttaa lähinnä nostamalla kuntaveroa. Kolmen ja puolen miljardin kerääminen edellyttäisi kuntaveron nostoa noin 26 prosenttiyksiköllä, 45 prosenttiin. Se on aika kaukana mistään realismista.

Täysimittaista perustuloa Helsinki ei siis voi nykyisellään toteuttaa. Mutta entä osittainen perustulo?

Osittainen perustulo

Osittaisia perustulomalleja on jo kokeiltu maailmalla. Israelissa käynnistettiin 2008 perustulokokeilu (tai tarkemmin ottaen negatiivisen tuloveron kokeilu, palaan eroon myöhemmin), jossa tietyt pienituloiset ryhmät neljässä kaupungissa saivat noin 100 euron taatun toimeentulon, riippumatta siitä, saavatko työtuloja tai saavatko muita sosiaaliturvan muotoja. Tulotason noustessa tuki liudentuu nollaan. Pari vuotta myöhemmin malli laajennettiin koko maahan, ja sitä on ulotettu muutoinkin suurempaan ihmisjoukkoon, ei kuitenkaan vielä kaikille.

Israelin mallin hyödyistä en ole löytänyt kattavaa analyysiä, mutta uutislähteet sanovat sen vähentäneen köyhyyttä ja lisänneen työllisyyttä. Yhdysvalloissa EITC-ohjelman, jossa on vastaavia piirteitä, katsotaan parantaneen työllisyyttä selvästi.

Mitä jos Helsingissä toteutettaisiin 100 euron osittainen perustulo? Selvää on, että satasen osittainen perustulo ei riitä turvaamaan kenenkään elämää, mutta sen saisi pitää riippumatta työnteosta ja se parantaisi siis pientä palkkaa saavien asemaa. Lisäksi se ei olisi riippuvainen Kelan käsittelyajoista ja takaisinperinnöistä ja maksunkeskeytyksistä, vaan ainakin vähän rahaa tulisi tilille aina luotettavasti. Ja Israelin esimerkki antaa osviittaa, että se saattaisi hyvinkin parantaa työllisyyttä, kun kannusteet olisivat paremmat ja ihmisten olisi helpompi hankkia töitä.

(tässä välissä huomautan, että tämän blogauksen laskelmat oikovat hiukan yksityiskohdissa, eivätkä siis anna täysin oikeaa kuvaa vaikutuksista kuntatalouteen. Tarkoitus on selvittää itselleni suuruusluokkia, ei niinkään tarkkaa kustannusta. Jossain voi myös piillä suurempiakin virheitä)

Mitä maksaisi, jos kaikille aikuisille helsinkiläisille maksettaisiin 100 euron perustulo? Oletetaan, että perustulo korvaisi nykyisiä tukia ja etuuksia tuon 100 euron osalta, eli työttömyysturvaa, toimeentulotukea, asumistukea, opintotukea jne saavien saama tuki leikkaantuisi tuon 100€ osalta. Toimeentulotuki toimii näin jo automaattisesti, muiden tukien osalta tämä edellyttäisi valtiolta lainsäädäntöä. Oletetaan lisäksi, että valtio osallistuu hankkeeseen näin säästämällään summalla.

Helsingissä on vajaat 530 000 aikuista asukasta. Heistä työttömyysturvaa saa 44 000, opintotukea 36 000, asumistukea 34 000 ja toimeentuloa 41 000. Koska nämä ihmiset ovat osin samoja, oletetaan että noin 130 000 hengen osalta siis perustulo ei muuttaisi tukien kokonaissummaa (s.o. ei lisäkustannusta).

400 000 helsinkiläiselle 100€ kuussa maksaa 480 miljoonaa euroa vuodessa. Mutta koska perustulokin olisi kohtuullisesti ansaitsevalle veronalaista tuloa (Helsinkihän ei voi muuttaa verotuksen sääntöjä), todellinen nettokulu kaupungille olisi noin 380 miljoonaa. Se vastaa noin vajaan 3 prosenttiyksikön nostoa kunnallisveroon.

Nykyisellään Helsingin kunnallisvero on 18,5 prosenttia – neljänneksi alin manner-Suomessa Kauniaisen, Espoon ja Eurajoen jälkeen. Kolmen prosenttiyksikön nosto nostaisi sen 21,5 prosenttiin. Samalle tasolle esimerkiksi Kotkan ja Kuhmon kanssa. Savonlinnassa veroprosentti on vielä äyrin korkeampi, 22,5. Tämä olisi suuri veronkorotus, mutta kuviteltavissa olevan rajoissa.

Erona korkeamman veroprosentin kaupunkeihin Helsinki maksaisi korotuksen takaisin veronmaksajille perustulona. Vaikutus usiempien työssäkäyvien kukkarossa olisi siis lähellä nollaa. Tosin, koska kaupunki ei voi säätää verotuksen rakennetta, pienituloiset saisivat käteen enemmän kuin menettävät ja suurituloiset maksaisivat enemmän kuin perustulona saavat. Raja asettuisi ehkä suunnilleen 3800€ kuukausitulojen paikkeille: sitä vähemmän ansaitsevat voittaisivat ja parempituloiset häviäisivät.

Periaatteessa satasen osittainen perustulo olisi siis mahdollinen, joskaan ei ihan kivuton. Kaupungin päätösten lisäksi se vaatisi valtiolta lainsäädännön joka mahdollistaisi sen sovittamisen muun sosiaaliturvan lomaan ja osallistumista kustannuksiin samalla summalla jonka valtio tässä säästäisi.

Toinen, ehkä helpompi tapa olisi tehdä Israelin mallin tapaan negatiivinen tulovero. Negatiivinen tulovero eroaa perustulosta siinä, että sitä ei makseta kaikille, vaan sen sijaan pienituloiset saavat kuukausittaista ”veronpalautusta”, jonka maksimisumma on vastaava kuin perustulon suuruus olisi. Käytännössä siis lähes tuloton ihminen saisi satasen kuussa ja esimerkiksi 600€ kuussa ansaitseva 50€ ja 1200€/kk ansaitseva 0€.

Koska suurin osa väestöstä ei saisi negatiivista tuloveroa lainkaan, sen kokonaiskustannus olisi huomattavasti perustuloa pienempi, ehkä kymmeniä miljoonia josta selvittäisiin paljon pienemmällä veronkorotuksella. Oikean suuruusluokan laskemiseen riittäviä verotilastoja en valitettavasti onnistunut löytämään julkisena, joten luku on vain esimerkki

Kustannusero osittaisen perustulon ja negatiivisen tuloveron välillä ei ole siinä mielessä ”todellinen”, että perustulossahan hyvätuloinen veronmaksaja saa maksamansa verot takaisin perustulona. Negatiivisen tuloveron mallissa hän ei saa lisätuloa eikä maksa lisää veroa. Nettona vaikutus on hänelle sama (jos mallit ovat muutoin identtisiä), mutta poliittisesti ”pienempi kustannus” on paljon helpompi.

Valtion osallisuus olisi tässäkin mallissa suotavaa. Negatiivinen tulovero olisi paras toteuttaa yhdistettynä reaaliaikaiseen tulorekisteriin, jonka käyttöönottoa verottaja suunnittelee 2019. Tällöin ”veronpalautus” voisi joka kuussa perustua edellisen kuun ansioihin. Toisaalta Israelissa malli on toteutettu vuositasolla: edellisen vuoden tulotason perusteella määräytyy tuki seuraavaksi koko vuodeksi. Yhteensovittaminen sosiaaliturvan kanssa olisi ehkä mahdollista tehdä jopa ilman lainsäädäntömuutoksia.

Muita vaihtoehtoja

Israelissa negatiivinen tulovero on rajoitettu tiettyihin sosiaaliryhmiin, ja siihen oikeutettujen joukkoa on aikojen saatossa kasvatettu. Sama olisi mahdollista Helsingissäkin. Jos esimerkiksi halutaan laajentaa oppeja, joita valtion perustulokokeilusta saadaan, voisi perustuloa alkuun kokeilla vaikka yrittäjille tai freelancerille.

Erilaisia perustulon malleja voisi myös kokeilla pienemmällä otoksella eri sosiaaliryhmiä. Valtion kokeilulainsäädäntö antanee tähän mahdollisuuden, ja käytännön kokemus erityisesti mallien toteutuvista hyödyistä olisi arvokasta.

Laskin tässä perustulomallin rahoitettavana kunnallisverolla, koska perustuloa on tapana ajatella kytkettynä ansiotuloverotukseen. Helsingillä on kuitenkin käytettävissään toinenkin merkittävä vero: kiinteistövero. Helsinki perii nykyisellään kiinteistöveroa lain sallimien minimien mukaan ja saa siitä 248 miljoonaa euroa. Maksimiinsa nostettu kiinteistövero tuottaisi vajaat 500 miljoonaa, noin 245 miljoonaa euroa nykyistä enemmän. Osittainen perustulo olisi rahoitettavissa ainakin pääosin myös kiinteistöverolla.

Johtopäätökset

Helsinki ei voi toteuttaa täysimittaista perustuloa, mutta osittaisen perustulon tai negatiivisen tuloveron malleista on täysin realistista keskustella. Ne eivät ole ilmaisia, mutta hyötyjä ja niiden suhdetta kustannuksiin kannattaa selvittää tarkemmin.

Näillä malleilla ei saavuteta kaikkia perustulon hyötyjä, mutta saavutettavat hyödyt saattavat silti tehdä niistä perusteltuja. Ja käytännössä perustulo on joka tapauksessa niin suuri muutos, ettei sitä ole missään saatu tehtyä yhdellä askeleella. tarvitaan pienempiä askeleita joista alottaa, tai perille ei päästä ikinä.

Erityisesti pitäisi etsiä malleja, jotka alentavat työllistymisen esteitä kohtuullisin kustannuksin. Kokeiluilla satunnaisotoksella tai johonkin tiettyyn sosiaaliryhmän rajatulla toteutuksella olisi mahdollista oppia, millainen perustulo toimisi parhaiten.

Itse uskon tältä pohjalta, että Helsingin kannattaisi ensi valtuustokaudella aloittaa tarvittavat tutkimukset ja selvitykset, sekä neuvottelut verottajan, Kelan ja valtioneuvoston kanssa, että Helsingissä voidaan ottaa käyttöön tai ainakin kokeiluun jokin osittaisen perustulon tai negatiivisen tuloveron malli.

Tämä juna ei pysähdy Hämeenlinnassa

Istun junassa Tampereelle. Tikkurilan jälkeen seuraava pysähdyspaikka on Tampere – tämä juna ei pysähdy Hämeenlinnassa. Viime kesänä VR muutti aikataulujaan niin, että osa junista ohittaa Hämeenlinnan. Ennen siellä pysähtyi 36 kaukojunaa, nyt enää 22. Vähennys on yli kolmanneksen.

Hämeenlinnalaiset ymmärrettävästi eivät olleet riemuissaan, mutta muutos on myös merkki kehityksestä, joka on ongelma koko Suomelle. 22 junavuoroa on toki enemmän kuin mitä vaikkapa Rovaniemelle tai Kajaaniin menee. Mutta Hämeenlinna on keskellä Helsingin ja Tampereen välistä ”kasvukäytävää”. Se on yhtä lähellä Helsinkiä kuin Lahti, jonne menee useampi joka tunti ja lisäksi vielä lähellä Tamperetta. Hämeenlinna on paikassa, jossa sillä pitäisi olla kaikki edellytykset kasvaa ja kukoistaa.

Vähän kärjistäen kaikki paikkakunnat Suomessa joko kasvavat tai kurjistuvat. Hämeenlinna on tähän asti kasvanut, joskin maltillisesti. Junavuorojen vähentämisen ongelma on, jos se aloittaa ikävän kierteen, jossa ensin Helsingissä ja Tampereella töissä käyvät alkavat katsoa muita asuinpaikkoja, sitten vähenee ostovoiman myötä paikallinenkin työllisyys, sitten taas asukasluku, erikoiskaupat, taas liikenneyhteydet ja niin edespäin. Tällaisessa kierteessähän suuri osa Suomen pienemmistä kaupungeista on.

Kartassa Suomen väestömuutoksista nähdään, että suurten kaupunkiseutujen lisäksi merkittävää kasvua on vain Lapissa (jossa ihmismäärä on absoluuttisesti pieni) sekä Helsingin ja Tampereen välisessä kasvukäytävässä. Mutta jos kaupungit tuossa välilläkin uhkaavat taantua, niin kohta täällä tosiaan on jäljellä vain Helsinki ja Tampere. Ja se olisi ongelma koko maalle, koska vaikka mitä tehtäisiin, muutama suurin kaupunki ei pysty asuttamaan koko maan väestöä, eikä myöskään elättämään kaikkia. Suomi tarvitsee välttämättä myös pienempiä elinvoimaisia kaupunkeja.

Timo Aron kalvossa näkyy, kuinka Suomessa on itse asiassa aika vähän kasvavia seutuja.

Matkani varsinainen kohde oli Pori, jonne matkasin keskustelemaan kaupunkisuunnittelusta. Pori on toinen esimerkki vajaan 100 000 asukkaan kaupungista, joka taas kasvaa, vaikkakin aika maltillisesti. Puhuin Satakunnan vihreiden tilaisuudessa paikallisen kaavoituspäällikön ja grynderin kanssa siitä, miten hyvää kaupunkia tehdään, ja miten siihen voi osallistua. Oma näkökulmani oli aika toiveikas: Porilla on hieno empire-keskusta ruutukaavoineen, ja sen kehittämisessä on paljon mahdollisuuksia. Ja vaikka oli sateinen ja märkä tammikuun iltapäivä, keskustan kävelykadulla (jo vuodesta 1978 tai sinnepäin) liikkui väkeä.

Viimeksi matkasin Tampereelle viikko sitten. Silloin olin matkalla Pyöräliiton talvipäiville, jossa pyöräaktiivit 14 paikkakunnalta miettivät paikallisten pyöräilyolojen kehittämistä ja valtakunnallista yhteistyötä. Myös Hämeenlinnasta oli osallistujia.

Sillä kertaa juna pysähtyi Hämeenlinnassa. Muutama ihminen nousi pois, ja muutama muu kyytiin.

Täytyy sanoa, että minun tampereenmatkoillani tuo pysähdys ei vaikuta mitään. Se muutamien minuuttien ero (tai edes 17 minuutin ero, jos lasketaan myös Toijala ja Riihimäki) ei ole vaikuttanut kulkemiseeni. Nytkin odottaisin Porin junaa joka tapauksessa, vaikka matkaan olisi mennyt kauemmin.

Mutta voi tietysti olla, että VR pystyy säätämään esimerkiksi vaihdot Tampereella paremmin, kun osa junista on vähän nopeampia. Tällä voi olla suurikin merkitys systeemissä – junaverkon logistiikkaa täsmällisemmin tuntematta en osaa siihen ottaa kantaa. Viime kädessä kyse on siitä, että matkustajia jotka ohittavat Hämeenlinnan on valtavasti enemmän kuin Hämeenlinnaan matkaavia. VR on kuitenkin yritys, ja sitä kiinnostaa saada matkustajia ja heidän rahansa. Jotta junavuoroja saataisiin lisää, matkustajia pitäisi saada myös lisää. Tämä taas on kasvavien kaupunkien joukkoliikenteen tyypillinen kierre. Helsingin ja Tampereen välillä matkustaa joka vuosi aiempaa enemmän ihmisiä, Helsingin paikallisliikenteestä puhumattakaan.

Katselin ympärilleni, kun juna hiljensi Hämeenlinnaan. Aivan aseman vieressä näytti laaja alue olevan käytössä tukkipuun varastointiin. Laajemminkin aseman ympärillä on aika hiljaista. vanhoja teollisuusrakennuksia, iso tie, tyhjää kenttää, omakotitaloalue, ihan kiva puisto…

Hämeenlinnan keskusta on kapean järven ja siltojen toisella puolella. Ja kasvanut viime aikoina lähinnä poispäin radasta. Ja suurin osa viimeisen 50 vuoden rakentamisesta on tietenkin ollut hajallaan yhä laajenevalla alueella.

Tällainen rakenne ei ole omiaan tukemaan junaliikennettä. Raideliikennettä käytetään ylivoimaisesti eniten, kun asemalle on kävelymatka. Jos asemalle pitää mennä omalla autolla, aika moni ajaa saman tien Helsinkiin tai Tampereelle. Ja sitten kohta juna ei enää pysähdykään loppuja matkustajia varten. Valitettavasti juuri tällainen autoliityntä on Suomessa aika paljolti ollut asemanseutujen kehittämisen lähtökohta.

Jos ajatellaan, että Helsingissä tai Tampereella töissä käyvät ihmiset haluaisivat asua Hämeenlinnassa, suuri osa heistä haluaisi asua aika lähellä asemaa. Mieluiten mukavassa, rauhallisessa ”pikkukaupunkiympäristössä”, koska sitähän he etsivät muuttaessaan pois suuremmista kaupungeista. Hämeenlinnan pitäisi vaan tarjota tällaista. Hämeenlinna ei ole ottanut tähän asti nauttimistaan junayhteyksistä ollenkaan kaikkea hyötyä irti, vaan pikemminkin kursaillut.

Hämeenlinna on veitsenterällä, lähteekö se kasvamaan ja integroitumaan vahvemmin Helsinkiin ja Tampereelle. Vai muuttuuko se pikkuhiljaa kutistuvaksi pikkukaupungiksi radan varressa. Seisakkeeksi jonka ohi junat ajavat. Jääkiekkokaupungiksi johon melkein rakennettiin Sunny Car Center

Minä uskon, että Hämeenlinnan junien vähentäminen oli virhe. Meidän pitäisi yhdessä maksaa se pieni hinta, joka parin minuutin pysähdys on, jotta voisimme auttaa Hämeenlinnaa. Mutta jotta se kannattaisi, Hämeenlinnan pitää oikeasti tarttua tilaisuuteen ja löytää itsensä uudelleen. Keskustaa pitää kasvattaa aseman suuntaan ja muutenkin vahvistaa Hämeenlinnaa oikeana, tiiviinä kaupunkina. Siihen sillä on kunniakas historia, kun se vaan kaivetaan esiin.

Suomi tarvitsee menestyvää Hämeenlinnaa. Mutta menestyvä Hämeenlinna tarvitsee uutta, tulevaisuuteen katsovaa kaupunkisuunnittelua.

Vauvan kanssa – mitä hoitovapaa on minulle opettanut

Istun yksin kotona tätä kirjoittamassa. Ensimmäisen kerran pitkään aikaan. Viimeiset puoli vuotta olen viettänyt päiväni vauvan kanssa, mutta tänään hän on päiväkodissa ensimmäistä päivää. Tämä on tarina siitä, mitä nämä kuukaudet ovat minulle opettaneet

Opin, että ”vanhempainvapaa” ei tarkoita vapaata, eikä kotihoito kotona olemista. Päiviä, jolloin olisin ollut ihan vain kotona oli lopulta aika vähän. Joka päivälle osui joku tapaaminen tai vauvatanssi, kokous tai ihan vaan kokoontuminen. Mutta olemisen ja tekemisen tapa muuttui sellaiseksi, jossa vaan on vauva aina mukana. Nopeasti siitä tuli itsestäänselvä osa olemista. Aina piti olla mukana vauvakassi, jossa on ruokia, vaippoja, varavaatteita ja ehkä joku lelu. Tosin kiinnostavimmat lelut tietysti aina löytyivät matkan varrelta.

Kaupungin virallisten kokousten ajaksi sai korvausta lapsenvahdin hankkimiseen, mutta miltei kaikkialle muualle vauva ja myöhemmin taapero tuli mukaan. Poikkeuksena yksi tapaaminen ministerin kanssa. Kokoustakin on mahdollista johtaa niin, että vauva istuu välillä sylissä ja välillä leikkii vieressä.

Opin, että yhteiskunta – tai ainakin se Helsinki, jossa minä liikun – ottaa myös aika hyvin huomioon vauvat. Useimmiten kuljin kuormapyörällä, mutta myös julkisilla, ja se oli aina helppoa. Kyytiin mahtuu ja melkein aina pääsee nostamatta. Ja kun tarvitsee nostaa, auttajia löytyy. Ravintoloissa on syöttötuolit, joissain myös leikkipaikka. Eikä pienen ihmisen kohtuuttoman sotkuisista syömätavoistakaan tullut koskaan sanomista. Ylipäänsä kanssaihmiset olivat järjestään avuliaita ja halukkaita mukautumaan siihen, että paikalla on vauva.

Tässä voi kyllä olla sukupuoliero. Osaan kokemuksesta sanoa, että mies, joka liikkuu vauvan tai vaunujen kanssa huomataan ja otetaan huomioon – jopa erikseen kehutaan. Mutta onko nainen vauvan kanssa arkisempi ilmiö, jota ei jakseta niin helposti huomioida? En osaa sanoa.

Ja tässä kohden muuten erityiskiitos Annalle. Vauvan hoitaminen on valtavasti helpompaa, kun on kaksi ihmistä sitä jakamassa. Ja on helpompi ottaa asiat rennosti ja stressaamatta liika, kun katsoo vaan miten Anna tekee 🙂

Huomasin myös, että yhden ja kahden lapsen hoitamisessa on aika iso ero. Silloin kun mukana on paitsi 0-, myös 6-vuotias, miltei kaikki aika meneekin lasten kanssa, enkä juuri muuta pystynyt samalla tekemään. Itse olin siinä mielessä onnekas, että pystyin hyvillä mielin nauttimaan tällaisesta vaihtelusta, mutta esimerkiksi työttömälle vanhemmalle, jonka pitäisi samaa pystyä etsimään uusia töitä, tai työskentelemään freelancerina, tilanne olisi aika lailla mahdoton.

Viime vuonna maan hallitus päätti, että jos kotona hoidetaan yhtä lasta, kuuluu hoitaa myös toista, ainakin puoli päivää. Ellei Helsinki olisi kapinoinut tätä vastaan, olisi oma syksyni ollut hyvin erilainen. En olisi voinut käytännössä osallistua politiikkaan, tai sitten puolisoni ei olisi voinut tehdä töitä. Lisäksi yksi 6-vuotias eskarilainen olisi tylsistynyt kotona ja kaivannut kavereitaan, pahimmassa tapauksessa jäänyt ryhmän ulkopuolelle.

Subjektiivinen päivähoito-oikeus on yksi suurimpia hyvinvointivaltion aikaansannoksia, ja pidän yhtenä tämän valtuustokauden tärkeimmistä saavutuksista että pystyimme Helsingissä sen säilyttämään.

Pieni ihminen luonnollisessa ympäristössään

Hyvinvointivaltio on kuitenkin edelleen antelias lapsia saavalle. Ehdin puolen vuoden aikana saada vanhempainrahaa, isyysrahaa ja hoitorahaa. Byrokraattinen ero eri vapaatyyppien välillä ei juuri tunnu arjessa, mutta kylläkin kukkarossa. Siinä missä vanhempainraha ja isyysraha määräytyvät tulojen mukaan, kotihoidon tuki (hoitoraha) on kiinteä 338 euroa + kuntalisä 264€. Kun vanhempainrahakin laskettiin vähän yllättävällä tavalla, tuloksena oli säästötilin pikkuhiljainen tyhjeneminen syksyn mittaan.

En silti valita. Hoidin lasta kotona, koska halusin niin tehdä. Ja se oli joka euron arvoista. Yhteiskunta anteliaasti tämän minulle mahdollisti, mutta on ihan selvää etten saa siitä samaa korvausta, jonka saisin, jos tekisin työnantajalleni tuotavaa työtä ja maksaisin vielä verojakin.

Tukien tasoon olen ihan tyytyväinen, mutta niiden kestosta minulla on näkemys: vanhempainrahaa saa liian lyhyen aikaa (kunnes lapsi on 9-10kk), ja hoitorahaa liian kauan (kunnes lapsi on 3v). 9kk ikäinen vauva on oikeasti vielä sangen pieni kodin ulkopuoliseen hoitoon laitettavaksi. Eikä niitä usein laitetakaan: alle 1-vuotiaita on päivähoidossa häviävän vähän, ja 1-2 vuotiaistakin varhaiskasvatukseen osallistuu vain 25%. Lapsista 75% hoidetaan siis lähes 2-vuotiaiksi jotenkin muutoin. On aika selvää, että lain takaama vanhempainvapaa (ynnä äitiysvapaa ynnä isyysvapaa) ei ole riittävän pituinen että se vastaisi useimpien perheiden tarvetta.

3 vuoden hoitovapaa sen sijaan on jo pitkä, ja työntää käytännössä naisia sivuraiteelle työelämästä. Vuonna 2015 93% kotihoidon tuen saajista oli naisia. Lisäksi osa työnantajista pelkää lisääntymisikäisten naisten jäävän vuosien tai jopa vuoskymmenen hoitovapaaputkeen, mikä aiheuttaa kustannuksia ja sijaisuusjärjestelyjä. Tämä asenne haittaa yhtälailla myös lapsettomia naisia. Seurauksena 30-40v naisten osallistuminen työelämään on Suomessa selvästi vähäisempää kuin miehillä ja muiden pohjoismaiden naisilla.

Hyvä malli olisi ehkä suunnilleen sellainen, että vanhempainraha kestäisi vaikkapa 18kk niin, että 6kk olisi äidille, 6kk isälle (tai toiselle vanhemmalle) ja 6kk kummalle vain. Siis useasti ehdotettu 6+6+6. Tällöin erillistä hoitorahaa ei tarvitsisi ehkä ollenkaan. Hallituspuolueetkin itse asiassa lupailevat tämänsuuntaiselle uudistukselle tukea, kunhan sen vain tekee joku tuleva hallitus, eikä tämä, jossa he saavat nyt päättää. No, sitä odotellessa yksi mahdollisuus olisi lyhentää hoitorahan kesto vaikka kahteen vuoteen.

On tärkeää mahdollistaa perheille suuri vapaus järjestää lastensa hoito itselle oikealta tuntuvalla tavalla. Enkä halua moralisoida, mikä kullekin tuntuu oikealta. Mutta yhteiskunnan ei silti pitäisi aktiivisesti työntää perheitä suuntaan, joka ruokkii rakenteellista epätasa-arvoa ja tulee yhteiskunnalle kalliiksi. 6+6+6 voisi olla hyvä tasapaino näiden näkökulmien välillä.

Omalta kohdaltani voin sanoa, että ratkaisu laittaa lapsi päiväkotiin tässä vaiheessa tuntuu oikealta. Vietin siellä itse mukana tutustumassa kaksi päivää. Sinä aikana lapsi ehti tehdä tuttavuutta tarhakavereihinsa ja ryhmän aikuisiin, leikkiä yhdessä ikätovereiden kanssa, syödä siistimmin kuin kotona ja selvitä hyvin siitäkin, kun välillä joutui pärjäämään ilman minua. Tänä aamuna ei kauheasti edes hirvittänyt jäädä kotiin, kun pieni lähti isosiskonsa ja äitinsä kanssa kohti tarhaa.

Olen puolen vuoden aikana myös oppinut, että pärjään aika hyvin pienen ihmisen kanssa. Melkein aina muistin ottaa vaippoja mukaan, ja vauva jäi harvoin ilman ruokaa. Omatkin asiani pystyin yleensä hoitamaan, kun ensin pidin huolta vauvan tarpeista. Ja opin sen, miten ihana vauva voikaan olla. Jotenkin yhdessä puuhailu ja seurustelukin tuntui mielekkäältä, vaikka toisen sanavarasto oli lähinnä ”höö” ja ”kakka”.

Helsingin pitää investoida tulevaisuuteen

Pidin Vihreiden ryhmäpuheen talousarvion käsittelyssä. Budjetissa suunnitellaan maksutonta varhaiskasvatusta ja laitetaan rahaa alueiden eriytymisen ehkäisyyn. Ja moneen muuhun asiaan.
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut
Helsingillä menee taloudellisesti hyvin. Viime vuonna kaupungin lainakanta laski per asukas, tänä vuonna se laskee euroissa mitatenkin. Suomen ja koko maailman tämänhetkisessä taloudellisessa tilanteessa se on merkittävää. Useimpien kuntien velka kasvaa tänäkin vuonna runsaasti.
Yksi syy hyvään tilanteeseemme on vastuullinen talouspolitiikka, jota Helsingissä on harjoitettu. Olemme neljän vuoden ajan tehostaneet kaupungin toimintaa ja karsineet erityisesti liikenneinvestointeja kustannustehokkaammiksi. Tuottavuuden parantaminen ei ole aina ollut helppoa, ja joissain tapauksissa se onkin itse asiassa paljastunut palveluiden leikkaamiseksi. Mutta sen seurauksena meillä on nyt kaupunki, jonka velkaantuminen on kurissa. Emme ole pakkotilanteessa, vaan meillä on varaa tehdä valintoja.
Kulujen karsiminen ei ole itsetarkoitus. Kaupunki ei ole voittoon pyrkivä osakeyhtiö, vaan asukkaidensa yhteisö. Olemme säästäneet, jotta meillä on varaa olla viisaita. Puhumme tänään ensi vuoden budjetista, mutta katse pitää suunnata kauemmas, ja investoida Helsingin tulevaisuuteen.
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut,
ensi vuoden talousarviossa Helsinki investoi tulevaisuuteensa.
Talousarvion yhteydessä päätettiin suunnitella, kuinka Helsinki siirtyisi maksuttomaan varhaiskasvatukseen. Miten kaikille lapsille taattaisiin paitsi oikeus, myös mahdollisuus osallistua ikätovereidensa kanssa lasten kasvua tukevaan kasvatukseen.
Se on investointi tulevaisuuteen. Varhaiskasvatus hyödyttää tutkimusten mukaan lasta enemmän kuin mikään myöhempi koulutus. Suurin hyöty varhaiskasvatuksesta tulee niille lapsille, joiden vanhempien sosiaalinen asema on heikko. Ja juuri he myös nykyään jäävät todennäköisimmin varhaiskasvatuksen ulkopuolelle. Laaja osallistuminen varhaiskasvatukseen pienentää lasten oppimiseroja koulun alkaessa, vähentää koulupudokkuutta ja pitkällä tähtäimellä myös syrjäytymistä.
Päätös maksuttomasta varhaiskasvatuksesta tehdään ensi kesänä kaupungin strategiassa. Mutta nyt olemme ottamassa ensimmäisen välttämättömän askeleen siihen suuntaan. Tämä oli Vihreiden keskeinen tavoite budjettineuvotteluissa ja haluankin kiittää muita ryhmiä tuesta ajatuksellemme. siinä, että me pystymme yhdessä tekemään tulevaisuuteen suuntautuvaa vastuullista politiikkaa.
Toinen merkittävä avaus talousarviossa on erillinen määräraha syrjäytymisen ja alueiden eriytymisen ehkäisyyn. Teimme keväällä aiheesta valtuustoaloitteen ja tänä syksynä valtuuston enemmistö halusi selvitettäväksi parhaat tavat ehkäistä alueiden jakautumista hyviin ja huonoihin ja erityisesti lasten eriarvoistumista. Selvityksen tulokset on luvattu kevääksi ja nyt keinojen käyttöönottoon on myös rahaa heti.
Tämäkin on satsaus, joka tulevina vuosina parantaa helsinkiläisten elämää ja myös kaupungin taloudellista tilannetta. Kaupungin jakautuminen hyviin ja huonoihin alueisiin ei ole kenenkään etu.
Kolmas mainitsemisen arvoinen linjaus on lupaus, että kaikki ensimmäisen ja toisen luokan oppilaat pääsevät perheen niin halutessa iltapäiväkerhoon koulupäivän jälkeen. Kaikki lapset eivät kerhoa tarvitse, mutta iltapäiväkerhopaikkoja tarvitseville lapsille ja perheille lupaus tuo varmuutta ja sujuvuutta arkeen, ja parantaa mahdollisuuksia suunnitella elämää eteenpäin. Perheiden arjen hyvinvointi on myös satsaus tulevaisuuteen. Haluamme, että helsinkiläiset voivat kasvattaa lapsiaan Helsingissä.
Talousarviossa on tietenkin kyse paljon muustakin kuin lapsista. Helsinki käyttää ensi vuonna viisi miljardia euroa, eikä kaikkia tärkeitä kohteita ole mahdollista luetella yhdessä puheessa. Mainitsen kuitenkin vielä muutaman:
kulttuuriavustuksia ja erityisesti satsausta lähiöihin lisättiin
asuntotuotannon lisäämiseen annettiin tarvittavat rahat
Ympäristökeskukselle annettiin rahaa luontoselvitysten lisäämiseen
Nuorten harrastusmahdollisuuksia parannetaan lisäresursseilla Nuorisosiankeskukselle ja liikuntavirastolle
Ikääntyvien kotihoitoa parannetaan
Terveyskeskusten jonoja puretaan ja parannetaan etenkin pääsyä kiireettömään hoitoon
Yksihuoltajien tueksi käynnistetään aamupäiväkerhoja myös koulupäivän alkuun
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut,
tämä on valtuustokautemme viimeinen talousarvio. Seuraavat neljä talousarviota tekevät ne, jotka valitaan tänne työtämme jatkamaan. Toivon, että voimme jättää heille perinnöksi joitakin oppeja tämän valtuustokauden varrelta
1) Kaupungin toimintaa kannattaa tehostaa. Toimintatapojen muuttamiselle ja tarpeettoman työn välttämiselle on hyvä olla tavoitteita.
2) Toisaalta liian kaavamaisia säästötavoitteita on hyvä varoa. Sama yhden prosentin leikkuri kaikkialla johtaa kestämättömiin tilanteisiin. Todellinen tuottavuuden paraneminen perustuu asioiden parempaan organisointiin. Se ei ole automaatio, eikä usein tuo säästöä heti ensimmäisenä vuonna.
3) pitää olla uskoa ja uskallusta investoida tulevaan. Siihen, että lapsia syntyy ja kaupunki kasvaa. Mikään talouden reunaehto ei saa johtaa siihen, että päiväkotipaikkaa ei saa, että lapset eivät mahdu kouluun tai että helsinkiläisille ei rakenneta heidän tarvitsemiaan asuntoja.
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut,
meidän toimiemme tavoitteena pitää olla, että kun nyt syntyvät lapset äänestävät ensimmäistä kertaa vuonna 2037, he äänestävät valtuutettuja Helsinkiin, joka on Euroopan ja koko maailman paras kaupunki elää. Toivon, että voimme kaikki tähdätä tähän päämäärään.

Julkisen toiminnan tulee olla julkista

Laki edellyttää, että kuntien ja muiden viranomaisten kaikki toiminta on lähtökohtaisesti julkista. Kuka tahansa voi pyytää minkä tahansa kunnan asiakirjan, ja se on pyytäjälle annettava, ellei jokin laissa luetelluista salaamisperusteista täyty.

Julkisuuslaissa vaan on ikävä porsaanreikä, jos kunnan toiminta yhtiöitetään: yhtiön asiakirjat eivät enää olekaan julkisia, vaan yhtiön liikesalaisuus. markkinoilla toimivan yhtiön tapauksessa tämän voi ymmärtää. Kun Helsingin energia myy sähköä pörssiin, olisi sen kannalta epäreilua, jos kilpailijat saisivat tietää Helenin ostosopimusneuvottelujen tilanteen kulloinkin.

Länsimetro on kuitenkin projektiyhtiö, joka ei kilpaile yhtään kenenkään kanssa missään, paitsi ostajana toki konsulteista ja projektitoimittajista ja työnantajana hyvistä työntekijöistä. En keksi perustelua sille, miksi valtavan julkisen investoinnin toteutustapa ja ongelmat ovat salaisia. Ja on helppo nähdä, miten juuri tämä salaisuus on voinut johtaa siihen, etteivät ongelmat ole tulleet esiin ajoissa.

Helsingissä olemme kirjanneet aloitteestani kaupungin uusien yhtiöiden yhtiöjärjestykseen, että valtuutetuilla ja muilla luottamushenkilöillä on oikeus saada tietoja yhtiön toiminnasta vastaavasti kuin kuntalaki edellyttää liikelaitosten ja virastojen osalta. Se on hyvä käytäntö, jota Länsimetrossa ei valitettavasti vielä noudatettu.

Mutta ei riitä, että 85 valtuutettua voi kysellä yhtiöiltä. Kun oikeastaan ei ole mitään perustetta salata julkista toimintaa keneltäkään. Kuntien yhtiöissä pitäisi tiedon olla ihan yhtä julkista kuin kuntien muussakin toiminnassa. Yhtiöittämistä ei saa käyttää salailun välineenä.

Ruotsissa laki edellyttää julkisen vallan yhtiöiltä samaa julkisuutta kuin julkiselta vallalta muutenkin. Suomeenkin pitä säätää vastaava laki.

Lakia odotellessa kunnat voivat toimia jo nyt. Siksi Helsingin ja Espoon Vihreät esittävät, että länsimetron kaltaisten yhtiöiden yhtiöjärjestykseen pitää kirjata julkisuuslain noudattaminen.

Vaatimus ei koske markkinoilla toimivia yhtiöitä kuten Helsingin energia. Niillä voi olla perusteita pitää liikesalaisuuksia salaisuuksina. Mutta projektiyhtiöt ja kunnan palveluita tuottavat inhouse-yhtiöt ovat selvästi kunnan omaa toimintaa, eikä niiden toiminta saa olla salaista.

Alla vielä Vihreiden tiedote aiheesta:

Helsingin ja Espoon vihreät: Julkisten yhtiöiden toiminnan pitää olla läpinäkyvää – Länsimetron kaltaisissa yhtiöissä tulee noudattaa julkisuuslakia

Helsingin ja Espoon vihreät valtuustoryhmät esittävät, että kuntien omistamissa yhtiöissä noudatettaisiin jatkossa julkisuuslakia, eli yhtiön asiakirjat olisivat avoimesti kenen tahansa saatavilla.

Julkisuuslaki edellyttää kuntien toiminnan olevan julkista. Kuka tahansa voi pyytää kunnan asiakirjoja, ja ne on hänelle toimitettava, ellei salaamiseen ole laillista perustetta. Julkisuuslaki ei kuitenkaan koske kuntien omistamia osakeyhtiöitä, kuten Länsimetroa, vaan niiden toiminta voi olla osakeyhtiölain mukaisesti täysin salaista.

“On tärkeää muuttaa lainsäädäntöä siten, että julkisuuslaki laajennetaan koskemaan myös yhtiöitä, jotka kunta tai muu julkinen taho omistaa. Tämä tukisi demokratiaa ja päätöksenteon avoimuutta, kun tehtyjä päätöksiä ei voisi piilotella salaisten asiakirjojen taakse,” toteaa Otso Kivekäs “Ja kun laki ei tätä vielä vaadi, kunnat voivat silti toteuttaa periaatetta omistamissaan yhtiöissä”.

Avoin ja julkinen päätöksentekoprosessi parantaisi myös tiedonkulkua. ”Länsimetron tapauksessa keskeinen ongelma on ollut se, ettei tieto ole kulkenut tarpeeksi hyvin eri toimijoiden välillä, saati sitten kaupunkien valtuutetuille saakka,” jatkaa Kivekäs.

Kaupunkien omistamia yhtiöitä ohjataan ja valvotaan omistajaohjauksen kautta, jota antaa yleensä joko kaupunginhallitus tai sen konsernijaosto.

“Avoimuus ja läpinäkyvyys ovat välttämättömiä edellytyksiä vaikuttavalle ja johdonmukaiselle omistajaohjaukselle. Luottamushenkilöillä on oltava riittävästi tietoa voidakseen toteuttaa laadukasta omistajaohjausta ja tarvittavaa valvontaa. Avoimuus on myös kuntalaisten suuntaan toimivan demokratian edellytys,” painottaa Inka Hopsu

Ennen lainsäädännön muutosta avoimuutta ja läpinäkyvyyttä voidaan lisätä kaupunkien omin toimin. Osakeyhtiölaki ei sitä kiellä.

“Julkisuus voidaan toteuttaa kirjaamalla yhtiöiden yhtiöjärjestykseen, että niiden on toiminnassaan noudatettava julkisuuslakia vastaavasti kuin jos kyse olisi kunnan omasta toiminnasta. Kirjaus koskisi vain niitä kuntien yhtiöitä, jotka eivät toimi markkinoilla. Esimerkiksi Helsingin energiaa se ei siis koskisi,” päättävät Otso Kivekäs ja Inka Hopsu.

Yleiskaava ja minä

Viime päivinä minulla on ollut vaikeuksia ajatella asioita jotka eivät ole yleiskaava. Vietän päiväni puhuen siitä, kirjoittaen siitä ja yöni nähden siitä unia. Hyvässä ja pahassa, sekä sisällöstä että prosessista.

Ehkä on siis aika avata täälläkin muutamia ajatuksiani siitä, mitä minä tässä yleiskaavassa oikein näen.

Ensimmäinen ajatus: ilmastonmuutos on totta.

Me kaikki tiedämme sen. Mutta tiedosta on pitkä matka toimiin, ja ilmastonmuutos vaatii myös toimia. Vuoteen 2050 mennessä hiilidioksidipäästöt pitää saada nollaan, tai itse asiassa selvästi miinukselle: hiiltä pitää poistaa ilmasta enemmän kuin sitä sinne tuotetaan.

Kaupungissa suuret hiilidioksidilähteet ovat lämmöntuotanto, asunnot ja liikenne. Näistä liikenne on kysymys, johon voidaan merkittävästi vaikuttaa kaupunkisuunnittelulla: ihmisten välttämättömiä matkoja pitää saada lyhennettyä, eli kohteiden, joihin he säännöllisesti kulkevat, pitää olla lähempänä. Lisäksi liikkumisesta selvästi suurempi osa täytyy hoitua joukkoliikenteellä, pyörällä tai kävellen. Kumpikin näistä tarkoittaa, että rakentamisen pitää olla selvästi tiiviimpää, ja lähempänä seudun ydintä.

Tämä on minulle yksi yleiskaavan suurista lähtökohdista ja kantava ajatus jolla sitä pitää arvioida. Tiiviimpi kaupunki on ekologisempi kuin harvaan rakennettu. (ja se yksi tutkimus johon usein viitataan ei edes koske tätä, vaan vertaa kaupunkia maaseutuun, ja on sitä paitsi metodologialtaan päin prinkkalaa)

Toinen ajatus: Meitä tulee tänne lisää.

Lapsia syntyy joka vuosi edellistä enemmän. Omassakin yläkerrassani niitä nukkuu nyt kaksi. Muu Suomi ehkä hiljalleen harmaantuu ja väki vähenee, mutta Helsingin seudulla trendi on päinvastainen. Suuret ikäluokat ovat Helsingissä 25-30-vuotiaat.

Emme voi vain päättää, että Helsinkiin ei tule lisää ihmisiä. Tulee, jos tahtoo tulla. Kättäriltä, muualta maasta ja jatkuvasti enemmän myös maailmalta. Jollemme tee näille uusille helsinkiläisille tilaa, joutuvat he pitkin kehyskuntia, kun asuntopula Helsingissä pahenee. Asuminen Helsingissä on jo nyt kallista ja eriarvoistavaa. Minä haluan, että Helsinkiin voivat perustaa kotinsa kaikenlaiset ihmiset taustasta ja tuloluokasta riippumatta, ja haluan, että myös nykyisten helsinkiläisten lapset voivat halutessaan jäädä.

Ja vielä kolmas ajatus: maantieteelle emme voi mitään.

Helsingin keskusta on siinä missä se on. Keskustaa on sata vuotta yritetty siirtää Pasilaan, ilman sanottavaa menestystä. Korkeintaan se voi laajeta sinne. Erilaisilla seutukaavoilla ja metropoleilla on koitettu ratkaista kaupunkikehityksen ongelmia vuoskymmeniä, mutta kun visiosta päästään kartalle asti, ydinkysymykset eivät ole muuttuneet.

Jatkossakin Helsinki tulee olemaan kallioisella niemellä jossa tila loppuu aina kesken.

Uskon myös, että ihmiset ihan oikeasti haluavat asua kaupungissa. Eivät tietenkään kaikki, mutta moni haluaa – en ainoastaan minä. Ei tämä ole mikään savuinen, sumuinen kaupunki jonne on jouduttu pakosta, tai jonne ”ihmisiä asutetaan”. Tämä on kaupunki, jonne halutaan tulla ja koti josta halutaan olla ylpeitä. Töölö ei ole ”lapsille sopimaton kasarmi”, kuten 60-luvulla väitettiin. Kolmatta linjaa kävellessä en vaivu nostalgiaan, vaan kysyn, miten tätä voi tehdä lisää?

Suunnilleen tältä pohjalta olen ajatellut yleiskaavaa. Ja viimeiset viisi vuotta pyrkinyt vaikuttamaan siihen, että siitä tulisi mahdollisimman hyvä.

Ja se onkin monella tapaa hyvä, parempi kuin voisi toivoa.

Vintin kaavalaatikkoon on vuosien varrella ehtinyt kertyä muutamakin yleiskaava. — Okei, on mahdollista, että olen miettinyt yleiskaavaa hieman pitempäänkin kuin ”pari viime päivää”.

Kaavan perusajatus on tiivistäminen. Tehdään ekologisempaa ja toimivampaa kaupunkia rakentamalla lähemmäs. Käännetään 60 vuoden hajauttamistrendi ja katsotaan asioita uudesta näkökulmasta.

Keinoja on kaksi:

rakennetaan olemassa olevien talojen väleihin lisää taloja. Se on yleiskaavan tasolla riidatonta, kaikki kannattavat sitä. Mutta sitten niiden talojen kohdalla se on riitaisaa, varmaan yksikään hanke ei saa koko naapuruston hyväksyntää. Lisäksi se on hidasta.
Muutetaan moottoritiet kaduiksi ja rakennetaan niiden viereen, nykyisten melualueiden paikalle. Kaikki moottoritiet kehä ykkösen sisäpuolella. Joka ikinen.

Moottoritien purkaminen ja asuntojen rakentaminen tilalle on tämän yleiskaavan ydin. Se on symboli sille, miten vanha tuhoisa hajauttamiskehitys käännetään kohti kestävämpää tulevaisuutta. Siitä tässä on kyse.

No, kun kaava koskee koko kaupunkia, se koskee toki lukemattomaan määrään muitakin asioita. Moni kaavan ehdottama muutos on hyvä, osaan suhtaudun epäillen. Ja moni ehdotus on herättänyt myös vastustusta. Osa kritiikistä perustuu kaavan aitoihin huonoihin puoliin. Osa taas sen tuomaan uhkaan itse kullekin kritisoijalle. Ja osa ihan vain väärinkäsityksiin. Silti kaikki ne ovat osa kansalaiskeskustelua. Osa sitä vuorovaikutusta ja prosessia, jolla tällaiset päätökset tehdään.

Näkyvin kritiikki on korostanut, että uhattuja luontokohteita pitää suojella. Olen tästä täysin samaa mieltä. Helsingissä on jo ainakin vuosisadan vältetty metsänhakkuita, ja siksi metsämme, vaikka toki pieniä, ovat monet poikkeuksellisen hyvin säilyneitä vanhoja metsiä. Luonto sopii ja mahtuu kaupunkiin – paljon nykyistä laajemminkin, ja sillä on omat vaatimuksensa. Liito-orava pesii ullakoilla, mutta hakee ruokansa silti metsästä. Eikä huuhkajapesueelle käynyt Forumin kulmalla lopulta hyvin (vaikka huuhkajat noin muutoin pärjäävät Helsingissä).

Pidän myös arvokkaana, että ihmiset pääsevät halutessaan metsään. En missään tapauksessa ole luontoarvojen asiantuntija, siinä asiassa kuuntelen viisaampia. Sen sijaan liikkuminen luonnossa on minulle tärkeää myös henkilökohtaisesti. Liikun perheen kanssa paljon etenkin saaristoluonnossa, ja kun aiemmin syksyllä menin naimisiin, minulle oli tärkeää tehdä se nimenomaan metsäisessä saaressa Helsingissä. Kyläsaaren joutomaa on minulle rakas, vaikka onkin vain vanhalla kaatopaikalla kasvavaa koivikkoa. Vanhemman lapsen päiväkoti tekee viikoittain retkiä Rastilan metsään, jossa lapset kiipeävät puihin, rakentavat kävyistä labyrintin ja kaikkea sitä loputonta iloa, jota lapsi voi metsästä saada. On todella arvokasta, että Helsingissä päiväkotiryhmät pääsevät metsään. Ja kaikki muutkin niin halutessaan.

Ulkoilumaastoksi eivät toki sovi luonnonsuojelualueet, koska jokainen ulkoilija kuluttaa luontoa. Siksi tarvitsemme myös metsiä, joissa hyväksymme ihmisen jäljet.

Se mitä en ymmärrä, on vaatimukset pitää ihmiset poissa metsistä (varsinaisia suojelukohteita toki lukuun ottamatta). Että metsän lähelle ei saisi rakentaa, jotteivät ihmiset kulkisi metsissä. Minä haluan, että ihmiset voivat kulkea metsissä. Kun metsän viereen rakennetaan lisää, yhä useampi voi kulkea metsässä, ja metsän tuottama ilo ja hyöty siis vain kasvaa.

Ymmärrän myös argumentit, että taloudellinen tehokkuus ja yritystoiminnan edellytykset pitää huomioida. Kaupungin pitää voida elää ja kehittyä, ja aktiivinen yritystoiminta on se, johon seudun elinvoima perustuu.

Mutta niiden argumenttien pitää perustua faktoihin. Näyttäkää yksikin tutkimus, jonka mukaan kasvavat etäisyydet lisäävät tehokkuutta. Tai että kivijalkayrittäjyyden kannalta parkkipaikat olisivat hyvää kävely-ympäristöä tärkeämpi. Eivät lisää, eikä ole. Yleiskaavan perusperiaatteet ovat parhaan maallikkoymmärrykseni mukaan juuri niitä, jotka luovat taloudellista tehokkuutta, kukoistavaa yritystoimintaa ja lisää työpaikkoja, kestävämpään kaupunkiin.

Yleiskaavaan sisältyy ongelmansa ja riskinsä. Ymmärrän, että jotkut haluavat palauttaa sen valmisteluun, saadakseen tilalle jotain parempaa. En jaa heidän arviotaan. Uskon, että onnistuessaan he joutuisivat pettymään, ja nelisen vuotta myöhemmin käsillä olisi nyt tehtävää huonompi päätös.

Vihreät puolustavat keskuspuistoa – ja yleiskaavaa

Kirjoitin Helsingin sanomiin siitä, miksi uusi yleiskaava on merkittävä parannus Helsingille ympäristön, kaupunkirakenteen talouden ja liikenteen näkökulmasta. Samalla piti selventää sitä, miten päätösprosessi on mennyt, erityisesti koskien keskuspuistoa.

Vihreät puolustavat keskuspuistoa – ja yleiskaavaa

Jussi Tarkkanen (HS 22.8.) antaa ymmärtää, että yleiskaava olisi luonnon kannalta huono ja väittää että Vihreät olisi aktiivisesti ajanut keskuspuistoon rakentamista. En tiedä, mihin Tarkkanen käsityksensä perustaa, mutta totta se ei ole.

Keskuspuiston puolustaminen oli yksi vihreiden tärkeimpiä tavoitteita puolueiden välisissä neuvotteluissa. Onnistuimme vähentämään rakentamista 16 hehtaaria, mutta jäljellä on vielä 40-50 hehtaaria. Se on 4-5% keskuspuiston alasta, mikä saattaa kuulostaa vähältä, mutta silti enemmän kuin olisimme halunneet. Vihreillä on valtuustossa 19 paikkaa 85:stä, emmekä me voi yksin sanella kaupungin päätöksiä.

Kokonaisuutena uusi yleiskaava on valtava askel eteenpäin Helsingille. Viimeiset puoli vuosisataa Helsingin seutua on hajautettu yhä laajemmalle alueelle ympäri Uuttamaata luoden epäekologista, kallista ja luontoa tuhoavaa kaupunkirakennetta. Helsingin uudessa yleiskaavassa kurssia käännetään, ja rakentamista keskitetään lähemmäs keskustaa ja jo rakennetuille alueille. Auton käyttöön pakottavaa kaupunkirakennetta korvataan hyvin palvelevalla joukkoliikenteellä ja pyöräily-yhteyksillä.

Yleiskaavassa keskustaa lähimmät moottoritiet muutetaan kaduiksi, “bulevardeiksi” , joilla autoliikennettä hillitään. Ruuhkat eivät pahene, koska moottoritiet päättyvät nytkin katuihin, joille autojen täytyy mahtua. Samalla saadaan asuntoja 80 000 ihmiselle, jotka voivat kulkea ratikalla auton sijasta. Jos bulevardeja ei rakenneta, ihmiset pakotetaan asumaan kauempana ja kulkemaan autolla. Ruuhkat pahenevat, hiilidioksidipäästöt lisääntyvät ja luontoa tuhoutuu enemmän.

Yleiskaavassa on useita yksityiskohtia, joista en pidä, mutta kokonaisuus on silti suuri parannus. Osaa ongelmista voidaan korjata myöhemmissä asemakaavoissa.Yleiskaava tekee Helsingistä vihreämmän, ja siksi Vihreät kannattavat yleiskaavan hyväksymistä.

Otso Kivekäs
Puheenjohtaja
Vihreä valtuustoryhmä

Uudet terroristit ja kuinka heidät voitetaan

Eilen iltapäivällä mielenterveysongelmista kärsivä brittimies ampui sosiaalidemokraattisen labour puolueen kansanedustajan West Yorkshiressä, Englannissa. Mies tiettävästi huusi ”Britain First” murhaa tehdessään.

Britain First on brittiläinen äärioikeistolainen puolue, joka katsoo puolustavansa todellista brittiläisyyttä, suhtautuu ihailevasti väkivaltaan ja haluaa aloittaa pyhän sodan. Britain First on kiistänyt olevansa millään tapaa osallinen murhassa.

Viime sunnuntain vastaisena yönä henkisesti epävakaa afganitaustainen amerikkalaismies tappoi 50 ihmistä homoklubilla Orlandossa, Floridassa. Kesken murhatyön mies soitti hätänumeroon ja julisti toimivansa ISISin nimissä.

ISIS on Irakista lähtöisin oleva sotilaallinen ja terorristijärjestö joka katsoo puolustavansa todellista islamia, suhtautuu ihailevasti väkivaltaan ja julistaa käyvänsä pyhää sotaa lähi-idässä ja koko maailmassa. ISIS ei todennäköisesti ollut millään tavoin tietoinen tai osallinen terrori-iskuun.

En ole mikään terrorismitutkija, mutta näissä tapauksissa on aika paljon samaa.

Britain First ja ISIS ovat monin tavoin erilaisia, enkä yritä samaistaa niitä. Kuitenkin niiden kokemus ”pyhästä” tehtävästä, väkivallan hyväksyntä ja ylläkuvatut seuraukset ovat hyvin samankaltaisia. Utøyan murhat 2011 ja eurooppalainen ”vastajihadismi” noudattavat myös pitkälle samaa kaavaa. Tämä on nykypäivän ”hajautetun terrorismin” kuva.

Toisen maailmasodan partisaanitoiminnassa taustalla oli yleensä keskitetty johto, jolla oli sotilaallinen strategia ja päämääriä. Partisaaniryhmät panivat suunnitelman toteen ja tekivät terroritekoja ylempiensä käskyjä totellen.

70-80-luvun terroristiliikkeet koostuivat tyypillisesti itsenäisistä soluista, jotka pyrkivät ymmärtämään yhteisen ideologian ja strategian, mutta toteuttivat sitä itsenäisesti, niin, että yksi kiinnijäänyt solu ei voinut paljastaa toista.

Tämän päivän hajautetussa terrorismissa me näemme poliittisen liikkeen, joka julistaa vihan ideologiaa, ja nostaa esiin vihollisia, jotka se näkee tulossa olevan tuhon syypäiksi ja uhiksi pyhälle tehtävälle. Sen sanoman kuulee joku epävakaa mies, tarttuu aseisiin, ja käy propagandassa maalattujen kohteiden kimppuun. Poliittinen liike ja terroriteot eivät suoraan liity toisiinsa mitenkään. Mutta ne sopivat hyvin yhteen.

Kehitys ei ole uniikki. Melko vastaavan kehityskulun keskusjohdetusta yhä hajaantuneempaan organisaatioon ovat kokeneet myös elinkeinotoiminta ja kansalaisliikkeet tiedonvälityksen välineiden kehittyessä.

Onkin syytä pelätä, että vastaavia terroritekoja tulee vielä lisää.

Last man standing

Toisaalta yhdistelmä väkivaltaista ideologiaa julistavaa liikettä ja siitä riippumatta yksin aseisiin tarttuvia epävakaita miehiä ei ole uusi. Ajatellaanpa Fennomaaniaktivisteja ja Eugen Shaumania.

Sekä tuoreissa että vanhoissa hajautetun terrorismin ideologioissa on muutamia yhteisiä piirteitä:

Epätoivo. Jokin pyhä tai todella arvokas on uhattuna, lähes sortumisen partaalla tai jo tuhoutumassa. Islamin arvot, länsimainen sivistys, Britannia, Suomen autonomia.
Yksinäiset urheat soturit puolustavat sitä hyökkääjien loputonta joukkoa vastaan. Macho soturikultti.
Vihollisia ei ole vain ulkona, vaan nimenomaan sisäiset viholliset ovat suuri uhka.
Arvokonservatismi. Kaikki hyvä on menneisyydessä, ennen oli paremmin.

En nyt tarkoita, että jokin näistä piirteistä, tai välttämättä edes kaikki yhdessä, tekisi jostain ideologiasta vastuullisen yksittäisten sekopäiden toimista. Mutta toisaalta poliittinen liike, joka ei halua synnyttää ympärilleen hajautettua terrorismia, pystyy epäilemättä estämään sen. Riittänee kun ei rakenna paranoidia uhkakuvaa, ei ihannoi yksilöllistä sankaruutta tai ennen kaikkea ei osoittele kohteita, joiden poistaminen jotenkin ratkaisisi ongelmat.

Terroristin maalaaminen uljaaksi mieheksi joka sankarillisesti puolustaa pyhiä arvoja voi yllyttää henkisesti epävakaita yksilöitä.

Kuinka terroristi voitetaan?

Terrorismin analyysini on ehkä lähinnä hahmotelma, mutta vastaavasti ratkaisuunkin tarjoan ajatuksen luonnoksia.

Kun hajautetun terrorismin ongelma on yhdeltä puolelta poliittinen, toiselta rikollinen, ratkaisuissakin täytyy olla monta puolta.

Perinteisempän terrorismiin, Pariisin ja Brysselin iskujen kaltaiseen, perinteiset poliisityön ja antiterrorismin keinot tepsivät. Jos Belgian valtio olisi toimintakykyisempi, iskuja ei ehkä olisi koskaan pystytty tekemään. Hajautettu terrosimi on vaikeampaa. Telekuuntelu ei paljon auta, kun mitään varsinaista kommunikaatiota ei ole, ja se mitä on, on täysin julkista. Mutta modernit data-analyysipohjaiset työkalut saattaisivat toimia paremmin, en niitä riittävästi tunne.

Politiikan puolella uskon, että vastaus on toivo. Yksinäiset ahdistuneet terroristit lähtevät puolustamaan maailmaa, joka on uhattuna, lähes sortumassa. Maailmassa, joka etenee kohti yhä valoisampaa tulevaisuutta, heillä ei ole roolia, ei ehkä ahdistustakaan.

Tarvitsemme maailman, jossa tulevaisuus on parempi. Maailman, jossa jokainen voi nähdä edessään polun eteenpäin. Tarvitsemme kansainvälisen järjestyksen, joka ei rakenna ihmisille umpikujia, vaan mahdollisuuksia. tarvitsemme talouden, jossa tulevaisuus on mahdollisuus eikä uhka. Ja tarvitsemme politiikkaa, joka puhutaan siitä miten maailmasta tehdään parempi. Politiikkaa, joka on konkreettisia tekoja ja symbolisia viestejä. Uusia koteja perheille, ystäviä vanhuksille ja lakeja, jotka tunnustavat ihmisarvon.

Sellaista politiikkaa minä haluan olla tekemässä. Ja haluan sinut mukaan, koska meidän on voitettava tämä kamppailu.

Mene siis lähimmän ihmisen luo, hymyile ja keskustele, miten voitte tehdä maailmasta paremman paikan. Siitä se lähtee.

17.6.2016. Teksti on kirjoitettu yön pimeimpinä tunteina ja auringon ensi säteiden valossa.

Raide-Jokeri on historiallinen päätös

Kaupunginvaltuusto hyväksyi tänään yksimielisesti Raide-Jokerin rakentamisen, kaikkien kehuessa päätöstä.

Kun tulin Helsingin politiikkaan 2011, kirjoitimme Mikko Särelän ja Siru Kauppisen kanssa,miten Helsingin seudulle pitäisi tehdä pikaratikoita eikä pelkästään metroa. Nyt ensimmäinen silloin esittämistämme ratikoista päätettiin rakentaa! Ohessa puheenvuoroni, miksi tämä päätös on historiallinen askel.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut.

Olemme tänään tekemässä historiallista päätöstä. Raitioliikenne alkoi Helsingissä 1891, 125 vuotta sitten. Silloin vielä hevosten vetäminä, mutta pian jo sähköllä.

Ratikat olivat kuitenkin välillä jo lakkautusuhan alla. 1951-1953 suljettiin ja purettiin pois esikaupunkiraitiotiet Haagasta, Kulosaaresta ja Pasilasta. siitä 70-luvulle asti suunniteltiin ratikoiden lakkauttamista, koska metrohan tulee kohta, ja bussit ovat ratikoita nykyaikaisempia. Oli lähellä, ettemme kokeneet Turun ja monen jenkkikaupungin kohtaloa.

Vaikka ratikat päätettiin säilyttää, ja uusia vaunuja on sen jälkeen tilattu jo kolme kertaa, radan ja liikennesuunnittelun tekniikka on meillä jäänyt pääosin 50-luvulle.

Muualla Euroopassa alkoi ratikoiden renesanssi, kun Strasbourgiin avattiin moderi raitiotie 1994. Sen jälkeen uusia, teknisesti nykyaikaisia ratikoita on rakennettu kymmeniin kaupunkeihin Euroopassa, pohjoismaisina esimerkkeinä mm. Bergen ja Tukholma. Erona perinteisiin systeemeihin on ainakin junamalliset vaihteet, parempi esteettömyys, raitioliikenteen sujuvuuden takaava liikennesuunnittelu ja pitkät, usein noin 50-metriset vaunut.

Euroopan raitkkaporjektit ovat aina myös kaupunkikehitysprojekteja, joissa rakennetaan uutta asumista ja parannetaan kaupungin liikenneverkostoa. Tukholman Tvärbanan muistuttaa monella tapaa Jokeria mahdollistaen kantakaupungin laajentamista ulospäin.

Samaan aikaan Helsingissä, Jokerin suunnittelu aloitettiin vuonna 1990, 25 vuotta sitten.

Hyvät valtuutetut, tässä on pidetty todella monia hyviä puheenvuoroja, joissa kehutaan Raide-Jokeria. Kaikki nuo kehut ovat totta. Jokeri mahdollistaa lisäasuntojen rakentamisen 40 000 asukkaalle hyvällä paikalla. Jokeri tekee raideliikenneverkostamme ensimmäistä kertaa oikean verkon, jossa kaikkia matkoja ei tehdä keskustan kautta. Jokeri mahdollistaa tiiviin kaupungin laajentamisen vanhan kantakaupungin ulkopuolelle. Jokerin matkustajamäärä nousee nykyisestä 40 000 matkustajasta – suuri määrä bussilinjalle – 100 000 matkustajaan.

Jokeri tekee parempaa kaupunkiympäristöä ja tuo uusia asuntoja. Käskynhaltijantie aika erinäköisenä kuin nykyään.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut,

Tervehdimme ilolla päätöstä, jonka nyt teemme. 125 vuotta raitioliikenteen avaamisesta ja 25 vuotta Jokerin suunnittelun aloittamisesta, raitioliikenne palaa esikaupunkeihin.

Päätöksemme asettaa myös uuden standardin sille, miten ratikoita Helsingissä suunnitellaan ja tehdään. Jatkossa samalla modernilla tavalla pitää tehdä myös linja Laajasaloon, Malmin kentälle ja uudet runkoratikat muistakin suunnista keskustaan, myös nykyisellä ratikkaverkolla.

Tällä päätöksellä me rakennamme Helsinkiä, johon kaikki ovat tervetulleita. Kaupunkia, jossa on ihmisille asuntoja, jossa heillä on varaa asua ja jossa he voivat liikkua. Kiitos siitä.

Keskuspuiston puolesta

Helsingin uusi yleiskaava on monella tapaa todella hyvä. Se mahdollistaa tiiviimmän kaupungin rakentamisen, tukee kestäviä kulkumuotoja ja jättää tarpeeksi vapautta asemakaavavaiheeseen. Monet Vihreidenkin vuoskymmeniä ajamat asiat ovat ottamassa siinä ison askeleen eteenpäin.

Se ei kuitenkaan ole täydellinen. Yksi sen ongelmakohdista on keskuspuisto.

Keskuspuisto on ollut Helsingin kaavoissa ainakin vuodesta 1911. Välillä leveämpänä, välillä kapeampana. Vuoden 1960 yleiskaavasta alkaen keskuspuistoa on kantanut ajatus, kuinka metsää pitkin voi kävellä vaikka Lappiin saakka.

Keskuspuisto eri vuosien yleiskaavoissa. Kuva Pentti Murole

Keskuspuisto ei ole luonnonsuojelualue, eikä sen pidäkään olla. Keskuspuisto on tavallinen, melko luonnontilainen metsä keskellä kaupunkia. Metsä, johon ihmisten on helppo mennä. Kun puolustamme keskuspuistoa, puolustamme ennen kaikkea ihmisten mahdollisuutta mennä metsään. Kävellä, hiihtää, pyöräillä, ratsastaa, kerätä marjoja ja sieniä. Lasten oikeutta löytää ketun jäljet ja vanhusten oikeutta kuulla mustarastas.

Yleiskaavassa keskuspuiston reunoille ollaan rakentamassa. Kaava on piirretty 100×100 metrin ruutuina, joten siitä ei suoraan näe, tarkalleen paljonko sen perusteella saisi rakentaa. Mutta ihan selvästi mennään keskuspuistoon Hämeenlinnanväylän varressa ja myös Metsäläntien pohjoispuolella.

Keskuspuisto yleiskaavassa. Alla kuultaa läpi Helsingin peruskartta. Kuva kartta.hel.fi

Sananen Vihreiden kannasta keskuspuistoon: Vihreät ovat aina puolustaneet keskuspuistoa, ja Vihreät tulevat jatkossakin puolustamaan keskuspuistoa.

Jos me päättäisimme asiat yksin, yleiskaava olisi eri näköinen. Bulevarditkin on mahdollista tehdä erilaisilla tavoilla. Esimerkiksi pro Helsinki 2.0 -vaihtoehtosuunnitelmassa Hämeenlinnan bulevardi on tehty kajoamatta keskuspuistoon ollenkaan tässä mittakaavassa. Katualueesta on tehty kapeampi ja siirretty sitä vähän länteen, jolloin keskuspuistoon mennään vain noin yhden 45m korttelirivin verran.

Pro helsinki 2.0 vaihtoehtokaavassa Hämeenlinnanväylän bulevardi on mukana, mutta rakentamista on nykyisen puiston alueella selvästi vähemmän. Kuva Urban Helsinki

Liikennesuunnittelun Grand old man Pentti Murole hahmottelee myös mallia, jossa mennään puistoon vain vähän, eikä hankalimmassa kohdassa ollenkaan.

Me emme kuitenkaan päätä asioita yksin.

Syksyllä käytiin puolueiden välillä neuvottelut yleiskaavasta. Vihreille tärkeintä oli puolustaa luontokohteita kaikkialla kaupungissa. Toimme neuvotteluihin listan luontokohteita, joissa halusimme ruskeita rakentamispikseleitä pois ja vihreitä luontopikseleitä tilalle. Yksi kohteista oli keskuspuisto.

Neuvotteluissa saimme keskuspuistosta pois 6 hehtaaria suunniteltua rakentamista. Alkuperäinen ehdotus olisi katkaissut puiston Pirkkolan kohdalta lähes kokonaan. Ei sillä nyt suorastaan ylpeillä voi, mutta 6 hehtaaria enemmän metsää on kuitenkin 6 hehtaaria enemmän.

Lisäksi saimme lainvoimaiseen pääkarttaan oikeusvaikutteisen vaatimuksen ”Virkistys- ja viheralueiden kehittämisessä huomioidaan yleiskaavan teemakartalla esitetty metsäverkosto. Lähtökohtana on säilyttää verkoston metsäinen luonne.”

Keskuspuisto on osa metsäverkostoa, ja yleiskaava siis vaatii sen pitämistä metsänä. Tämä tukee jatkossa meidän ja kaupunkilaisten esittämiä vaatimuksia pitää keskuspuisto metsänä, ja että puistoa ei saa katkaista.

Metsäverkko — Metsäverkosto yleiskaavaan kaupunkiluonto-kartassa. Vihreällä katkoviivalla merkityn metsäverkoston metsäinen luonne pitää yleiskaavan mukaan säilyttää.

Tarkoittaako tämä siis, että keskuspuisto on nyt turvattu ja kaikki on kunnossa? Ei se kyllä valitettavasti tarkoita.

Yleiskaava käsitellään tänä keväänä kaupunkisuunnittelulautakunnassa vielä uudelleen, ennen päätöstä kaupunginvaltuustossa. Aiomme siinä yhteydessä nostaa uudelleen esiin kyysmyksen keskuspuistosta. Bulevardi voidaan toteuttaa, mutta ei millaisena tahansa. Haluamme muuttaa lisää ruskeita ruutuja vihreiksi ainakin Haagan ja Pirkkolan välisessä metsässä. Suunniteltu bulevardi voisi loppua hiukan aiemmin, suunnilleen Pirkkolan urheilupuiston kohdalla, kun ratikka kääntyy yleiskaavassa kohti Haagaa.

Yleiskaavan perusteella ei saa rakentaa Helsingissä yhtäkään taloa, vaan aina tarvitaan asemakaava. Asemakaava on se vaihe, jossa määritellään miten yleiskaavaan piirrettyjä ruutuja tulkitaan. Kulkeeko reunimmaisin talorivi ruskeiden kärkien kautta leikaten vihreitä ruutuja, vai ehkä vihreiden kärkien kautta jättä ruskealla merkitty aluetta puistoksi. Tällä on suuri merkitys.

Meidän näkemyksemme on, että yleiskaavaa pitää tulkita niin että puistoa säilyy mahdollisimman paljon, ei niin että rakennetaan niin leveälle kuin mahdollista. Vihreisiin ruutuihin ruskeiden vieressä ei saa rakentaa, vaan sen sijaan puiston pitää ulottua ruskeiden ruutujen puolelle. Tämä on kysymys, joka ratkaistaan asemakaavassa, ja tulemme asemakaavan kohdalla pitämään niitä esillä.

Nämä ovat osatavoitteita, joiden eteen teemme töitä nyt ja tulevina vuosina. Jotta keskuspuisto olisi riittävän suuri, ja mahdollisimman moni voisi kävellä kotoaan metsään, tai pyöräillä metsän läpi töihin.

Olemme valmiita hyväksymään rakentamisen joihinkin kohtiin keskuspuiston reunoilla, jos se samalla rauhoittaa keskuspuistoa moottoritien melulta, eikä uhkaa puiston metsäistä olemusta tai käyttöä. Tällaista on politiikan realismi. Jos ei hyväksy mitään, tuskin myöskään saa mitään aikaan, päätökset tehdään silloin muualla.

Mutta samalla haluamme varmistaa, ettei tämä ole alku kehitykselle, jossa keskuspuistoa nakerretaan pala palalta, kunnes jäljellä on vain yksinäinen puurivi. Näinhän oli käymässä 60-80-luvuilla, ja se riski on edelleen olemassa.

Siksi kannatamme aloitetta kansallisesta kaupunkipuistosta Helsinkiin. Kansallinen kaupunkipuisto on kansallispuistoon verrattava puisto, jonka rajat on turvattu kaupunkia vahvemmilla voimilla – valtio kieltää sen muuttamisen.

Arvostan suuresti kaupunkisuunniteluviraston osaamista, ja ymmärrän Helsingin kaupungin halun pitää kaavoitus omissa käsissään ilman muiden sekaantumista. Mutta nyt keskuspuistosta käyty keskustelu osoittaa, että joskus on hyvä määritellä selvät rajat ja pitää niistä kiinni. Keskuspuistokin tarvitsee rajat, joiden muuttaminen ei enää ole Helsingin kaupungin käsissä.