Kirjoittajalta Otso Kivekäs

PyörällÄ vai metrollA

Tämän päivän osalta vastaus on, että ei kummallakaan.

Pyörän kumi puhkesi viime viikolla. Kun jaksoin lopulta kaivaa pyörän sulanen lumen alta esiin ja kantaa sisään, huomasin, että paikat ovatkin lopussa. Ja kun lainasin broidipuolelta paikan, huomasin, että reikiä olikin kaksi. Kumissa suoraan pystyssä oleva 3 sentin naula oli läpäissyt sisäkumin kokonaan. Ei viiltosuojattu (ulko)kumikaan näemmä kaikkea kestä.

Näin ollen pyörä odottaa edelleen paikkaajaansa. Sivumennen sanoen on aivan älytöntä, että pyöränpaikkapaketissa on suunnilleen kolme paikkaa, kun liimaa, hiekkapaperia ym sadalle sadalle paikalle riittävästi. Broidi käyttää tarra-paikkoja joissa on liima valmiiksi. Jos se pitää hyvin, taidan siirtyä itsekin niihin jatkossa. Melko näppärää oli kiinnittää se.

Metron taas valtasi vedenpaisumus. Kyse lienee Pisara-radan alotustöistä; seuraavaksi pitäisi palkata ruotsin puolustusvoimat etsimään tunnelista sukellusveneitä jotta saadaan sinne kalustoakin.

Kirjoitankin tätä ratikassa. Vieressäni istuu hieman haisevamman puoleinen vanhempi herrasmies yskien sikaflunssaa tai stten vain tupakan pilaamia keuhkojaan ympäristöön. Kutonen sattui tulemaan ennen kasia, joten menen sitten sillä, vaikka matka kestääkin ja toisessa päässä joutuu vähän kävelemään. Täytyy kyllä myöntää että melko täyttä on.

Näistä kolmesta työmatkatavasta, pyörästä, metrosta ja ratikasta, suosikkini esteettisenä elämyksenä on lopulta raitiovaunu. Inhimillinen teknologia ja kanssakäyminen, sanalla sanoen kaupunki, tulee siinä iholle vahvemmin kuin vaihtoehdoissa.

Silti kuljen yleensä pyörällä, koska se on niin paljon nopeampaa, terveellisempää ja ekologisempaa (eikä jää esteettisenä kokemuksena paljoa jälkeen kuitenkaan). Enkä voi kuin sääliä autoihinsa ahdettuja ihmisiä, jotka joutuvat kokemaan kaupunkitilan peltilaatikkonsa kapeasta ikkunasta joka päästää lävitseen vain uhan ja esteen kokemukset.

Anarchist ex machina

Stieg Larssonin kirjassa Män som hatar kvinnor kirjailijan alter-ego, idealistinen vasemmistolainen (trotskilainen, vaikkei sitä sanota) toimittaja Mikael Blomkvist ratkaisee 40 vuotta vanhaa murhaa ja siinä sivussa kiusaa talousrikollisia. Ei aina lain kirjaimen rajoissa, mutta ehdottoman moraalisesti.

Sekopäätä naistentappajaa ei voi kuitenkaan päästää kävelemään pois, eikä vankilatuomiokaan olisi tyydyttävä ratkaisu, koska Blomkvist/Larsson suhtautuu lähtökohtaisen vihamielisesti Ruotsin oikeuslaitokseen. Jonkun pitää kostaa tapettujen puolesta. Syyllisen pitää kuolla. Kärsien.

Kuvaan astuu Lisbeth Salander, nuori, melko hullu, menneisyytensä riivaama, radikaali ja selittämätön. Lisbeth voi tappaa pahiksen, ja se on ihan okei.

Anja Snellmannin kirjassa Safari Club Sovinisti Ukri Koskela vainoaa eläinlääkäri Helena Valvetta. Valveen hiukan sisäänpäinkääntyneeseen rooliin ei kuulu nousta kiusaajaa vastaan, eikä se olisi sopinut kirjan teemaankaan, Snellmann kun ei halua ihannoida taistelupuhetta.

Kuitenkin jonkun pitää karsia Darwininsa väärin lukeneet miehet evoluutiosta. Ei käy, että Ukri saisi Helenan savustettua ulos työpaikastaan. Eikä oikeuslaitosta voida vetään mukaan soppaan, koska se sotisi kirjan sanomaa vastaan. Tarvitaan pahantekijän kuolema, tuo kirjallisista tehokeinoista vanhin, alleviivaamaan että Ukri on väärässä (Kirjallisuuudessa trial by combat on vakiintunut käytäntö ja kaikkivaltias kirjailija suo voiton sille jonka asia on oikea).

Kuvaan astuu Viiru, nuori eläinaktivisti, feministi, melko hullu, radikaali ja selittämätön. Viiru voi hoidella Ukrin. Se ei sotke Helenan hahmoa, mutta oikeus toteutuu.

Tämän kirjallisen apparaattin voisi nimetä anarchist ex machina. Kun päähenkilö on liian hyvis tappaakseen pahikset, mutta heidät pitä kuitenkin saada hengiltä, lisätään kirjaan anarkisti. Enemmän tai vähemmän päähenkilön puolella oleva selittämätön koston enkeli, joka keneltäkään kyselemättä ja autonomisesti toimii kirjailijan palkkatappajana ja hoitaa likaisen työn.

Kikassa on riskinsä. Mystinen ja ambivalentti hahmo voi osoittautua päähenkilöä kiinnostavammaksi. Larssonin trilogian kaksi seuraavaa osaa eivät oikeastaan olleetkaan dekkareita, vaan mässäilyä Lisbeth Salandertin hahmolla. Snellmann ilmeisesti hillitsi itsensä, koska oli jo fantasioinut miesten listimisellä tarpeekseen Pelon maantieteessä.

Puolue

Tein tässä taannoin ehkä hieman yllättävän ratkaisun, ja liityin puolueeseen. Tarkemmin sanoen olin perustamassa yhdistystä Tieteen ja teknologian vihreät – Viite.

Viitteen tarkoitus on toisaalta tuoda teknistä ja tieteellistä tietoa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon (etenkin Vihreisiin), ja toisaalta lähentää vihreitä ”insinöörimaailmaan”. Käytännössä siis esimerkiksi potkia puoluetta järkevämpään suuntaan IPR-kysymyksissä.

Vanhana anarkistina en juuri usko puolueisiin tai parlamentaariseen politiikkaan. Olen suhtautunut siihen nihilistisesti jo niin kauan, että minua ei oikeastaan ihan kauheasti hetkauta mitä eduskunnassa tapahtuu. Se on aina sitä samaa peliä niillä samoilla sännöillä, eikä se synnytä mitään uutta tai mielenkiintoista.

Sen sijaan kaipasin tilaa tietynlaiselle keskustelulle. Keskustelulle, jossa fiksut ihmiset pyrkivät tekemään maailmasta parempaa konkretian kautta, ei vain viinilasillisen painikkeeksi (ja ei, blogikeskustelu ei todellakaan ole kelvollinen substituutti).

En osaa mitään fiksua taustateoriaa, tai sopivaa terminologiaa tämän selittämiseen, mutta minulla on aika selvä sisäinen näkemys siitä miten, sanotaan nyt ”poliittista edistystä” (huono termi mutta menkööt), voidaan luoda. Muutos ei lähde yksilöistä, jotka valaistuvat itsekseen. Se ei myöskään synny komiteatyönä tai marssiessa lippujen liehuessa. Sen sijaan tarvitaan poliittisen yhdessäolon ja keskustelun tiloja, joissa ei taistella kysymyksistä, mutta ei myöskään pyritä sovittelemaan ristiriitoja, vaan yhdessä luomaan jotakin uutta. Vähän kuin think tankin idea puhtaimmillaan, ilman siihen Jenkeissä kuuluvaa likakaivo-osuutta.

Sellaisia tiloja on pirun harvassa. Mutta niitä on mahdollista luoda. En osaa sanoa täsmälleen miten, mutta fiksuilla ihmisillä, avoimuudella ja yhteisillä tavoitteilla on sen kanssa paljon tekemistä. Ja siinä miten minä hahmotan poltiikkaa, näillä luovilla tiloilla on suuri merkitys, oikeastaan kaikki muutos syntyy niistä. Reaktiiviset rakenteet, kompromissielimet ja sen sellaiset vain toistavat saamiansa vaikutteita.

Ajattelin että ehkä Viitteestä voisi tehdä tälläisen tilan. Että se saattaisi olla kokeilemisen arvoista.

Miksi ihmiset puhuvat eri kieliä, kun kaikki kuitenkin ajattelevat englanniksi?

Tohtori Cartwright kuvasi artikkelissaan vuonna 1851 psyykkisen sairauden nimeltä drapetomania (kreik. drapetes = karkuri, mania = hulluus, karkuruushulluus siis), joka selitti miksi orjat karkasivat heidän parastaan ajattelevilta isänniltä. Wikipedian mukaan ”Monet orjanomistajat uskoivat parantavansa orjien elämää, eivätkä siten käsittäneet miksi jotkut halusivat karata.”

Ovatko orjanomistajat oikeasti voineet ajatella noin? Vai onko kyse vain poliittista propagandaa varten tehdystä hölynpölytieteestä, johon juuri kukaan ei tosissaan uskonut? Tätä ilmeisesti pohtii joku muukin.

Tähän voidaan otaa kaksi eri kantaa, kutsun niitä nyt (kiusallani) positivistiseksi ja relativistiseksi. Positivistiselta kannalta katsottuna on täysin uskomatonta että joku voisi ajatella noin omituisesti. Onhan se aivan ilmeistä, että orjat kärsivät ja kaipasivat vapauteen. Kyseessä täytyy siis olla poliittinen propaganda tai jonkun myöhemmin kehittämä olkinukke. Positivistinen kanta on karrikoiden, että toiset ajattelevat niin kuin minäkin, onhan se aivan ilmeistä mikä on järkevää!

Relativistinen kanta taas lähtee siitä että toiset (so. orjanomistajat) ajattelevat aidosti toisin, yhteismitattomista lähtökohdista, ja heidän ajattelunsa käsittäminen voi olla minulle mahdotonta. Korkeintaan siihen voi koittaa eläytyä. Tämä sitten johtaa kaikenlaiseen eläytyilyyn ja hullunkuristen uskomusten kehittelyyn siitä miten muut ajattelevat. Tarpeeksi jatkamalla päästään siihen, kuinka orjat eivät halua karata, koska heidän ajattelunsa lähtee siitä että he ovat orjia…

Pohjimmiltaan kyse on siis siitä, missä määrin muut voivat ajatella toisin kuin minä. Ja totuus on tietenkin tapauskohtainen. Ihmisillä selvästikin on taipumus kuvitella muiden ajattelua samanlaisemmaksi kuin se onkaan: sellaista toiseutta, josta ei ole omakohtaista kokemusta, on vaikea kuvitella. Toisaalta jotkin ajatusradat tuntuvat olevan koodattu geeneihimme. Esimerkiksi insestitabu on melko universaali.

Kirjoituksen otsikko on lainaus jostain, minulla ei enää ole aavistustakaan mistä, mutta se meni sanatarkasti noin ja sanoja oli joku jenkki. Se sopii aiheeseen kahdellakin tavalla hyvin. Ensinnäkin se on esimerkki absurdiin asti kärjistetystä positivistisesta ajattelusta. Toisekseen en oikein osaa päättää, voinko uskoa että se olisi aito kommentti, vai onko sen pakko olla vitsi. Onko typerää Amerikka-vihaa uskoa että (edes jotkut) jenkit voivat olla noin tyhmiä, vai onko typerää idealismia kuvitella, ettei noin typeriä ihmisiä olisi olemassa?

Itse ratkaisen ongelman niin, että en oikeastaan tiedä, kysymys jää avoimeksi. Kestän ilmeisesti ambivalenssia kohtuullisen hyvin. Sen sijaan tohtori Cartwrightilla oli toinenkin kätevä diagnoosi, joka ehkä sopisi tälläiseen päättämättömyyteen, dysaethesia aethiopica.

Minä en harrasta pyöräilyä

Ylipäänsä en ole urheilullinen ihminen: intressini ovat pikemminkin muualla. Siinä määrin kuin voin sanoa harrastavani urheilua, kyseeseen tulevat kamppailu- ja tanssilajit. Niiden liikekieli on mielenkiintoista.

Silloin harvoin kun tekee mieleni lähteä ulos lenkille, valitsen rullaluistimet, tai jos sää ei salli, juoksen. Olen viimeeksi ollut pyörälenkillä tai ylipäänsä pyöräillyt huvikseni joskus ylä-asteella.

Pyöräilen joitakin tuhansia kilometrejä vuodessa, mutta se on minulle kätevä tapa liikkua paikasta toiseen, ei mitään muuta. Uskoakseni kaltaisiani pyöräiljöitä on (ainakin Helsingissä) melko paljon. Maailmaa ei vaan selvästi ole suunniteltu meitä varten.

Pyörät

Pyörät on suunniteltu harrastekäyttöön, ei kulkuneuvoiksi. Esimerkiksi suurin osa (uusista) pyöristä tunnutaan myyvän ilman lokasuojia, ja kaikki lokasuojat mitä markkinoilta saa, suojaavat vähemmän kuin 80-luvun mallit. Vielä heikompi on tilanne ketjusuojien kanssa. Ilmeisesti sellasia vanhanaikaisia ketjusuojia, joiden kanssa voisi käyttää muita kuin mustia housuja, ei enää tehdä lainkaan. Ainoa malli on pieni rengas, joka estää lahkeen valumisen ketjujen väliin, mutta ei rasvan leviämistä lahkeeseen.

Myös suurin osa sautloista on suunniteltu siitä lähtökohdasta, että pyöräilijällä on pehmustetut housut. 😮

Vaikkapa alamäkipyöräilyä (downhill biking eli DH, laskettelurinteitä tms lujaa alas ja hissillä taas ylös) harrastaessa on ilmeistä, että lokasuojat olisivat tiellä ja ketjusuoja samaten. Ja fillarilähetti ei halua yhtän hajoavaa osaa jonka voi välttää. Mutta jos pitää pyöräillä asiakaspalaveriin ja näyttää perillä säälliseltä, ne ovat välttämättömyys.

Oikeastaan haluaisin sellaisen pyörän, jolla voi tarvittaessa pyöräillä vaikka puku päällä, mutta jolla pääsee silti melko lujaa.

Pyörätiet

Helsingin pyörätiet ovat tietenkin suurelta osin satunnaisia, ja yksinkertaisesti huonosti suunniteltuja aivan riippumatta siitä mitä päämääriä varten ne on tehty. Mutta ei voi välttyä huomaamasta, että pyöräily on suunniteltaessa mielletty harrastukseksi, eikä tavaksi liikkua.

Pyörälenkillä metsässä kiemurteleva polku jolla on paljon mäkiä on lähes ideaali reitti (jos on maastopyörä, se saa olla hiekkaakin, muussa tapauksessa asfaltoitu). Töihin tai kauppaan pyöräillessä ei.

Työmatkan pyöräilyyn liittyy keskiesesti ns. hikiraja (keksin termin juuri), eli se etäisyys jonka voi pyöräillä ennen kun tulee niin hiki että tarvitsee suihkun perillä. Tähän vaikuttaa tietenkin henkilökohtainen fysiologia, hygieniastandardi, välineet, sää ja moni muukin asia.

Mutta siihen vaikuttaa myös erittäin oleellisesti pyöräily-ympäristö. Ei tarvita kuin pari merkittävää ylämäkeä, ja hikoilua on vaikea välttää. Tämä sotkee monet keskeisistä pyöräreiteistä, jotka on vedetty maaston muotoja juuri katsomatta (esim Helsinki-Käpylä pääradan vartta, 3 isoa mäkeä). Samaten tehoja syövä päällyste tai jatkuva hidastus-kiihdytys rulianssi nostaa hien pintaan ja lyhentää hikirajaa.

Näppituntumalla sanoisin että hikiraja on jossain 4 ja 10 kilometrin välillä olosuhteista riippuen. Helsingissä työmatkat ovat 6km suuruusluokkaa ja muut matkat lyhyempiä, eli suurin osa matkoista tehdään hikirajan pinnassa. Tämä tarkoittaa, että pienetkin muutokset hikirajassa vaikuttavat ratkaisevasti työmatkapyöräilyn mahdollisuuteen kaupungissa.

Tunnen ihmisiä, jotka polkevat useamman kymmenen kilometrin matkoja töihin, yksikin Itiksestä Ruoholahteen matkalla kiertää Kaivopuiston kautta jotta saisi tarpeeksi kilometrejä. Mutta he ovat poikkeus. Jos työmatkapyöräilyn halutaan yleistyvän, sitä pitää pystyä tekemään ilman suihkuakin. Itse käyn suihkussa jos hikoan, mutta pyrin välttämään sitä.

Vaatteet

Nykyään saa pyöräilyyn vaikka minkälaista vaatetta. Ja esim hiihtovaatteet kuulema ovat myös oikein soveltuvia. Sainkin tähän kirjoitukseen innoituksen teknistä takkia pohtiessani.

Mutta ne ovat kaikki urheiluvaatteita. En ole urheilemassa pyöräillessäni (tai ollessani töissä, tai kaupassa, tai kirjastossa), ja urheiluvaatteissa kaupungilla liikkuminenkin on urpoa. En voi mennä verkkareissa tai vaellushousuissa asiakkaalle (pyöräilyhousuista puhumattakaan), oma takkini on juuri ja juuri rajoilla.

Saisiko jostain suunnilleen tavalliset hyvin istuvat farkut, jotka kuitenkin pitävät vettä ja joustavat reisistä sen verran että lihakset mahtuvat toimimaan? Tai jos jostain saisi tyylikkän teknisestä kankaasta tehdyn puvun, sekin voisi houkuttaa minua.

———-

Onnistuin tässä agitoitumaan aika tehokkaasti työmatkapyöräilyn puolesta. Näemmä en ole ainoa, vaan esim. Jukka on myös pitänyt aihetta esillä viime aikoina (1, 2 ja 3).

Myös Vihreät järjestivät työmatkapyöräilystä hyvän keskustelutilaisuuden (olin paikalla). Valitettavasti vaan samaan aikaan Helsingin seudun liikennejärjestelmäsuunnitelman kansalaisosallistumistilaisuuden kanssa (kivaa terminologiaa).

Tekninen kangas

Tulevaisuus on tänään, osa 1/n

Ostin takin, joka on teknistä kangasta. Termi on tietenkin vähän typerä, mutta ehkä siinä on jotain osuvaakin. Kaikille muille tekniset vaatteet ovat varmaan olleet arkipäivä jo koko tämän vuosituhannen, mutta ostan niin harvoin mitään (varsinkaan uusia vaatteita; viimeeksi taisin ostaa uuden takin 2003), että en ollut tehnyt niihin aiemmin lähempää tuttavuutta.

Kuten siis jo tiedättekin, homman idea on siinä, että kangas päästää vesihöyryn läpi, ja siten hengittää toisin kuin perinteiset sadevaatteet, mutta ei päästä nestemäistä vettä läpi, ja siten suojaa sateelta. Tämä saadaan aikaan yksinkertaisella teknisellä ratkaisulla: kankaan (itsessään vettä hylkivät) kuidut on ommeltu niin tiuhaan, että pintajännitys estää vesipisaraa solahtamasta niiden välistä, mutta häyry kulkee vapaasti. Tekninen kangas on siinä mielessä osuva termi, että homma perustuu satoja vuosia tunnettuun fysiikkaan, mutta tarvitaan modernia teknologiaa, jotta moista kangasta voisi järkevästi valmistaa.

Miksi sitten kerron tästä? Koska tämä on scifiä.

Ei nyt sentään ihan samaa kaliperia kuin läpinäkyvä voimakenttä joka suojaa luodeilta tai tyhjiöltä suojaava ohut kangas, mutta yksi askel eteenpäin arkirealiteeteista kohti maailmaa jota ei enää voi erottaa magiasta.

Takkini ei ole sadetakki; olisi virhe ajatella että kyse on vain mukavammasta sadetakista, siinä jää huomiotta teknisen muutoksen epäsuorat vaikutukset. Käytän sitä töihin pyöräillessäni, vaikkei olisi minkäänlaista sateen riskiä, koska se on hyvä takki, joka vaan lisäksi sattuu pitämään vettä.

Valitettavasti takkini on urheilutakki. Ilmeisesti rättikaupan paksukalloiseen bisnesprosessiin ei ole vielä ihan uponnut, että joku saattaisi haluta olla ulkona sään armoilla muutoinkin kuin urheillakseen. Olisin valmis maksamaan kohtuullisia summia tyylikkäästä villakangastakista joka bonuksena pitäisi täydellisesti vettä. Onko oikeastaan mitään syytä, miksi jonkun vaatteen ei pitäisi pitää vettä?

Aloitan tällä postauksella (mahdollisesti yksiosaisen) sarjan, joka kertoo siitä miten tulevaisuuden itsestäänselvyydet antavat itsestään vihjeitä jo nyt.

Vuonna 2002

Once more, with feeling…

Törmäsin vappubileissä Ville Vuorelan roolipeliin Taiga, vuodelta 1997. Edellisen kerran näin sen vuonna 2002, kun suunnittelimme silloisessa kommuunissani Taiga-kampanjan pelaamista (emme saaneet koskaan aikaiseksi). Mielenkiintoinen peli-idea post-apokalyptisesta Siperiasta.

Vuodesta 1997 ei ole kauhean pitkä aika, mutta vuonna 2002 siitä oli aivan yhtä pitkä aika kuin nytkin. Se oli ja on pari vuotta sitten. Mutta onko 2002 sitten viime vuonna?

Oikeastaan menneen voi jakaa helposti muutamaan jaksoon. On historia joka jatkuu 70-luvulle asti. 80-luvulta alkaa sitten nykyaika. Siitä voidaan erottaa 90-luku, joka tapahtui pääosin 97 syksyn ja 1999 lokakuun välillä, sekä viime vuodet jotka alkoivat seuraavasta keväästä.

Nuo rajat tulevat tietysti omasta elämästäni. Ehkä tässä tunteessa on kyse siitä, että en ole päästänyt irti vuosista 2000-2008, toisin kuin sitä aiemmista. Ja aiheesta jahkaus taas liittyy siihen, että olen päästämässä niistä irti. Itse asiassa se, joka aloitti tämän tekstin viime keväänä, on eri henkilö kuin se joka sitä nyt kirjoittaa, vaikka voinkin vielä muistaa hänet.

—

Vuodesta 2002 on kuitenkin kulunut aikaa. Huomasin sen kun törmäsin kirjanvaihtotorilla Ylioppilaslehden kirjaan Bileet Tornissa samaiselta vuodelta. Jotkut asiat ovat muuttuneet.

Vuonna 2002 Kirsi Pihan poliittinen trollaus piti vielä ottaa jotenkin vakavissaan ja Rosa Meriläinen ei ollut vielä edes aloittanut eduskunnassa. Arno Kotro oli tuleva runoilija eikä entinen juoppo ja Jukka Relanderia saattoi vielä kutsua vakavalla naamalla nuoreksi.

Teemu Mäki oli täsmälleen sama kuin tänäänkin. Epäilen, että Teemu mäki on ajan ja olemisen keskus. Maailmankaikkeus pyörii Teemu Mäen ympäri.

Nostalgia

Minä palaan jalanjäljilleni. On teemoja, joita jään kiertämään aina uudestaan.

Fantasiakirjallisuudessa sankarit edustavat aina menneen maailman hyveitä (ja yleensä vallasta syöstyjä kuningassukuja), jotka muutos sysää syrjään valtavirrasta, mutta jotka jatkavat toivotonta taisteluaan muutosta edustavia vihollislaumoja vastaan. Paremmissa kirjoissa sankarin toivoton taistelu saattaa olla klassinen tragedia, mutta useammin pysähtyneisyys perii lopulta epätodenäköisen voiton. Teema lienee peräisin liiasta Tolkienin kopioinnista; koko Silmarillionhan ei puhu mistään muusta.

Tuomas Nevanlinna löytää huippu-urheilusta yhden hyvän puolen sen ”aristokraattisessa itsetarkoituksellisuudessa” ylevämpänä vastineena kuntoilun ”kuolemanpelkoisten orjien ruumiinteknologialle”. Tämä sai minut ensimmäisen kerran harkitsemaan, voisiko huippu-urheilussa oikeasti olla jotain järkeä.

Kjell Westö, ja oikeastaan suurin osa suomenruotsalaista kirjallisuutta kuvaa kielivähemmistöä jonka oma kulttuuri on vähitellen katoamassa, kuitenkin ilman että kenelläkään oikeastaan menisi huonosti. Sitä kuinka tulevaisuudesta puuttuu oleellinen osa identiteettiä, mutta samaan aikaan se on kuitenkin valoisa.

Tälle tunteelle on nimi. Nostalgia.

Haluaisin puhua siitä, kuinka viehätyn nostalgian estetiikasta kuitenkin tajuten, että se ei ole hyvä lähtökohta elämälle tai millekään, ja että sen on väistyttävä muutosten tieltä. Siitä kuinka oikeastaan nostalgia on juuri haikailua siihen, minkä katoamisen on jo hyväksynyt.

Minulla ei vaan ole aiheesta mitään sanottavaa, jota ei olisi jo sanottu Watchmenin taustalla mainoskylteissä.

Man at his highest

Ayn Randin mukaan taiteen tehtävä on ” [to] present men as they ought to be”, ”Life, not as it is, but as it could be and should be”. [1] Tai toisin sanoin ”show man at his highest potential”. [2]

No niin, eikös se ole tässä:

Hiukan liiankin korostetun lihaksikkaita ja hyväkuntoisia ihmisiä, joille laulu täysin palkein raskaasti jumpatessa ei tuota mitään ongelmaa. Leveä, sekä itseensä että asiaansa rajatta uskova hymy ja yksinomaan positiivinen tunnelataus. Kiinnittäkää myös huomiota ruumiinkieleen, joka korostaa voimaa, vitaaliutta, tahtoa ja pyrkimystä yhä ylemmäs. Sankarihahmo on korostetun pyhimysmäinen valkoisessa asussaan, mitä vaikutelmaa vielä korostaa jaloissa palvovat airobik-ohjaajat.

Lyriikkaa (ja modulaatiota) myöten teos pyytää kuulijaa mukaansa yhä korkeammalle, yhä parempaan tulevaisuuteen jossa meillä on… öö, kosminen niittari jolla nitoa kansat toisiinsa?

Samasta peruslähtökohdasta obektivistien kanssa taiteen suhteen lähti myös sosialistinen realismi. En sano, että kumpikaan olisi täysin väärässä, mutta sosialistisen realismin erottamaton kumppani oli reaalisosialismi.

Rullaluistelu on luonnosta vieraantunutta urheilua

Vietin eilen vajaan tunnin rullaluistelemalla ympäri Vallilaa, Alppilaa, Pasilaa, Kumpulaa ja Käpylää. En talven jäljiltä muistanutkaan miten mukavaa puuhaa se on. Liikkumisnopeus on riittävä ettei tuskastu kuten lenkkeilyssä, mutta toisaalta liikuntana se on paljon monipuolisempaa kuin pyöräily (joka kuitenkin on huomattavasti kätevämpi tapa liikkua paikasta toiseen).

Rullaluistelu on ehkä luonnosta vieraantunein tapa liikkua. Se edellyttää ehdottomasti asfalttia (tai betonia), eikä mielellään edes kivistä maantieasfalttia, vaan pikipitoisemman pyörätien tai jalkakäytävän. Sanalla sanoen se edellyttää kaupunkia. Ehkä juuri siksi siitä pidänkin.

Alkuperäinen vieraantuminenhan on Parta-Kallen juttuja. Hän kertoo siitä kuinka 1800-luvun moderni työläinen on vieraantunut todellisesta luonnostaan ihmisenä, koska ei hallitse ympäristöään, erityisesti ei hallitse työtä jota tekee. Pohjimmaisena syynä tähän on ”tavarafetissi”, jossa ihmisten suhteet pelkistyvät vaihtosuhteiksi ja sitä kautta tavaraksi.

Sen sijaan tämä uudempi luonnosta viertaantuminen on pikemminkin sitä, että ihminen hallitsee liikaa ympäristöään: hybriksen vallassa ei ymmärrä olla nöyrä ja tehdä niin kuin kuuluu, vaan viilettää aivan liian lujaa rullaluistimillaan. Jos luonto olisi tarkoittanut ihmisen luistelemaan kaduilla, meillä olisi rullat jaloissa ja asfaltti kasvaisi niityille itsekseen!

Marxin vieraantumisen kritiikki kumpusi ihan oikeista ongelmista työläisten elinoloissa. Sosialistisen vallankumouksen sijasta kuitenkin paras toistaiseksi kokeiltu ratkaisu on ollut työlainsäädäntö, jolla työstä tehdään vähän vähemmän kaikennielevää. Yhtenä pienenä seurauksena tästä oli harrastusten syntyminen. Esimerkiksi rullaluistelun.

Luonnosta vieraantumisesta taas tavataan syyttää hippejä jotka eivät ymmärrä että kettuja kuuluu pitää häkeissä, tai city-vihreitä, jotka kehtaavat vaatia tietulleja, vaikka vain maasturilla pärjää Lapin erämaissa. Puhumattakaan kasvisyönnistä, koska niin se vaan menee luonnossa että ihminen syö sisätiloissa kasvanutta lehmää joka syö lajitovereitaan ja eteläamerikkalaista soijaa.

Filosofeerailuksi tämä taas meni. En minä mahda mitään sille että ajattelen tälläisiä rullaluistellessani. Olen varmaan vieraantunut arkielämästä.