Avainsana: loki

29.7. Nauvo – Seili
Tuuli: luode 7m/s
Kirja: Liisa Keltinkangas-Järvinen: Tempperamentti, stressi ja elämänhallinta.

Aamupuuhat ja purjeenkorjauksen viimeistely veivät taas tuhottomasti aikaa. Vaikka heräsin ennen kahdeksaa (eli nukuin pitkään, 7h, mikä on hyvä), niin valmista alkoi olla vasta kahdentoista maissa. Ja sitten päätin jäädä odottelemaan Martti Tulenheimoa, joka oli pyörämatkallaan päätymässä tänne Nauvoon lounaalle.

Aamurutiiniksi on muodostunut suunnilleen seuraava:

• Herään yleensä noin 6:30, mutta vähän nuutuneena, joten avaan vaan luukut ja jään makoilemaan
• Aamujooga. Saa lihakset toimintakuntoon, piristää ja saa muutenkin tolkkuihin
• Aamu-uinti, paitsi nyt Nauvossa aamusauna.
• Aamiaisen kokkaus, mahdoillisesti sitä ennen pieni lepäily. Aamiaiseksi teen puuroa, joskus sen lisäksi leipiä ja termosmukin täyteen kahvia.
• Siemailen kahvia termosmukista pikkuhiljaa samalla kun laittelen venettä kuntoon, tiskaan, mietin päivän purjehdusta ja mahdollisesti lepäilen lisää. Termosmukin kiva puoli on, että sen voi unohtaa jonnekin ja jatkaa taas puolen tunnin päästä juomista.
• Kirjoitan edellisen päivän lokin loppuun, jos se on jäänyt kesken.

Jos ei ole mitään erityisempää, mikä veisi aikaa, tällä tavoin pääsen lähtemään ehkä 10:30. Siis 4 tuntia heräämisen jälkeen 🙂 Mutta toisaalta yli kahdeksaa tuntia ei jaksa kuitenkaan purjehtia yksin, eli se on vielä ihan ok lähtöaika. Eikä vapaa-ajan sijoittaminen iltaan ole mikään itseisarvo.

Martin ja Päivin kanssa sushia syödessä ja kahvia juodessa menikin sitten neljään asti. Joten päätin purjehtia vain lyhyen matkaa Seilille ja sieltä huomenna Turkuun. Ratkaisuun vaikutti myös

1. että sisäsaaristossa vesi on uitavampaa
2. että Turussa on Turpon jäsenilta, johon menen kuokkimaan. Vain viikko yksikseni ja huomaan jo kaipaavani ihmiskontakteja.

Matkalla korjatut purjeet kestivät ensin hyvin, mutta sitten luovissa genuan teippaus petti. Luulen, ettei sitä saa teipillä kasaan; repeämä on liian pahassa kohti. Enkä oikein usko sen ompelemiseenkaan. Tarvitsisi lisäpalan kangasta ja ompelukoneen. Ja ammattilaisen. Vinkkejä otetaan vastaan, että mistä kysellä. Mutta loppureissu taitaa mennä varafokalla, joka onneksi tuli mukaan. Ja tuuletkaan eivät ihan yhtä löysiä enää toivottavasti…

Purjehdus jäi siksi lyhyeksi kuitenkin, että sen jälkeen pyöräilin Seilin tiet läpi ja uin vastarannalle sekä takaisin.

Seili on jännä paikka. Saarena ihan sisäsaaristoa: metsä kasvaa rantaan asti, peltoja ja niittyjä. Mutta täällä oli myös spitaalisiirtola 1700-luvulla. Ja sen jälkeen mielisairaala 60-luvulle asti. Tai no, kaatopaikka, jonne siirrettiin Lapinlahdesta toivottomat tapaukset, ja josta harva pääsi koskaan pois. Saaren hautausmaa onkin vielä jäljellä.

Seilissä on vieraslaituri, johon mahtuu kymmenkunta venettä kiinnittäytymään, roskis ja wc. Siinä se. Purjehduksen luokkayhteiskunnassa tämä on aivan eri kastia kuin Nauvo. Ja vastaavasti porukka mukavampaa. Tai ainakin täällä on helpompi olla. Voi tiskata kannella, ripustaa pyykkejä narulle jne, eikä tunne itseään joukkoon sopimattomaksi.

Oikeasti minullakin on tarve sopia joukkoon. En vaan yleensä anna sen häiritä.

Tarve sopia joukkoon on Keltinkangas-Järvisen erittelyssä osa palkintoriippuvuutta. Se on tempperamenttipiirre, joka sosiaalisuutenakin tunnetaan (aika karua btw).

Temperamenttipiirteet ovat siis persoonan pysyviä, ainakin osin geneettisiä ominaisuuksia. Niitä on tutkittu aika paljon, ja useimmille löydetty tunnistetut neurologiset syytkin. Esimerkiksi elämyshakuisuus liittyy korkeaan dopamiinitasoon (ja vetäytyvyys matalaan); aktiivisuus taas korkeaan serotoniinitasoon.

En ole ihan varma, onko minulle nyt hyväksi lukea kirjaa, jossa kaikki mahdollinen selittyy pysyvillä persoonallisuuden piirteillä (Keltinkangas-Järvinen ei tätä tietenkään tarkoita, mitä hän useaan kertaan korostaa, mutta kirja nyt vaan sattuu käsittelemään niitä pysyviä piirteitä). Tulee vähän fatalistinen olo.

Mutta yhden asian ymmärsin. Olen oikeastaan aina ollut ujo, ja uusien ihmisten seura on minulle hiukan raskasta ja hankalaa. Paitsi olen oppinut kiertomekanismiksi sen, jos minulla on jokin perusteltu syy olla ihmisten kanssa tekemisissä. Silloin se on ok.

Muita tunnistamiani piirteitäni (tai arvailemiani, tämä ei ole itseanalyysikirja vaan tieteellisempi yhtenveto tunnetusta tiedosta, eli ei mitään kivoja testejä) ovat:

• En ole kovin palkinto-ohjautuva eli sosiaalinen. Tarpeeni ihmisten arvostukselle on toisenlaista ja tulee muualta
• Sangen aktiivinen (nopea, tehokas, häsläri)
• Erittäin vähän häirittävä (keskittymiskykyinen siis)
• Erittäin sopeutuva
• En kauhean elämyshakuinen, mutta toisaalta en myöskään kovin harmeja välttävä. Tai ainakaan en tunnista itsestäni kovin hyvin kumpaakaan piirrettä.

Seuraavaksi kirja siirtyy stressinhallintaan, josta saattaa irrota vielä jotain oivalluksia. Mutta nyt ajattelin purjehtia tältä saarelta pois.

28.7. Nauvo. 0 mpk.
Tuuli: lounas 5m/s
Kirja: Charlaine Harris: Veren voima; Liisa Keltinkangas-Järvinen: Tempperamentti, stressi ja elämänhallinta.

Satamapäivä. Kun molemmat purjeet ovat revenneet, ei kannata lähteä merelle. Jo Hangosta lähtieen ajattelin, että jossain välissä pidän yhden päivän, kun en irtoa rannasta ollenkaan. En vaan arvannut että se olisi Nauvossa; pikemminkin jonkin asumattoman saaren rannassa.

Jos Hanko on hiihtokeskus merellä, Nauvo on saaristoturismin todellinen ydin. Sivistyneempi, snobimpi, ruotsinkielisempi, kansainvälisempi ja kalliimpi. Ja venesatamana myös isompi, vaikka kylä onkin pieni.

Olin täällä viimeksi yli 20 vuotta sitten vaarin kanssa. Muistan kun Vaarin vaimo kaivoi minulle valkoisen takin jostain veneen varastoista, ja se kuulema näytti hyvältä rusketuksen kanssa. Sen kunniaksi minulla oli mukana yksi (oikeasti) valkoinen t-paita, joka on varattu vain satamapaidaksi. Ja syytä ollakin. Hangossa vielä liikkui väkeä ilman paitaa. Ei täällä. Toivon että puhdas paita hämää, eivätkä ihmiset kiinnitä huomiota räkäisiin shortseihini. Ainoat siistit housut kun ovat farkut, eikä niin kylmää ole ollut kertaakaan että niitä voisi käyttää.

Purjehduksen luokkaluonne näkyy täällä selvästi. Oma veneeni on sataman pienimpiä, ja muita alle 30-jalkaisia on vain muutama. Itse asiassa alle 35-jalkaisia on vähän, ja keskikoko lienee noin 40 jalkaa. Siis 12 metriä. Sellaisessa on jo melkoinen purjehtiminen.

Pienemmillä veneillä purjehtivat ihmiset (nuoremmat, köyhemmät, tai vaan normaalimmat) eivät selvästikään viihdy Nauvossa, vaan pienemmissä satamissa. Itsekään en ehkä olisi tullut ellei olisi ollut se ankkurin osto. Ja suunniteltu gastin poimiunta kyytiin. Ja vanhat muistot. Siis olisin tullut joka tapauksessa, that is. Mutta näiden purjehtijoiden kanssa minulla on ehkä vähemmän yhteistä kuin monessa muussa paikassa.
Eilen illalla söin ravintolalaivalla pitsaa. Sitä kehuttiin oikein partiolaisten satamakirjassa, mutta ei se nyt niin kummoista ollut. Mutta olipa pitsaa. Ja päädyin juttelemaan samassa pöydässä istuvan naisen kanssa, joka oli ajelemassa saaristoa ympäriinsä autolla. Ja sitten juttelimme viereisen pöydän vanhemman apriskunnan kanssa, jotka ajoivat prätkällä. Ja toisen pöydän nuoren parin, jotka kulkivat saariston rengasreittiä fillareilla. Ja jotenkin päädyimme Helsingin seudun asuntojen hintakehitykseen ja miten länsimetro ja tuleva yleiskaava ja kaikki muutkin hankkeet niihin vaikuttavat… Mutta sellainen on Nauvo, tämä on saaristoturismin ydin.

Tänään ajelin vähän kylää ympäri pyörällä. Mutta en lähtenyt maantietä ajamaan, koska oli jatkuvasti sateita ja oli muutakin tekemistä. Viereisen veneen hollantilaisella kaverilla on myös Brompton mukana, ja hän ajoi vähän kauemmas. Nosti purjeet Amsterdamissa toukokuun puolivälissä. Välillä kulki poikansa kanssa, mutta nyt yksikseen. 32-jalkaisella veneellä.

Minä taas purjeita laiturillla ommellessani kävin lähes nähtävyydestä, josta ulkomaiset turistit ottivat kuvia. Ei kuulema näe moista täällä ihan joka päivä. EN tiedä, mitä nämä ihmiset sitten tekevät hajonneille purjeille? Pakkaavat pois ja jatkavat moottorilla?

Toivottavasti paikkaukset nyt pitävät Helsinkiin asti ainakin. Ostin paikallisen Vestekin kojun tyhjäksi järkevästä purjeteipistä, koska etupurjeen repeämä oli aika suuri. Ja sitä on vaikeampi harsia, kun kankaan reunat eivät mene päällekäin, niin koitin nyt vaan teipillä. Eikä genuan alareunan rasitus muutenkaan ole ihan sama kuin isossa. Sit kun ei kiskota skuutilla alaspäin. Eikä muuten lähiaikoina muutenkaan skuutilla ihan niin lujaa… Onneksi on varafokka mukana.

Purjeita pääsin kuitenkin korjaamaan vasta illalla, koska päivällä oli liian sateista. Odotellessa ostin sen ankkurin, koitin tehdä vesitankista tiiviin, luin apari kirjaa ja tein yhden tunnekartan erofiiliksistä. Ei se täysin hyödytön harjoitus ollutkaan, joskaan en kyllä kokenut oivaltaneeni mitään mitä en oisi jo ennestään oivaltanut. Ehkä siksi, kun olen kuitenkin asiaa hiukan miettinyt… Kokeilen varmaan vielä tehdä myöhemmin toisen työjutuista. Katsoo, josko siihen toimisi paremmin.

Huomaan päässeeni tämän yksinpurjehduksen makuun. Ei haittaa kauheasti, ettei nyt olekaan gastia. Seura on kivaa, mutta on näinkin. Tulee ajateltuakin enemmän. Tai ainakin eri tavalla. Soitinkin duunista itselleni viikon lisää lomaa, ettei tarvitse kiireellä lähteä kohti Helsinkiä. Saatan suunnata Jurmoon, ja sieltä sitten vasta. Tai saa nähdä, riippuu tuulista. Ehkä paluumatkalle mahtuisi joku kyytiinkin kuitenkin pariksi päiväksi.

Päivän kirjoiksi valikoituivat ensimmäinen Sookie Stackhouse-kirja (sujuvampaa tekstiä kuin odotin, vaikka juoni kyllä aika poukkoileva) ja Keltinkangas-Järvisen persoonallisuustyyppikirja. Siinä tosin pääsin vasta alkuun, eli ehkä lisää myöhemmin. Myös yksinpurjehduksesta lisää ehkä huomenna; purjehduksesta on parempi kirjoittaa purjehduspäivänä.

27.7. Snäckö – Nauvo, 13 MPK, josta 1 koneella.
Tuuli eteläkaakko 8m/s, puuskainen ja puuskissa ehkä 12m/s
Tunne: suru

Aamulla luin loppuun eilisen tunnekarttakirjan. Vaikka siitä tuli vähän vaikea olo, surullinen ja ehkä vähän ahdistunut. Oikeasti se vaan nosti pintaan ne tunteet, jotka jäävät taustalle kun keskityn purjehdukseen, ei se kirjan vika ollut.

Ahdistukseen auttoi kirjan vinkkejä mukaillen se, kun jäin miettimään eilistä kokemusta siinä hetkessä (niinä hetkinä) kun vene kulkee erityisen hyvin. Ja jooga vei loputkin pois. Mutta jonkinlainen haikeus ja suru jäi, kokemus siitä kuinka jotain puuttuu ja on hukattu.

Aamiaista nautittiin myös melko suurella porukalla. Ja sain esittelyn mökin aurinko+tuulisähköjärjestelmästä. Tuottaa kuulema riittävästi läpi vuoden, koska talvella tuulivoimala käy silloin lähes koko ajan. Ja varoiksi agregaatti. Isommat sähkökoneet tosin kuulema viölkuttavat ledivaloja. Ehkä siksi, että ledit on kytketty samaan invertterin rakentamaan 230-sähköjärjestelmään eikä suoraan 12-volttiseen.

Sitten korjasin isopurjeen. Neuloin kasaan ratkenneen osan etu- ja takareunasta ja keskiosan laitoin teipillä. Jos se vaikka riittäisi, kun paksun purjeen neulominen on ”melko” työlästä.

Matkalla Nauvoon lasketteloin ensin kivassa myötäisessä purjeet levällään hyvää tahtia. Mutta heti kun sivuvastainen osuus alkoi. huomasin että eihän se korjaus pitänyt. Ommel kyllä kesti, mutta pelkällä teipillä tehty osuus oli ratkeamassa auki. Että tee fuskaten ja tee sitten uudestaan. Huomenna luvassa lisää purjeen ompelua.

Ei siinä muuta kuin iso löysäksi, ja heti kun pääsin laivaväylältä niin nokka tuuleen ja reivi taas käyttöön. Tuuli kohtuullisen reippaasti, niin otin saman tien etupurjettakin sisään niin, että esiin jäi fokan verran. hyvä päästä kokeilemaan kuinka rullapurjeelta sujuu reivattuna ajaminen.

Ja sujuihan se. Ei yhtä hyvin kuin avoimena (tai hyvällä fokalla), mutta sujui. Ja isopurjeen muoto itse asiassa on reivattuna kauniimpi. Tämä on sitä eilen miettimääni kevyemmin ottamista. Ei tarvitse ajaa vene maksimikallistuksessa, kun lähes yhtä lujaa pääsee helpommin ja siis vähemmällä valppaustasolla.
Nauvon ja pikkunauvon väliseen salmeen tullessa tuuli keveni, niin avasin etupourjeen kokonaan. Ja revin sen heti partaaseen. Se harmitti, koska se on hyvä purje, ja rikkominen oli ihan omaa tyhmyyttä. Ja nyt on kaksi rikkinäistä purjetta. Ja taisi tulla satamapäivä Nauvossa niitä korjaten…

Selvästi kohtelen purjeita liian kovasti. Ehkä käsivoimat ovat tässä kasvaneet niin, että kösiä, jotka ennen saattoi vetää niin kireiksi kuin käsin jaksaa, ei enää voikaan. Tai sitten muuten vaan pitää malttaa antaa olla ja vähän varoa tavaroita. Samalla tavalla mulla fillaritkin kuluu. Ja tietokoneet. Ihmiset sentään onneksi eivät, niitä kohtelen varovaisemmin.

Matkalla seuraava gastini soitti. Sattunut elämässä tragedia, eikä pääsekään tulemaan. Eipä siinä paljon voi kuin yrittää auttaa jaksamaan (sen vähän mitä voi) ja kutsua veneelle sitten jos tuntuu jossain vaiheessa siltä että se auttaisi.

Jäin myös miettimään, että kaikella on loppunsa. Parisuhteetkin loppuvat joko eroon tai kuolemaan. Kumpaakin nähneenä, mutta onneksi en kokeneena, arvelisin, että ero on näistä kuitenkin se helpompi.

Minkään arvo vaan ei ole sen lopussa, eikä elämän onnistumisen mitta ole paljonko kantaa rahaa hautaan mukanaan. Kaikki jo koettu hyvä on olemassa, ja tulee aina olemaan olemassa. Sitä ei voi kukaan viedä pois. Oikeastaan surun ydin on luopumisessa tulevaisuudesta, jonka toivoi ja kuvitteli. Koska sen voi kadottaa. Ja aina kadottaakin. Tulevaisuus on aina eri, kuin mitä odotamme. Ja lähes aina lopulta parempi, kuin mitä odotamme. Kaikesta huolimatta. Siihen on syytä uskoa, oli se totta eli ei.

Mutta suru jää. Siihen auttaanee vain aika.

28.7. Tunnhamn – Snäckö (Nauvo) 25 mpk, josta 0 moottorilla

Tuuli: lounaasta 1-5m/s
Kirja: Tunnekartalle, tietoisempaan tunne-elämään (Juha Siira ja Mikael Saarinen) sekä Kuvitettu purjeiden ja rikin säätö (Ivar Dedekam)
Tunnetila: tytyväinen, hetkittäin riemuisa (en keksi parempaakaan sanaa)

Vaihteeksi vähän nopeampi aamu. Heräsin ennen seitsemää, ja olin jo kymmenen jälkeen liikkeellä. Ei siis kovin nopea kuitenkaan; aamutoimet vievät yllättävän paljon aikaa, ja lokin kirjoittaminenkin oli taas jäänyt aamuun (kuten nytkin).

Alkumatkan tuuli oli todella kevyt. Kokeilin autopilotilla ajoa niin, että voin samalla makoilla ja lueskella. Onnistui, kun aaltoja ei ollut ja tuuli ei ollut liian lähelle vastaista. Myöhemmin kun tuuli vähän nousi, autopilotti rupesi jatkuvasti broachaamaan, eli sössi veneen kohti vastaista.

Sananen ohjauksesta yksinpurjehtiesssa tähän väliin.

Parhaiten ohjaus toimii, kun on koko ajan käsi kiinni pinnassa ja seuraa että vene pysyy kurssissa ja purjeet vedossa. Yksin purjehtiessa tätä ei kuitenkaan voi tehdä koko aikaa, koska pitää päästä säätämään purjeita (vähänkin vetävä genua vaatii jo kaksi kättä), hakemaan sisältä hattua tai milloin mitäkin. Tai lepäillä ja lueskella. Siksi tarvitaan tapoja automatisoida ohjaus.

Minulla on tähän kaksi keinoa mukana: autopilotti ja pinnanaru. Molemmat on syytä olla, jotta toisen hajotessa on vielä toinen, ja koska niillä on molemmilla hyvät ja huonot puolensa

Autopilotti pitää veneen siinä kompassikurssissa, jolle se on asetettu. Hyvissä olosuhteissa ja jos tilaa on, se mahdollistaa jopa parin minuutin irrottautumisen ohjauksen seurannasta. Mutta vähäkin aallokko voi hämätä sen kääntämään vastaiseen: jos vene liikkuu kurssiltaan kohti vastaista, etupurjeesta katoaa veto, ja vene alkaa kääntää agressiivisesti kohti vastaista. Autopilotti reagoi tähän hitaasti, yleensä niin hitaasti että vene ehtii menettää vauhtinsa ja juuttuu purjeet (tai ainakin genua) poissa vedosta väärälle kurssille. Jostain syystä autopilotti ei tähän osaa reagoida vaan jää möllöttämään, ja kurssi pitää korjata käsipelillä. Vähän auttaa, jos säätää etupurjeen liian kireäksi suhteessa tuuleen: silloin autopilotilla säilyy ohjauskyky myös veneen noustessa liikaa. Mutta se hukkaa sitten nopeutta selvästi. Ja purjehduksen riemua (ks alla).

Lisäksi autopilotti kiinni laitettaessa seilaa ensin minuutin verran väärillä kursseilla. Jos se tekee sen tuulen kautta, hukataan vauhti ja pilotti ei välttämättä osaa korjata. Ja luovimiseen se ei sovi juuri ollenkaan. Jos olisi digitaalinen tuulimittari, autopilotin voisi kytkeä kiinni siihen ja säätää kurssin suhteessa tuuleen. Mutta kun ei ole.

Ja tietenkin sähköjärjestelmissä on se vika, että ne ovat riippuvaisia sähköjen toiminnasta.

Pinnanaru taas sitoo peräsimen samaan asentoon. Se ei pidä kurssia yhtä kauaa kun autopilotti, mutta huolellisen asettelun jälkeen voi irrota minuutiksi, ja summittaisenkin jälkeen kymmeniksi sekunneiksi ilman että kurssi on hukkunut pahasti. Riittää purjeiden säätöön, kartan tutkimiseen tai tähystykseen ja nopeasti toimien keulaköysien asettamiseen. Lukeminen ei käytännössä onnistu.

Mutta pinnanaru on autopilottia paljon helpompi yhdistää käsiohjaukseen. Senkun vaan kääntää peräsimen haluamaansa asentoon ja jättää siihen. Käytännössä teen luovit siten, että tönäsen peräsimen kohtuullisen sivulle ja keskityn etupurjeeseen. Kun etupurje käännöksen jälkeen taas vetää, on sopiva aika säätää uusi kurssi tarkemmin suhteessa tuuleen. Asennolla johon peräsimen voi jättää saa säädettyä käännöksen nopeuden ja siis paljonko aikaa on käytössä. Hitaampi käännös hukkaa vauhtia mutta säästää hermoja.

Satamaan tullessa tai lähtiessä pinnanaru on myös aivan ehdoton. Ja autopilotti hitaana säädettävänä olisi hyvin hankala. Lisäksi se on äänetön, mikä on vaikkapa hiljaisena kesäyönä iso ilo. Monena päivänä olen kulkenut koko päivän koskematta autopilottiin, mutta ilman pinnanarua en kertaakaan.

Päivän mittaan tuuli vähän nousi ja autopilotti jäi käytöstä. Bergholmin kohdalla kapea väylä melkein meni yhdellä luovilla läpi, mutta sitten ilmeisesti kiristin isopurjetta liikaa ja sauma repesi. Äkkiä siis iso alas, ja pelkällä genualla navigoiden väylästä läpi. Kyllähän vene sitenkin eteni, mutta ohjattavuus oli aika heikkoa. Tuntia myöhemmin tajusin, että voin nostaa ison reivattuna, koska repeämä on ensimmäisen reivin alapuolella. Se paransi veneen kulkua valtavasti.

Noin ylipäänsä veneen kulku oli hyvää. Opettelin matkan varrella genuan säätömahdollisuuksia kirjasta (suositelen muuten tuota Dedekamin kirjaa, jos on jokin haju purjehduksesta, mutta ei kunnon osaamista vielä) ja kokeilemalla. Olen ollut ennakkoluuloinen rullagenuoita kohtaan, mutta ilmeisesti täysin syyttä. Tämä vetää ja trimmautuu todella kauniisti. Ja se, että purjeessa on viidet virtauslangat auttaa myös lukemaan sitä paremmin. Tosin kevyissä tuulissa huomaan näkeväni ongelmat purjeen muodosta ennen kun virtauslangat edes hälyttävät.

Isopurjeen kanssa taas ei mene yhtä hyvin. Jo ennen repeämään olen ollut tyytymättömämpi siihen, enkä saa sitä kovin hyvin muotoon. Toisaalta osaan trimmata genuaa muutenkin paremmin: kisamiehistössä olin lähes aina etupurjegastina ja siksi olen oppinut sen kunnolla, isoa taas en. Mutta toisaalta isopurjeesta myös puuttuu levanki, cunningham on laittamatta, puomiliikin kiristin on hainleuassa joka ei tahdo pitää ja virtauslangat (oliko niille isossa jokin oma nimi?) puuttuvat kokonaan. Eli sitä ei edes voi säätää kovin hyvin. Ja ehkä juuri siksi kiskoin skuutin liian kireälle.

Purjeen repeämän suhteen ensimmäinen reaktioni oli vaan saada tilanne hallintaan ja selvitä kapeikosta. Sen jälkeen syntyi luottavainen varmuus, että saan sen kyllä korjattua purjelangalla ja -teipillä. Joita on totta kai mukana. Aamun ohjelmassa on siis purjeenkorjausta. Onpahan taas yksi luku lisää seikkailukertomukseen. 🙂 Ja mahdollisuus treenata pelkällä genualla menoa tuntui sekin oikeastaan positiiviselta.

Välillä kyllä mietin myös, että liekö tapani kohdella venettä jotenkin vähän raju, kun asioita hajoaa säännöllisesti.

Kaksi miettimääni tunnetilaa vielä:

1. veneen kulkiessa hyvin, erityisesti kun säädöt saavat sen kulkemaan poiketen säätöä edeltävästä lillumisesta aiheuttaa riemuisan tunteen. Minulla ei ole sille kovin hyviä sanoja, ja osa keksimistäni on aika lailla sopimattomia. Mutta selvästi vene on onnellinen, kun purjeet on trimmattu oikein. Ja minä sen mukana.
2. Mietin myös stressipiikkiä, joka tuli Hankoon rantautuessa. Ja sitä ennen moottorin prakatessa Stora Brändöllä. Ja isopurjeen haljetessa. Ja muutaman muunkin kerran, välillä ilman kovin hyvää syytä. Se auttaa toimimaan tehokkaasti juuri siinä tilanteessa joka on käsillä. Voin kokemuksesta sanoa, että yleensä olen tehokas ja rationaalinen kriisitilanteissa. Mutta se on todella uuvuttavaa, ja siitä jää jälkikäteen halju olo. Siksi olen ottanut tavoitteeksi selvitä mahdollisimman monesta tilanteesta rauhallisesti ja menemättä kriisimoodiin. Lähdöt, rantautumiset, pienet sähläykset ja muu normaali purjehdus pitäisi pystyä hoitamaan rennon tyynesti ja vailla liikaa kiirettä.Pääosin se onkin nyt onnistunut. Aina jos huomaan liikkeideni nopeutuvan, hidastan niitä tarkoituksella. Ja jos tuntuu, että tilanne vaatii nopeutta ja tehokkuutta ja äärimmäistä valppautta, ensimmäisenä mietin, voisiko tilanteesta tehdä vähemmän vaativan. Esimerkiksi vähentämällä purjepintaa, jos tuuli on kova.

   Ja sitten mietin, mikä oikeastaan laukaisee stressipiikin. Kyse ei ole pelkästään objektiivisesti hankalista tilanteista, vaan asiaan liittyy myös toiset ihmiset. Luulen, että muiden ihmisten läsnäolo kaventaa eri tavoin toimintamahdollisuuksia, joita itselleni annan. Täytyy miettiä tätä lisää.

Varsinaisesti päivän luettavana oli Siiran & Saarisen ”Tunnekartalle”, joka on mutsin työpaikan kirjahyllystä. Käytännönläheinen opas ihmisille, jotka etsivät tapaa hallita paremmin tunteitaan. Tuntuu, että se on suunnattu lukijalle, jonka on helppo huomata ja nimetä tunteitaan, mutta vaikeaa piirtää kaaviota tai kontrolloida tunteitaan. Ei siis ehkä insinööreille. Eikä oikein minulle. En usko tarvitsevani kauheasti apua siihen, että ohjaan itseni pois jostain ikävästä tunteesta, vaan pikemminkin siihen, että ylipäänsä noteeraan sen olemassaolon enkä ohita kokonaan.

Luen reissussani näitä itseanalyysikirjoja, kun olen käsittänyt, että ihmisillä tapaa olla jonkinlainen tunne-elämä, ja sellainen voisi ehkä olla mielenkiintoista hankkia. Ja eron vaikeus osoitti minulle hyvin konkreettisesti, että tähänastinen tapani käsitellä negatiivisia tunteita ei riitä kaikkiin tilanteisiin.

Huolimatta kriittisestä suhtautumisestani kirjaan (ja siitä että sen lukemisesta tuli oikeastaan ikävä olo, surullinen ja hiukan ahdistunut), ajattelin kuitenkin kokeilla, josko saisin tunnekartan tai pari piirrettyä. Kerron sitten ehkä, tuliko siitä mitään.

Illaksi tulin Snäckön saarelle Kirsin miehen suvun mökille. Jossa oli jo ennestään yhdeksän aikuista, kuusi pientä lasta ja yksi vieraileva purjevene, nyt siis kaksi. Kieltämättä hauska tavata ihmisiä ja kunnon ruoka ja sauna oli myös mukavaa. Niin ja täällä vesikin on uimakelpoista.

25.7. Killingskär – Tunnhamn, 12mpk + luovit päälle, josta 0 koneella
Tuuli: ehkä 7 m/s lounaistuuli.
kirja: Banks edelleen

Aamulla – tai no, puolen päivän maissa, otin tänään rennosti – lähtiessä ankkuri ei noussut ylös. Niin voi käydä, mutta tällä kertaa se oli erikoista, koska illalla se oli vielä ollut irrallaan, kuin sileän kallion päällä. Juuri siksi päätin lähteä liikkeelle.

Koitin kaikkia tuntemiani kikkoja: vinssasin sitä, vedin koneella läheltä ja kaukaa ja eri suuntiin. Paikka oli suojassa tuulelta ja oli tilaa, niin rehkin puolisen tuntia koittaen saada ankkurin liikkeelle. Mutta se ei noussut. Tuntui kuin se olisi kerännyt mukaansa sadan kilon kiven. Tai uppotukin. Lopulta leikkasin köyden katki puukolla. Sinne meni hyvä ankkuri ja seitsemän metriä kettinkiä.

Ankkurin menettäminen ei harmita. Sellaista joskus saattuu, että ankkuri ei nouse. Harvoin kyllä, ei minullekaan koskaan ennen. Mutta sattuu. Ja en tiedä mitään mitä olisin voinut tehdä etukäteen tai jälkikäteen toisin estääkseni sen.

Väylää lounaaseen luoviessa soittelin lähistön satamat läpi, myisikö joku ankkureita. Rosala: ei, Kasnäs: ei. Hiittistä en viitsinyt edes kokeilla, mutta Taalintehtaalta kuulema saisi. Sinne vaan en halunnut mennä. Syvällä sisäsaaristossa ja väärä suunta. Mutta Nauvosta saa. Ja vaikka se oli liian kaukana tälle päivälle, sinne olen joka tapauksessa matkalla poimimaan seuraavan gastin kyytiin parin päivän päästä. Se olisi harmittanut, jos olisi pitänyt mennä Taalintehtaalle.

Mukana on tietenkin vara-ankkuri, mutta päätin etten ala kaivamaan sitä esiin ja virittämään lyhentyneeseen köyteen ilman ketjua purjehtiessa, vaan menen jnonnekin missä on poijut. Ja kohteeksi valikoitui Tunnhamn, joka on sopivaan suuntaan eikä liian kaukana. Tänään kun olen ottanut rennosti.

Väylää ulos Kemiön saaristosta luviessa ohitin selvästi isomman veneen, jonka nousukulma oli paljon huonompi; omat luovini veivät joka kerta pidemmälle enkä liikkunutkaan hitaammin. Yleensä nopeus seuraa suoraan vesilinjan pituudesta, mutta luoviessa huomaa että ei se koko, vaan miten se nousee. Ja ehkä taidollakin on jotain väliä.

Kun pääsin ulos Kemiön saaristosta avoimille vesille, myös levää alkoi olla paljon. Sitä ennen oli vähän, Mutta Rosalan jälkeen lauttoina. Ja tällä Tunnhamnissa jopa tasaisena mattona, jonka seassa kokkareita

Levistä on pyydetty myös laajempaa raporttia. Tässä siis näkemäni ja kuulemani.

Helsingissä levää ei ollut, eikä Porkkalan selälläkään lainkaan. Ensimmäiset levät tulivat vastaan vähän ennen Jussarötä, siis Tammisaarta lähestyessä. Tuntui, että ulkomerellä levää oli enemmän, ja saariston suojissa vähemmän. Ja kuulema Suomenlahden keskiosat ovat yhtä puuroa. Tuulet vaan ovat pitäneet levät poissa rannikolta.

Hangossa yllättäen ei ollut levää, mutta siitä länteen sitä on ollut kaikkialla. Hangon saunassa kuulemieni juttujen perusteella odotin vielä enemmän, mutta ehkä välillä puhaltanut pohjoistuuli vei osan pois. Ja Turun saariston sisäosista levät ovat kuulema vähentyneet ja Seilissä oli vesi jo uimakelpoista.

No, se levistä. Kerron lisää jos niistä seuraa jotain jännää. Huomenna tähtään mökille saunomaan, koska uimamahdollisuutta ei tosiaan nyt ole.

Tunnhamn on jännä paikka. Ei vierassatama, vaan vain vieraslaituri, jossa yöpyminen maksaa vitosen. Palveluina puu-c, vesi ja mahdollisuus sähköön sekä käsitöiden ostamiseen. Eikä ketään muuta. Lahdella on yks vene ankkurissa ja toisessa laiturissa yksi, mutta lienevät paikallisten, koska ei täällä ketään näy. Liekö sitten mätänevän levän haju karkoittanut turistit, vai onko tmä vaan sivussa yleisiltä reiteiltä (on).

Rantauduttuani kuudelta maksoin satamamaksun, viritin pressun aurinkosuojaksi ja aloin lukea kannella ja nukahdin. Herättyäni yhdeksältä säädin suojan uuteen kohtaan, söin purkillisen hernekeittoa ja jatkoin lukemista. Vasta nyt kymmenen jälkeen kun aurinko ei enää paista, olen jotenkin toimintakykyinen. Viisikin tuntia merellä jatkuvassa paahteessa on paljon. Vettä meni kolme litraa, ja vaikka en tainnut palaa tänään, niin auringonpaiste sattuu iholla. No, eipä tässä kummempaa tekemistä olekaan, kuin lukea lisää. Nettikään ei toimi, saa nähdä saanko tämän lokin online…

Nyt pitää vielä selvittää, kuinka suuri ankkuri ja paljonko ketjua on syytä hankkia. Se ei vaan onnistu täällä Tunnhamnissa, missä netti on liian kehno. Näkemyksiä saa esittää ankkurista 24-jalkaiseen purjeveneeseen. Brucea ajattelin tyypiksi, ellei ole syytä muuhun.

Illalla lampaat tulivat rantaan. Ja hämärän vaihtuessa pimeydeksi yhteysalus. Tai ei se mikään yhteysalus ollut, vaan groteski hirviö, joka mölisten lipui vettä pitkin, avasi valtavan suunsa ja työnsi kielensä laiturille, ja asukkaat hakivat sen suusta tavaroita. Paikallinen cargo cult toiminnassa.

Luin Banksin Siirtymiä loppuun. Ja aavistukseni siitä ketkä romaanin henkilöt ovat samoja kuin ketkä muut meni oikein. Yksi niistä. Kaiken skifin alla kirjan ydin oli siinä, miten ihmiset ylläpitävät kuvitelmaa omasta merkityksestään maailmassa ja mihin kaikkeen ovat valmiita sen ylläpitämiseksi. Patologisimmillaan rakentamaan kuviteltuja menneisyyksiä ja uran salaisena agenttina ja ninja-salamurhaajana, tavanomaisempana uskoa omaan erehtymättömyyteen ja kuolemattomuuteen.

Kaikki tekevät sitä. Minä varsinkin. Ehkä palaan tähän teemaan vielä. Kokemus omasta tärkeydestä on aika inhimillisen olemassaolon ydintä.

24.7, Hanko – Killingskär 17 mpk, josta moottorilla 5
Tuuli: (purjehduksen aikana) etelälounas 0-5 m/s
Kirja: Banksin Siirtymiä edelleen

Olin Hangossa viimeksi viisi vuotta sitten. Silloin se tuntui ihan kesäkauden leviltä. Poppi raikasi satamabaarin terassilta aamukahteen ja ihmiset olivat kännissä. Nyt meininki näyttää keski-ikäistyneen, tai sitten satuin vaan eri aikaan jotenkin paikalle. Satamassa oli kojuja ja tori, paljon turisteja eri puolilta ja valtavia purjeveneitä. Tällä kertaa Hanko oli enemmän porijazz kuin levi.

Hangon satamaa on lähes mahdoton välttää, koska sen molemmin puolin on iso selkä ilman rantautumispaikkoja. Yhdessä päivässä molempien ylittäminen vaatii pitkähkön päivän ja hyvää tuulta. Se on siis välttämätön paha, mikä näkyy myös hinnoissa: satamaksu 25€, sähköstä vitonen lisää. Satama kyllä toimii hyvin, mutta mielummin olen jossain muualla.

Jäin suosiolla Hankoon iltapäivään asti, laittamaan venettä valmiiksi ja kiertelemään kaupunkia. Vanhan ja idyllisen keskustan ulkopuolella Hanko on suurelta osin ruutukaavaan tehtyä omakotitaloaluetta. Tontit ovat kaikki isoja, paremmilla alueilla talot hyväkuntoisia ja huonommilla huonokuntoisia. En täysoin hahmottanut miksi jotkin alueet olivat parempia. Ja tällaisesta pikkukaupungista käsin kerrostalot varmasti tuntuvat epäilyttäviltä. Kun kunnassa on noin viisi kerrostaloa, ja nekin parhaat päivänsä nähneitä, kenties kunnan vuokrataloja, voin ymmärtää että monen mielestä kunnon ihmiset eivät voi asua päällekkäin.

Lounasta söin Han Ko Sushissa, ihan vaan koska. Ja sitten juuri kun kaikki alkoi olla valmista, nousi taivaanrantaan ukkospilvi. Ja sadetutkassa näkyi seuraava. Pakko siis odotella lisää, ja luulin jo joutuvani jäämään toiseksikin päiväksi. Koska minäkään en sentään lähde ukkosmyrskyyn varta vasten.

Ukkosuhan lopulta väistyttyä päätin kuitenkin lähetä matkaan. Kello oli jo kuusi, ja kun aurinkokin oli pilvessä, ei ollut tuskakuuma (mikä oli veneilyliiveissä aika hyvä asia).

Tuuli oli parhaimmillaan kevyttä, heikoimmillaan olematonta. Suuntana etelä-lounas, joka sopi tälle legille hyvin. Välillä jo kyllästyin täysin puuttuvaan tuuleen ja menin moottorilla jotta pääsisin ennen pimeää perille: Hangon läntinen selkä kun vähän täytyi ylittää kokonaan eikä vain puoliksi. Mutta sitten alkoi taas kiva tuuli, enkä millään malttanut olla käyttämättä sitä. Pimenevässä illassa merellä on upea purjehtia, ja paljon vähemmän muita veneitä häiritsemässä. Ja sitten en ehtinyt rantaan ennen pimeää.

Pimeässä purjehtiminen on oikeastaan aika helppoa, jos vaan pysyttelee hyvin merkityillä väylillä ja seuraa koko ajan ympäristöään. Ei ole ensimmäinen kerta kun teen sitä. Erityisesti valaistut linjataulut auttavat todella paljon. Ne näkyvät kauas ja pitävät väylällä.

Myöskään pimeässä rantauminen ei ollut kohtuuttoman vaikeaa, kun oli hyvä valonheitin jolla tarkastella rantoja. Veden läpi rannan syvyyttä ei juuri nähnyt, mutta eipä sitä yksin rantautuessa voi katsellakaan. Täytyy vaan valita paikka kartan ja arvion perusteella, laskea ankkuri ja edetä todella hitaasti.

Mutta yhden huonon puolen unohdin. Pimeässä on itikoita. Köysisäädön ajaksi oli pakko laittaa pitkät housut ja pitkähihainen, ja sen jälkeen olin täysin hiessä ja piti pysytellä kajuutassa suojassa. Keulaluukun hyttysverkko auttoi vähän kierrättämään ilmaa sentään. Mutta jatkossa rantaudun kyllä valoisalla, tai jään ankkuriin johonkin selvästi irti saarista. Monenkohan metrin päähän hyttyset lentävät?

Tajusin myös yhden asian lisää itsestäni ja moottoreista. Huoltovaivan lisäksi olen vierastanut keksimoottoreita, koska ne ovat käteviä. Perämoottorilla ei varmasti tule mentyä yhtään enempää matkaa kuin on pakko, vaan aina jos suinkin voi niin purjeilla. Keksimoottorilla vene sen sijaan on ihan mukava matkavene purjeet alhaallakin. Olen tainnut ajatella, että rajaan itseltäni pois mahdollisuuden kätevään moottorilla ajoon, jotta en sortuisi siihen.

Typerä ajatus. En todellakaan sorru. Miksi ihmeessä ”sortuisin” olemaan tekemättä jotain mitä haluan tehdä, vain siksi että jokin muu on helpompaa? Saman tien voisin jäädä sänkyyn lukemaan (ja joskus jäänkin).

Huomaan jatkuvasti kulkevani purjeilla olosuhteissa, joissa ihan kaikki muut menevät moottorilla. Ja ainoa mikä estää tekemästä lähdötkin purjeilla on se, että kirjoitin yksinpurjehduksen turvaohjeisiini kasan asioita, jotka täytyy tehdä ennen purjeiden nostoa mutta irtautumisen jälkeen. Täytyy ehkä funtsia prosessi turvalliseen irtautumiseen yksin purjeilla…

Täytyy yleisemminkin seuloa läpi, missä muussa pyrin tarpeettomasti rajaamaan omia mahdollisuuksiani kontrolloidakseni itseäni, ja opetella siitä eroon. Ei asioita tarvitse tehdä vaikeimman kautta aina. Parempi tapa ohjata toimintaansa on miettiä, mitä haluaa ja miksi. Ja jos haluaisin moottoriveneillä, miksi en sitten tekisi sitä?

23.7. Modermaget – Hanko 16 mpk, joista koneella 0 mpk.
Tuuli etelä-lounaasta ehkä 4m/s
Kirja: Ian Banks: Siirtymä
Keskustelussa: ihmiset, niiden ihmissuhteet ja erityisesti erilaiset erot.

Aamut alkavat mennä löysäilyksi. Herään aina ennen seitsemää, mutta rannasta irtoan harvoin ennen yhtätoista. Purjehdus meni mukavasti kevyessä sivuvastaisessa, mutta aurinko ja kuumuus alkoi olla jo tukalaa. 5h purjehdus väsytti täysin.

Hankoon rantautuminen meni iisisti sivutuulessa poijuun, mutta huomasin sen jälkeen stressanneeni sitä jotenkin todella paljon. Olimme molemmat väsyneitä auringosta ja varmaankin nestehukassa. Ilona koki selvästi ahdistavana sen että joutui ohjaamaan mun säätäessä fendereitä ja köysiä ja mä taas ärsyynnyin siitä, kun olisin halunnut vaan keskittyä rauhassa tekemään kaiken kunnolla. Ja jälkikäteen on helppo ymmärtää miksei Ilona halunnut ohjata satamaan, kun enhän mä ollut edes selittänyt merimerkkejä kunnolla, vaan aina vaan konkreettisella tasolla hommat joita kulloinkin tehdään. Ei sellaisesta synny kokemusta veneen hallinnasta.

Mielenkiintoinen kysymys onkin, miksi ärsyynnyin (paitsi väsymys&nestehukka tietenkin). Luultavasti juuri siksi, koska ihan itseäni sain taas syyttää siitä etten ole gastille selittänyt riittävällä tasolla, miten asiat tehdään ja miksi. Muutoin Ilonan kanssa purjehtiminen on ollut kivaa. Rentoa ja paljon keskustelua. Mutta välillä vaan rauhassa makoilua tahoillaan puhumatta turhia.

Vesitankki meni tyhjäksi. Näemmä se kestää kahdella hengellä 5 päivää, jos ottaa kaiken tiskivedenkin siitä. Juomavettä on vielä 5l, mutta sitä haettiinkin Inkoosta lisää. No, Hangossa saa vettä; täytyy tsekata tulevat vesipaikat ettei tule yllätyksiä.

Positiivisena kokemuksena taas moottorin kaasuvaijerin vaihto. Taustaksi: en ole ikinä ollut mitenkään kiinnostunut moottoreista tai moottorilla kulkevista välineistä. Siis lainkaan. En myöskään pikkupoikana. Osaan kyllä korjata ja virittää polkupyöriä ja tietokoneita, mutta kummassakaan ei ole moottoria (jos tietokoneen tuulettimia ei lasketa, ja ne ovatkin koneiden ärsyttävin osa). Ja erityisesti polttomoottorit polttavat uusiutumattomia hiilivetyjä, mikä on ikävää.

Levättyäni rantautumisen jälkeen avasin perästä luukut, purin pois kaikenlaisia vaneripohjia ja roikuin pää alaspäin luukuissa irrottelemassa vaijeria ja asentamassa uutta. Ja se kaikki sujui oikein hyvin. Ostamani vaijeri oli 6 jalkaa kun vanha oli 7, mutta ei haitannut, vanha olikin ylipitkä.

Tuloksena siis toimiva kaasukahva, joka helpottaa yksin rantautumista ja voitonriemuinen fiilis siitä, että osasin taas yhden uuden asian. Selvitin moottorin vian, hankin varaosan ja asensin sen paikalleen. Ja väliaikainakin vene oli käyttökelpoinen naruvirityksellä. Ja ehkä tarvitsin rantautumisstressin jälkeen kokemuksen siitä, että selviän veneen kanssa hyvin.

Jännästi koneen hajoilu ei ole harmittanut lainkaan. Suhtauduin 35 vuotta vanhaan keskimoottoriin alun alkaenkin epäilyksellä, mutta vene oli muutoin niin hyvä, että hyväksyin sen. Odotin sen kanssa tulevan vielä jotain ongelmaa, ja sain mitä tilasin. Mutta sen kysymyksen kanssa painin jo venettä ostaessa, ja kun ottaa riskin, hyväksyy myös riskin.

Joka ottaa vanhan moottorin elämäänsä, sen on syytä hyväksyä myös vastuu sen huollosta ja korjaamisesta osaksi itseään. Laite, joka on 35 vuotta kokenut jopa tuhansia räjähdyksiä minuutissa ei vaan voi olla ihan sitä, mitä se oli uutena. Vaikken ole koskaan ollut moottoreista yleisesti kiinnostunut, näemmä pystyn niitäkin oppimaan, kun kyse on nimenomaisesta moottorista joka minua kiinnostaa. Tuntuu, että minä ja Volvo Penta alamme tulla juttuun ihan hyvin.

Jatkoa varten: veneelle tarvitsee pienen ruuvinvääntimen (tai ainakin kunnon vaihtopääruuvarin), lisää kiintoavaimia ja kattavan valikoiman erilaisia korvausruuveja korkanneiden tilalle vaihdettavaksi.

Aiheesta vielä yksi suosikkisitaattini:

”Vain ihminen joka todella ymmärsi koneita, pystyi ajattelemaan moottorin onnellisuutta; sellaista näkemystä mekaanisesti lahjattomilla ei yksinkertaisesti ollut.”

Muita syitä ja seurauksia, eli miksi lähdin purjehtimaan yksin, ja miksi haaksirikon jälkeen hankin veneen päästäkseni silti matkaan. Sehän ei ole sanan tavanomaisessa mielessä ihan fiksua toimintaa.

Syitä on monia: olen aina halunnut purjehtia pitkiä reissuja, olen jo pitkään ajatellut että ehkä joskus ostan oman veneen ja kun monet kaverit hankkivat kimppaveneitä, huomasin harmittelevani etten ole niissä mukana. Ja rahatkin olivat valmiina tilillä, jota olen leikkimielisesti kutsunut ”venerahastoksi” (tosin käyttänyt kaikenlaiseen muuhun, mm. vaaleihin).

Mutta oikeasti syitä on yksi: minut jätettiin pari viikkoa sitten aika karulla tavalla ja jossain määrin yllättäen. En ottanut sitä kovin hyvin, ja se laukaisi jonkinlaisen laajemman elämänkriisin ja tarpeen miettiä, kuka oikeastaan haluan olla ja mitä haluan tehdä. Tähän asti kun en ole noita kysymyksiä juuri miettinyt, vaan mennyt aina tilanteen mukaan. Ja kun pohjiksi samaan aikaan on töissä tilanne, jossa on pakko miettiä mitä oikeastaan haluaisin tehdä ja miten työt järjestellä ja politiikankin osalta asia vaatii vakavaa harkintaa, mitä ja miten haluaisin tavoitella.

Ensimmäinen ajatus, joka asiaa pyöritellessä kirkastui oli, että haluan purjehtimaan. Purjehduksen meditatiivinen vaikutus irrottaa ajatukset ongelmista, ja toisaalta saaren rannoissa kannella lojuessa on aikaa miettiä elämää rauhassa. Ja purjehtimaan yksin, koska nyt kerran olen yksin. Se voinko nauttia purjehduksesta ja voinko lähteä veneellä liikkeelle halutessani ei tarvitse olla kenestäkään muusta kiinni. Saan ja voin haluta sitä ja myös tehdä niin ihan kaikesta riippumatta.

Joten hankin veneen, otin mukaan paljon luettavaa (niistä lisää toisella kertaa) ja lähdin liikkeelle. Nyt olen päässyt Suomenlahden rajalle Hankoon, jota lännemmäksi olen purjehtinut viimeksi 20 vuotta sitten. Venekin on tullut tutuksi ja osaan sen ongelmienkin kanssa elää, kaikkien upeiden puolien lisäksi. Tästä eteenpäin jatkan yksin kohti länttä. Siellä toki on monessakin saaressa ystäviä, ja seuraava gasti tulee kyytiin joskus ensi viikolla. Kas kun kukaan meistä ei ole saari, vaikka saaren rantaan rantautuisi.

Tallholmen – Modermagan (Raasepori) 10 mpk, josta 1 moottorilla

Tuuli 0-5m/s lähinnä idästä
Kirja: Kuka ohjaa elämääsi – tietoisuustaidot arjen apuna (Åsa Nilsonne)

Tallholmenilta lähtiessä selvisi, ettei se niin hyvä paikka ollutkaan. Köli tahtoi koko ajan kosketella pohjakiviä. Ilmeisesti seilasimme eilen sisään puhtaasti tuurilla. No, kosketteluun ei kuole, vaikka se ikävää onkin.

Tuulta riitti Jussaröön kohdalle ja vähän ohi. Siten se hiljeni myötäpläkäksi, jossa pikuhiljaa lilluimme Jussaröltä Hangonselälle vievää väylää luotojen väleissä. Ilona nukkui keulakajuutassa, automaatti ohjasi ja mä …purjehdin. En ole varma mitä oikeastaan tein, muistan vaan keskittyneeni purjehtimaan. Säädin automaattia, navigoin, trimmasin purjeita. Varmasti pääosin tein asioita, jotka vaikeammassa kelissä olisin vain jättänyt tekemättä.

Lisäksi mietin, kuinka ihmiset voi (kärjistäen) jakaa kireisiin & aikaansaaviin ja toisaalta rentoihin & veteliin. Jossa kireäkin voi toki olla mukava, mutta yleensä vähän ahdistunut. Eikä vetelä välttämättä ole itsekäs, mutta ei vaan aina tee niin paljoa. Jos olisin kirjailija, loisin hahmot kuvaamaan näitä ajatuksia, mutta koska en ole, ehdotan että etsitte ne lähipiiristänne.

On myös olemassa kategoria rentoja mutta loputtoman aikaansaavia ihmisiä. Tunnen joitakin. Luulen, että haluaisin olla sellainen. Rentouttakin voinee harjoitella.

Suurin osa ihmisitä ei tietenkään oikeasti sovi näihin tyyppeihin. Sellaista on rento kesäinen elämänfilosofia. Vetelää, sanoisi Kant.
Neljän maissa olin jo aurinkorasvasta huolimatta palanut ja kuumissani, ja suuntasimme koneella viereiseen luonnonsatamaan, tällä kertaa tosin suosittuun sellaiseen. Kallioissa on kiinni yhteensä viisi venettä ja poukaman toisella rannalla Merikarhujen laiturissa 12.

Viritin pressusta aurinkosuojan ja makasin lopun päivää sitloodassa lukemassa ja torkkumassa. Oikein hyvä tapa viettää aikaa, suosittelen. Harkitsin kaasuvaijerin asentamista, mutta oli niin kuuma ettei voinut tehdä mitään. Ja sitäpaitsi ei ole mikään pakko paeta jatkuvaan suorittamiseen.

Oikeastaan lukeminen ja ajatteleminen tuntui aluksi vähän ahdistavalta. Koska olen tässä paennut jo päiväkausia poikain seikkailukertomukseen ja sitä ennen matkavalmisteluihin, veneenhankintaan ja sen sellaiseen. Siitä kun viimeksi pysähdyin rauhassa vaan ajattelemaan on jo toista viikkoa. Eikä se silloin ollut yhtään mukavaa. Mutta nyt oli. Purjehduksen meditaatio tekee tehtävänsä.

Käteen nousi kirjakassista Åsa Nilsonnen mindfulness-opas. Psykiatrin kirjoittama ja sangen käytännönläheinen. Sisältö oli yllättävänkin tuttua siihen nähden, etten ole mindfulnessiin juuri perehtynyt. Kuuntelemista, ymmärtämistä, hyväksymistä, hetken ja pienten asioiden huomaamista.

Vieraammalta tuntui kirjan monien kohtien perusoletus, että lukija ajattelisi vain itseään koko ajan ja siksi ei kuuntelisi muita tai näkisi ympärilleen. Ainakaan itse en näin koe, vaan ongelma on pikemminkin etten yleensä ajattele itseäni, ajatuksissani ei ole minulle roolia. Sitä tässä ollaan opettelemassa nyt. Ja tunneosassa olisi varmasti jotain opittavaa, mutta sen konkretia ei oikein auennut.

Toisena huomiona – edellisestä jatkaen – ei-tuomitsevuus ja mitä se oikeastaan tarkoittaa. Kirjan esimerkeissä korostetaan koko ajanilmiön ja oman reaktion erottelua. Se on toki hyvä alkuaskel ihmisille, joilla on taipumusta sotkea omat reaktionsa kaikkeen mitä näkevät ja jäädä pyörimään niissä. Mutta se ei tarkoita, että kaikki lauseet jotka eivät ala ”minusta” tai ”Minä koen” olisivat tuomitsevia. Mindfulnessin pohja on kuitenkin buddhalaisuudessa, jossa pidemmän perspektiivin tavoite on irrottautua myös tuosta minäkeskeisyydestä. Ottamatta nyt kantaa siihen onko se hyvä idea, sitä en osaa sanoa.

Mindfulness (meditaatio länkkäreille brändättynä, sanoi joku) on hyvä mietiskelyn aihe purjehdusmatkalle. Koska purjehdus – ja varsinkin yksinpurjehdus – on oikeastaan meditaatiota. Täydellistä uppoamista hetkeen, sulautumista yhdeksi veneen ja meren kanssa vailla muita murheita. Kokemukseni luotojen seassa kuvastaa trätä hyvin: vaikka vene hoiti oikeastaan itse itsensä eikä minun tarvinnut tehdä mitään, silti olin koko ajan täysin kiinni purjehduksessa. Koska se on se tapa hjolla purjehditaan. sataprosenttisesti.

Päivän muita ajatuksia:

• Tietokoneen lataus invertterillä onnistui, ja siitä tuli todella hyvä mieli. Nyt ei tarvitse laskea kuinka usein menee satamaan, vaan voi hengata saarissa ja silti käyttää konetta niin paljon kun sopivalta tuntuu. Mikä ei tosin tunnu olevan kauhean paljon.
• Tajusin, että jos halua, voin jatkossa purjehtia joka kesä viikkokausia. Yhtään mikään ei sitä estä. Valinnoilla on tietenkin hintansa. Tarinan mukaan isoäidin isä sai potkut töistään, kun purjehti joka kesä kuusi viikkoa eikä ollut tavoitettavissa. Todenperäisyydestä en tiedä, mutta enoni on kyennyt yhdistämään jokakesäisen purjehduksen työuraan ja lapsiin ihan onnistuneesti.

Näihin tunnelmiin. Auringon viime kajon katselu ja ajatustensa jäsentely viinilasillisen kera tyynessä poukamassa on yksi parhaita tapoja viettää kesäiltaa, mutta itikoita alkavat tunkea jo nenäänkin. Ehkä huomenna sananen siitä, miksi oikeastaan olen täällä ja tätä lokia kirjoitan.

21.7. Inkoo – Tallholmen (Raasepori) 12 mpk, josta koneella 4

Tuuli ihan mitä sattuu, lähinnä idästä

Inkoossa oli rauhallinen aamu, kun Ilona (uusi gasti) saapui vasta puolilta päivin. Ja piteni vaan säätäessä. Lähdettiin lopulta vasta kolmen maissa liikkeelle. Sitä ennen ennätin korjata autopilotin sähkönsyötön, joka oli hapertunut ja ostaa moottoriin uuden kaasuvaijerin. Sovittiin että saan palauttaa vaijerin jos ei sovikaan, mutta kun venekorjaamon jätkät eivät osanneet tehdä kuittia (pomo oli jossain liehumassa), niin se oli sitten naamavipin varassa. Mutta oikea on vaijeri, vaikken vielä vaihtanutkaan.

Barösundet mentiin pääosin purjeilla, mutta muutamaan kertaan tuuli loppui kokonaan, niin että piti ajaa pätkiä koneellakin. Koillistuulella saattaisi päästä; sivumyötäinen idästä ei riittänyt. Ja oltiin lähes ainota jotka edes yrittivät. Ulkomerellä, missä on enemmän tilaa ja vähemmän muita veneitä on kyllä kivempaa.

Autopilotti toimi loistavasti, sillä on vielä iisimpi ajella kuin pinnanarulla. Melkein pystyisi spinnuakin ajamaan yksin, tai normipurjeilla jää löysää aikaa puuhailla jotain. Tai aikaa ajatella. Tänään tosin säädin jatkuvasti muuttuvassa tuulessa purjeita, ja Ilona otti aurinkoa ja nukkui. Mutta veneen varustus alkaa kohta olla hyvässä kunnossa yksinpurjehdukseen.

Tallholmenille rantauduttiin ennen kahdeksaa ja ehdittiin uimaan, kokkailemaan jne. Saari on upea. Länsirannalle on itätuulella hyvä rantautua, tosin syvyys riittää vain juuri. Pahemmassa aallokossa köli voisi ottaa kiinni. Punaisen kallion eteläpuolella on yksi tappi johon voi kiinnittyä. Pohjoispuolella rengas, mutta siellä näytti matalammalta. Ja meillä toki kalliokoukut.

Ruuaksi oli soijapala-sieni-sipuli-pesto-pastaa. Ja kokatessa huomasin, että olin ilmeisesti kaatanut valopetrolia keittimiin marinolin sijasta. En tajua miten, kun nimenomaan muistan katsoneeni pullon huolella. Mutta kattila ja pannu olivat ihan noessa.

No, tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun teen saman virheen. Ratkaisu on viedä keittimet ulos kalliolle ja polttaa ne tyhjiksi. Ehkä kolme tuntia se kesti. Ilta kului ulkotulia katsellessa, viiniä juodessa ja erilaisista omista ja tuttujen ihmissuhdeongelmista puhuessa. Lokin kirjoitus jäi taas aamuun samalla.

20.7. Stora Brändö – Inkoo 25 mkp, josta moottorilla 7

Tuuli 0-8m/s kääntyen idästä luoteeseen

Päivä alkoi moottorintuunauksella. Kaasuvaijerin päähän vaan kiinni naru, joka kiertää köysilukon kautta luukulle. Aina kun vetää, moottori kaasuttaa, ja kun päästää irti, se hidastaa. Jukka viritti vielä skuuttiin vakiotehonsäätimen johon narun voi lukita. Testattiin pidempiäkin matkoja ja toimii oikein hyvin. Miinuksena moottorikoppa on raollaan ajaessa, eli meteliä on enemmän. Ja sinne menee vähän vettä, koska moottoriajossa vene imee vettä sitloodaan ja sitä voi roiskua sitten avonaiseen moottoritilaan.

Lähtemään päästiin vasta 12 jälkeen, kun piti vielä yksi ukkoskuuro odottaa ohi ja kokeilla autopilotin korjailua. Ja tuuli vaihteli niin, että testattiin moottoria. Porkkalan kärjen lähellä päästiin kokeilemaan spinnua. Vähän pieni (hyvä niin, helpompi harjoitella), joten nousi hauskasti leijaksi irti veneestä. Sommarön kohdalla tuuli loppui ja kääntyi luoteeseen. Sivuvastaiseen siis kevyessä tuulessa.

Jukka rakensi köydestä pinnanarun (manuaaliautopilotin) jolla saatiin kädet vapaaksi ohjauksesta. Se piti jopa yllättävän hyvin, paremmin kuin kokeilemani virallinen versio samasta. Suunta pysyi tasaisessa tuulessa minuuttikaupalla kohdallaan, ja poiketessaan poikkesi todella hitaasti. Miinuksena se tosin syö köyttä aika nopeasti. Ja kryssiminen kovassa aallokossa on vielä testaamatta.

Viimeinen pätkä Inkooseen mentiin koneella, että Jukka ehtisi bussiin. Ja kun vierasvenesatamaan tulee kahdeksan jälkeen, kaikki paikat ovat tietenkin varattuja. Pistin veneen hetkeksi huoltsikan laituriin ja lähdin selvittämään sijoitusmahdollisuutta. Ja sillä aikaa Jukka hyppäsi kohdalle osuneeseen bussiin 🙂

Onneksi yksi Hai-veneilijä lupasi että hänen paikalleen viereen mahtuu. Hait kun ovat todella kapeita, eikä tämä Avancekaan liian leveä. Siihen sitten taiteilin tolppapaikalle. Yllättävän kauniisti Avance kulkee moottorilla ahtaissa koloissa, tai sitten olen vaan oppinut ajamaan venettä.
Eväistä toivottiin seikkailukertomuksissa kerrottavan. Tässä siis pieni yhteenveto aiheesta.

Meriruoka on erilaista kuin maaruoka. Meriruuan perusainesosat ovat
1. Puuro
2. Hernekeitto
3. Karkki

Kaikki muu on luksusta.

Tämän päivän aamiainen koostui puurosta (keitetty puoliksi soijamaitoon), tuoreista mustikoista ja marmeladi-juusto-leivistä sekä kahvista. Mustaleima-emmetal kestää veneessä ilman jääkaappia. Samaten voi. Leipinä nyt ollut setsuuria, tosi tummia ruispaloja ja maalahden limppua. Kaikki hyviä parin päivän ikäisinäkin.

Ennen lähtöä syötiin omenat ja purjehduksen aluksi pussi pähkinä-kuivahedelmä-sekoitusta. Spinnulla kulkiessa sitten merilounas taas. Koska meno oli tosi tasaista (ja pinnananrun kanssa yksi mies hoiti helposti pinnan ja ohjauksen), päästiin kokkaamaan hernekeittoa kahdelle. Sitten illan mittaan vielä puoli pussia salmiakkia. Kymmenen maissa, Jukan jo lähdettyä kokkasin itselleni kahden hengen pussipastan jatkettuna soijarouheella. Siitä jäi vielä vähän nälkä, mutta en jaksanut säätää enempää.

Vietin nyt ensimmäistä iltaa yksin veneessä. Tosin niin myöhään ja väsyneenä, että kävin vaan suihkussa, kokkasin ja menin nukkumaan. Filosofointi jäi aika vähälle ja lokin kirjoituskin aamuun. Huomenna (tänään) uusi gasti, joten tokkopa pääsen vieläkään mökkihöperöitymään kunnolla.