Jaettavuudesta, todellisuudesta ja sosiaalisesta mediasta noin yleensä

Tänä jouluna sosiaalisessa mediassa on kiertänyt Luke O’Neilin artikkeli ”The Year we Broke Internet – An explantion. An apology. A plea.”

Sitä on levittänyt moni toimittaja tai nettijulkisuuden amatööri vähän eri näkökulmista. Mihin artikkeli antaakin mahdollisuuksia, koska siinä käsitellään kysymystä journalismista sosiaalisessa mediassa laveasti (ja journalismikin pitää nyt ymmärtää laveasti, jotta pyramidikuvameemit lasketaan journalismiksi)

O’Neilin monista jaettavaksi tarkoitetuista soundbiteistä tartun nyt yhteen:

”Among all the things I’ve written this year, the ones that took the least amount of time and effort usually did the most traffic. The more in-depth, reported pieces didn’t stand a chance against riffs on things predestined to go viral.”

Tässä tiivistyy ehkä parhaiten tekstin pääteesi – että on olemassa hyvää journalismia, ja on olemassa netissä hyvin leviävää journalismia, ja että kun lähestyt näistä toista, siirryt samalla kauemmas toisesta.

Kirjoituksen faktat ovat varmasti tosia – siksi paljon tilaa hän käyttää hölynpölyn levittämisen kritiikkiin – mutta en jakaa hänen käsitystään siitä, mitä internetin ja sosiaalisen median journalismi on. En koe hänen dikotomiaansa oikeaksi, enkä osaa jakaa myöskään hänen katkeraa sävyään. Selitän asian omakohtaisella esimerkillä

Lunta pyramideilla, O'Neilin suosikkiesimerkki hölynpöly"journalismista"
Lunta pyramideilla, O’Neilin suosikkiesimerkki hölynpöly”journalismista”. (lkuvan taustat tässä)

Artikkeli innoitti minut selaamaan läpi blogini suosituimmat tekstit. Jako- ja tykkäysmäärät ovat hukkuneet Bloggerin uudistuksissa ja wordpressiin siirtymässä, mutta Google Analyticsista sain lukukertojen määrän, joten se toimikoon nyt heuristiikkana.

  1. Kuvitettu pikaopas risteyspyöräilyyn (2010): 46 300 lukukertaa

    Tekstin taustalla on noin 30 tunnin työ kahlaten läpi lakia, selittäen ja piirtäen laintulkintaa. Saavutti suuren suosion heti, mutta yli 60% hiteistä on tullut ensimmäisen vuoden jälkeen.

  2. Kaikki mielipiteet eivät ole saman arvoisia (2012): 28 300 lukukertaa

    Kevyt irvailupostaus, joka purkaa turhautumista siihen, miten hömppää käsitellään verrattavana faktoihin. Vahvasti viraalipostaus, joka lähtee leviämään sosiaalisessa mediassa aina välillä. Kaksi kolmannesta lukijoista tullut ensimmäisen kuukauden jälkeen.

  3. Epic fail, eli sairaaloiden IT eilen, tänään ja huomenna (2012): 18 300 lukukertaa

    Toinen todella työläs (ja pitkä) postaus. Lukijoista vajaa puolet ensimmäisen kuukauden aikana, nousee esiin aina kun aiheesta puhutaan. Pääsi Hesarin pääuutiseksi kuukauden julkaisun jälkeen. Vaikutuksiltaan ehkä merkittävin tekstini; sysäsi liikkeelle muutoksen, jossa julkishallinnon IT-ostoista tuli poliittinen asia ja niitä ajatellaan eri tavoin.

  4. Käänne Helsingin liikennepolitiikassa (2013): 15 800 lukukertaa

    Tekstinä melko nopeasti kirjoitettu, mutta summaa kuukauden raskaiden neuvottelujen tulokset ja mitä saavutettiin. Poikkea listan muista teksteistä siinä, että merkittävyys on asioissa joita raportoidaan, eikä puhtaasti tekstin itsensä varassa (vaikka toki myös asioiden tulkinnalla on väliä). Eniten yhdessä päivässä lukukertoja kerännyt tekstini (11 000), ensimmäisen viikon jälkeen lukijamäärä muutamia satoja kuussa.

  5. Ihmisvihan iglu (2012): 12 800 lukukertaa

    Toinen viraalipostaus, joka leviää aina välillä. Analysoi julkisen tilan problematiikkaa melko melodramaattisin sanankääntein, sisältäen runsaasti kevyesti verhottuja viittauksia. Puolet lukijoista ensimmäisen kuukauden aikana.

Viiden kärjestä kaksi on vaatinut useiden työpäivien työn kirjoittamiseen, ja kolmaskin, jos lasketaan työni jonka tuloksia raportoin. Kaksi on yhdessä illassa viraaliksi kirjoitettuja tekstejä, mutta niissäkin taustalla tarkistetut faktat ja huolellinen lähteistys. Ja vain yksi teksteistä on saanut enemmistön lukijoistaan ensimmäisen kuukauden aikana, muita jaetaan ja tykätään yhä uudestaan.

Se mikä kaikkia tekstejä yhdistää on, että jokainen niistä kuvaa jonkin rajatun asian maailmasta kattavasti ja hyvin, tavalla jota ei yleensä tarvitse myöhemmin kauheasti täydentää. Lisäksi niistä jokainen myös luo sosiaalista todellisuutta, esittää tulkinnan siitä, mikä maailmassa on olennaista, mikä on ongelma tai mikä hyvä idea. Tekstejä jaetaan, koska ne on tarkoitettu jaettaviksi: jokainen niitä jakava myös käyttää niitä välineenä sosiaalisen todellisuuden rakentamiseen, itsemäärittelyyn, kavereidensa valistamiseen tai sen sellaiseen. Hyvin leviävä teksti ei niinkään pyri objektiiviseen todellisuuden kuvaamiseen, kuin sen luomiseen.

(onko joku muuten nähnyt oikeaa tutkimusta siitä, miksi ihmiset jakavat niitä linkkejä joita jakavat? pistäkää linkkiä)

Tämä on se miten minä näen sosiaalisen median tulevaisuuden. Jaettavuus ei ole asiasisällön vastakohta, vaan siitä lähes riippumaton ominaisuus. O’Neilin maalaama synkkä kuva ammattijournalismin kiihtyvästä rappiosta sosiaalisessa mediassa on varmasti osa todellisuudesta, mutta vain osa. Siinä osassa sosiaalista mediaa jossa minä elän, huolella tehdyt taustatyöt korreloivat vahvasti lukijamäärän kanssa.

Internet ja erityisesti sosiaalinen media on vienyt journalismin murrokseen. Enkä nyt puhu monikanavajulkaisemisesta tai kiristyneestä työtahdista. Merkittävin muutos on, että perinteinen ajatus ammattijournalisteista portinvartijoina tietoon on katoamassa. Tätähän O’neillin siteeraama hömppäsivun päätoimittajakin sanoo: “We reject the idea that the media elite or people who have been trained in a certain way somehow have the monopoly on editorial judgment.”

Seuraus ei kuitenkaan ole pelkästään hassun hölynpölyn ja juorujen levitystä. Kun ihmiset tottuvat tiedon-, tekstin ja muun ”sisällön” luomisen ja levittämisen työkaluihin jotka miellä kaikilla nykyään on, monenlaisia luomisen, jakamisen ja yhteistyön malleja on syntynyt ja syntyy. Sanottakoon ihan esimerkkinä vaikka Wikipedia. Aika hyvä yhteenveto ja innostunutta visiointia teeman ympärillä löytyy Clay Shirkyn kirjasta ”Cognitive Surplus: Creativity and Generosity in a Connected Age”. Alla Shirkyn TED-puhe samoista teemoista.

O’Neilin näymä maailmaan on pessimistisempi ehkä siksi, että nämä uudet mahdollisuudet eivät näy oikeastaan lainkaan, jos sosiaalista mediaa katsoo ahtaan journalistisesti. Mutta jos meemitehtailu on journalismia, niin kai sitten poliittinen blogaaminenkin?

Minä en ole journalisti, enkä yritä hankkia elantoani suoraan tekstillä. Näkökulma on eri. Tavoitteeni ei ole vain selittää maailmaa, vaan muuttaa sitä teksteillä. Ja siitä näkökulmasta sosiaalisen median aikakausi tarjoaa täysin ylivertaiset mahdollisuudet mihinkään aiempaan verrattuna.

Kynä ja miekka

Kannattaa tutustua Ylen Aselaki-sivustoon. Vähät minä aselaista, mutta Ylessä on joku kerrankin miettinyt, mikä on median tehtävä demokratiassa, ja miten sitä voisi nykyään toteuttaa.

Tuliaseet eivät itse asiassa ylipäänsä kiinnosta minua kauheasti. En harrasta metsästystä, tarkkuusammuntaa, enkä mitään muutakaan missä niitä käytettäisiin. Olen viimeeksi koskenut ruutiaseeseen joskus 15-vuotiaana, enkä ole tainnut laukaista sellaista koskaan. Ainoa kosketuspintani aseisiin on, kun olen ollut väkijoukossa, jota kohti on ammuttu (ei mihinkään lähelleni, en ollut hengenvaarassa). Sillonkin ampuja on kuitenkin aina ollut toimivaltainen viranomainen, joka ammuskelee väkijoukkoon osana työtehtäviään. Aselain muutoksessa ei olla puuttumassa viranomaisten aseenkäyttöön mitenkään, joten se ei tätäkään kautta kosketa minua.

Aselakiin liittyy ristiriitaisia, sinänsä perusteltuja intressejä. Harrastamisen järkevä mahdollisuus. Ammuskelujen vähentäminen. Ja sitten vielä kysymys keinojen tehokkuudesta. Asia ymmärrettävästi kiinnostaa monia, mutta koska se ei kiinnosta minua, jätän päätöksenteon mielelläni perehtyneempien vastuulle, enkä lausu siitä tässä tämän enempää.

No niin, asiaan!

Kun mediaa kutsutaan neljänneksi valtiomahdiksi, ja vallan vahtikoiraksi, ei se tarkoita Kanervan tekstiviestien tai Vanhasen terveyskeskusseuran kyttäämistä. Edes vaalirahojen penkomisella ei oikeastaan ole kuin kuriositeetin rooli. Pari pahiten suhmuroinutta joutuu julkiseen häpeään, ja toimittajat saavat taputella toisiaan selkään.

Lehdistö on valtiomahti, koska juuri lehdistö välittää meille kansalaisille kuvan siitä, mitä politiikka on, ja mihin vallankäyttäjät oikeastaan pyrkivät. Se Vanhanen, josta olemme lukeneet on lehdistön meille luoma elävä hahmo, menneisyyksineen, haaveineen ja inhimillisine heikkouksineen. Toki se perustuu elävään ihmiseen, mutta se mitä näemme, on tuo hahmo, eikä ihminen. Samaan tapaan myös puoluieden näkemykset välittää media, siksi SAK:n vaalimainos räjähti näpeille.

Nykyään tietysti media tai lehdistö pitää tässä ymmärtää laajasti. Ei ole kyse vain ammattitoimitajista tai edes vain journalismista. Ei journalismi ole tärkeää, julkisuus on. Neljäs valtiomahti on poliittinen julkisuus, ja nykyään se on suurelta osin internetissä, monissa eri muodoissa.

Tähän saumaan Ylen aselaki-beta iskee kuin 22 kaliperin luoti eteen sattuneen koululaisen selkään. Se ottaa lähtökohdaksi lainsäädäntöprosessin toiminnan, ja pyrkii kuvaamaan sitä ymmärrettävästi, tarjoten kaiken relevantin materiaalin lukijan harkittavaksi. Poliitiset toimijat saavat omin sanoin selittää, miten näkevät asian ja miksi toimivat kuten toimivat.

Ero draamalähtöiseen ”poliittiseen journalismiin” on valtava. Sukupolven ja yhden teknologiamurroksen mittainen, sanoisin. Jo pelkästään asiantuntijalausuntojen kokoaminen yhteen paikkaan helposti on merkittävämpää kuin kymmenen Hesarin pääkirjoitusta.

Yle ei tietenkään ole ensimmäisenä väijyssä haaskalla. Erilaisia  demokratiasivustoja on rakennettu tällä vuostuhannella ainakin puolen tusinaa

  • Pikkuparlamentti.fi on riippumaton poliittinen keskustelufoorumi, jossa blogaillaan ja luodaan leikkiäänestyksiä
  • Asialista.fi -projekti pyrkii rakentamaan wikikansalaisuutta, jossa kansalaiset osallistuvat yhteisten asioiden hoitoon puoluejärjestelmän ulkopuolelta
  • Blogit.edustajamme.fi kerää kansanedustajien blogit yhteen RSS-feediin ja tarjoaa niille yhteisen tägihaun
  • Aloitekanava.fi on palvelu, jolla nuoret voivat tehdä yhdessä ehdotuksia kotikunnalleen
  • Eduskunta.kuvat.fi esittää kansanedustajista roolipelityyppiset hahmolomakkeet perustuen eduskunnan äänestysdataan. Hauska idea ei vaan toimi kovin hyvin; hallitus-oppositio -jako sotkee kaiken muun datan.

Lähes kaikkia näitä palveluita yhdistää jotenkin ajatus …epäpoliittisesta politiikasta. Siis halu käsitellä ja esittää poliittista prosessia, mutta kuitenkin menemättä sisään sen poliittisuuteen, ikään kuin vain päätöksentekona. Se on myös niiden kaikkien suurin heikkous.

Ylelle antaa tässä etumatkaa ennen kaikkea ammattitaito. Valtiorahoitteisella laitoksella on varaa ja osaamista hioa betansakin huolella. Vielä merkittävämpää ammattitaitoa on toimittajien toimintakulttuuri, jossa on totuttu tekemään tätä epäpoliittista politiikkaa. Ylessä kun on ongelman kanssa taisteltu jo vuoskymmeniä, vaihtelevalla menestyksellä.

Mutta kaiken kaikkiaan, aselaki-beta on täsmälleen se syy, jota varten julkisrahoitteinen Yleisradio on olemassa.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Blogi perustettu, mitä sitten? – eli nettiajan kansalaisliikkeen HOWTO

Olen keskiviikkona vetämässä sessiota Nettiajan kansalaisyhteiskunta  leiripäivässä MindTrek seminaarissa Tampereella. Leiripäivään mahtunee vielä muutama ihminen, mutta viimeinen ilmottautumispäivä on tänään, eli kannatta pitää kiirettä.

Ohessa pohjustustekstini sessiolle. Alkuperäinen löytyy täältä.

————————-

Joskus ennen muinoin, kun heräsi tarve ajaa asiaa, perustettiin yhdistys, joskus jopa puolue. Nykyään perustetaan facebook-ryhmä ja addressi addressit.comiin. Onko mikään oikeastaan muuttunut?

Väitän että on, koska facebook-fanisi eivät tule koskaan tekemään vallankumousta. Mutta ei mennä nyt vallankumouksiin sen enempää (*), vaan puhutaan vähän arkisemmasta vaikuttamisesta. Ja unohdetaan yhdistykset, puolueet, abstrakti teoria ja historian muistelu. Miten ihan käytännössä perustetaan nettiajan kansalaisliike?

Kansalaisliikkeillä on nykyään uusia tehokkaiden kommunikaatiovälineitä, mutta niiden lisäksi ja takia myös muutama uusi sudenkuoppa varottavanaan. Tässä muutamia käytännön nyrkkisääntöjä oman kokemukseni pohjalta.

1) Tavoite on reaalimaailmassa

Millään, mitä tapahtuu Internetissä, ei ole väliä, ellei se saa aikaan muutoksia myös Internetin ulkopuolella. Emme elä tekoälyinä singulariteetissa, ja tämä on syytä muistaa.

Jokaisen ryhmän, sivun, blogin, kanavan ja ties minkä, mitä nettiin perustetaan, tulee liittyä johonkin myös netin ulkopuolella. Jos ihmiset tuntevat vain internetissä, tavoite tulee olla tutustuttaa heidät myös livenä. Facebook-fanituksella pitää olla kohde, jota voi fanittaa myös sen ulkopuolella.

Sori nyt vaan kaikki sosiaalisen median pioneerit, mutta ideanne eivät ole todellisuutta. Ja todellisuus on se, millä on väliä. Se, että kriittinen pyöräretki saa päivässä 200 fania facebookissa on kivaa, mutta väliä on vain sillä, moniko faneista pyöräilee mukaan seuraavalle retkelle.

2) Sosiaalinen media on internetin ADHD-lapsi

Sen huomio on intensiivistä, todella lyhytaikaista ja tulee yllättäen. Ei pidä olettaa, että sillä olisi suuriakaan pysyviä vaikutuksia.

Kirjoitin taannoin pyöräilyn väistösäännöistä risteyksissä, ja blogaus sai kahdessa päivässä 10 000 lukijaa. Kuukauden kuluttua suosituin artikkeli oli omenahilloresepti, ja ne risteysten väistösäännöt ovat tietenkin samat kuin ennenkin.

3) Tavoite on muodostaa yhteisö, ei virtuaaliyhteisöä

Kansalaisliikkeen toiminta perustuu siihen, että on tietty ydinjoukko toimijoita, jotka oppivat tuntemaan toisensa, oppivat luottamaan toisiinsa, kokevat toimivansa yhteisellä asialla ja oppivat toimimaan yhdessä. Syntyy yhteinen identiteetti ja kertyy yhteistä osaamista, jota voidaan jakaa.

Oppiminen on tärkeää. Se on sekä yhdessä toimimisen muotojen oppimista, että ihan konkreettisia käytännön asioita. Kuka viranomainen vastaa tästä asiasta? Miten kansalaitsen muodolliset vaikutuskanavat toimivat? Tarkoittaako se mitään, jos poliitikko sanoo tukevansa asiaa? Miljoona pientä asiaa, joista syntyy toimimisen traditio.

Yhteinen identiteetti on tärkeä. Yhteinen toimijuus. Kokemus siitä, kuinka tässä ei ole vain joukko samaa mieltä olevia ihmisiä, vaan me, jotka ajamme meidän asiaa.

Toiminnan pitää tietenkin olla mahdollisimman avointa, ja uusia ihmisiä mukaan houkuttelevaa, helppoja sisäänpääsymahdollisuuksia tarjoavaa. Tässä internet ja sosiaalinen media ovat parhaimmillaan. Mutta olisi harhaista kuvitella, ettei toiminta aina lepäisi tietyn, melko pienen joukon harteilla. Kaiken internet-toiminnan esiäidissä, avoimessa ohjelmistokehityksessäkin 99% tuloksista tuottaa 1% tekijöistä.

Konkreettisena esimerkkinä siitä mitä tarkoitan Kaupunkifillari:

  • Kaupunkifillari on blogi, pyöräilypoliittinen blogi: http://www.kaupunkifillari.fi/
  • Kaupunkifillari on myös facebook-sivu http://www.facebook.com/kaupunkifillari (you like this)
  • Kaupunkifillari on myös IRC-kanava, #kaupunkifillari (IRCNet)
  • Kaupunkifillari ei ole yhdistys, eikä mikään muukaan muodollinen toimija, joskin sillä on historiallinen yhteys Helsingin vihreisiin.

Blogi on hyvä keino keskustella, ja kirjata auki ajatuksia. Se on myös hyvä tapa näyttää, mitä on tapahtumassa. Se, että ihmiset lukevat blogia, ei kuitenkaan muuta maailmaa. Ehkä tärkein kaupunkifillarin toimintatapa onkin kommentoida liikennesuunnitelmia, katusuunnitelmia ja kaavoja. Esimerkiksi sopii vaikkapa Ruoholahdenkatu, jonka pyöräsuunnitelmat saimme uudistettua. Olemme myös kommentoineen lakihankkeita, ja suunnittelleet Helsinkiin pyöräilyn pääväyliä.

Vastaavasti facebook-sivu sopii hyvin tiedotukseen, ja myös näyttää kivalta. Sen kautta on kuitenkin vielä blogiakin vaikeampi oppia yhdessä toimintatapoja.
Tässä lopuksi muutamia kysymyksiä, joista haluaisin leirinuotiolla keskustella

  1. Kuinka opitaan toimimista yhdessä netissä? Millä välineillä se onnistuu, ja millä ei?
  2. Kuinka luodaan yhteistä toimijuutta ja identiteettiä netissä? Liketys ei siihen riitä.
  3. Kuinka saadaan nettiaktivismilla aikaan jotain netin ulkopuolella? Vai saadaanko?
  4. Miltä näyttä nettiajan kansalaisliikkeen HOWTO vuonna 2010? Ensin facebookryhmä, sitten yhteisblogi, sitten mitä?

(*) sosiaalisesta mediasta ja vallankumouksista kiinnostuneiden kannattaa lukea New Yorkerin heino artikkeli aiheesta. Linkin löysin tietenkin Facebookista.