Otsikon sanoilla alkoi lukion yhteiskuntaopin kirjan rikollisuutta käsittelevä luku. Protestoin sitä silloin voimakkaasti, ja vastustan tuota ajattelua edelleen.
Tämä vanha anekdootti muistui mieleeni lukiessani uutista, kuinka rikollisilta saatetaan poistaa yhteiskunnan tuet. Uutisen mukaan:
Rikosten tekijöiltä halutaan mahdollisesti poistaa tulevaisuudessa yhteiskunnan tuet. Järjestäytyneeseen rikollisuuteen sekaantuneet menettäisivät näin muun muassa asumis- tai työttömyystukensa. […] Hallitusohjelmassa olevaa muutosta pohtivan työryhmän pitäisi saada esitys asiasta valmiiksi tämän vuoden loppuun mennessä.
Haastateltu poliisijohtaja Robin Lardot sanoo myös ”Kyse on siitä ylipäätänsä, minkä signaalin yhteiskunta antaa näille tekijöille.”
Mainitussa hallitusohjelmassa siis sanotaan: ”Järjestäytyneen rikollisuuden torjuntaa tehostetaan ja selvitetään uuden erityislain tarve.” Vaatii melkoista kremlologiaa päätellä tästä, että sosiaalietuudet pitää poistaa rikollisilta. Joko jotain ei hallitusohjelmassa sanota ääneen, tai ylen uutinen on hieman harhaanjohtava. Siitä kun saa kuvan, että juuri tästä muutoksesta olisi sovittu.
Lieneekin todennäköisempää, että idea sosiaalietuuksien rajoittamisesta on kehitetty asiaa selvittävässä työryhmässä. Toisaalta taustalla vaikuttavista ministereistä yksi uskoo prostituution loppuvan kieltämällä ja toiselle tasa-arvon vastustaminen on ydinkysymys politiikassa, joten voi taustalla olla hallituksestakin tulleita näkemyksiä.
Järkevässä ja rationaalisessa maailmassa uutinen olisi ankka, ja oikeasti sosiaalitukien epääminen olisi vain yksi lukuisista keinoista, joita työryhmässä on asianmukaisesti harkittu ja tullaan asianmukaisesti hylkäämään järjettömänä. Näin saattaa ollakin; toivokaamme niin.
Mutta toisaalta moni oikeasti ajattelee tuohon otsikon tapaan. Että on olemassa ”rikolliset ihmiset” ja erikseen ”kunnon ihmiset”. Tällainen ajattelu on vaarallista, koska se johdattaa kuvittelemaan, että tunnistamalla, kontrolloimalla, eristämällä ja rankaisemalla näitä rikollisia ihmisiä voidaan rikoksia vähentää. Että kyse on nollasummapelistä kahden joukon välillä, joista toinen haluaa tehdä rikoksia ja toinen ei halua joutua niiden uhriksi.
On siis mahdollista, että työryhmä on tässä aivan tosissaan, ja uskoo, että tällainen muutos olisi sekä mahdollinen että toivottava. Mahdollisuutta käsitteli jo Saku Timonen, joten puhutaanpa toivottavuudesta. Mitä muutoksesta luultavasti seuraisi?
Rikollisuuden ”kova ydintä” kutsutaan virkamisslangissa ammatti- ja taparikollisiksi (atari). He ovat niitä kavereita, jotka istuvat säännöllisesti vankilassa, ja silloin kun eivät istu, tekevät rikoksia yksin ja yhdessä, kukin omanlaisiaan. Nämä olisivat ilmeisesti niitä ihmisiä, joilta sosiaalituet oltaisiin viemässä. He eivät kuitenkaan ole mitään rikollisneroja tai pahuuden kätyreitä. Antakaas kun kerron esimerkin.
Minulla oli kymmenkunta vuotta sitten kunnia tavata Seutulan työsiirtolassa Jaska (nimi keksitty, koska surkealla nimimuistillani en sitä enää muista), ja kuulla kuinka hän oli linnaan päätynyt. Jaska on tyypillinen vanha atari. Tuolloin noin 50-vuotias Jaska istui yhdeksättä vankilatuomiotaan. Sekä ikä että tuomioiden määrä tekivät hänestä työsiirtolan jengissä vanhan konkarin: useimpien vankilaura kun loppuu viimeistään noilla main, joko kuolemaan tai iän tuomaan väsymykseen.
Jaska istui tällä kertaa murrosta ja ehdonalaisen rikkomisesta. Tarina alkoi kun poliisit tekivät Jaksan luo kotietsinnän ja etsivät varastettua tavaraa. Eivät kuitenkaan löytäneet, sillä kertaa. Sen sijaan samassa rytäkässä ulosottomies nappasi Jaskan autonkorjaustyökalut rästissä olevien korvausten maksamiseen.
Ulosottokaari kieltää ammattiin tarvittavien työkalujen viemisen, mutta eihän Jaska verokirjalla töitä tehnyt: hän oli virallisesti työtön, ja pimeään työhön tarvittavat työkalut lasketaan harrastusvälineiksi.
No, Jaska oli nyt siis vailla elinkeinoa. Uudet työkalut oli saatava. Asia kun tuli olutta ottaessa puheeksi, joku kaveri tiesikin mistä ne voisi hakea. Ei kun tuumasta toimeen. Matkan varrella selvisi, että työkalujen nykyinen omistaja ei ollut tietoinen siitä, että ne oltaisiin hakemassa pois, eikä hänelle aiottu sitä myöskään kertoa. Suunnitteilla oli siis varkaus, tai ”suunnitella” on tässä ehkä vähän liioitteleva ilmaus. Lisäksi samalla reissulla pitäisi käydä hakemassa yksi pesukone jostain autotallista, kun nyt kerran liikkeellä oltiin.
Kun kaverukset olivat päässeet sinne autotalliin, kävikin ikävämpi yllätys. Kaveri oli nimittäin ollut seurannassa, ja kissalan pojat nappasivat Jaskan rysän päältä. Kun edellisen tuomion ehdonalainen oli vielä päällä, niin pari vuotta linnaahan siitä sitten tuli. Taas.
Jaskalla oli takanaan yhdeksän samanlaista tarinaa ja Seutulan kahdeksallakymmenellä muulla vangilla kullakin omansa. Eivätkä ne niin paljoa Jaskan tarinasta poikenneet. Töpeksimistä, hölmöjä valintoja ja harkitsemattomasti tehtyjä rikoksia. Useimmat eläisivät varmaan toisin, jos tietäisivät miten, koska eipä tuo rikollisen elämä mitenkään kovin glamröösiä ole.
Mitä minä tästä opin, on että suuri osa toistuvasti istuvista vangeista tekee rikoksia koska he eivät yksinkertaisesti osaa muuta elämäntapaa. Mikään määrä rankaisemista tuskin vieroittaa heitä rikoksista. Rikokset eivät myöskään ole yleensä kovin harkittuja, joten pelote-efektikään ei juuri toimi (poikkeus tähän ovat talousrikolliset).
Mietitäänpä nyt, jos Jaskalta lisäksi olisi otettu avustukset pois. Mitä se olisi auttanut? Se olisi vain vienyt sen viimeisenkin toivon elää edes tavallaan kunniallisesti. Se oli käytännössä varmistanut, että rikokset jatkuvat. Että tietä ulos ei ole. On melko selvää, että sosiaaliavustusten rajaaminen ”rikollisilta” on omiaan vahvistamaan heidän identiteettiään rikollisina ja se kiistatta tekee heille vaikeammaksi elää ilman rikoksia. Sen sijaan on huomattavan vaikea osoittaa, että muutos mitenkään vähentäisi kenenkään ajautumista rikoksiin. Kuvaamani esimerkin valossa pidän ajatusta hyvin epäuskottavana.
Tässä muutoksen haitat siis. Entä hyödyt? No, Lardotin sanoin ”Kyse on siitä ylipäätänsä, minkä signaalin yhteiskunta antaa näille tekijöille. Sallitaanko, että toinen viranomainen yrittää torjua ja toinen viranomainen sitten myötävaikuttaa siihen, että voi jatkaa rikollista toimintaa?”
Hyötynä on siis, että päästään lähettämään signaali, että ”olet hylkiö” ja ”et kuulu yhteiskuntaan”. Tämä varmasti saa jotkut ”kunnon ihmiset” tuntemaan olonsa paremmaksi.
Järkevä kriminaalipolitiikka tähtää ensisijassa ja ennen kaikkea rikosten määrän vähentämiseen. Eri rikosseuraamusten toimivuus tässä suhteessa on empiirinen kysymys. Menemättä siihen sen syvemmälle, oman intuitioni mukaan seuraamukset jotka sosiaalistavat yhteiskuntaan, totuttavat ja opettavat ns. normaaliin elämään, ovat luultavasti toimivimpia. Sen sijaan seuraamukset, jotka erottavat rikoksentekijöitä muusta yhteiskunnasta ja luovat heille rikollisen identiteettiä luultavasti lisäävät rikollisuutta enemmän kuin vähentävät. Tämä on myös halvinta kriminaalipolitiikkaa, koska rikollisuus maksaa aika paljon yhteiskunnalle.
Rankaiseminen ns. yleisen oikeustajun kosiskeluna voi olla välttämätön paha, mutta mitään oikeaa hyötyä siitä ei ole. Onkin todella huolestuttavaa, jos poliisijohdossa tai lakia valmistelevissa työryhmissä toimivat ihmiset eivät tätä erottelua ymmärrä. Oikeus- ym. viranomaisten tehtävä on vähentää rikollisuutta, ei järjestää sirkushuveja.
Yksinkertaistaen voidaan sanoa, että rikollisuus johtuu rikollisista ihmisistä. Maailma ei kuitenkaan ole yksinkertainen, vaikka osa ministereistämme ja virkamiehistämme ehkä onkin.
Kaikki yksinkertaistukset eivät yksinkertaisesti ole totta.
