Avainsana: tiede

Tietoon perustuvaa politiikkaa

Tieteen ja teknologian vihreät julkaisi vaalilehden – viitenumeron. Suosittelen tutustumaan. Tässä maistiaisiksi pääkirjoitus jonka lehteen kirjoitin, koko lehti löytyy Issuusta.

Viitenumero 2015
Viitenumero 2015

Politiikan pitäisi perustua tutkittuun tietoon. Tutkimus ei sanele poliittisia päätöksiä, mutta se kertoo, millaisia vaikutuksia erilaisilla ratkaisuilla luultavasti on. Tämä tieto pitää huomioida päätöksenteossa.

Käsissäsi on Viitenumero, Tieteen ja teknologian vihreiden vaalilehti. Esittelemme 33 ehdokasta, joilla on kykyä ja halua muuttaa Suomea paremmaksi. Kirjoittajina on ehdokkaiden lisäksi eri alojen asiantuntijoita, jotka haluavat antaa panoksensa parempien argumenttien tuomiseksi poliittiseen keskusteluun.

Poliittinen päätöksenteko koskee aina tulevaisuutta. Sitä, miten maailman halutaan jatkossa toimivan. Politiikassa tarvitaan laajaa ymmärrystä nykyisyydestä ja historiasta, mutta myös kykyä kuvitella, mitä on edessäpäin. Siksi Viitenumerossa kirjoitetaan älykkäästä sähköverkosta, robottiautoista, energiantuotannosta ja tietoyhteiskunnasta – unohtamatta myöskään ydinvoimateknologian uusimpia näkymiä ja geenimuuntelun turvallisuuskysymyksiä.

Tiede ei ole vain laboratorioita ja isoja koneita. Erityisesti sosiaalipolitiikka tarvitsee tuekseen tutkimusta yhteiskunnasta ja sen toimintamekanismeista. Siksi Viitenumerossa käsitellään myös köyhyyden vaikutuksia, työttömyyttä ja ihmisen ikääntymistä.

Jotta politiikkaa voidaan tehdä tutkittuun tietoon perustuen, tieteeltä tarvitaan avoimuutta. Datat ja analyysit pitää julkaista. Politiikassa tulkitaan todellisuutta aina eri tavoin, ja tulkintojen erot ovat politiikan ydintä. Siksi tieteellisen tiedon pitää olla avointa tulkittavaksi jokaisen puolueen näkökulmasta.

Emme tarvitse yhtäkään kansanedustajaa, jolla on varmaa tietoa siitä, miten asiat pitää hoitaa, ja joka pitää loppuun saakka kiinni jokaisesta mielipiteestään. Tarvitsemme poliitikkoja, jotka osaavat ottaa uuden tiedon huomioon maailman muuttuessa. Ihmisiä, jotka osaavat toimia samojen perusarvojen pohjalta myös tilanteissa, joita emme vielä osaa kuvitellakaan.

Helpottaaksemme valintaa tarjoamme teille 33 sellaista ehdokasta. Suosittelen tutustumaan.

Otso Kivekäs
Tieteen ja teknologian vihreiden puheenjohtaja
Kansanedustajaehdokas, Helsinki

Vihreän viisi miljoonaa sävyä

Ihmisen näköaisti perustuu sauvasoluihin, jotka aistivat valon määrää, ja tappisoluihin, jotka aistivat eri värejä. Tappisoluja on kolmea tyyppiä, joita kutsutaan yleensä punaiseksi (L eli long pitkäaaltoiselle valolle, vihreäksi (M eli medium) ja siniseksi (S eli short lyhytaaltoiselle valolle). Tarkkaan ottaen niiden maksimiherkkyysalueet ovat kellanvihreä (564-580 nm), kylmän vihreä (534-555) ja sininen (420-440).

sensitivity
Tappisolujen eri tyypit ja niiden havaintoalueet

Punaisen näkeminen perustuu siihen, että L-solut reagoivat siihen vielä vähän, mutta M-solut eivät ollenkaan. Punaista näkevät L-solut ovat ilmeisesti kehittyneet M-soluista. Useimmilla nisäkkäistä tappisoluja on vain kahdenlaisia (S ja M), mutta monille apinoille on kehittynyt kolmaskin tyyppi.. Puna-vihervärisokeilla yleensä L-solut puuttuvat kokonaan tai lähes kokonaan, mikä estää erottamasta punaista vihreästä ja heikentää vihreän sävyjen erottelua.

Sinistä näkeviä S-soluja sen sijaan on vain muutama prosentti tappisoluista. Siksi sinistä on vaikeampi erottaa mustasta ja sinisen sävyjä toisistaan. Ihmissilmän paras väriherkkyys osuu vihreän kohdalle. Herkkyys siniselle tai punaiselle on murto-osa vihreän herkkyydestä (joskin eri syistä, kuten yllä käsitellään).

Eyesensitivity
Ihmissilmän herkkyys väreille

Ihmissilmä kykenee erottelemaan noin kymmenen miljoonaa eri väriä, joista siis ehkä viitisen miljoonaa on erilaisia vihreitä (harmaan sävyjä muuten voinee erottaa satoja miljoonia, koska tappisoluja on 20-kertainen määrä sauvoihin nähden).

Evoluutiopsykologisesti, eli hihasta vetämällä, tämä voidaan selittää sillä, että sademetsässä, jossa esiapinamme elivät, on tärkeä erottaa vihreän sävyjä, jotta ympäristöstään saa ylipäänsä mitään selvää; huonolla vihernäöllä metsä olisi pelkkää vihreä huttua. Vaikkapa sinisen sävyjen erottamiseen ei ole vastaavaa tarvetta, koska sininen kukka nyt on kukka, eikä sitä tarvitse yleensä tunnistaa sinistä taustaa vasten.

Vihreällä on siis ainakin viisi miljoonaa sävyä. Selviämisemme lajina on perustunut niiden erottamiseen toisistaan.

Ekotekojen sumussa

Uskotko, että sähköautot ratkaisevat autoilun ympäristöongelmat? Minulla on sinulle huonoja uutisia: ne eivät ratkaise juuri mitään.

Pelkäätkö yllä kulkevien voimajohtojen tekevän jotain sisuskaluillesi? Minulla on sinulle hyviä uutisia: mitään vaaraa ei ole.

Ekologiseen ja terveelliseen elämäntapaan pyrkivän edessä on vaikeiden valintojen lisäksi valtava pilvi kaiken sortin huuhaata. Sitä syytävät markkinamiehet, jotka myyvät mitä vaan ekologisuuden nimissä. Kuvitellaan, että ihminen joka maksaa enemmän kananmunista, kunhan luvataan kanoilla olevan tilaa, maksaa extraa myös Närpiöläisistä tomaateista, jos niiden sanotaan tulevan ”läheltä”.

Valitettavasti ekokaupoissakin myydään sähkösäteilyä vähentäviä suolavalaisimia, ja ties mitä otsonaattoreita. Luontaisbisnes on kuin kapitalismin pahimpien puolien koelaboratorio, jossa asiakasta saa aina huijata.

Huuhaata syytävät myös hörhöt, jotka pelkäävät taivaan putoavan niskaansa tai uskovat keijupölyn pelastavaan vaikutukseen. Vilpitön usko asiaansa ei vaan tee siitä totta.

Ekologia on tiedettä. Kuten tieteet yleensä, se on oikeasti vaikeaa. Maallikko ei yleensä voi tietää varmasti, onko kasvihuoneessa kasvatettu luomutomaatti tänään ekologisempi kuin Espanjasta lennätetty. Tiedonhalun ensimmäinen uhri on varmuus.

Onneksi täydellisyyteen ei tarvitse päästä, ja ilmeisimmän hölynpölyn voi välttää melko helposti seuraamalla mitä ympäristöjärjestöt tai kuluttajaviranomaiset sanovat. Ei siis goji-marjoja tai palmudieseliä. Kyllä puolukoita ja maalämpöpumppuja.

Kirjoittaja on internetin yleinen paremmintietäjä ja muun muassa verkkolehti Laitoksen toimittaja

Tämä kolumni on julkaistu ekolifestylelehti Huilissa. Huili oli Kraft&Kultur-sähköyhtiön lehti, mutta viime numerosta alkaen itsenäinen ekoaikakausilehti. Sen saa tilaamalla.

En voi sanoa koskaan olleeni onnellinen

Jossain alkukesän Hesarissa Volvo-Markkanen sanoo:

”Törmäsin [vankilassa matematiikkaa lukiessa] sellaiseen käsitteeseen kuin Occamin partaveitsi. Olen elänyt sen mukaisesti, mutta ajattelutapa on vienyt spontaaniuden pois, ja se on surullinen asia. En voi toisaalta sanoa koskaan olleeni onnellinen”

Volvo-Markkanen, on legendaarinen roisto, joka tehtaili pankkiryöstöjä, autovarkauksia, salakuljetusta, vankilapakoja ja muita rikoksia 60-80 luvulla kaikkialla pohjoismaissa. Omien sanojensa mukaan hän toimi myös ranskalaisessa OAS-terroristijärjestössä ja KGB:n vakoojana.

Markkanen on varsin epätavallinen ammattirikollinen. Tarinoista tuttu, mutta tässä maailmassa vieras. Hän puhuu viittä kieltä sujuvasti, luki vankilassa ylioppilaaksi ja suhtautui ryöstöihin ja varkauksiin ennen kaikkea älyllisenä haasteena. Rikollisuuteen hän ryhtyi oman tulkintansa mukaan siksi, että hänen isänsä kasvatti hänet sellaiseksi. Nyky-atareille tyypillistä holtitonta ajautumista ja kaikkien mahdollisuuksien sössimistä ei näy, vaan hän olisi varmaan pärjännyt hyvin monella muullakin alalla. Kyvykäs ja itsereflektioon pystyvä rikollinen; sellainen jota järjestelmää ei ole tehty kestämään.

Occamin partaveitsi taas on tieteenheuristinen nyrkkisääntö, jonka mukaan teoriat tulee pitää mahdollisimman yksinkertaisina: jos kahdesta yhtä hyvin havainnot selittävästä teoriasta toinen on yksinkertaisempi ja sisältää vähemmän oletuksia, se on luultavammin oikea. Partaveitsi ei sano mitään siitä mikä selitys lopulta on oikea (se ratkeaa tutkimalla lisää, jos mitenkään), vaan ainoastaan, mikä on paras kandidaatti tähänastisen tiedon valossa.

Tässä kontekstissa Occamin partaveitsen voi ajatella edustavan ylipäänsä tieteellistä maailmankuvaa ja rationaalista elämänasennetta. Sitä, että ilmiöitä pyritään ymmärtämään, ja todennäköisiä selityksiä pidetään todennäköisinä. Sitä, ettei mikään mitä tapahtuu ole mystistä tai ihme, vaan sille on jokin ymmärrettävissä oleva selitys, vaikkei välttämättä vielä tuttu.

Tekeekö ymmärrys elämästä tylsää? Kysymys on mielenkiintoinen. Onko spontaaniuden ja elämänilon edellytys, ettei ymmärrä liikaa? Klassinen stereotypia taiteijoista ja insinööreistähän pelaa tällä samalla ajatuksella. Samaten uskomukset, kuinka koulutus tappaa luovuuden.

Näiden kesäisten elämänfilosofiapostausten hengessä en nyt lähde hakemaan tähän mitään tilastollista aineistoa, vaan totean vain oamkohtaisesti, että tähänastisen elämänkokemukseni mukaan ajatus on aivan mielenvikainen.

Asiat muuttuvat sitä mielenkiintoisemmiksi, mitä enemmän niitä tuntee, ja uusi tieto pikemminkin lisää spontaaneja ideoita leikatessaan ristiin vanhastaan tutun kanssa. Ja ainakin se luovuus, mistä itse mitään tiedän, perustuu nimenomaan laajaan osaamispohjaan.

Että siitä vaan opi kaikki asiat. Se ei riitä, mutta opi ne. Ja jos alkaa tuntua tylsältä, tee jotain haastavampaa. Tätä voi soveltaa niin töissä, harrastuksissa kuin kotonakin. Aina löytyy hankalampia töitä, ongelmallisempia projekteja tai vaikeampia ihmisiä, joiden kanssa elää, jos sille tielle haluaa lähteä.

Mutta miksi Markkanen sitten uskoo, että Occamin partaveitsi on vienyt terän hänen elämästään? Occamin partaveitsi yhdessä lääketieteen väestötason tutkimusten kanssa sanoo, että Markkanen on luultavimmin masentunut. Masennus saa elämän näyttämään takautuvastikin onnettomalta ja siltä, ettei omilla teoilla ole merkitystä. Se nimenomaan ”vie spontaaniuden pois”. Vanhusten masennus on sangen yleistä, ja alidiagnosoitua. Se on todennäköisin selitys, niin tylsältä kuin se kuulostaakin verrattuna elämänfilosofiseen pohdintaan.

Mutta päästetän vielä Markkanen ääneen:

Valtalaki

Tuossa vähän yli kuukausi sitten kirjoitin pitkän ja raskaslukuisen tekstin aiheesta, joka on kyllä jokapäiväinen, mutta ei kauhean kiinnostava. Tai niin ainakin kuvittelin.

Puhun nyt pyöräilyn väistämissäännöistä risteyksessä. Sysäyksenä tuohon toimi, kun päädyin toisessa blogissa komentoijien virhekäsityksiä oikoessani pohtimaan, kuinka monella eri tavalla pyörä ja auto voivatkaan kohdata tasa-arvoisessa risteyksessä. Ja niitä olikin aika monta, kuten tuppaa käymään valintapuun ollessa sekä leveä että syvä. Se oli sitten pakko kirjoittaa auki.

Pari viikkoa myöhemmin google-analyticsin käyrä näytti sitten tältä:

Kolmessa päivässä blogiin tuli 9000 käyntiä, enemmän kuin edellisen vuoden aikana yhteensä. Tähän mennessä tuo postaus on luettu (tai pikemminkin haettu ruudulle) 12000 kertaa. Ylivoimaisesti suurin lähde oli Facebook, toisena ilmeisesti IRC ja Twitter, sen jälkeen erilaiset keskustelupalstat fillarifoorumista hifiharrastajien kautta futisfoorumiin. Väistämissäännöistä tuli myös lyhyt pätkä telkkariin, jossa pääsin leikkimään törmäystestinukkea.

Kuten käppyrästä huomaa, netissä suosio on nopeaa, mutta lyhytaikaista. Se mitä sen sijaan ei huomaa, on että blogin lukijamäärä nousi melkein kolminkertaiseksi aiempaan nähden. Analyticsin pitäisi selvästi käyttää logaritmista asteikkoa.

Tämä ei ole mitenkään poikkeuksellinen kävijäkäyrän muoto. Olen nähnyt vastaavaa muuallakin, ja itse asiassa blogin aiempi hittiartikkeli, Kaupunkiautoilun hinta (toinen pitkä ja raskaslukuinen teksti, oletteko te lukijat hulluja?), toisti aivan samaa kuvioa, mutta kertaluokkaa pienemmin luvuin.

Nopeasti nouseva mutta lyhytaikainen suosio liittyy elimellisesti sosiaaliseen mediaan. Joskus ennen muinoin nörttien naiveissa kuvitelmissa linkki oli ikuinen viittaus asiasta A asiaan B ja kuvasti niiden välistä sisäsyntyistä yhteyttä. Ei enää. Nykyään linkit voisi luokitella:

  • hetkellisiin, eli facebookkiin, twitteriin ym., joissa linkit käytännössä lakkaavat olemasta lyhyen ajan kuluttua,
  • lyhytaikaisiin, kuten blogien ja foorumien postauksissa olevat linkit, jotka kyllä säilyvät olemassa, mutta joiden klikkausmäärä painottuu ensimmäisiin päiviin ja joidenkin viikkojen kuluttua lähenee nollaa, ja
  • pysyvyyn, eli niihin perinteisiin linkkeihin jollain ”oikealla” nettisivulla. Niitäkin toki on, mutta vain pieni vähemmistö, ainakaan blogeihin viitatessa.

Internet elää nykyään hetkessä, ja sen huomio on lyhyempää kuin yläastelaisten serurustelusuhteet.

Suosion epätasainen jakauma, se että yksi postaus luetaan 12000 kertaa, toinen 700 ja muut korkeintaan joitakin satoja, sen sijaan ei liity vain sosiaaliseen mediaan, vaan sosiaalisiin verkostoihin ylipäänsä. Tälläiset jyrkän epätasaiset jakaumat tunnetaan yhteisnimellä power law (Pareto-jakauma, Zipf-jakauma, loglog-jakauma…), joka on tyypillinen kaikenlaisille sosiaalisille kuvioille kaupunkien koista näyttelijöiden palkkatasoon ja vapaiden koodiprojektien kehittäjämääriin. Sekä erinäisille muillekin ilmiöille.

Ilmiön taustalla on…  tai siis, ilmiö on tapana mallintaa käyttäen skaalattomia verkkoja ja preferenssilinkittymistä (preferential attachement), jossa uuden solmun linkittyminen vanhoihin solmuihin perustuu jakaumaan, joka on suhteessa kullakin solmulla ennestään olevien linkkien määrään. Suomeksi esimerkin kautta siis: jokainen uusi euro osuu ihmisille siinä suhteessa, paljonko kenelläkin on rahaa; samalla todennäköisyydellä jokaisen olemassaolevan euron viereen. Jos minulla on miljoona ja sinulla kymppitonni, saan sata kertaa todennäköisemmin lisää. Ja kohta minulla onkin jo kaksi milliä kahtakyt tonniasi vastaan (tästä muuten nimi skaalaton: suhteet näyttävät samalta, vaikka määriä muutettaisiin kertaluokkia).

Paitsi että… ei itse asiassa ole mitenkään erikoisemmin todistettu, että läheskään kaikki nuo ilmiöt johtuisivat preferenssilinkittymisestä, tai edes että ne noudattaisivat power law -jakaumaa. Cosma Shalizi et al huomasivat, että useimmat power law jakaumilla selitetyt datasetit voi itse asiassa aivan yhtä hyvin selittää myös tavallisilla eksponentiaalisilla tai lognormaaleilla jakaumilla. Näiden erottelemiseen toisistaan tarvitsisi absurdin suuria aineistoja, joita ei yleensä ole saatavilla. Varsinainen paperi tässä.

Tällähän ei sinänsä pitäisi olla suurtakaan väliä: ainahan saman datan voi selittää monella eri funktiolla, ja jos tunnetaan ilmiön toimintamekanismi, riittää että saatu data voi/isi/ tulla siitä ilmiöstä. Ainoa vaan, että ainakin tietojenkäsittelijöillä tuntuu olevan usein suuria vaikeuksia hahmottaa, miten reaalimaailman ilmiöitä voi tai ei voi todistaa. Kuvitellaan, että kun on saatu jostain kasa dataa, joka voisi noudattaa käyrää X, oma suosikki-ilmiö, joka voisi generoida X muotoista dataa on sitten todistettu. Sivumennen sanoen samaa näkee myös ekonomeilla.

Ja se valtalaki, joka innoitti tuohon otsikon väärinsuomennokseen, on tietenkin 4.7.1917 valtalaki, jolla eduskunta julistautui korkeimman vallan haltijaksi. Sosialidemokraattien aloitteesta, ja lähinnä heidän äänillään, joskin porvaripuolueissa itsenäisyysmielinen vähemmistö äänesti myös puolesta. Vähän pilkkuja sorvaamalla sitä voidaan käytännössä pitää suomen ensimmäisenä itsenäistymisjulistuksena. Tai voitaisiin pitää, jos senaatti ei olisi jänistänyt ja hyväksynyt porvarien ja venäläisen kenraalikuvernöörin äänin Venäjän väliaikaisen (porvari)hallituksen käskykirjettä hajottaa eduskunta. Kirjettä, joka siis valtalain mukaan oli laiton.

Myöhemmät historian tapahtumat ovatkin sitten tutumpia. Seuraava eduskunta oli porvarienemmistöinen, ja lopulta julistautui 6.12. itsenäiseksi sosialistien sillä hetkellä hallitsemasta venäjästä, demarien äänestäessä vastaan. Eli sosialistit halusivat itsenäistyä porvarillisesta venäjästä, ja porvarit sosialistisesta venäjästä, mutta kummatkin nikottelivat päinvastaista. Asiaan kun liittyi kaikenlaisia näkökantoja…

VTT WTF?

Onko nyt siis niin, että meillä on

  • valtion omistama tutkimuslaitos, 
  • jonka hallitus koostuu lähinnä suurteollisuuden edustajista eikä tiedemiehistä,
  • jolla on virallinen linja siitä mitä saa puhua,
  • eikä siihen linjaan sovi demokraattisen päätöksenteon tukeminen

Jos on, niin täytyy kyllä kysyä että mitä helvettiä. Alla Viitteen kannanotto aiheeseen, alkuperäisenä täällä. Niin, ja aiheen esiin nostanut Hesarin juttu täällä

 

Viite vaatii Pekkariselta selvitystä VTT:n toimista

Viite – Tieteen ja teknologian vihreät – on tyrmistynyt lehtitiedoista, joiden mukaan VTT olisi kieltänyt tutkijoitaan osallistumasta julkiseen keskusteluun ja jopa menemästä yksityishenkilönäkään eduskunnan valiokunnan kuultavaksi asiantuntijana.

Demokratiassa vain päätökset, jotka pohjautuvat julkiseen poliittiseen keskusteluun, voivat nauttia kansalaisten luottamusta. Tutkijat voivat tuoda päätöksenteon pohjaksi arvokasta tieteellistä tietoa. Siksi kansalaisten on voitava ottaa osaa julkiseen keskusteluun ilman pelkoa rangaistuksista, ja tämän sananvapauden on koskettava myös tutkijoita.

Perustuslain mukaan on ministerin vastuulla pitää huolta, että eduskunnan valiokunta saa tarvitsemansa viranomaisten hallussa olevat tiedot. Vaikka VTT:n työntekijän lienevät pääasiassa työsuhteessa eivätkä virkamiehiä, ovat pyrkimykset estää heidän pääsynsä valiokuntien kuultavaksi suoraan demokratian vastaista toimintaa, jota ei voida hyväksyä valtion laitokselta. On elinkeinoministeri Pekkarisen perustuslaillinen velvollisuus huolehtia, että tutkijoilla on vapaus kertoa tietonsa eduskunnan valiokunnille.

Valtion tutkimuslaitoksella ei voi olla “virallista linjaa”, jota tutkijoiden ja tutkimustulosten on noudattettava. Yliopistoille on laissa säädetty ns. kolmas tehtävä edistää toimintansa yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Yliopistolaki ei toki koske VTT:tä, mutta valtion tutkimuslaitosten tulee sen hengessä kannustaa tutkijoitaan tuomaan tuloksiaan julkisuuteen, ei pyrkiä vaientamaan heitä.

Viite vaatii, että VTT:n johdon on ymmärrettävä ja sitouduttava yhteiskunnalliseen tehtävään edistää julkista keskustelua tutkimusalueestaan yliopistojen tavoin. Ministeri Pekkarisen on selvitettävä mitä VTT:ssä oikein tapahtuu ja pidettävä huoli, ettei tutkijoiden mielipiteenvapautta ja eduskunnan kuulemisoikeutta pyritä rajoittamaan.

Hyötyliikuntaa ja mannerliikuntaa

Jotkut harrastavat kuntoliikuntaa fanaattisuuteen asti, toiset taas vannovat hyötyliikunnan nimiin elämäntapana ja kansanterveydellisenä ihmelääkkeenä. Itseäni kiinnostaa lähinnä mannerliikunta.

Esimerkiksi Pohjois-Amerikan laatta liikkuu Euraasiasta pois päin kaksi senttiä vuodessa, siis hitaammin kuin aloitteleva sunnuntailenkkeilijä. Laatan massa on noin kuusi triljoonaa tonnia*, mutta liikkeen hitauden takia sen liike-energia on vain 1200 joulea. Kun Hideki Matsui juoksi 2009 viimeisessä World Series kisassa kunnarin Yankee Stadionilla 4.11., hänen liike-energiansa oli ainakin 1500 joulea**, joten tuo juoksu saattoi pysäyttää koko Pohjois-Amerikan. Ajatella, japanilainen baseball-tähti.

Vaikka tuntemamme mannerlaatat ovat surffanneet merten välissä ainakin Pangean ajoista asti, kun Brachiosaurus oli luonnon korkein saavutus, korvien välissä ne ovat liikkuneet vasta alle vuosisadan. Nykyään on sivistyneille ihmisille itsestäänselvä tosiasia, että mantereet ajautuvat erilleen ja yhteen kuin modernit avioliitot yössä. Se on niitä tieteen meille tuomia totuuksia, joiden perusteita tai vastaväitteitä ei tarvitse ruveta jahkaamaan. Maa kiertää aurinkoa, Intia liiskaantuu Aasiaa vasten ja ihminen kehittyi apinasta. Mitä siitä?

Tuo totuus on kuitenkin uusi. Alfred Wegener julkaisi teoriansa mannerliikunnoista 1912, mutta meni 50 vuotta että siitä tuli tieteellinen fakta ja itsestäänselvä osa maailmankuvaa. Vielä 50-luvulla asia ei kuitenkaan ollut lainkaan selvä, ja mm. Encyclopedia Britannica vastusti ajatusta Pangeasta.
Mannerliikunta on hidasta, mutta vaikuttavaa. Muutama sentti vuodessa ei tunnu sinänsä missään, mutta kun Pohjois-Atlantti lopulta repesi auki pitkän venytyksen jälkeen, ei Atlantiksen tuho ollut mitään siihen katastrofiin verrattuna. Samaan tapaan ajatukset siitä, miten ihmisen sopii liikua, ovat jähmeitä. Kööpenhaminassa jokaisella on pyörä, ja jos ei osaa ajaa pyörällä, on tullut kohdelluksi kaltoin lapsena. Suomessa taas henkilökohtainen tai vähintäänkin perhekohtainen auto on itsestäänselvyys, ja ilman sitä on hiukan outo.

Jopo-kuski liikkuu ehkä 15km/h, ja fillarilähetti 40km/h. Asenteet taas liikkuvat muutaman pyörän joka vuosi. Taloyhtiön pihalla telineet täyttyvät aina laajennoksen tai siivouksen jälkeen; duunin parkkihallissa alkaa olla täyttä; Pyöräilyn tarpeilla tuntuu olevan jo vaikutusta liikennesuunnittelussakin. Liike on hidasta, mutta pyörän asema itsestäänselvänä kaupunkikulkuneuvona on joka päivä lähempänä Helsingissäkin.

* Maan massa on ~6×10^21 tonnia, josta Litosfääriä on noin 10%, ja litosfääristä luokkaa 10% on Pohjoisamerikan laattaa, eli 6*10^18 = kuusi triljoonaa tonnia.

** Matsui painaa sata kiloa, ja hän juoksi ainakin 20km/h, mistä saadaan 0.5*(20/3.6)^2*100 ~= 1500

Yhdeksäs planeetta, eli postmodernia taivaanmekaniikkaa

24.8.2006 tapahtui jotain merkittävää. Aurinkokuntamme menetti yhden planeetan. Todellisuus jossa elämme muuttui, kun kansainvälinen tähtitieellinen unioni päätti lakkauttaa planeetta Pluton äänestyspäätöksellä.

Se Pluto, joka on jäätynyt pieru jossain tuolla viiden valotunnin päässä, kiertää siellä vanhaa rataansa, mutta planeetta Pluto olikin sosiaalinen konstruktio, kulttuurinen tuote siinä kuin mikkihiiren koirakin.

Näin jälkikäteen, kyse on tietenkin pienestä trivialiteetista. ”Planeetta” on vain nimilappu, joka liimataan sopivat kriteerit täyttäviin taivaankappaleisiin. Ja määritelmää voidaan muuttaa, sehän on vain yhteinen sopimus. Fysiikka tai itse taivaankappaleet eivät siinä muutu miksikään.

Mutta jos olisit mennyt selittämään tätä jollekin valistuneelle maallikolle vuosien 1700 ja 1960 välillä, hän olisi joko 1) pitänyt sinua tärähtäneenä, tai 2) myöntänyt, että olet toki periaatteessa oikeassa, mutta kuitenkin tärähtänyt, koska emmehän me nyt käytännössä voi mennä sopimaan että pöytä onkin nyt nimeltään tuoli tai että planeetta ei olekaan planeetta.

Täytyy muistaa, että planeettoja oli aikoinaan kiinteä määrä, viisi, ja ne edustivat antiikin jumalia. Keskiajan kristillisille skolastikoillekin Ptolemaioksen taivaanmekaniikka planeettojen silmukkaratoineen oli kiistaton Jumalan antama totuus. Useimmat keskeiset kiistat ja uudet opit, jotka liittyivät tieteelliseen vallankumoukseen käsittelivät juuri taivaanmekaniikkaa. Galileo havaitsi Jupiterin kuita ja venuksen vaiheet, sekä väitteli inkvisiittorien kanssa heliosentrismistä. Newton loi klassisen mekaniikan Principiassa nimenomaan taivaankappaleiden liikkeiden perusteella. Newtonin taivaanmekaniikkaa käytetään usein esimerkkinä vahvasta tieteellisestä teoriasta, koska sen avulla löydettiin Neptunus.

Ensin planeettojen määrä ja olemus tuli jumalalta annettuna totuutena, joka voidaan lukea auktoriteettiteoksista. Sitten ne ovatkin luonnon objekteja, joita voidaan tutkia ja löytää lisää, eivät kirkon päätettävissä vaan tiedemiesten löydettävissä. Mutta maailma on taas muuttunut, ja nyt niitä voidaan pudottaa äänestyspäätöksellä, kuin celestiaalisissa idols-kisoissa konsanaan. Pluton suoritus ei vakuuttanut raatia.

Newtonin mekaniikka ei ole väärässä. Suhteellisuusteorian mukaan se pätee tietyissä erityisolosuhteissa (jossa kaikki arkielämässä tapahtuu), mutta kun olosuhteet poikkeavat tästä, se ei enää täsmää. Samaten klassinen mekaniikka pätee planeettojen liikkeisiin, mutta ei siihen, ovatko ne itse asiassa planettoja, koska se taas on ihmisten sopimus. Pieni ero, eikä yleensä merkittävä. Mutta riitti kadottamaan yhden planeetan. Se, että tämä on meille triviaalia tarkoittaa vain, että olemme oikeastaan kaikki konstruktivisteja.

Samaan tapaan nähdäkseni useimmat post-sitäsuntätä-filosofiat ovat relevantteja lähinnä käsiteltäessä erikoistapauksia ja sivumerkityksiä, jotka eivät useimmiten ole merkittäviä, kun tarkastellaan konventionaalisia asioita. Se, missä määrin sukupuoli on performatiivista on lopultakaan sangen harvoin oleellista tavalliselle perusheterolle. Mutta sukupuoltaan vaihtavalle se on, koska uusi rooli on pakko opetella, se ei synny leikkauksessa.

Näihin teorioihin liittyy yleinen kirjoitustapa, jossa ne esitetään paljon räväkämmin ja laajemmalla pensselillä kuin niiden mielekäs sisältö oikeastaan antaisi myöten. Ehkä esimerkin korostamiseksi, ehkä kiusallaan, ehkä pakottaakseen ajattelemaan, en tiedä. Ne vaativat omaa, aktiivista lukutapaansa, jossa lulkija joutuu rakentamaan päänsä sisälle mielekkään tulkinnan joka selittää luettavan tekstin, ja työskennellä sitten tämän tulkinnan kanssa, eikä ”tekstin suoraan” (tekstiä an sich ei tietenkään voi lukea, ainoastaan tulkita, lukekaa vaikka Derridaa).

Voi tietenkin olla, että tämä on vain oma luentani, eikä näitä teorioita ole tarkoitettu tulkittaviksi tähän tapaan. Mutta näin luettuna niissä on usein jotain järkeä, ja niitä järkevinä pitävät ihmiset tuntuvat usein lukevan ne näin (eivät toki aina). Vastaavasti niitä järjettöminä pitävät ihmiset lukevat ne yleensä jotenkin muutoin.

ps. Tässä vielä videoesitys aiheesta. Kiitokset kersalle.

Hyvää 200-vuotispäivää itse kullekin

Kävin kuuntelemassa Aubrey de Greyn luentoa anatomiasta ikääntymisen estämisestä.

Perusideana de Greyllä oli, että ikääntyminen, merkityksessä fyysinen rappeutuminen, ja sen mukaanaan lopulta tuomat vaivat perustuvat seitsemään tunnettuun biokemialliseen mekanismiin, ja että kun näihin kehitetään toimivia hoitoja, biologinen vanheneminen oikeastaan lakkaa, ja ruumis voi uudistua periaatteessa ikuisesti. Ikääntymiseen pitäisi siis suhtautua kuin mihin tahansa tautiin, ja hoitaa se pois (kunhan keinot ensin keksitään).

Esityksestä suunnillen kolmannes oli kevyt-filosofisia perusteluja sille miksi ikääntymisenesto on tavoiteltavaa, kolmannes popularisoitua biokemiaa ja kolmannes mutkat suoriksi vetävää tieteen futurologiaa. Mukana olleet biokemistit pitivät luentoa biokemian osalta triviaalina, ja itse taas koin tieteen kehityksen analyysit propagandan tasolle köyhdytetyiksi. Emme varmaan olleet ihan kohderyhmä näiltä osin.

Vähemmän yllättäen de Greyn ajatukset ovat herättääneet melko suorasukaista kritiikkiä. Kaveri kun on tietojenkäsittelytieteen kandi, joka on sittemmin omin avuin ryhtynyt biogerontologiksi ja ikääntymisen teoreetikoksi. Vanhemmat tieteenharjoittajat ovatkin katsoneet asialliseksi reagointistrategiaksi lähinnä vähättelyn ja haistattelun.

Tieteensosiologisesti katsoen startegia on oikea. Kokeellisissa luonnontieteissä on vahva kulttuuri, että vain vanhemmat tieteenharjoittajat, joilla on huomattavia kokeellisesti todistettuja tuloksia tilillään saavat esittää vakavastiotettavia yleisiä teorioita ja pohtia tulostensa laajempaa merkitystä. Sitä nuorempien sopii keskittyä ensin hankkiman niitä empiirisiä tuloksia.

Feynman tiivisti ajatuksen muotoon ”shut up and calculate”, joka tosin sittemmin on alkanut elää melko villiä omaa elämäänsä.

Tämä asenne ei tietenkään ole mitenkään luonnontieteen välttämätön osa, ainoastaan vakiintunut käytäntö. Tosin käytäntö, joka tekee mielekkään keskustelun tieteen seurauksista ylipäänsä mahdolliseksi. Kuka tahansa scifi-harrastaja pystyy kehittämään yleisluontoisen teorian jonkin tieteenalan yleisestä merkityksestä tai tulevasta kehityksestä siten, että sitä ei voi suoraan todistaa vääräksi. Esimerkiksi vaikka ilmastodenialistit tai ID-hörhöt (scientologia on jo pari pykälää kauempana tieteestä). Alan ulkopuolelta tulevien yleisteorioiden vähättely on tieteen kehityksen kannalta oikea strategia.

Entä jos ulkopuolisen haastajan teoria onkin oikea? No, sitten hän luultavasti sisuuntuu saamastaan pilkasta, ja lähtee kaivamaan todisteita näkemykselleen joka kiven alta. Ja jos ei lähde, hänen kanssaan keskustelu olisi joka tapauksessa ajanhukkaa. Onnistumisen jälkeen (s.o. vuoskymmeniä myöhemmin) häntä juhlitaan sankarina, joka voitti vanhat ptolemaioslaiset jäärät ja uudisti koko alan. Mutta jäärät olivat silti aikoinaan oikeassa vähätellessään häntä. De Grey saattaa hyvinkin olla oleellisin osin oikeassa, mutta pilkkaa hän tulee saamaan vielä pitkään.

Takaisin ikääntymisen estämiseen. Sillä on merkittäviä poliittisia seurauksia. Osku Pajamäki ei pääse ikinä valtaan.

Kokeellisen tieteentutkimuksen seura kiittää Aalto-koesarjaa

Kokeellisen tieteentutkimuksen seura kehuu Suomen hallituksen rohkeutta satsata lamaoloissa 700 miljoonaa Aalto-hankkeeseen, jossa kokeellisen tieteentutkimuksen keinoin pyritään selvittämään, voiko kolmesta keskinkertaisesta korkeakoulusta luoda huippuyliopiston pelkällä rahalla.

”700 miljoonan euroa on kansainvälisestikin huomattava summa kokeellisessa tieteentutkimuksessa. Pientähän se on verrattuna Amerikassa kokeelliseen taloustieteeseen käytettyjen miljardien rinnalla, mutta tieteentutkimus on kokeellisena tieteenä vielä melko nuori” selittää Tuomas Kuhnuri, Kokeellisen tieteentutkimuksen seuran puheenjohtaja. ”Onhan se paljon rahaa, mutta kokeellista yhteiskuntatiedettä ei voi tehdä koeputkessa. Tai Aalto-maljassa, jos niin haluatte”, hän jatkaa.

Aalto-kokeissa on kyse yhdestä tieteentutkimuksen ikuisuuskysymyksistä, eli hyvän tieteen kriteereistä. Tavoitteena on kokeellisesti todistaa, että hyvään tieteeseen tarvitaan vain rahaa, eikä tieteellisen metodin olemuksella tai perinteillä ja toimintakulttuurilla ole kovin suurta merkitystä.

Aalto-koesarjassa on myös erittäin hyvin ymmärretty kontrolliryhmän merkitys kokeellisessa tieteessä. Kontrolliryhmänä toimivat muut Suomen yliopistot, erityisesti Tampereen Teknillinen Yliopisto, jolla vastaava lähtötaso ja jossa myös otetaan käyttöön säätiömalli, mutta käytössä on vain lumerahoitus.

Myös EU osallistuu koesarjaan, tutkimuksella joka kulkee nimellä ”tietotekniikan huippututkimusyksikkö”. Siinä selvitetään, syntyykö huippututkimusta tyhjästä, jos rahaa on sata miljoonaa. ”Ajatus on, että materian aalto/raha-dualismista johtuen huippututkimusta ikäänkuin materialisoituu tyhjästä, kun yhteen paikkaan vaan keskitetään tarpeeksi rahaa”, selventää yhteiskuntasuhteista vastaava johtaja Esko Aho.