Helsingin johtamisen jaosto esitti tänään, että Helsingissä siirrytään pormestarimalliin. Samalla päivitetään raskas virastorakenne nykypäivään ja lisätään asukkaiden suoria osallistumismahdollisuuksia kaupungin päätöksentekoon.
Kirjoitimme Erkki Perälän kanssa aiheesta myös Hesariin. Kirjoitus avaa samalla hyvin, miksi uudistusta ollaan tekemässä; tässä alkuperäinen, hiukan pidempi versio alla.
Helsinki tarvitsee lisää demokratiaa
Helsinki on siirtymässä aiempaa avoimempaan ja demokraattisempaan johtamistapaan. Kaupunginvaltuutetut Thomas Wallgren (sd), Sirpa Asko-Seljavaara (kok) ja Pentti Arajärvi (sd) kritisoivat uudistusta, ja esittivät muutosten lykkäämistä. (HS 19.12.). Kritiikki menee osin ohi maalin.
Uudistamisen lähtökohtana on vaaleilla valittujen luottamushenkilöiden vaikutusmahdollisuuksien lisääminen suhteessa viranhaltijoihin. Nykyisessä johtamisen mallissa merkittävä määrä poliittista valtaa on keskitetty kaupunginjohtajistolle, josta kaupunkilaiset eivät pääse vaaleissa päättämään.
Tästä syystä kaupunginhallituksessa edustettuina olevat valtuustoryhmät kannattivat yksimielisesti pormestarimallin käyttöönottoa. Pormestarimallissa pormestarista ja apulaispormestareista koostuva kaupungin johto valitaan vaalikaudeksi kerrallaan, jolloin kunnallisvaaleilla on nykyistä suurempi vaikutus kaupungin johtamiseen. Se lisää päätöksenteon demokraattisuutta.
Toisin kuin Wallgren, Asko-Seljavaara ja Arajärvi kirjoittavat, kansliapäällikön virka luotiin jo pari vuotta sitten keskushallinnon uudistamisen yhteydessä. Nyt ehdotetussa mallissa kansliapäällikkö esittelisi asiat kaupunginhallitukselle, mutta vain kustakin asiasta vastaavan pormestarin tai apulaispormestarin antamalla esittelyluvalla. Valta ei keskity yhdelle henkilölle. Samankaltainen esittelymalli on käytössä maan hallituksessa.
Helsingissä on yli 30 virastoa ja laitosta ja näillä omat poliitikoista koostuvat lauta- ja johtokuntansa. Hallintojen väliset kuilut ja niistä johtuva siiloutuminen aiheuttavat Helsingissä merkittäviä ongelmia niin valmistelun kuin päätöksenteonkin näkökulmasta. Merkittävää valtaa käytetään jossain harmaalla alueella, sekavan hallintorakenteen piilossa. Tämän korjaaminen on uudistuksen tavoitteena.
Samalla kun kirjoittajat kritisoivat esitetyn johtamismallin hallinnollista monitasoisuutta, he kritisoivat kymmenien virastopäälliköiden korvaamista toimialajohtajilla ja nykyisten lautakuntien yhdistämistä suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Samaan aikaan ei voi saada sekä yksinkertaisempaa että monimutkaisempaa järjestelmää. Toimialajohtajat ovat pätevyytensä perusteella valittuja viranhaltijoita aivan kuin virastopäällikötkin.
Keskeinen osa johtamisjärjestelmän uudistamista ovat kaupunkilaisten osallistumisen linjaukset sisältäen ainakin osallistuvan budjetoinnin, asukas- ja käyttäjäraadit sekä verkko-osallistumisen. Osallistumisen kokeilut on aika ottaa vakituiseen käyttöön. Demokratiaa vahvistetaan parhaiten kaupunkilaisten suoria vaikutusmahdollisuuksia lisäämällä. Sen ei tarvitse edellyttää puolueen jäsenyyttä.
Helsinki ei voi jäädä odottamaan kulloisenkin hallituksen hallinnollisia hankkeita. Niitä tulee ja menee kuin ratikoita Aleksanterinkadulla. Helsingin johtamisjärjestelmä pitää uudistaa niin, että se voidaan ottaa käyttöön heti ensi vaalien jälkeen. Se on kaupunkilaisten ja demokratian etu.
Otso Kivekäs
Valtuustoryhmän puheenjohtaja (vihr) Erkki Perälä
Johtamisen jaoston jäsen (vihr)
Helsingin kaupunginvaltuutettuja
Yritystoiminnassa puhutaan nykyään paljon ketteryydestä ja ”lean-periaatteesta”. Ajatus on, että tehdään nopeita kokeiluja, katsotaan miten asiat toimivat, opitaan siitä ja siirrytään seuraavaan ideaan. Malli on alkujaan peräisin ketterästä ohjelmistokehityksestä, jossa tyypillisesti tehdään 2 viikon ajan yhtä asiaa, katsotaan tulos ja päätetään seuraavan 2 viikon suunta. Toimintatapaa kutsutaan iteroinniksi, eli samaa asiaa tehdään aina uusia kierroksia, kunnes lopputulos alkaa tyydyttää.
Maamme hallitus kirjoitti hallitusohjelmaansa tavoitteen ottaa käyttöön kokeilukulttuuri. Nyt hallitus stten toteuttaa tätä ajatusta ketterästä hallitustyöskentelystä.
Katsotaanpa havainnollistavana esimerkkinä hallituksen kärkihanke, project Tuottavuusloikkaa.
Taustalla on huoli, että Suomessa työn kustannukset ovat kasvaneet nopeammin kuin Ruotsissa ja Saksassa, ja siksi työn hintaa pitää alentaa. Koska devalvaatiota ei voi eurossa tehdä, etsitään muita tapoja toteuttaa sama tulos, ns. ”sisäisenä devalvaationa”.
Hallitusneuvottelujen rinnalla työmarkkinajärjestöt kerättiin neuvottelemaan ”yhteiskuntasopimusta”, jonka tavoitteeksi asetettiin hieman epämääräisesti määritelty viiden prosentin ”tuottavuusloikka”. Hallitustunnustelijan ja työmarkkinajärjestöjen odotukset neuvottelujen etenemisestä olivat kaukana toisistaan. Neuvottelut eivät koskaan ehtineet päästäkään tasolle, jossa olisi vakavissaan neuvoteltu jostain, kun Sipilä jo julisti ne epäonnistuneiksi.
Elokuussa samat osapuolet kokoontuivat neuvottelemaan yhteiskuntasopimusta uudelleen. Tällä kertaa tavoitteena oli viiden prosentin ”kilpailukykyloikka”, joka oli täsmennetty tarkoittamaan 5% alennusta työn yksikkökustannuksissa. Neuvottelut kariutuivat koska SAK ei halunnut neuvotella palkkojen alentamisesta, ja hallitus ilmoitti etenevänsä seuraavaksi ”parlamentaarisin keinoin”.
Syyskuun alussa hallitus esitteli pakettinsa: sunnuntai- ja ylityökorvauksen alennus, sairaslomapalkan karsintaa, pitkien lomien lyhentämistä ja suurimpana kaikista yksityisten työnantajien sosiaaliturvamaksun leikkaus murto-osaan.
Esityksestä seurasi voimakasta kritiikkiä, suurmielenosoitus ja epäilyksiä, ovatko ehdotukset perustuslain ja EU-säädösten mukaisia. Eniten kritisoitiin sitä, että lisien leikkaaminen on palkanalennus, joka kohdistuu sangen mielivaltaisesti aloille, joilla lisillä on suuri rooli, eikä lainkaan aloille, joilla ei käytetä sunnuntailisiä. Yksikkötyökustannusten laskussa käytetty matematiikka oli ilmeisesti ainakin osittain vetäisty hihasta.
Hallitus palasi maanantaina pakkolakien äärelle, mutta muutettuna niin, että eniten kritiikkiä aiheuttanut lisien leikkaus peruttiin ja sen tilalle otettiin lomarahan leikkaus 30% – ja samalla sen ulottaminen kaikille. Monet kiristettävistä säädöksistä olisivat nyt myös määräaikaisia kolmeksi vuodeksi – ilmeisesti tämä kiertää osan perustuslain karikoista.
Samalla paljastui, että Sipilä ei tiennyt ettei kaikilla työntekijöillä ole lomarahaa. Ehdotuksen vaikutuksia ei ilmeisesti oltu juurikaan selvitetty. 5% lasku yksikkötyökustannuksissa näyttikin muuttuvat merkittäviksi palkankorotuksiksi suht satunnaiselle joukolle työtekijöitä.
Keskiviikkona pääministeri ilmoitti että lomarahaa ei ulotetakaan kaikille, vaan uusi lainsäädäntö tulisi koskemaan vain ihmisiä, joita koskee jokin työehtosopimus. Aiemmin sivussa neuvotteluista ollut Suomen yrittäjät pääsi tällä kierroksella keskeiseen asemaan, ja ehdotus vastaa ilmeisesti aika suoraan heidän esitystään.
Nyt tuottavuusloikkaa on kehitetty jo viisi iteraatiota. Malli on pikkuhiljaa tarkentunut, ja aiemmissa versioissa olleita virheitä on korjattu. Toisaalta iteraatiot uhkaavat lyhetä hallitsemattomasti – tällä viikolla on tullut jo kaksi uutta versiota, ja laadunvarmistus ennen julkaisua (valmiin määritelmä, definition of done) on selvästi alkanut lipsua. Ketterässä kehityksessä toki kuuluu julkaista nopeasti jotta nähdään idean toimivuus, mutta perusvirheet pitäisi silti kyetä karsimaan ennen julkaisua. Hallituksen ote prosessista uhkaa pettää.
Älkää käsittäkö minua väärin. Tarkoitukseni ei ole pilkata! Ketteryys ja fail fast -periaate ovat oikeasti hyviä ideoita. Mutta miksi hallituksen rämpiminen ja poukkoilu sitten tuntuu niin surkuhupaisalta?
Miksi hallituksen toimista tulee tällainen fiilis?
Onko kyse vain siitä, että hallintorakenteemme, lehdistömme ja kansa eivät ole tottuneet johtamistapaan, jossa asioita ei suunnitella etukäteen vaan korjataan sitten mokat jälkikäteen? Että kunhan totumme tähän, palkansaajien suurmielenosoitukset, lehdistön jatkuva irvailu hallitukselle ja päivittäin muuttuvat päätökset muuttuvat osaksi politiikan normaalia kulkua?
Auttaisiko, toimintatavan formalisointi? Jos määriteltäisiin iteraatiot ja valmiin määritelmä sovittaisiin täsmällisesti ja niistä pidettäisiin kiinni? Hallitus julkaisee uudet tuottavuusehdotuksensa joka perjantai klo 12. Iltapäivä varataan selittelylle, ja viikonlopun media ja järjestöt saavat repostella esityksiä ja kaivaa niistä ongelmia. Sitten maanantaina alkaa uusi iteraatio, käydään läpi tullut palaute, ja sovitaan seuraava suunta. Viikon mittaan ehdotusluonnoksia työstetään, tehdään taustalaskelmat, käydään neuvotteluja, mikä nyt onkaan tarpeen. Ja taas perjantaina julkaistaan uudet päätökset. Kesken viikkoa ei muuteta linjaa, ja vain ne päätökset tehdään, joista on saatu jonkinlainen vaikutusarvio ja kuultu sekä EK:n että Suomen yrittäjien kanta. Ja sitten taas seuraava kierros.
Vai onko sittenkin niin, että jostain syystä tai toisesta aivan näin ketterä toimintatapa ei kuitenkaan sovi maan johtamiseen? Että muutokset työmarkkinoiden toimintaan pitää kuitenkin tehdä ennakkovalmistellen ja selvittäen ehdotusten vaikutukset ennen kun ne julistetaan päätöksiksi?
Tämä ei ollut retorinen kysymys. Nopeampi, vähemmän ennakkovalmistelua ja enemmän virheiden korjausta sisältävä toimintatapa on monissa yhteyksissä selvästi hidasta ja huolella harkitsevaa parempi. Esimerkiksi suurimmassa osassa yritystoimintaa. Mutta on myös asioita joihin se ei sovi. Vaikkapa aivokirurgia tai kuurakettien valmistus.
Voiko maata ylipäänsä johtaa ketterästi? Sipilän hallitukselta se ei nyt tunnu oikein onnistuvan, mutta tämähän onkin vasta ensimmäinen kierros hallitusta joka yrittää olla ketterä, ensimmäinen fail fast government. Eihän kaiken voi olettaa onnistuvan kerralla.
Apotin hankintapäätös on tänään Helsingin sosiaali- ja terveyslautakunnassa. On siis käsillä päätöksenteon hetket. Tai oikeastaan ei; linjapäätös lähteä hankkimaan yhtä järjestelmää yhtenä kokonaisuutena tehtiin 2012 valtuustossa, ja se sitoo edelleen lautakuntaa. Nyt päätetään ostaa se järjestelmä, joka voitti tarjouskilpailun. Muu päätös johtaisi varmuudella markkinaoikeuteen, luultavasti tuomioon.
Mutta unohdetaan tämä hetkeksi. Politiikassa voi aina päättää myös toisin kuin mitä viralliset vaihtoehdot ovat. Sillä on hintansa, mutta unohdetaan sekin hetkeksi.
Mitä siis Apotin suhteen voisi päättää? Kokonaisuutena realistiset vaihtoehdot nyt ja viimeiset pari vuotta ovat olleet:
Valitaan jokin toinen systeemi, erityisesti Cerner, joka tuli tarjouskilpailussa toiseksi. valinnassa olisi olennaisesti samat ongelmat kuin voittaneessa Epicissäkin. Vastaava ulkomailla kehitettävä monoliitti, vastaava toimittajaloukku, MUMPsia sisällä jne. Järjestelmien vertailu tehtiin tarjouskilpailussa erittäin huolella, eikä ainakaan minulla ole tiedossa mitään syytä, miksi jokin muu tarjottu ratkaisu olisi ollut olennaisesti parempi.
Perutaan koko roska ja jatketaan vanhoilla järjestelmillä. Ja tämä on oikeasti se huonoin vaihtoehto.
Ideaalissa, tai edes vähän paremmin toimivassa maailmassa hankinta olisi tehty alusta asti toisin, ja itse asiassa niihin ongelmiin joihin HUS ja kunnat ovat itsensä viime vuoskymmeninä ajaneet ei olisi edes jouduttu.
Mutta tässä maailmassa jossa elämme, en ole nähnyt uskottavaa vaihtoehtoa, jossa saataisiin kohtuullisella varmuudella ja kohtuullisessa ajassa parempia järjestelmiä käyttöön kuin Apotissa. Kun siis huomioidaan hankintaa tekevien organisaatioiden kyvykkyys ja ne realiteetit joissa ne toimivat.
Hankkeen ehkä merkittävin vaikutus on, että siinä rikotaan Suomen potilastietojärjestelmissä vallitseva kahden tuottajan oligopoli tuomalla maahan ulkopuolinen toimija. Se ei ole missään tapauksessa helppoa, ja herättää paljon vastustusta. Onnistuessaan se luultavasti toimisi katalyyttina ajaa alan toimintaa muutenkin parempaan suuntaan.
Itse näen tässä hankkeen, jonka tavoitteena on murtaa vallitseva stagnaatio. Hankkeessa saisi olla todella merkittävää vikaa, jotta valitsisin ennemmin pysähtyneisyyden kuin muutoksen. Moista vikaa ei ole tullut esiin, vaan ongelmat ovat edelleen samoja, joista olen itse kirjoittanut jo vuodesta 2011.
Apotin kaataminen antaisi kaikille vahvan signaalin, että potilastietojärjestelmiä on syytä kehittää jatkossakin niin kuin tähänkin asti, että mitään muutoksia ei kannata yrittää, koska niitä vastustavat voimat ovat liian vahvoja. Tiedän että suurin osa hankkeen kriitikoista ei tähän pyri sen enempää kuin minäkään, mutta jos hankkeen kaataminen onnistuisi, se olisi sen todennäköinen seuraus.
Olen seurannut – ja ollut luomassa – keskustelua potilastietojärjestelmistä melko aktiivisesti viisi vuotta. En ole potilastietojärjestelmien ammattilainen, kuten ei ole kukaan muukaan asiasta politiikassa päätöksiä tekevä. Muita tietojärjestelmiä olen kyllä ollut mukana suunnittelemassa, mutta en koskaan sairaalamaailmaan. Siksi suhtaudun hiukan varauksella omaan osaamiseeni niiden kanssa: jos olen ammattilaisten kanssa eri mieltä perusasioista, on myös mahdollista, että olen väärässä.
Tämä varovainen epäluulo omaa osaamistani kohtaan on suurin syy, miksen lähtenyt alun alkaenkaan suoraan vastustamaan Apottia, vaan esitin enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Jos alan ammattilaiset sanovat, että yksi suuri hankinta on varmin tapa onnistua potilastietojärjestelmän uudistuksessa ja näyttävät esimerkkejä sekä onnistumisista että epäonnistumisista, on mahdollista, että he ovat oikeassa.
Tai on myös mahdollista, että eivät ole oikeassa. Mutta sitä on meidän alaa sivusta seuraavien diletanttien lähes mahdoton varmaksi tietää. Siksi olisinkin erittäin kiinnostunut näkemään potilastietojärjestelmiä ammatikseen tekevien hahmotelmia siitä, miten järjestelmää pitäisi lähteä tekemään modulaarisesti ja ketterästi, tai erityisesti miten nykytilasta uskottavimmin päästäisiin modulaariseen tilanteeseen, joka mahdollistaa ketterän käyttöliittymien kehittämisen, SOA:n ja muut nykyaikaisen järjestelmäkehityksen periaatteet. Se on nimittäin se suunta, johon meidän täytyy tähdätä.
Voi olla, että minulta on mennyt jotain ohi silmien, mutta toistaiseksi näkemäni hahmotelmat siitä miten potilastietojärjestelmät tuodaan nykyaikaan, ovat peräisin ihmisiltä, jotka tuntevat alaa yhtä hyvin kuin minä, tai eivät ainakaan olennaisesti paremmin. Tämä on julkisen potilastietojärjestelmäkeskustelun suuri ongelma: se on eriytynyt liian vahvasti kahdeksi eri todellisuudeksi, jotka eivät kohtaa. Se on ongelma, jonka ratkaisusta minulla toisaalta on enemmän kokemusta kuin potilastietojärjestelmien suunnittelusta. Palaan tähän vielä.
–
Mutta takaisin Apottiin. En näe realismia siinä, että hanke keskeytettäisiin nyt. Esiin ei ole tullut mitään olennaista uutta ongelmaa tai riskiä. Mutta ennestään tunnettuja riskejä hankkeessa kyllä on. Ehkä suurimpana kysymykset siitä, toteuttaako hanke siitä odotetut hyödyt, ja toisaalta kasvaako työmäärä ja kustannukset siitä, mitä odotetaan.
Apotin projektisuunnitelmassa on ensin 5000 käyttäjän pilotti, jossa järjestelmää kokeillaan ennen laajentamista täyteen 40 000 käyttäjän laajuuteen. Pilotin kohdalla on syytä tarkastella huolella, miten käyttöönotto on sujunut. Saadaanko projektilla odotetut hyödyt, tai tuleeko odottamattomia ongelmia?
Keskiviikkona autoilija ajoi tahallaan pyöräilijän päälle Tukholmankadulla, tappaen tämän. Huomenna (sunnuntaina) klo 12 järjestetään muistokulkue kuolleen pyöräilijän muistolle, liikenneraivoa vastaan.Tulkaa sinne.
Tämä on ilmeisesti ainoa kerta, kun pyöräilijä on Suomessa tapettu tahallaan liikenteessä. Uhkailuja ja tapon yrityksiä sen sijaan monet kokevat säännöllisesti.
Minun päälleni on yritetty ajaa tahallaan kerran. Toissa keväänä Hämeentiellä bussikuski ohitti minut ylämäessä, ja käänsi kiinni reunakiveen kun bussi oli vielä vierelläni. Äkkijarrutuksella vältin liiskaantumasta tai kaatumasta asfalttiin.
Kuski teki sen tahallaan, opettaakseen minulle, että en ole kuulu ajoradalle. Tiedän tämän, koska ajoin hänet kiinni, kysyäkseni huomasiko hän mitä teki, ja hän sanoi tehneensä sen tahallaan. ”kouluttaakseen” minua olemaan ajamatta siellä missä hän ajaa. Eli Hämeentien bussikaistalla, kuten laki vaatii.
Tätä ”kouluttamista” tapahtuu aivan liikaa. Yksikin kerta on liikaa, ja tätä tapahtuu jollekin lähes joka päivä. Se pitää saada loppumaan, ja se loppuu vasta, kun jokainen autoilija ymmärtää, että kadut eivät ole vain häntä varten. Että hänen edessään ajava pyöräilijä on aivan oikealla paikallaan (ja vaikkei olisikaan, se ei oikeuta aiheuttamaan vaaraa).
Liikenteessä ei saa tappaa, eikä sillä uhkailua pidä hyväksyä.
—
Pyöräilijöiden ”kouluttamista” uhkailemalla ei voi hyväksyä. Mutta silloinkin, kun jotain ei voi missään tapauksessa hyväksyä, pitää ymmärtää mistä se johtuu, jotta ”kouluttaminen” saataisiin loppumaan.
Yleensä aina nostan esiin infran, että paremmilla liikennejärjestelyillä ongelmia voisi välttää. Mutta tässä ei ole kyse infrasta, tässä on kyse kulttuurista. Meillä kulttuuri jossa jotenkin hyväksytään että autoilija ”näyttää pyöräilijälle tämän paikan”. Siis uhkaa tappavalla väkivallalla, tai jopa yrittää käyttää sitä.
Kuljettaja on yksin vastuussa teoistaan, mutta kulttuuri on meidän kaikkien vastuulla. Ei ole tärkeää etsiä syyllisiä (paennut päälleajaja saatiin jo kiinni), mutta pitää miettiä, mitä itse kukin voisi tehdä liikenneraivoa ruokkivan kulttuurin kitkemiseksi. Koska siinä olemme kaikki epäonnistuneet.
Tässä pitää kysyä
Mitä pitäisi tehdä liikenneraivon kitkemiseksi?
Mitä minä voin tehdä liikenneraivoa vastaan?
Ja kun sanon ”minä”, tarkoitan siis sinä.
Alla hiukan herättelyä eri tahoille, jotka voisivat tehdä asialle enemmän.
Liikenneturva, olette epäonnistuneet opettamaan autoilijoille, että pyöräilijän aivan oikea paikka on ajoradalla, siinä juuri nenäsi edessä, ja hän ajaa täysin asianmukaisessti vaikka ajaakin keskellä kaistaa etkä pääse ohi. Pyöräilijä ei suinkaan väistä aina, vaan on joskus tiellä. Ja tärkeintä on ottaa rauhallisesti ja huomioida muut. Onko teillä jo ajatuksia miten korjata asiaa?
Helsingin kaupunki, olemme epäonnistuneet tekemään Tukholmankadulle pyörätiet. Juu ne ovat toki suunnitelmissa jossain tulevaisuudessa, mutta eivät asfaltissa – siellä missä niitä tarvitaan. Ja vaikka tässä on nyt kyse kulttuurista, niin hyvä infra auttaa luomaan hyvää kulttuuria. Pyörätie olisi säästänyt tässä yhden ihmisen. KSV, onko teillä jo ajatusta miten korjata asia?
Media, olette epäonnistuneet uutisoimaan liikenneonnettomuudet niin, että ihmisten vastuu teoistaan käy selväksi. Tässäkin tapauksessa puhutaan auton töytäisemäksi joutuneesta helsinkiläispyöräilijästä (IS), auton kiilaamasta pyöräilijästä (MTV3). Kyse ei ollut Googlen itsejavasta autosta, vaan siellä ihminen käänsi rattia, kyllä hänet saa tuoda uutiskielessä esiin. Ja töytäistä on aika maltillinen verbi kuvaamaan tappavaa voimankäyttöä. Mafialeffoissa puhutaan puukolla ”kutittelusta”, mutta kaikki ymmärtävät sen ironiaksi, pitäisikö nyt ajatella, että isku johon kuolee on ”töytäisy”?
Tässä tapauksessa uutisointi oli pääosin asiallista, mutta useimmiten se tuntuisi lähes systemaattisesti vähättelevän aktiivisten toimijoiden vastuuta liikenteessä. Onko teillä jo ajatusta, miten korjata asiaa?
Pyöräilijät, joita on uhkailtu. Olemme sietäneet sitä liian kiltisti, ja epäonnistuneet tuomaan esiin, kuinka merkittävästä ongelmasta on kyse. Joka kerta kun joku uhkailee autolla – ohittaa tahallaan liian läheltä tai äkkijarruttaa eteen – on se tappavalla voimalla uhkailua, tai tapon yritys. Se on rikos, joka pitää ilmoittaa poliisille. Useimmat eivät niin tee. Itsekään en ilmoittanut tapausta kuin bussiyhtiöön. Mutta ne pitäisi ilmottaa. Silloin poliisi ei luulisi että tapauksia on vain vähän, ja uhkailijat joutuisivat ehkä sentään kuulusteluun – tuomiotahan heille tuskin annettaisiin. Mutta ihan jo poliisi kertomassa, että noin ei saa tehdä auttaisi muuttamaan kulttuuria.
Siksi meidän jokaisen pyöräilijän pitää ilmoittaa poliisille, kun meidät uhataan tappaa liikenteessä. Se ei ole pikkuasia. Ja ilmoituksen voi toimittaa tiedoksi myös Helsingin polkupyöräilijöille
Ja jokainen joka puhuu tässä yhteydessä mitään kypärän käytöstä on myös vastuussa. Vieritätte syytä uhrille, puolustelette ihmisten tappamista. Lopettakaa. En tiedä oliko tapetulla kypärää, eikä sillä ole mitään väliä.
—
Heti kun uutinen yliajetun kuolemasta tuli, päättivät pyöräaktiivit pystyttää paikalle haamupyörän. Jenkeissä ja Etelä-Amerikassa niitä pystytetään liikenteessä kuolleiden pyöräilijöiden muistoksi, Suomessakin muutamia. Yhdeksältä satakunta pyöräilijää kokoontui pystyttämään muistomerkin. Se muistuttaa kaikkia katua ajavia siitä, että tiellä liikkuu muitakin, ja heidät pitää ottaa huomioon.
Pyöräilijän surmapaikalle kiinnitettiin haamupyörä muistomerkiksi. Kuva Martti Tulenheimo
Jos se minusta on kiinni, haamupyörä seisoo Tukholmankadun kulmassa siihen asti, että sen edestä kulkee pyörätie, että valistuksessa keskitytään toisten huomioimiseen, että uutisoinnissa ei vähätellä autoilijoiden vastuuta ja että pyöräilijätkin huomioiva ajotapa on kaduilla itsestäänselvyys. Näitä ongelmia en pysty yksin korjaamaan, mutta jos nyt yhden muistomerkin saisin pysymään paikoillaan.
Ongelmien korjaamista meidän pitää vaatia yhdessä. Huomenna sunnuntaina, kun yliajetun muistoksi poljetaan muistokulkueessa Kiasmalta surmapaikalle – liikenneraivoa vastaan. Samaan aikaan poljetaan muissakin kaupungeissa, Kuopiossa, Turussa ainakin.
Olemme kaikki liikenneraivoa vastaan, ei kukaan halua sitä lisää. Meidän pitää yhdessä hakea tapoja vähentää sitä. Ja se alkaa sillä, että sanomme että se ei ole okei. Katu ei ole kenenkään oma, vaan meidän kaikkien yhteinen.
6.7. Pihlajasaari – Stora svartö, 15 mpk, josta 6 koneella
Tuuli: 0-4 m/s länsiluoteesta, yleensä aina vastaan
Tuulta oli vähän, ja sekin vähä vastaista. Kunnollisilla purjeilla voisi mennä kelvollisesti , mutta erinäisten vaiheiden jälkeen kunnolliset purjeet saadaan vasta matkalla mukaan Tammisaaresta tai Hangosta. Nyt mennään pikkufokalla ja muodottomalla isolla.
Kansiluukun sentään sain korjattua suht vettä pitäväksi jo ennen lähtöä (lue: purettu paloiksi, revittyä kaikki tiivisteen jämät irti ja kasattu uudelleen uuden sikafleksin kanssa), mutta purjeiden lisäksi myös kakkosakun vaihto jäi toiseen kertaan, samaten kuin kajuutan puuosien öljyäminen ja säilytyslokeroiden pesu. Ainakin.
Kansiluukku pitää saada vielä menemään kiinni. Vaatii vähän viilaamista…
Kevyessä vastaisessa ei ulkomerellä kannata yrittää suurinta nousukulmaa, koska aallot vaan tappavat vauhdin. Purjeiden tuoma voima on niin heikko. Parempi nousta vähän vähemmän ja virittää purjeet antamaan enemmän tehoja. Mutta siitä seuraa, että luovit eivät sitten ole mitään 90 astetta, vaan selvästi loivempia. Varsinkin ikälopuilla purjeilla. Kytön taakse asti tuulta riitti hiljaisen lillutteluun, sitten se loppui kokonaan. Siitä sitten koneella Porkkalan kärkeen.
Lapsi nukkui matkalla pitkät päiväunet, ja vastaavasti jaksoi sitten riekkua taas satamaan saapumiseen asti, eli lähemmäs puolta yötä. Ja itsekin nukuin; yksi perhepurjehduksen luksuksia. Anna ajoi koneella ja apina katseli maisemia.
Laitoin aamulla piilarit, koska menin testaamaan räpylöitä ja uimalaseja (ostin sellaiset, että voi hakea juuttuneet ankkurit pohjasta). Niitä koko päivän pidettyäni on vaikea ymmärtää, miksi olen elänyt viitisen vuotta ilman. Vähänkö on kätevää kun ei tarvitse laseja, ja toisaalta voi laittaa aurinkolasit koska haluaa! Lapsellakin on nyt räpylät, mutta parasta käyttöä niille tuntui olevan veden kauhominen ympäriinsä ja hassu kävely rannalla.
Huomenna pitäisi olla itätuulta, eli silloin nokka länteen!
4.7. Pohjoisranta – Pihlajasaari, 5mpk, josta 0 moottorilla
Tuuli: 7 m/s lännestä
Purjehdus alkaa taas. Luvassa on kolme viikkoa merillä. Saattaa olla, että tämänkesäisessä päiväkirjassa on viime kesää vähemmän elämänfilosofiaa, ja enemmän triviaaleja havaintoja. En näet ole tällä kertaa veneessä yksin mökkihöperöitymässä, vaan mukana on Anna, sekä 5-vuotias apinanpoikanen.
Lapsi tosin ilmoitti olevansa kissa nimeltä Mini, saa nähdä jääkö pysyväksi ratkaisuksi. Itse olin aikoinaan monta vuotta Misse sen jälkeen kun pikkuveli uhkasi tulollaan asemaa.
Olen kirjoitellut tekstejä varastoon, mutta julkaiseminen on jäänyt. Laitan niitä nyt ulos 2-3 päivässä, kunnes saan itseni kiinni…
Tähän asti kesän jokainen lähtö on venynyt seitsemään illalla. No ei tällä kertaa. Annan työt olivat valmiit perjantaina noin yhdeltä yöllä. Kun Aamusta asti aloimme tekemään lähtöä veneelle (pakkamista, kaupassakäynti, taimien istuttamista, …) pääsimme lopulta irtautumaan laiturista illalla puoli yksitoista. Tuulta oli ja sääkin lämmin, joten suuntasimme Suokin ympäri Pihlajasaareen. Siinä vaiheessa alkoi jo tulla pimeää, ja apinakin riekkui hereillä eikä nukahtanut veneeseen (kuten yleensä), joten Pihlis oli oikein sopiva kohde. Ja on eri asia lähteä kuin olla lähtemättä. Sitten kun on lähtenyt, on lähtenyt. Ja Pihliksessä on hyvä uimaranta viimeiselle lämpimälle aamulle hetkeen.
Kumman hyvin veneeseen mahtui kolmen hengen tavarat ja kuusi kassillista ruokaa, kun purin vesivessan keväällä pois tilaa viemästä. Tämä on 70-luvulla myyty perheveneenä, ja on siinä jotain perää. Ainakin jos H-veneeseen vertaa 🙂
Taakse jää, taakse jää…
Kansiluukku vuosi juhannusretkellä aika pahasti, joten irrotimn sen, purin kaikki tiivisteet, putsasin ksyleenillä ja kasasin uudestaan Sika-951:n kanssa. Aika iso homma itse asiassa, ja luukku takaisin veneessä perjantaina ennen lähtöä. Uusi vara-akku jäi hommaamatta ja uudet purjeet eivät vielä ehtineet veneeseen. Että matkallekin riittää säätöä vielä.
Vihreä valtuustoryhmä valitsi minut eilen uudeksi puheenjohtajakseen. Ryhmää kaksi vuotta vetänyt Emma Kari kun valittiin kansanedustajaksi. Tämä tarkoittaa, että vastaan Helsingissä vihreiden näkemysten yhteenvetämisestä ja esittämisestä julkisuuteen ja muille ryhmille. Se tarkoittaa aika paljon työtä. mutta myös paljon mahdollisuuksia viedä tätä kaupunkia parempaan suuntaan.
Alla ensimmäinen ryhmänjohtajana pitämäni puhe koskien sitä, miten strategia on kaupungin tilinpäätöksessä toteutunut ja miten hallituksen vesurisäästöihin ei ole pakko lähteä mukaan.
2014 oli ensimmäinen vuosi, jonka budjetointiin valtuustokauden alussa sopimamme strategia vaikutti täysimääräisesti. Siksi tämä tilinpäätös on merkittävä kohta seurata strategian onnistumista.
Verrattuna budjettiin 2014, viime vuonna tulot ylittivät odotukset 20 miljoonaa. Samalla käyttömenot kokonaisuudessaan alittivat budjetin 102 miljoonalla ja investoinnit alittivat jopa 44 miljoonaa
Tämä on toteutunut. Menemättä nyt tuon matematiikan sisuksiin, menot ovat kasvaneet tavoitetta vähemmän. Itse asiassa menokasvu on ollut vain kaksi kolmannesta siitä, mitä tavoite sallisi.
Startegiaan kirjattiin myös ”[R]ahoitetaan nykyistä merkittävästi suurempi osuus investoinneista tulorahoituksella ja kiinteän omaisuuden myyntituloilla”
Viime vuonna investoinneista 88 prosenttia rahoitettiin tulorahoituksella ja omaisuuden myynnillä. Se on paljon takavuosia enemmän, ja tavoite on siis toteutunut. Harva Suomen kunta pystyy yhtä korkeaan prosenttiin.
Samalla on syytä huomata, että kun strategian puolivälineuvotteluissa investointeihin sovittiin 15 miljoonan korotus nopean väestönkasvun takia, 435 euron investointibudjetista jäi kuitenkin toteutumatta 44 miljoonaa euroa. Täytyykin kysyä, kannattaako investointibudjetin kokonaistasosta kantaa kovin suurta huolta, kun budjetti ei toteudu. Pitäisikö enemmän seurata toteuman kehitystä?
Kolmas taloustavoite oli myydä maata ja kiinteistöjä yhteensä sadalla miljoonalla vuosittain. Viime vuonna myytiin 104 miljoonalla.
Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että strategian tarkkaa taloudenpitoa koskevat kirjaukset ovat selvästi toteutuneet täysimääräisesti. Se kertoo hyvää kyvystämme tehdä pitkäjänteistä politiikkaa. Mutta se kertoo myös, että nyt on hyvä hetki kiinnittää huomiota muihinkin stategian kirjauksiin.
Hyvät valtuutetut,
samaan aikaan maan hallitus on kirjannut hallitusohjelmaansa kunnianhimoiset tavoitteet säästää kuntataloudesta miljardin karsimalla kuntien velvoitteita. Meille Helsingin päättäjinä toki sopii, että meillä on suurempi itsehallinto ja vapaus päättää palveluistamme itse. Mutta siitä ei seuraa, että meidän olisi pakko leikata kaikki mitä hallitus sanoo.
Suomen taloustilanne ei toki ole helppo, enkä kadehdi hallituksen tehtävää. Mutta meidän vastuullamme on Helsinki ja helsinkiläisten palvelut. Ja kun hallitus leikkaa vesurilla kaikkea mikä eteen sattuu, me olemme täällä paljon vartijoina.
Emme saa ottaa hallituksen päätöksiä automaattina. Kun lain vaatimia velvoitteitamme karsitaan, meidän tulee itse ratkaista, miten oman strategiamme pohjalta toimimme. Joissain asioissa säätelyn purkaminen antaa meille tilaa toimia fiksummin ja järjestää palvelut paremmin. Jos vaikka lakia ajoneuvojen siirrosta kevennetään, se voi säästää meille miljoonan lumenaurauksessa. Mutta jotkin hallitusohjelman muutokset olisivat Helsingille katastrofi.
Yksi esimerkki tästä on esitys rajata subjektiivinen oikeus päivähoitoon puolipäiväiseksi, jos toinen lapsen vanhemmista on työttömänä. Se ei säästä juuri mitään. Mutta se on suuri ongelma monen pienituloisen elämässä, ja tekee työllistymisen huomattavasti vaikeammaksi. Samaten varhaiskasvatuksen ryhmäkoon nosto on heikennys, jota emme Helsinkiin halua
Helsinki voi, ja meidän pitää taata kaikille Helsingin lapsille oikeus hyvään varhaiskasvatukseen. Se on satsaus tulevaisuuteemme, työllisyyteen ja myös kilpailuvaltti kaupungille. Se on strategiamme mukaista ja meillä on siihen varaa.
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut. Tämä tilinpäätös osoittaa, että osaamme pitää vastuullisesti taloutta. Ja se osoittaa, että meillä on varaa ylläpitää helsinkiläisten palveluita.
Haluan kiittää teitä 3450 helsinkiläistä, jotka käytitte ääntänne tukeaksenne niitä projekteja, joita eteenpäin ajan; jotka annoitte luottamuksenne sille, että veisin yhteiskuntaa ainakin suunnilleen siihen suuntaan kuin toivotte. Se ei tällä kertaa riittänyt eduskuntapaikkaan, mutta se on silti todella merkittävää. 3450 on monta ihmistä ja ensimmäistä kertaa eduskuntavaaleissa ehdolla olevalle valtava tuen osoitus. Kiitos kaikille!
Haluan kiittää tukiryhmää, teitä 223 ihmistä, jotka ovat jakaneet esitteitä, kommentoineet tekstiluonnoksia, ideoineet kampanjaa ja muutenkin tehneet sen VALTAVAN työmäärän, joka onnistuneeseen vaalikampanjaan tarvitaan. Teidän kanssanne on ollut mahtava tehdä töitä. Tällä kertaa oli myös todella /kivaa/ tehdä vaalikampanjaa! Kun on hyvä jengi ja hyvä asia, niin sitten on myös hyvä meininki, ja tätä tekee ihan ilokseen. Tämä on ollut ylivoimaisesti paras vaalikampanja jossa olen ollut mukana, kiitos kaikille! Haluan kiittää kaikkia vielä henkilökohtaisestikin, mutta siltä varalta etten jotakuta tapaa, tai sekoilen ja unohdan, kiitokset vielä!
Haluan kiittää kaikkia teitä noin neljääsataa ihmistä, jotka rahoittivat kampanjaa. Toista sataa lahjoittajaa ja yli kaksisataa kirjan ennakkorahoittajaa. Se on muuten valtava määrä ihmisiä. Vaalikampanjat eivät ole halpoja, enkä olisi voinut tehdä tätä vain omin rahoin. Suurin osa noin 34 000 euron budjetista tulikin teiltä yksityisiltä ihmisiltä, jotka annoitte kuka pienempiä kuka suurempia summia rahaa avuksi. Joka sentti tuli tarpeeseen, kiitos teille kaikille!
Haluan kiittää kaikkia Vihreitä. Eduskuntavaalit eivät ole henkilövaalit, emmekä me ehdokkaat tee niitä tyhjiössä. Puoluetoimistolla tehtiin todella hyvää työtä, jolla oli korvaamaton arvo Vihreiden vaalivoiton tekemisessä. Eikä omilla äänillään olisi mennyt läpi yksikään kansanedustajamme, vaan koko listan keräämät äänet olivat jokaiselle tarpeen. Kiitos siis kaikille ehdokkaille ja tukiryhmäläisille!
Mitä sitten seuraavaksi tehdään, palataan siihen lähiaikoina. Tässä maassa on asioita joita pitää tehdä. Eikä niitä tehdä yksin, vaan niitä tehdään yhdessä. Tulen pyytämään tukeanne vielä monta kertaa tulevien vuosien aikana eri asioihin. Mutta en tee sitä tänään, tänään olen vain kiitollinen. Ja lepään. (ja okei, menen Tekniikan museon valtuuskunnan kokoukseen)
Luokkaerot lähes katosivat Suomesta 1900-luvun mittaan, mutta ovat viime vuosikymmeninä tehneet paluuta. Se ei ole sattumaa, eikä historian vääjäämätön laki. Se johtuu ainakin osin siitä, että sosiaaliturvamme tuottaa luokkaeroja.
Luokkaerot ovat eri asia kuin tuloerojen kasvu, vaikka ilmiöt liittyvätkin yhteen. Tuloerot eivät itsessään johda luokkayhteiskunnan syntyyn:jos jokaisella, tuloista riippumatta, on tosiasiallisesti samat mahdollisuudet, ja ihmiset aidosti liikkuvat sosiaalisella asteikolla, ei kyse ole luokkayhteiskunnasta. Mikäli tuloerojen kasvaessa liikkuvuus luokkien välillä vähenee (kuten se näyttäisi ehkä tekevän), on luokkayhteiskunta syntymässä.
Luokkayhteiskunta on sitä, että ihmiset luokitellaan eri luokkiin, ja heidän odotetaan käyttäytyvän luokkansa mukaisesti — odotukset, vaatimukset ja mahdollisuudet ovat eri luokissa erilaiset. Ja täsmälleen tällaista eriytymistä yhteiskunnan tukijärjestelmät meillä rakentavat.
Suomessa on kaksi asumisen tukijärjestelmää, meillä on kaksi työttömyysturvaa ja kaksi rinnakkaista terveydenhuollon järjestelmää. Niissä ihmiset jaetaan kahteen luokkaan, raadollisesti sanottuna niihin jotka pärjäävät, ja niihin jotka eivät pärjää. Ja järjestelmät pyrkivät pitämään ihmiset siinä luokassa johon he ovat päätyneet, estämään siirtymistä luokasta toiseen.
Käyn seuraavaksi läpi kunkin näistä järjestelmistä, ja sitä miten ne luovat ja vahvistavat ihmisten jakoa eri luokkiin.
Kaikkein halvin asumismuoto, eli velaton omistusasunto on saatu tasaisesti kaikkien tuloluokkien saataville, paitsi köyhimmän kymmenyksen. Muihin tuloluokkiin kuuluvista noin 40% omistaa velattoman asunnon, köyhimmistä 15%. Lähde Tilastokeskus.
Asumisen tuet
Asumisen tukijärjestelmä sisältä kaksi eri luokkaa: säännöllisiä tuloja saava saa tukea asunnon omistamiseen (myyntitulon verottomuus, koron verovähennys ja laskennallisesti asumistulon verottomuus) mutta ei vuokralla asumiseen.Monet säännöllisiä tuloja saava ostaisivat oman asunnon ilmankin näitä tukimuotoja, mutta tuet lisäävät tätä.
Satunnaisilla tuloilla ja avustuksilla elävä taas saa erilaisia tukia vuokralla asumiseen (asumistuki, opintotuen asumislisä, toimeentulotuen asunto-osuus), mutta paljon hankalammin tai huonommin oman asunnon maksamiseen.(*) Moni epävarmoilla tuloilla elävä jättäisi oman asunnon hankkimatta muutenkin, mutta tukien ohjausvaikutus vähentää moista riskinottoa entisestään.
Käytännössä kaikkien asumista tuetaan. Ja ongelman ydin ei ole tarkoissa summissa, vaan siinä, että tukijärjestelmä ohjaa asumisvalintoja polarisoitumaan: se ohjaa hyväosaisia asumaan omistusasunnoissa niin, että itsensä elättävä aikuinen ihminen joka asuu vuokralla alkaa olla harvinaisuus, ja se ohjaa heikompiosaisia vuokra-asumiseen niin, että omistusasunto on sosiaalitoimen luukulla yllättävä poikkeus.
Samalla elinpiirit ja talot joissa asutaan eriytyvät. Siksi monelle (etenkin hieman pumpulissa kasvaneelle) hyväosaiselle vuokra-asunnot ja kunnan vuokratalot tarkoittavat ”niitä”, toisia, jotka tuodaan jostain tänne häiritsemään meidän hyvämaineista asuinaluettamme. Kun ei välttämättä tunneta ketään joka asuisi vuokralla.
Asumisen tukijärjestelmämme aktiivisesti eriyttää ihmisiä eri luokkiin, eli rakentaa luokkayhteiskuntaa.
(*) tukia saa kyllä omistusasuntoonkin, mutta huonommin. Opintotuen asumislisää ei saa omistusasuntoon lainkaan. Toimeentulotuen asumiskuluissa lasketaan yhtiövastike ja korko, mutta ei lainanlyhennystä, joka tulottoman ja varattoman asukkaan kuitenkin on pakko maksaa. Asumistukea omistusasuja saa vastikkeeseen ym. ja viiteenkymmeneenviiteen prosenttiin koroista.
Vähätuloisin 30% saa tukea lähinnä vuokralla asumiseen, hyvätuloisin 50% lähinnä asunnon omistamiseen. Asumiskustannusten osuus kuluista on vähätuloisilla suurempi, ja vuokralla asuminen on (osin tuista johtuen) kalliimpaa. Lähde Tilastokeskus.
Työttömyysturva
Työttömyysturvamme on kaksiosainen: ansiosidonnainen turva niille, joilla on ollut riittävän pitkä työsuhde sekä työttömyyskassan jäsenyys, työmarkkinatuki muille.
Ansiosidonnainen työttömyysturvan suuruus lasketaan palkasta ja se on yleensä olennaisesti työmarkkinatukea suurempi. Ajatus on, ettei tulotaso työsuhteiden välissä tipahtaisi liian jyrkästi: ansiosidonnainen muodostaa sillan työsuhteesta toiseen ja ehkäisee riskiä pudota köyhyyteen — siis alempaan luokkaan.
Ansiosidonnaista saadakseen täytyy olla työttömyyskassan jäsen ja täyttää työssäoloehto:
”olet ollut palkkatyössä vähintään 26 viikkoa (noin 6 kk) työttömyyttä edeltäneiden 28 kuukauden aikana (= tarkastelujakso) ja työaikasi on ollut vähintään 18 tuntia viikossa ja kokoaikatyön palkkasi on ollut alan työehtosopimuksen mukainen, tai jos työehtosopimusta ei ole, vähintään 1164,75 e/kk”.
Kassan jäsenyysvaatimusta kritisoidaan, koska kassat maksavat vain [x2] 5,5 prosenttia ansiosidonnaisesta. Tämä on tietysti periaatteessa väärin, mutta ei järjestelmän suurin ongelma.
Paljon suurempi ongelma on työssäoloehto, johon kelpaavat vain vähintään 18 työtunnin viikot. Freelancereiden palkkioperustaiset sopimukset ja sivutoiminen yrittäjyys eivät kelpaa ollenkaan, eikä opintojen aikainen työssäkäyntikään aina. Ansiosidonnainen on suunniteltu vakituisessa perinteisessä työssä käyville, ja muut jäävät helposti sen ulkopuolelle.
Työmarkkinatuki ei riipu aiemmista tuloista, mutta kyllä perheen koosta ja joskus vanhempien tuloista. Sen keskimääräinen suuruus on 705 euroa kuussa, nettona 564 euroa.
Suurin osa työmarkkinatuen saajista saa myös toimeentulotukea tai asumistukea. Kussakin kolmessa tuessa on erilaiset ehdot ja myöntämisperusteet, ja niitä käsittelee kaksi eri viranomaista – Kela ja kunnan sosiaalitoimi.
Erityinen ongelma on satunnaisten työtulojen vaikutus. Jos edellä mainittujen tukien saaja tekee vaikka työkeikan ja ansaitsee muutamia satasia rahaa, niin
Tukia leikataan siten, että 70–100% palkasta hukkuu tukien pienenemiseen.
Työmarkkinatuen päätösten pitäisi tulla viikossa, mutta kuukausienkin käsittelyajoista puhutaan. Toimeentulotuen käsittelyajan pitäisi olla seitsemän arkipäivää, tai kiireellisissä tapauksissa heti, mutta toisinaan se viekin jopa kuukauden. Ja jos hakemusta pitää korjata tai täydentää, alkaa ajan lasku alusta. Ja monimutkaisessa hakuprosessissa täydennettävää usien löytyy.
Pitkät käsittelyajat ja epäselvät säännöt tuottavat turvattomuutta, joka johtaa lamaantumiseen. Kun ei tiedä milloin ja miten satunnaiset työkeikat vaikuttavat tukiin, on varmin ratkaisu olla ottamatta riskiä ollenkaan.
Työttömyysturvaan lisättiin viime vuonna 300 euron ”suojaosa”, eli alle 300 euron ansiot eivät leikkaa tukea. Samanlaista suojaosaa ei kuitenkaan ole vielä asumistuessa, toimeentulotukeen sitä ei ole tulossa ollenkaan. Tämän takia suojaosasta hyötyvätkin etenkin ansiosidonnaisen päivärahan saajat. Lisäksi suojaosa ei suinkaan aina toimi kuten tarkoitettu.
Käytännössä siis pienestä työkeikasta saa rahaa käteen korkeintaan kolmanneksen palkasta, ehkä ei mitään. Ja seuraavassa kuussa ei välttämättä saa normaaleja tulojaan.
Toimeentulotuen saaminen edellyttää myös, että hakijalla ei saa olla säästöjä ( ne on ensin käytettävä elämiseen). Eli kun työnteko saattaa viivästyttää seuraavan kuun palkkaa, tähän viiveeseen ei saa varautua. Juuri ne ihmiset, jotka eniten tarvitsisivat [b8] vararahastoa tilillään, eivät sitä saa kartuttaa.
Perusturvamme tuet – erityisesti toimeentulotuki – synnyttävät loukun, joka on kuin rakennettu estämään näille tuille kerran joutunutta pääsemään sieltä pois. Työn tekemisestä on tehty kannattamatonta ja riskaapelia. Sosiaaliturvan pitäisi kannustaa ihmisiä töihin, mutta se tekee juuri päin vastoin.
Ansiosidonnainen turva ja perusturva rakentavat yhdessä rajan, jonka yläpuolella olevat pyritään pitämään yläpuolella ja alapuolella olevat alapuolella. Ne siis rakentavat luokkayhteiskuntaa.
Verotuksen ja tukien yhteisvaikutuksessa luokkaero tulee hyvin näkyviin: on se luokka, joka maksaa jokaisesta ansaitsemastaan lisäeurosta 65–90% takaisin, ja on parempiosaisten luokka, joka maksaa on 35–55%. Vasemmassa reunassa näkyvä piikki on yllä keskusteltu 300 euron suojaosa. Kuvan lähde on vihreiden perustulomallin simulaatiot. Tässä simulaatiossa käytetty malli ei merkittävästi muuta efektiivisen marginaaliveron luokkaluonnetta (huom: tämä ei ole vihreiden lopullinen ehdotus, vaan välimalli jota korjattiin sittemmin).Efektiivinen marginaalivero esimerkkiperheen tapauksessa. Tässäkin kuvassa näkyy luokka, joka maksaa 55-100% efektiivistä marginaaliveroa ja toinen joka maksaa 40-50%. Kuva tutkimuksesta ”Työnteon taloudelliset kannustimet”
Terveydenhuolto
Perusterveydenhoitomme perustuu kahteen rinnakkaiseen järjestelmään. Säännöllisessä työssä käyvillä on työterveyshuolto, muut käyvät terveyskeskuksessa.
Kummastakin saa likimain samat palvelut ja vastaavat lähetteet erikoissairaanhoitoon, milloin tarpeen. Mutta terveyskeskukseen jono on jopa kuusi viikkoa kun työterveyshuoltoon pääsee parhaimmillaan 24/7 muutamissa tunneissa. Lisäksi terveyskeskuksessa käynnistä pitää maksaa terveyskeskusmaksu.
Työterveyshuolto perustuu työnantajan tekemään sopimukseen terveysyrityksen kanssa. Laki velvoittaa sellaisen tekemään, mutta käytännössä kaikki työnantajat tarjoavat terveyspalveluita selvästi laajemmin kuin laki vaatii. Ja vaikka työnantaja tarjoaa palvelut, se ei kuitenkaan maksa niistä kuin noin puolet. Loput maksaa yhteiskunta.
Käytännössä ihmiset siis jaetaan terveyspalveluissa kahteen luokkaan: niihin jotka saavat palvelua nopeasti ja maksutta, ja niihin jotka joutuvat odottamaan pidempään ja maksavat palvelustaan. Ei varmaan tule yllätyksenä, että ensimmäinen ryhmä on terveempi kuin toinen? Siihen valikoituu alkujaankin terveempiä, koska sairaat ovat huonommin työkykyisiä. Mutta palveluiden ero myös ylläpitää tätä terveyseroa. Heikko terveys on merkittävä syrjäytymisriski. Kun terveyssyistä moni työ on mahdoton, tai on paljon sairaslomilla, jää selvästi helpommin työttömäksi. Ja erityisesti mielenterveysongelmat (yleisin työkyvyttömyyseläkkeen syy) hankaloittavat työn hakemista huomattavasti.
Yksi ääriesimerkki on pääsy Kelan tukemaan kuntouttavaan psykoterapiaan. Saadakseen tuen, pitää terveyskeskukseen ensin saada ei-akuutti aika lääkärille (viikkoja, kuukausia) ja lääkäriltä lähete psykiatrille (viikkoja, kuukausia) sitten useampi tapaaminen psykiatrin kanssa (kuukausia) ja lausunto kelaa varten. Prosessi vie helposti vuoden. Työterveyshuollosta psykiatrille voi päästä samana päivänä, ja lausunnon saa suunnilleen laissa säädetyssä minimajassa, kolmessa kuukaudessa. Masentuneelle ihan normaalitkin asiat ovat vaikeita, vuoden byrokratiarumba pitää monet poissa hoidon piiristä, ja ilman Kelan tukea monivuotiseen terapiaan on vain harvalla varaa.
Terveydenhuollon kaksiosainen järjestelmä jakaa ihmiset kahteen luokkaan: niihin joilla on työterveyshuolto ja niihin joilla ei. Ensimmäiset pyritään pitämään työkykyisinä ja siis omassa luokassaan, jälkimmäisiä ei ainakaan auteta pääsemän työterveyshuollon piiriin, vaan heille tarjotut jonotusajat ovat omiaan myös pitämään heidät poissa työelämästä.
Yhteenveto
Jokaisessa näistä tarkasteluista – asumisessa, terveydenhuollossa ja sosiaaliturvassa — luokkien raja asettuu hiukan eri kohtaan, ja samat ihmiset saattavat olla eri puolilla rajaa. Suomalainen yhteiskunnassa ei kuitenkaan ole kovin jyrkkiä luokkarajoja, ja ihmiset liikkuvat eri luokkien välillä, tosin ehkä vähemmän kuin viime vuosisadalla.
Jos kuitenkin käy niin, että joutuu luokkarajan alapuolelle kaikissa kolmessa jaossa, nousua estämään on kasautunut jo aika monta tekijää. Joutuu maksamaan enemmän asumisestaan, saa terveydenhoidon palvelut hitaammin ja saa jokaisesta lisäeurosta vähemmän käteen kuin parempiosaiset naapurit. Se tekee oman elämänsä hallinnasta ja sosiaalisen asemansa parantamisesta oikeasti aika vaikeaa.
Nämä eivät ole yksinkertaisia asioita. Sosiaaliturvan rakennetta tai terveydenhoidon organisaatiota ei voi tuosta vaan muuttaa toiseksi. Ihmiset ovat suunnitelleet elämänsä nykyrakenteiden mukaan, ja mikä tahansa muutos on aina myös jonkun tappio. Nykyiset käytännöt eivät ole kenenkään tietoisesta pahuudesta peräisin, vaan monimutkaisten järjestelmien korjailusta pieni pala kerrallaan. Tuskin kukaan on tarkoittanut tätä lopputulosta.
Minulla ei ole valmista patenttimallia joka korjaisi kaikki maamme ongelmat. Perustulo toki ratkaisisi osan, mutta vain osan ongelmista. Tehtävän vaikeudesta huolimatta ongelmavyyhtiä pitää kuitenkin lähteä ratkomaan.
Jokaisen tuen ja jokaisen rakenteen kohdalla pitää kysyä: auttaako tämä ihmisiä parantamaan omaa sosiaalista asemaansa? Vai estääkö tämä pikemminkin sosiaalista nousua ja rakentaa jyrkempää luokkayhteiskuntaa?
Ja jos tuki tai rakenne luo luokkayhteiskuntaa, silloin se pitää korjata. Me tarvitsemme yhteiskunnan, jossa köyhiä ei lannisteta ja pidetä pakolla köyhinä, vaan jossa jokainen voi uskoa parempaan huomiseen.
Vaalit ovat tulossa, ja siksi tällä kertaa digiradiossa on vieraanani Jyrki Kasvi, joka vietti 8 vuotta Arkadianmäen ainoana nörttinä ja on taas pyrkimässä takaisin.
Ehkä kiinnostavin kysymys on, mitä yksittäinen valistunut kansanedustaja voi tehdä tämän maan digivalmiuksien parantamiseksi. Ja siinä ehkä merkittävintä ei olekaan toiminta eduskunnassa, vaan se että kansanedustajan status saa virkamiehet ja muutkin ihmiset kuuntelemaan paremmin, mitä sanoo.
Ja tietenkin yksi on paljon enemmän kuin nolla.
Muuta pohdintaa muun muassa tulevaisuusvaliokunnan aikaansaannokset (Sote-uudistuksen tarve nähtiin 2003) ja onko verkkourkintalaki väistämättä tulossa.
Jyrki Kasvi on ehdolla Uudellamaalla numerolla 101. Minä olen ehdolla Helsingissä numerolla 75.
Kaksi nörttiä eduskuntaan. Jyrki Kasvi (Uusimaa) ja Otso Kivekäs (hki)
