Neljäs tie

Pistä kansallisteatteri ylioppilasteatterin asialle, ja kyllähän se hyvin sujuu. Tekniikka pelaa komeasti ja näyttelijät osaavat asiansa. Puhun siis Kansallisteatterin Neljännestä tiestä. Erityisesti laulunumerot nivottiin puhejuoneen välillä jopa nerokkaasti.

Mutta kun Kansallisen pistää asialle, tuloskin on kansallinen. Siinä missä Ylioppilasteatteri voi käsitellä yhtä kaupunginvaltuuston kokousta, täytyy arvovaltaisen teatterin päänäyttämöllä käsitellä koko itsenäisyyden ajan historia sekä EU:n talouspolitiikka ja tulevaisuus. Vähän pienempikin kertomus olisi riittänyt.

Poliittisesti ensimmäinen puoliaika on klassinen sosialidemokraattinen kritiikki 90-luvun talouspolitiikasta ja oikeastaan koko Suomen itsenäisyyden ajasta. Tylyintä kyytiä saavat tietenkin demarit – sillä heihinhän sosialidemokraattinen kritiikki parhaiten osuu. Suuri hyvinvointivaltion projekti palautuu aina kansalaissotaan, mutta sitä alettiin syödä sisältä jo 70-luvulla, kun ruvettiin elvyttämään myös yrityksiä. Siitä se sitten lähti alamäkeä päätyen Lipposeen, joka piittaa vain yritysten toimintaedellytyksistä ja syö köyhiä aamiaiseksi. Ymmärtänette, että tämä on kuvaus esityksen viestistä, eikä todellisuudesta?

Toisella puoliajalla linja muuttuu yllättäen, ja siirrytään perussuomalaiseen eurokritiikkiin. Hassun näköisen eteläeurooppalaiset levittelevät käsiään teatraalisesti ja polttavat rahaa kun EU-johtajat suhmuroivat ja Las Ketchup soi. Salainen taustasuunnitelma on varastaa Suomalaisten rahat. Jotenkin edellisessä näytöksessä vaadittu elvyttävä talouspolitiikka onkin nyt kirosana, kun elvytystä kaivataan etelämpänä.

Lopuksi esitys ihan vaan lässähtää. Tulevaisuus on ilmeisesti musta ja edessä leivän loppuminen sekä uusi kansalaissota. Tai ainakaan käsikirjoitustiimi ei muuta jatkoa ilmeisesti osannut nykyisyydelle nähdä. Yhdistettäessä sosialidemokraattinen ja perussuomalainen analyysi jäljelle jää niiden yhteinen nimittäjä: Esko Seppänen joka kertoo miten kaikki on tehty väärin.

Eikä Esko yleensä väärässä ole: 90-laman hoidossa tehtiin monia isoja virheitä ja varmasti myös vedettiin paljon välistä, ja niin tehdään nytkin eurokriisissä. Mutta missä ovat ratkaisut, mitä tässä sitten pitäisi tehdä? Siihen ei neljäs tie anna vastauksia – näytelmässä on vain vääriä teitä.

kolmas_tieMutta kun nyt eurokriisiin jo eksyttiin, niin pari sanaa vastausten suunnasta. Oikeastaan tässä on kaksi aivan eri kysymystä ristissä keskenään: missä talouspolitiikkaa pitäisi tehdä ja millaista talouspolitiikkaa pitäisi tehdä.

Kysymykseen politiikan paikasta tuntuu näytelmässä ymmärtävän vain komission puheenjohtaja Jose Manuel Barroso, jota pilkataan pitkällä sitaatilla komission viimevuotisesta keskustelupaperista:

”Arriving at a full fiscal and economic union would be the final stage in EMU. As a final destination, it would involve a political union with adequate pooling of sovereignty with a central budget as its own fiscal capacity and a means of imposing budgetary and economic decisions on its members, under specific and well-defined circumstances.

[…]

As long as the EU level is not granted very far-reaching powers to determine economic policy in the euro area and the European Parliament is not responsible for deciding on the resources of a substantial central budget either, this
fundamental accountability problem cannot be overcome simply by entrusting the management of mutualised sovereign debt to an EU executive even if it is accountable to the European Parliament.

In contrast, that problem would no longer arise in a full fiscal and economic union which would itself dispose of a substantial central budget, the resources for which would be derived, in due part, from a targeted, autonomous power of taxation and from the possibility to issue the EU’s own sovereign debt, concomitant with a large-scale pooling of sovereignty over the conduct of economic policy at EU level. The European Parliament would then have reinforced powers to co-legislate on such autonomous taxation and provide the necessary democratic scrutiny for all decisions taken by the EU’s executive. Member States would not be jointly and severally liable for each other’s sovereign debt but at most for that of the EU.”

Siis jotta euro voisi selvitä velkakriisistä, pitäisi EMUn johdonmukaisena lopputuloksena kansalliset velat ottaa kokonaan EU:n vastuulle ja vastaavasti siirtää suurin osa talouspoliittisista vallasta myös unionille. Siis unionin verotusoikeus ja valta päättää jäsenmaiden talousraamista noin alkuun. (tulkitsen vapaasti, eikä sitaattikaan ole täsmälleen ääneen luettu kohta, jossa oli paloja sieltä ja täältä. Ydinkohdat kuitenkin tuossa). Lopputulos vastaisi suunnilleen USA:n liittovaltion ja osavaltioiden suhdetta.

Barroson tärkeä havainto, jonka näytelmä sivuuttaa on, että tämä on luultavasti /ainoa/ tapa saada yhteisvaluutta toimimaan. Taloustieteen teoriat varoittivat jo kauan ennen euron syntyä, että yhteinen valuutta ilman yhteistä talouspolitiikkaa on äärimmäisen altis epäsymmetrisille shokeille ja tuskin toimii hyvin. Varoitukset osoittautuivat perustelluiksi.

Näytelmässäkin esiintyvä tähtiekonomisti Paul Krugman kuvaa ilmiön vielä pitkästi blogissaan. Periaatteessa euron pelastamiseen tarvitsisi EU:n hallitseman talouspolitiikan, työvoiman liikkuvuuden, EU:n pankkitakauksen ja keskuspankin suoran lainauksen hallituksille (mahdollisesti komission kautta). Vähintäänkin tarvittaisiin keskusvallan pankkitukijärjestelmä, EKP:n suora lainaus hallituksille ja korkeampi inflaatio (korjaamaan epätasapainot nopeammin).

Toinen vaihtoehto on purkaa euro ja palata kansallisiin valuuttoihin. Sillä on merkittäviä polittisia riskejä, mutta niin on nykytilan jatkamisellakin. Talouspoliittiset ratkaisut ja taistelut täytyy käydä sillä tasolla, joka hallitsee myös rahapolitiikkaa.

Politiikan sisältöä taas kommentoi näytelmässä mikkihiiren hahmossa esiintyvä IMF. Tiivistäen se sanoo, että vyönkiristyspolitiikka (austerity), jota IMF aiemmin ajoi, ei itse asiassa toimi. Sen sijaan että leikkaukset palauttaisivat kansantalouden kasvuun tai edes vähentäisivät velkaa, ne heikentävät kasvua ja lisäävät julkisen velaan osuutta. Myös Krugman tiivistää tämän kivaan graafiin.

Sama politiikka, jonka tekemisestä 90-luvun hallituksia ansiokkaasti pilkattiin, 2010-luvulla vain todetaan. Tämän päivän talouspolitiikka karkaa käsikirjoittajan ulottuvilta. Kun politiikan paikkaa ei osata määritellä, ei poliittisiin valintoihinkaan päästä kiinni.

031013krugman2-blog480
Säästöpolitiikan vaikutus valtionvelkaan Krugmanin simulaatiossa

Tämä kahden kysymyksen ristiriita selittää samalla Neljännen tien puoliaikojen epätasapainon: ensimmäinen puoliaika operoi selkeässä ja ymmäretyssä talouspolitiikan tilassa: kansallisvaltiossa, jonka sisällä se puolusti vahvaa sosialidemokratiaa. Jälkimmäinen taas sotkeentui kysymykseen politiikan paikasta eikä lopulta kyennyt käsittelemään sen paremmin paikkaa kuin tapaakaan kunnolla.

Tositeatterillakin tulee lopulta rajansa vastaan yhteiskunnan selittäjänä. Vanhojen virheiden avaaminen onnistuu hyvin, mutta nykypäivän ratkaisujen tekemiseen ei aineistosidonnainen metodi enää taivu.

Olet saanut elää rauhan aikaa

Tänään saavuttivat vanhan eläkeiän viimeiset suomalaiset, jotka ovat eläneet toisen maailmansodan aikaa. Hekään eivät sitä nähneet (edes Kättärin ikkunasta), koska sota loppui Euroopassa jo keväällä.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen sanottiin ”ei koskaan enää” ja perustettiin kansainliitto, jossa viisaat valtiomiehet voivat keskustelemalla ratkaista ongelmat ilman sotia. Jahka uudet sukupolvet oli saatu armeijaikään, sota jatkui.

Toisen maailmansodan jälkeen sanottiin ”ei koskaan enää” ja perustettiin Euroopan hiili ja teräsunioni, koska jos pääpukareiden Saksan ja Ranskan taloudet ovat naimisissa keskenään, ei sotimisesta tule oikein mitään. Tällä kertaa homma yllättäen toimi.

EU siis perustettiin ennen kaikkea estämään uusi suursota Euroopassa, ja siinä se on myös onnistunut. Saksa ja Ranska eivät ole sotineet 65 vuoteen, mikä on pisin aika kirjoitetussa historiassa, kun tuolla rajalla on ollut rauha.

Viimeisimpinä noista sodista tulkoon mainituksi:

Ja niin edelleen. Rooman aikanakin raja meni samoilla seuduilla, ja roomalaisilla oli käynnissä jatkuva matalan intensiteetin sota germaaniheimojen kanssa. Ja useimmissa noista sodissa tietysti korjailtiin edellisessä sodassa sattuneita vääryyksiä ja hyvitettiin nöyryytyksiä. Hyviä syitä kun löytyy aina.

EU:n saavutus ei siis ole pieni. Itse asiassa sen rinnalla yhteisvaluutan tehokkuus, lajenemisskismat, korruptio ja jopa demokratiavaje ovat hienosäätöä: niin kauan kun Euroopan ytimessä ei sodita, on varaa säätää. Ja näyttäisi siltä, että unioni tuo rauhan pikkuhiljaa laajeneville rajoilleenkin. Jugoslavian sotia EU ei kyennyt estämään, mutta niiden jatkuvaa uusiutumista estää lähinnä se, että kaikki osalliset maat haluavat mukaan unioniin.

Tähän kuuluisi loppuun Pellen biisi Rauhan aika, mutta valitettavasti sitä ei ole Youtubessa, joten jää laittamatta… Suosittelen itse kutakin kaivamaan sen jostain ja laittamaan soimaan

Ystäväni ootko tajunnut lainkaan,
olet saanut elää rauhan aikaa (x3)

Itsepäisyyspäivää

Lähdetäänpä siitä, että suurin uhka Suomen itsenäisyydelle on Venäjän hyökkäys tai sitä odotellessa suomettuneiden poliitikkojen Venäjälle miehityksen pelossa tekemät myönnytykset (*). On selvää, että täkäläinen asevelvollisjoukko ei kykene moista hyökkäystä pysäyttämään. On niin ikään selvää, että armeija ei auta lainkaan asiasta perillä olevien poliitikkojen hyökkäyksen pelkoon. Itsenäinen puolustus on pelkkää sisäpoliittista soopaa nykyään kun sitä ei enää tarvita edes ulkopoliittisen liturgian ylläpitoon.

Venäjän hyökkäyksen ja painostuksen välttämiseksi paras, ja ehkä ainoa, tapa on kehittää EU:ta voimakkaasti kohti liittovaltiota. Venäjä ei ilkeä uhkailla 500-miljoonaista EU:ta samaan tapaan kuin 5 miljoonan Suomea. Nato-option, -kortin tai edes -jäsenyyden varaan laskeminen ei riitä, koska on selvää ettei USA loputtomiin viitsi ylläpitää eurooppalaista puolustusta ilman EU:n aktiivista panosta. Siksi Naton syliin karhua pakoon hakeutuminen edellyttää sekin vahvempaa EU:ta.

Vahvemman ja yhtenäisemmän EU:n kehittymisen tiellä suurin este on tietenkin nationalismi. Huomattakoon, että hyllyllä olevan perustuslain turvatakuulausekkeen vesittämisessä erityinen osa oli juurikin suomalaisilla, joten liittovaltiokehityksen hidastamisesta voidaan syyttää nimenomaisesti myös Suomen sisäpolitiikkaa ja siten suomalaista nationalismia.

Näin ollen, isänmaallista toimintaa on sellainen toiminta, joka vähentää suomalaista nationalismia, koska vain siten voidaan turvata Suomi Venäjän hyökkäykseltä. Isänmaallinen retoriikka ja ajattelu tulee isänmaan edun nimissä pyrkiä syrjäyttämään politiikasta ja sen merkitys muutenkin minimoimaan.

Erityisen isänmaallista on pilkata Mannerheimia. Mielummin mahdollisimman rivosti.

(*) En itse oikeastaan allekirjoita tätä väitettä, mutta toisaalta en myöskään koe mielenkiintoiseksi pohtia Suomen itsenäisyyttä, joten en rupea erilaisia uhkakuvia sen laajemmin rankkaamaan. Tämän peruslogiikan kuitenkin hyväksyi enoni, joka on isänmaallisin ihminen jonka kanssa olen säännöllisesti tekemisissä, joten katson sen relevantiksi lähtökohdaksi pohtia isänmaallisuutta.