Krimin sota, ja mitä se meille kuuluu

Vielä viikko sitten Ukrainan tapahtumissa oli kyse Ukrainasta. Siitä kääntyykö maa itään vai länteen, kansan raivosta korruptoitunutta oligarkkivaltaa kohtaan ja mitä moninaisimpien ryhmien sekavista tavoitteista.

Ei enää. Nyt Ukrainan tapahtumissa on kyse Venäjästä, ja vain Venäjästä. Ilmassa leijuu toisen Krimin sodan uhka.

Krimin sota alkoi 1853, kun Ottomaanien sulttaanikunta julisti sodan Venäjälle, joka oli miehittänyt sen vasallivaltioita. 160 vuotta sitten, maaliskuussa 1854, Britannia ja Ranska liittyivät sotaan. Sulttaanikaan tuskin olisi sotaa julistanut ilman varmuutta tuesta. Brittien ja Ranskan joukot nousivat maihin Krimin niemimaalle, jossa taisteltiin seuraavat 2 vuotta.

Taustalla oli Venäjän ja Ottomaanien Turkin nokittelu ja kamppailu mustan meren herruudesta. Lopputulos oli lähinnä patti. Venäjä sai pitää Sevastopolin laivastotukikohdan, mutta joutui luopumaan vaatimuksestaan toimia Ottomaanien valtakunnan kaikkien kristittyjen suojelijana.

Krimin sota liittyy Suomeen, koska taisteluita ei käyty vain mustalla merellä, vaan myös Tyynellä merellä ja Suomessa, missä brittien laivasto räjäytti Bomarsundin linnoituksen sekä poltti satamamakasiineja ja laivoja pitkin pohjanmaan rannikkoa.

Kevyen prikaatin kuuluisa järjetön hyökkäys
Kevyen prikaatin kuuluisa järjetön hyökkäys

Olisi helppoa ja halpaa vetää tästä analogia nykypäivään. Krimille nousee tällä kertaa Venäjä, ja kyse on Sevastopolista, sekä oikeudesta suojella kaikkia venäjänkielisiä Ukrainassa. Ukrainan pääministeri julisti jo miehityksen tarkoittavan sotaa; johtava länsimaa USA katsoo toistaiseksi vierestä paheksuen.

Voimme kuitenkin oppia historiasta lähinnä sen, ettemme opi siitä mitään. Emme elä 1850-lukua, ja maailma on muuttunut monella tapaa. Venäjä oli sen kertaisen laajentumisensa huipulla, Britit kiistaton merivalta ja sodankäynti ylipäänsä nuorille miehille oikein asianmukaista puuhaa. Viime vuoskymmenet Venäjä on ollut pikemminkin heikkenevä suurvalta, Britit ja USA kiinni jo liian monessa konfliktissa pitkin maailmaa, eikä kukaan toivo sotaa. Silloinen talous oli tehty tukemaan sotaa, nykytalous ei sitä kestä. Suomessakaan ei tällä kertaa ole venäläistä linnoitusta, joskin Pohjanmaan rannikolle suunnitellaan venäläistä ydinvoimalaa.

Ukrainassa voi nyt tapahtua melkein mitä tahansa. Venäjä saattaa miehittää Krimin. Tai saattaa pyrkiä miehittämään koko maan. Putinin toimia on asiantuntijoidenkin vaikea ennakoida. Kriisi saattaa ratketa yhdellä tai toisella tavalla, tai jäädä kytemään vuoskymmenten katkeruutena ja kyräilynä. Ja se voi levitä, itään, länteen etelään tai pohjoiseen, tänne Venäjän raja-alueille.

Mutta mitä tämä meille kuuluu?

Ukrainan rajalta on Helsinkiin lyhyempi matka kuin Utsjoelta. Väitteet sadoista tuhansista Ukrainan pakolaisista lienevät propagandaa, mutta niistä saattaa vielä tulla totta. Ja jos protestit ja levottomuudet leviäisivät Venäjälle (jossa talouskasvu hyytyi, mikä tuskin lisää vakautta), mahdolliset pakolaiset tulisivat vielä paljon lähempää. Tältä osin kriisin todellakin on syytä kiinnostaa Suomea. Pöytälaatikossa pitäisi ola suunnitelmat sille, mitä tehdään jos itärajan yli tulee miljoona pakolaista. Tähän asti pakolaiset ovat tulleet Eurooppaan etelästä, mutta se voi muuttua. Käy yhä selvemmäksi, että EU:lle tarvitaan yhteinen pakolaispolitiikka.

Suomen perinteinen strategia on Venäjää koskevissa kysymyksissä aina pistää pää puskaan ja toivoa ettei kukaan huomaa olemassaoloamme. Ikävä sanoa, mutta virallisen Suomen reaktioksi se on luultavasti tälläkin kertaa fiksu valinta. Suomi on liian pieni tekemään tai sanomaan mitään, mikä olisi Venäjällä muuta kuin ärsyttävää. Suomen ei voi eikä sen kannata kauheasti jyrkemmin yksinään reagoida.

Entäs Nato? Naton ydin, eli USA on vetänyt joukkojaan Euroopasta kylmän sodan loppumisesta lähtien. Jäljellä on enää 30 000 sotilasta, kun vielä 90-luvulla määrä ylitti 100 000. Nato ei ole ottanut Georgiaa tai Ukrainaa turvatakuidensa piiriin, eikä ylipäänsä ole selvää, mitä turvatakuut nykymaailmassa oikeasti takaavat: kyse on kylmän sodan aikaisesta instrumentista jota ei suunniteltu nykytilanteeseen, eikä takuun pitävyyttä ole koskaan kokeiltu käytännössä.

Se joka voisi ja jonka pitäisi reagoida on EU. Ei sotilaallisesti, sillä siihen ei unioni kykene, eikä se muutenkaan olisi järkevää, vaan ”pehmein keinoin”, jäädyttämällä pankkitilejä ja perumalla viisumeja jne. Tähänastinen unionin politiikka Ukrainassa ei vakuuta, koska sitä ei ole. Ulkopolitiikkaa on vetänyt satunnainen joukko maita, ei unioni. Sillä jos ei EU ota läntistä Ukrainanpolitiikkaa vedettäväkseen, ei sitä tee oikein kukaan muukaan. Sitä varten meillä unioni on, että se on riittävän iso sanomaan Venäjälle jotain mitä on pakko kuunnella. EU:lle tarvitaan vaan todellinen yhteinen ulkopolitiikka.

Suomettuminen 2.0 ei riitä. Sen sijaan tarvitsemme EU:n vahvaa ulkopolitiikkaa.

 

Kirjoittaja on ehdolla eurovaaleissa ja seuraa maanisesti Ukraina-uutisointia.

7 kommenttia artikkeliin ”Krimin sota, ja mitä se meille kuuluu”

  1. Olisi muutenkin fiksua suunnitella pakolaispolitiikkaa kun kriisiä riittää, joko aseellista tai luonnonvoimien tuottamaa, ja tuskin tulevat helpottamaan. Tähän liittyen harmillisen vähän löytynyt konkreettista tavaraa eurovihreiden vaalipropagandasta. Kuten kaikessa muussakin, niin pelkkä hyvä tahto ei riitä jos luvut ovat vain ylittämättömän suuret hallita. Suomessa ei homma toimi edes nykyluvuilla inhimillisesti pakolaisten kannalta, eikä EU:n tasolla homma parane, joten pelkkä hymynaama, jonka alla on kiva slogan, ei anna kuvaa sellaisesta politiikasta joka suhtautuu vakavasti siihen, että puhutaan valtavista väkimääristä. Toisi hieman lisäuskottavuutta vihreille, jos luvut otettaisiin tosissaan, ainakin jos samalla ollaan huolissaan esimerkiksi ilmastonmuutoksesta ja hukkuvista pakolaisista. Liberaali ”lip service” – puhetta ja huolta, mutta ei tekoja tai uskottavaa rahoitusta niitä varten, on jo pettänyt aika monta ryhmää yhteiskunnassa.

    1. Olet toki aivan oikeassa, että konkreettisia toimia tarvitaan. Olisiko sinulla konkreettisia ideoita?

      Itse näkisin, että isoihin kriiseihin vastaamisen kannalta välttämätön ennakkoehto on pakolaispolitiikan hoito koko EU:n tasolla. Pakolaiset tulevat aina johonkin reuna-alueen maahan, ja jos reuna-alueet ovat heidän hoidostaan yksin vastuussa, tilanne on pitkän päälle kestämätön. Nyt se reuna on Välimerellä, mutta se voisi olla Suomessakin.

  2. Krimin sodasta ja Venäjän vallan Suomesta puhuttaessa ei voi olla mainitsematta, että Suomessahan sota tunnetaan paremmin Oolannin (Ålandin) sotana, ja siitä on tehty myös tunnettu laulu: http://www.youtube.com/watch?v=2-qNl_trDTk

    Laulussa lauletaan Ahvenanmaan Bomarsundin linnoituksesta (Oolannin fästingi): http://fi.wikipedia.org/wiki/Bomarsund

    Laulu tosin antaa melkolailla vääristyneen kuvan sodasta, joka päättyi Venäjän tappioon. Bomarsundin linnoituskin todellisuudessa sortui taisteluissa Engelsmanneja vastaan ja
    sotilaat vietiin vangeiksi Englantiin. Englanti vaati rauhanneuvotteluissa, että Venäjä ei rakenna tuhoutuneen linnoituksen tilalle uutta linnoitusta Ahvenanmaalle. Tästä juontaa alkunsa myös nykypäiviin asti jatkunut Ahvenanmaan demilitarisointi.

    Englannissa sotavankeja muuten kohdeltiin varsin hyvin. Heidän sanotaan tutustuneen paikallisväestöön, ja vangeista kirjoitettiin myös sanomalehtiin. Sotavangit pääsivät lopulta palaamaan kotiinsa noin puolentoista vuoden vankeuden jälkeen: http://www.bomarsundssallskapet.ax/bomarsund_oolannin_sota.htm

  3. Ja Venäjä kuuntelee EU:ta heti siinä vaiheessa kun EU:ssa on yhteinen – ja uskottava – puolustusjärjestelmä.

    Putinin keski-iän kriiseily on niin helvetin noloa, mutta minkäs teet? Röyhkän kertaama Ville Haapasalon tarina (vaikka siitä olisi vain neljäsosa totta) kertoo kyllä vastaanpanemattomasti, että itänaapurimme tekee kyllä just niin kuin se tahtoo – on siinä sitten sanottavammin järkeä tai ei.

    Mutta jos EU:lla olisi näyttää takin liepeen alta, että mulla on muuten tämmönen tykki, ja leperreltäis, että eikö mielummin vaan vedettäis kunnon kalsarikännejä ja lopetettais nää hölmöilyt tältä erää nyt tähän. Jätettäisiin joku tie säilyttää kasvot.

    Diplomatia toimii käytännössä vain silloin kun on jotain konkreettista näyttää päätösten tueksi.

  4. V.S.: Jep, suomalaiset tykkää sotasankareista ja ylipäätään sotamyyteistä. Me kävimme erillissotaa, emmekä olleet natsien puolella emmekä tavoitelleet Suur-Suomea. Meillä ei ollut keskitysleirejä. Eivätkä valkoiset teloittaneet omia kansalaisia tai antaneet heidän kuolla nälkään sisällissodan loputtua.

    Otimme myös vakavasti Neuvostoliiton ehdottoman vaihtokaupan sodan välttämiseksi. Katsoimme tietysti senkin kortin. Eikumitensenyttaasmenikään.

    Alun perin ko. laulun sanat olivatkin jotain ihan muuta kuin mitä meille on opetettu.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *