Älä pidä muita omenia

Omistan yhden Applen tuotteen. Vanhan iPod Shufflen, jonka sain kaverilta käytettynä. Se on minulle eräänlainen radio: soittaa samoja biisejään yhä uudestaan järjestystä vaihdelleen. Minulla ei ole mitään tapaa muuttaa soittolistaa, tai edes selvittää mitä siellä on. Valikoima koostuu 2000-luvun alun suomirokista ja amerikkalaisesta naisrokkarista suunnilleen vuodelta 2005.

En näe biisejä, koska Apple ei halua minun niitä näkevän. En nimittäin käytä iTunesia, ja tiedostojen nimetkin on sotkettu ettei niitä näkisi ilman sitä.

Shuffleni on kuitenkin erinomainen siihen mihin se sopii. Apple Computers Incillä on näet supervoima. Yhtiö kykenee tekemään yksinkertaisia ja helppokäyttöisiä tuotteita tavalla, johon yksikään toinen suuri yhtiö ei pysty. Ihmiset rakastavat omenoitaan ihan syystä.

iPod mullisti mp3-soittimet, iTunes musiikkikaupan ja iPad loi taulutietokoneiden kategorian. Yksikään niistä ei lopulta sisältänyt mitään kauhean yllättävää, vaan ideat olivat varsinkin jälkikäteen aivan ilmeisiä. Kilpailevilla valmistajilla varmasti moni oli miettinyt samoja ratkaisuja, mutta yhtiöiden tuotekehityskulttuuri esti liian radikaalien ajatusten pääsyn tuotantoon. Käyttökokemussuunnittelussa onkin vakiintunut ilmaus ”when in doubt, steal from Apple”.

Vaikeuteni soittimen kanssa ei sekään ole sattumaa. Apple ei kannata avoimuutta, vaan kontrolloi tarkkaan, millaisia sisältöä ihmisten omenalaitteilla käyttävät. iPhoneen ei pitkään saanut Project Gutenbergin vanhojen kirjojen lukijaa, koska viktoriaanisissa kirjoissa puhutaan seksistä. Tekijänoikeuksista jo vapautuneen kulttuurin ääreen ei ole iMaailmassa asiaa, vaan käyttäjän sopii tyytyä siihen, mitä laitevalmistaja hänen haluaa näkevän. Apple rakentaa maailmaa, jossa kaikki laitteet ostetaan Applelta, ja kaikki sisältö Applen kautta, maksaen Applelle. Tässä ollaan nyt tiukasti Magneton leirissä, tarjotaan myrkkyomenia lapsipuolille. Suuri valta tuo mukanaan suuren halun tehdä pahaa.

Paljosta samasta voitaisiin tietenkin syyttää mitä tahansa suurta yhtiötä. Kilpailijoiden pitämistä poissa omilta monopolimarkkinoilta. Käyttäjien rajaamista karsinaan, jossa heistä saa eniten rahaa. Lakisääteisen kuluttajansuojan kiertämistä ja epäekologista tuotantoa. Ei mitään uutta auringon alla.

Vaaralliseksi yhtälön tekee kuitenkin Applen supervoima. Yhtiö saa tehdä mitä vaan, eikä sitä juuri kritisoida, koska sen tuotteet ovat niin poikkeuksellisen hyviä. Yhtiö saattaa oikeasti kyetä rakentamaan ihanan käytettävyyden dystopiansa, jos siihen ei puututa.

Tässä onkin asian ydin: jos siihen ei puututa. Aina on ollut yhtiöitä, jotka kahmivat valtaa. Aina on ollut yhtiöitä, joilla on poikkeuksellisia kykyjä, joilla ne myös saavat valtaa. Siksi jo muinaiset roomalaiset keksivät kilpailulainsäädännön, jolla rajoittaa monopoleja. Siksi 1911 pilkottiin Standard Oil, joka hallitsi öljytuotteiden kauppaa ja 1982 puhelinyhtiö AT&T.

Miksi oikeastaan yhtiö saa omistaa kaupan, joka on ainoa tapa ostaa sisältöjä yhtiön valmistamille laitteille ja siis estää kilpailun? Miksi yhtiö saa tehdä tuotteensa niin, että ne toimivat järkevästi yhteen vain sen omien tuotteiden kanssa? Aina voi vedota vapaaseen kilpailuun, mutta tulee piste, jossa yhden yhtiön vapaus kääntyy jopa vapaata kilpailua vastaan, puhumattakaan vapaasta ihmiskunnasta.

——–

Teksti on alkujaan julkaistu Laitoksessa. Laitos on tänään toimintansa aloittanut ajatuspaja ja verkkolehti, joka ei julkaise uutisia, vaan selittää mitä ne tarkoittavat ja mitä niistä pitää olla mieltä. Siis julkaisee pääkirjoituksia, tuota lähes viimeistä juttutyyppiä, joka ei vielä ole karannut lasitalojen paperilta nettiin.